Post by Arkki on Feb 9, 2020 18:24:25 GMT 2
Lady Orsolya Lebeau
Perustiedot ja maine
"Being powerful is like being a lady. If you have to tell people you are, you aren't."
Orsolya Lebeau [ˈorʃojɒ ləbəʊ], omaa sukua Nadásdy, syntyi 1590-luvulla Unkarissa kreivi Ferenc II Nádasdyn (k. 1650) ja kreivitär Elisabet Báthoryn keskimmäiseksi tyttäreksi. Oman isoäitinsä mukaan nimetty nainen astui avioliittoon Joseph Marcel Valère Lebeaun vuonna 1713, ja sittemmin pariskuntaa on siunattu kolmella lapsella; Herculella, Valérialla ja Marcelilla. Lisäksi hänellä on elossa kaksi sisarusta; sisko Anna Nádasdy ja velipuoli Sebastian Crawford.
Yliluonnollisen maailman silmissä lady Lebeau on tunnettu kasvo niin kunnioitetun perustajaperheen matriarkkana kuin vaikutusvaltaisen kreivittären tyttärenäkin. Itsekin hyvin verkostoituneena, itsensä hallitsevana ja erityisesti seurapiirien kautta tiettyä ylevyyttä saavuttanutta naista on opittu kunnioittamaan jaloveristen ympyröissä. Ennen muuta Orsolya on pyrkinyt esiintymään ylväänä, hillittynä ja uskollisena hahmona, olipa kyse sitten asemasta neuvostokasvona, vaimona taikka äitinä.
Ranskassa nainen on tunnettu kasvo niin taidemesenaatin statuksen, perheen samppanjamerkin kuin vahvan seurapiireihin liittyvän asemankin takia. Lisäksi Orsolya on uudessa kotimaassa Joen perheen vahvan roolin turvin onnistunut rakentamaan laajempia verkostoja, joihin liittyy myös Vampyyrien Neuvoston ulkopuolella vaikuttavia jaloverisiä, kuten Desjardinsin perhettä. Asiasta ei ole alennuttu tekemään kenellekään tiliä, eikä kukaan toistaiseksi ole asiaa kyseenalaistanut niin ranskattaren omaa asemaa kuin voimakkaita suojelijoitakin silmällä pitäen.
Ulkonäkö, habitus ja arvomaailma
"Never bend your head. Always hold it high. Look the world straight in the eye."
Ylväs. Hillitty. Elegantti. Orsolya on aina pyrkinyt antamaan itsestään kuvan arvonsa tuntevana naisena, eivätkä sen enempää vuosisatoja jatkunut seurapiirielämä kuin tiukka kotikasvatuskaan ole menneet hukkaan. Ranskattaren ryhti on luonnostaan suora, kun harkitun sulava olemus taas lähentelee tyypillisesti tyynen järvenpinnan kuulautta. Varsinkin he, jotka eivät rouva Lebeaun suosioon ole yltäneet, voisivat kuvailla häntä etäiseksi tai kylmäkiskoiseksi - pahimmillaan jopa uhkaavaksi.
Tunneälykkäänä naisena Orsolya osaa kuitenkin mukauttaa suhtautumistaan, ja valitsemilleen yksilöille hän voi osoittaa lämpöä ja huomiota, joka voi parhaimmillaan kääntää kuvan ranskattaresta päälaelleen - viileän etäisestä olennosta kuoriutuu välittävä, armollinen ja ihastuttava luonne. Läheskään aina tunne ja vilpittömyys eivät ole aitoja, vaan ennemminkin osa taidokasta esitystä, jonka taustalla ovat enemmän tai vähemmän ylevät tavoitteet. Tästä huolimatta erityisesti perustajaperheiden jäsenten seurassa on esiinnytty vähemmän muodollisesti ja oman habituksen terävimmistä reunoista tarvittaessa luopuen, arvokkuudesta kuitenkin kiinni pitäen.
Ulkoisilta piirteiltään Orsolya on kaikin puolin Lebeausta menevä yksilö. Isältä saadut tummat piirteet istuvat hyvin perheen pirtaan, samoin kuin äidin puolelta periytyneet korkeat poskipäät ja lähes 180 sentin pituus. Keskipitkiä tummia hiuksia pidetään tyypillisesti auki, elleivät käytäntö tai juhlallisuudet muuta edellytä. Ruskeat sielunpeilit puolestaan voivat valaistuksesta riippuen näyttää joko pehmeältä suklaalta tai mustaan taittuvilta syövereiltä - tunnekuohun tai verenjanon nostattama puna voi kuitenkin viedä väriä jälkimmäisenä mainittuun suuntaan ennen kuin erottuu selkeämmin.
Sievät kasvot eivät ole vampyyrien mittapuulla sileimmästä päästä, vaan ikä ja kenties eletty elämäkin vaikuttaisivat jättäneen lempeästi jälkeensä. Kyse ei toki ole mistään lajin kannalta luonnottomasta piirteestä, vaan ikääntymiskehityksen päätyttyä kasvoille on jäänyt joitain hienojakoisia merkkejä, jotka ennemmin korostavat äidillisyyttä ja luontaista karismaa kuin kielisivät eletyistä vuosista.
Pukeutumisessaan Orsolya on säädyllinen ja elegantti, mutta nykyaikainen. Jakkupuvut ja virallisemmat vaatekappaleet eivät ole jääneet vieraisiksi, joskin erityisesti kotelomekot, hillityt korut ja korkokengät vaikuttaisivat muodostuneen hänen tavaramerkikseen. Muotia ranskatar seuraa tarkkaavaisesti, ja eri värejä taas käytetään harkitusti tilaisuuden luonnettakin silmällä pitäen. Muiden yllättäminen ei ole naiselle vierasta, mutta se tehdään poikkeuksetta hyvän maun rajoissa. Toisaalta myös käytännöllisemmät vaatekappaleet tulevat kysymykseen esimerkiksi metsästettäessä, ratsastettaessa tai perheen viinitilalla vierailtaessa.
Tunneälykkäänä naisena Orsolya osaa kuitenkin mukauttaa suhtautumistaan, ja valitsemilleen yksilöille hän voi osoittaa lämpöä ja huomiota, joka voi parhaimmillaan kääntää kuvan ranskattaresta päälaelleen - viileän etäisestä olennosta kuoriutuu välittävä, armollinen ja ihastuttava luonne. Läheskään aina tunne ja vilpittömyys eivät ole aitoja, vaan ennemminkin osa taidokasta esitystä, jonka taustalla ovat enemmän tai vähemmän ylevät tavoitteet. Tästä huolimatta erityisesti perustajaperheiden jäsenten seurassa on esiinnytty vähemmän muodollisesti ja oman habituksen terävimmistä reunoista tarvittaessa luopuen, arvokkuudesta kuitenkin kiinni pitäen.
Ulkoisilta piirteiltään Orsolya on kaikin puolin Lebeausta menevä yksilö. Isältä saadut tummat piirteet istuvat hyvin perheen pirtaan, samoin kuin äidin puolelta periytyneet korkeat poskipäät ja lähes 180 sentin pituus. Keskipitkiä tummia hiuksia pidetään tyypillisesti auki, elleivät käytäntö tai juhlallisuudet muuta edellytä. Ruskeat sielunpeilit puolestaan voivat valaistuksesta riippuen näyttää joko pehmeältä suklaalta tai mustaan taittuvilta syövereiltä - tunnekuohun tai verenjanon nostattama puna voi kuitenkin viedä väriä jälkimmäisenä mainittuun suuntaan ennen kuin erottuu selkeämmin.
Sievät kasvot eivät ole vampyyrien mittapuulla sileimmästä päästä, vaan ikä ja kenties eletty elämäkin vaikuttaisivat jättäneen lempeästi jälkeensä. Kyse ei toki ole mistään lajin kannalta luonnottomasta piirteestä, vaan ikääntymiskehityksen päätyttyä kasvoille on jäänyt joitain hienojakoisia merkkejä, jotka ennemmin korostavat äidillisyyttä ja luontaista karismaa kuin kielisivät eletyistä vuosista.
Pukeutumisessaan Orsolya on säädyllinen ja elegantti, mutta nykyaikainen. Jakkupuvut ja virallisemmat vaatekappaleet eivät ole jääneet vieraisiksi, joskin erityisesti kotelomekot, hillityt korut ja korkokengät vaikuttaisivat muodostuneen hänen tavaramerkikseen. Muotia ranskatar seuraa tarkkaavaisesti, ja eri värejä taas käytetään harkitusti tilaisuuden luonnettakin silmällä pitäen. Muiden yllättäminen ei ole naiselle vierasta, mutta se tehdään poikkeuksetta hyvän maun rajoissa. Toisaalta myös käytännöllisemmät vaatekappaleet tulevat kysymykseen esimerkiksi metsästettäessä, ratsastettaessa tai perheen viinitilalla vierailtaessa.
"Trust is one luxury I cannot afford."
Orsolya ei suhtaudu Neuvostoon varauksettomasti, vaan kohdistaa useimpiin organisaation jäseniin tarkoin omana tietonaan pitämiään ennakkoluuloja. Hänelle ei ole luonteenomaista luottaa vapaasti, ja tässä tapauksessa toisenlainen toiminta voisi johtaa traagisiin seuraamuksiin; ranskatar on todistanut organisaation nurjia puolia ensin äitinsä ja sittemmin niin puolisonsa kuin lastensakin kautta. Tästä syystä Neuvostoa ja useimpia neuvostokasvoja pidetään lähtökohtaisesti epäluotettavina, opportunistisina tai jopa vakavasti häiriintyneinä.
Useimmat varautuneimmista ajatuksista eivät kuitenkaan karkaa edes lähipiirin tietoon, vaan omalla tavallaan ranskatar on hyväksynyt oman roolinsa organisaatiossa ja rakentanut itselleen vakaan jalansijan, jonka horjuttamiseksi vaadittaisi huomattavia poliittisia voimia. Erityisesti se, samoin kuin näennäisen neuvostomyönteinen suhtautuminenkin, perustuu avioliitolle ja perhesuhteille, mutta myös huolellisesti solmituille ystävyyksille, harkitulle henkilökuvalle ja tiedolle, jota kaikkien edellä kuvattujen kautta on haltuun eksynyt. Orsolya on monessa mielessä ymmärtänyt, että viidakossa on toimittava viidakon laeilla, ja vaikka hänen suorat vaikutusmahdollisuutensa organisaatiossa ovatkin vähäiset, hampaattomaksi nainen ei ole jättäytynyt. Hän ei ole myöskään alhaisempien keinojen yläpuolella, vaikka niitä monesta eri syystä onkin pyritty välttämään.
Suhtautuminen Komiteaan on varautunutta, joskin odotetunlaisen asiallista. Tosiasiallisesti yhteistyökumppania pidetään vähintäänkin epämääräisenä, minkä lisäksi kuolevaisten organisaationa se on vaikuttanut eri vaiheineen sekavalta ja neuvostovaikutteille alttiilta kokonaisuudelta. Metsästäjiä vastaan ranskattarella ei kuitenkaan ole mitään erityisempää, ja yhteistyötä sinänsä pidetään kannatettavana asiana.
Noitia kohtaan on suhtauduttu neutraalisti, ja joskus jopa etäisen säälivästi. Lajin edustajia ei sinänsä ole halveksittu ennestään, mutta uudenvuodenyön tapahtumat loppuvuodesta 2013 ovat onnistuneet mustaamaan myös ranskattaren käsityksiä, eikä Orsolya ole edes henkilökohtaisella tasolla voimakasta retribuutiota vastaan; perhekeskeinen nainen kun olisi itse valmis menemään huomattavan pitkälle voidakseen turvata lastensa ja puolisonsa henget miltä tahansa uhkaavalta taholta tai ryhmittymältä.
Kuolevaisia kohtaan suhtautuminen on aina ollut omassa ajatusmaailmassa aavistuksen pehmeämpää kuin mitä lajitoverit kenties osaisivat arvata. Näistä mietteistä on kuitenkin myös vaiettu, ja esimerkiksi Willingtonin Akatemian suhteen nainen on seisonut näennäisesti yhteisessä rintamassa muun Neuvoston kanssa, vaikka henkilökohtaisesti laitoksen ideologiaa pidetäänkin kiinnostavana. Tästä syystä myös oma keskimmäinen tytär on päästetty ilman vastaväitteitä opiskelemaan laitokseen samalla, kun Neuvostonkin linja on ainakin näennäisesti alkanut pehmentyä.
Useimmat varautuneimmista ajatuksista eivät kuitenkaan karkaa edes lähipiirin tietoon, vaan omalla tavallaan ranskatar on hyväksynyt oman roolinsa organisaatiossa ja rakentanut itselleen vakaan jalansijan, jonka horjuttamiseksi vaadittaisi huomattavia poliittisia voimia. Erityisesti se, samoin kuin näennäisen neuvostomyönteinen suhtautuminenkin, perustuu avioliitolle ja perhesuhteille, mutta myös huolellisesti solmituille ystävyyksille, harkitulle henkilökuvalle ja tiedolle, jota kaikkien edellä kuvattujen kautta on haltuun eksynyt. Orsolya on monessa mielessä ymmärtänyt, että viidakossa on toimittava viidakon laeilla, ja vaikka hänen suorat vaikutusmahdollisuutensa organisaatiossa ovatkin vähäiset, hampaattomaksi nainen ei ole jättäytynyt. Hän ei ole myöskään alhaisempien keinojen yläpuolella, vaikka niitä monesta eri syystä onkin pyritty välttämään.
Suhtautuminen Komiteaan on varautunutta, joskin odotetunlaisen asiallista. Tosiasiallisesti yhteistyökumppania pidetään vähintäänkin epämääräisenä, minkä lisäksi kuolevaisten organisaationa se on vaikuttanut eri vaiheineen sekavalta ja neuvostovaikutteille alttiilta kokonaisuudelta. Metsästäjiä vastaan ranskattarella ei kuitenkaan ole mitään erityisempää, ja yhteistyötä sinänsä pidetään kannatettavana asiana.
Noitia kohtaan on suhtauduttu neutraalisti, ja joskus jopa etäisen säälivästi. Lajin edustajia ei sinänsä ole halveksittu ennestään, mutta uudenvuodenyön tapahtumat loppuvuodesta 2013 ovat onnistuneet mustaamaan myös ranskattaren käsityksiä, eikä Orsolya ole edes henkilökohtaisella tasolla voimakasta retribuutiota vastaan; perhekeskeinen nainen kun olisi itse valmis menemään huomattavan pitkälle voidakseen turvata lastensa ja puolisonsa henget miltä tahansa uhkaavalta taholta tai ryhmittymältä.
Kuolevaisia kohtaan suhtautuminen on aina ollut omassa ajatusmaailmassa aavistuksen pehmeämpää kuin mitä lajitoverit kenties osaisivat arvata. Näistä mietteistä on kuitenkin myös vaiettu, ja esimerkiksi Willingtonin Akatemian suhteen nainen on seisonut näennäisesti yhteisessä rintamassa muun Neuvoston kanssa, vaikka henkilökohtaisesti laitoksen ideologiaa pidetäänkin kiinnostavana. Tästä syystä myös oma keskimmäinen tytär on päästetty ilman vastaväitteitä opiskelemaan laitokseen samalla, kun Neuvostonkin linja on ainakin näennäisesti alkanut pehmentyä.
Yliluonnolliset kyvyt ja muut taidot
"If you make listening and observation your occupation you will gain much more than you can by talk."
Orsolya hallitsee niin kutsuttua tunnemanipulaatiota. Hän kykenee aistimaan muiden tunnetiloja ja vaikuttamaan niihin monipuolisesti. Kyky ulottuu myös asianosaisen tuntemuksiin muita kohtaan ja näin ollen jaloverinen voi parhaimmillaan tai pahimmillaan vaikuttaa kokonaisiin ihmissuhteisiin. Orsolyan tulee olla kymmenien metrien säteellä kohteestaan voidakseen havaita tämän tunnetilat ja mielellään vähintään kymmenen metrin säteellä voidakseen manipuloida niitä tehokkaasti.
Kyky puree ihmisiin jokseenkin paremmin kuin vampyyreihin, sillä Orsolya kykenee sen avulla vahvistamaan luontaisen viehätysvoimansa vaikutuksia ja näin ollen käyttämään sitä erityisen tehokkaasti mielenhallinnallisissa tarkoituksissa esimerkiksi muistinpyyhinnässä. Vampyyreihin hänellä ei ole samanlaista vaikutusta, vaan heidän kohdallaan naisen on tyydyttävä käyttämään kykyään arvioimalla, miten yksilö reagoi tiettyyn tunnetilaan, esimerkiksi vihaan tai pelkoon.
Kun Orsolya käyttää kykyään aktiivisesti, hän vajoaa samalla synesteettiseen tilaan, jossa hän voi paitsi fyysisesti erottaa tunteet aisteillaan, tunnistaa myös muita tilan elementtejä synesteetikon tavoin; esimerkiksi nähdä säveliä väreinä ja vastaavasti kuulla värejä sävelinä. Nainen ei siis automaattisesti havaitse tunteita; hänen on nimenomaisesti käytettävä kykyään niiden huomaamiseksi vuorovaikutustilanteessa. Kyky synestesiaan on kuitenkin tehnyt hänestä monipuolisen osaajan myös taiteiden ja musiikin saralla.
Erityiskykynsä ohella jaloverinen hallitsee vampyyreille ominaiset kyvyt, kuten yli-inhimillisen nopeuden, jo mainitun luontaisen viehätysvoiman ja nopean parantumisen.
Kyky puree ihmisiin jokseenkin paremmin kuin vampyyreihin, sillä Orsolya kykenee sen avulla vahvistamaan luontaisen viehätysvoimansa vaikutuksia ja näin ollen käyttämään sitä erityisen tehokkaasti mielenhallinnallisissa tarkoituksissa esimerkiksi muistinpyyhinnässä. Vampyyreihin hänellä ei ole samanlaista vaikutusta, vaan heidän kohdallaan naisen on tyydyttävä käyttämään kykyään arvioimalla, miten yksilö reagoi tiettyyn tunnetilaan, esimerkiksi vihaan tai pelkoon.
Kun Orsolya käyttää kykyään aktiivisesti, hän vajoaa samalla synesteettiseen tilaan, jossa hän voi paitsi fyysisesti erottaa tunteet aisteillaan, tunnistaa myös muita tilan elementtejä synesteetikon tavoin; esimerkiksi nähdä säveliä väreinä ja vastaavasti kuulla värejä sävelinä. Nainen ei siis automaattisesti havaitse tunteita; hänen on nimenomaisesti käytettävä kykyään niiden huomaamiseksi vuorovaikutustilanteessa. Kyky synestesiaan on kuitenkin tehnyt hänestä monipuolisen osaajan myös taiteiden ja musiikin saralla.
Erityiskykynsä ohella jaloverinen hallitsee vampyyreille ominaiset kyvyt, kuten yli-inhimillisen nopeuden, jo mainitun luontaisen viehätysvoiman ja nopean parantumisen.
Luonne
"And one day she discovered that she was fierce, and strong, and full of fire, and that not even she could hold herself back because her passion burned brighter than her fears."
Veren- ja vallanhimoiset taipumukset eivät pue Orsolyaa kovinkaan mairittelevasti. Hän on, ulkokuoreltaan ainakin, huomattavasti stereotyyppistä vampyyriä rauhallisempi ja lähestyttävämpi persoonallisuus, jonka läpi kuultavat ennen muuta sivistys, hillitty eleganssi ja taitavasti asetellut sanat. Lady Lebeau onkin suosittu seurapiirikasvo, ylpeästi paikkansa lunastava ruhtinatar, joka paitsi emännöi suuria tilaisuuksia omalla valtapiirillään, myös osallistuu sellaisiin laajemminkin ympäri maailmaa. Lämpimän hymyn ja hillityn olemuksen takana asuu kuitenkin älykäs ja punnitseva mieli, joka kenties näkyykin niin suoraselkäisessä olemuksessa kuin ajoittain teräväksikin yltyvässä sanailussa.
Ulkokuoreltaan salonkikelpoinen aatelisnainen on kuitenkin sisältä pahemmin rikki kuin moni osaisikaan arvata. Hillitty, etäinen ja edustava habitus on tulosta Orsolyan pitkästä ajasta perheessä, jossa tunteiden näyttäminen ja huonot valinnat ovat anteeksiantamattomia virheitä. Virheitä, joista rangaistiin sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla ja joita väritti alituinen kilpailu. Se jätti merkkinsä ja myöskin vikansa, jotka ilmenevät niin pelkona omien - oikeiden - läheisten menettämisestä kuin myös vaikeutena solmia syvällisempiä ihmissuhteita. Ongelma on onnistuttu ylittämään monia kertoja, mutta se on aina samanlainen haaste ja johtaa joskus hyvinkin häikäilemättömään käytökseen.
Rikkinäisyyden mukana tuleva tuska saattaa jättää vieläkin synkän häivähdyksen naisen hymyyn tai nauruun. Vampyyrien elämä on ikuista, mutta vain ulkoiset haavat tapaavat parantua täysin, eikä Orsolya ole poikkeus. Hänen tapauksessaan ne ovat kenties alkaneet jo umpeutua, mutta nähtäväksi jää, voiko prosessi saavuttaa päätöksensä nykyisissä olosuhteissa. Hänen elämänsä ei ole ollut helppo, eikä arki Neuvoston epäluotettavien yksilöiden ympäröimänä tarjoa juuri mahdollisuuksia rentoutua oman valtapiirin ulkopuolella. Arvistaan huolimatta nainen on sisimmissään teräksinen ja ylpeä olento, joka tunnistaa oman arvonsa ja asemansa, eikä epäröi kulkea pää suorassa.
Huolimatta siitä, että Orsolyan olemus on joskus vain hämäystä ja että emotionaalinen väkivalta on värittänyt hänen nuoruuttaan, nainen välittää syvästi omasta perheestään ja erityisesti lapsistaan, joita suojellakseen jaloverinen on tarvittaessa valmis menemään äärimmäisen pitkälle keinoja kaihtamatta. Perhe on ison osan alkuperäisestään menettäneelle naiselle kaikki kaikessa, ja halu puolustaa omaa jälkikasvua on saanut Orsolyan tekemään valmisteluita, joita voisi kenties luonnehtia jopa vainoharhaisiksi - olkoonkin, että se kumpuaa tuntemuksesta omia juuria kohtaan. Rakkaimpiin kohdistuva uhka paljastaa seurapiirikasvosta pelottoman ja piinkovan naisen, joka ei taivu vihollistensa edessä.
Varovainen nainen on muutenkin, harkitseva ja laskelmoiva. Suhtautuminen perheen ulkopuolisiin on yleensä epäluuloista, vaikka ulospäin epäilyksiä ei näytetäkään. Erityisesti neuvostokasvojen kanssa Orsolya on tottunut epäilemään, että useimmat suhteet karisisivat, jos se sattuisi olemaan toisen osapuolen kannalta edullista. Hän on tunneälykäs ja osaa lukea muita hyvin, mikä on usein osoittautunut hyödylliseksi taidoksi myös poliittisista lähtökohdista. Toisaalta läheisiä ei osata aina samalla tavalla epäillä ja arvioida, mikä voi altistaa naisen tekemään ajoittain arviointivirheitä kaikkein rakkaimpina pitämiensä yksilöiden kohdalla - olkoonkin, että yleensä virheistä opitaan kerralla.
Ongelmatilanteita kohdatessaan ranskatar ei suinkaan ole juonittelun, manipuloinnin tai muidenkaan äärikeinojen yläpuolella. Hän ei käännä toista poskea saati sitten epäröi uhkailla taikka kiristää muita, kun se on tarpeen - olisikin virhe luonnehtia Orsolyaa liian pehmeäksi vaikuttaakseen Neuvoston yhteydessä, vaikka seurapiirien asettamat sosiaaliset normit yleensä ohjaavatkin hänen käytöstään. Hänellä on hyvä tilannetaju, eikä nainen yleensä sivuuta tilanteita, joissa on tarpeen luopua naamioista ja asettaa kova kovaa vastaan, olkoonkin, että sellaisia onneksi tulee harvemmin.
Orsolya Lebeau on kenties vampyyriksi epätyypillisen lempeä ja hillitty olento, mutta monien lajitoveriensa tavoin hän on ylpeä ja jossain määrin myös epäinhimillinen. Nainen ei mielellään käy viemään kenenkään henkeä, mutta ei ole liian pehmeä ollakseen tekemättä sitä, mikä on tarpeen omien intressien ajamiseksi. Tokkopa kenellekään, joka on naisen vastaansa saanut, on lopulta jäänyt epäselväksi, miten pitkälle ranskatar on oikeasti valmis menemään saadakseen tahtonsa läpi ja suojellakseen sitä dynastiaa, jonka rakentamiseen on sydänverellään osallistunut.
Ulkokuoreltaan salonkikelpoinen aatelisnainen on kuitenkin sisältä pahemmin rikki kuin moni osaisikaan arvata. Hillitty, etäinen ja edustava habitus on tulosta Orsolyan pitkästä ajasta perheessä, jossa tunteiden näyttäminen ja huonot valinnat ovat anteeksiantamattomia virheitä. Virheitä, joista rangaistiin sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla ja joita väritti alituinen kilpailu. Se jätti merkkinsä ja myöskin vikansa, jotka ilmenevät niin pelkona omien - oikeiden - läheisten menettämisestä kuin myös vaikeutena solmia syvällisempiä ihmissuhteita. Ongelma on onnistuttu ylittämään monia kertoja, mutta se on aina samanlainen haaste ja johtaa joskus hyvinkin häikäilemättömään käytökseen.
Rikkinäisyyden mukana tuleva tuska saattaa jättää vieläkin synkän häivähdyksen naisen hymyyn tai nauruun. Vampyyrien elämä on ikuista, mutta vain ulkoiset haavat tapaavat parantua täysin, eikä Orsolya ole poikkeus. Hänen tapauksessaan ne ovat kenties alkaneet jo umpeutua, mutta nähtäväksi jää, voiko prosessi saavuttaa päätöksensä nykyisissä olosuhteissa. Hänen elämänsä ei ole ollut helppo, eikä arki Neuvoston epäluotettavien yksilöiden ympäröimänä tarjoa juuri mahdollisuuksia rentoutua oman valtapiirin ulkopuolella. Arvistaan huolimatta nainen on sisimmissään teräksinen ja ylpeä olento, joka tunnistaa oman arvonsa ja asemansa, eikä epäröi kulkea pää suorassa.
Huolimatta siitä, että Orsolyan olemus on joskus vain hämäystä ja että emotionaalinen väkivalta on värittänyt hänen nuoruuttaan, nainen välittää syvästi omasta perheestään ja erityisesti lapsistaan, joita suojellakseen jaloverinen on tarvittaessa valmis menemään äärimmäisen pitkälle keinoja kaihtamatta. Perhe on ison osan alkuperäisestään menettäneelle naiselle kaikki kaikessa, ja halu puolustaa omaa jälkikasvua on saanut Orsolyan tekemään valmisteluita, joita voisi kenties luonnehtia jopa vainoharhaisiksi - olkoonkin, että se kumpuaa tuntemuksesta omia juuria kohtaan. Rakkaimpiin kohdistuva uhka paljastaa seurapiirikasvosta pelottoman ja piinkovan naisen, joka ei taivu vihollistensa edessä.
Varovainen nainen on muutenkin, harkitseva ja laskelmoiva. Suhtautuminen perheen ulkopuolisiin on yleensä epäluuloista, vaikka ulospäin epäilyksiä ei näytetäkään. Erityisesti neuvostokasvojen kanssa Orsolya on tottunut epäilemään, että useimmat suhteet karisisivat, jos se sattuisi olemaan toisen osapuolen kannalta edullista. Hän on tunneälykäs ja osaa lukea muita hyvin, mikä on usein osoittautunut hyödylliseksi taidoksi myös poliittisista lähtökohdista. Toisaalta läheisiä ei osata aina samalla tavalla epäillä ja arvioida, mikä voi altistaa naisen tekemään ajoittain arviointivirheitä kaikkein rakkaimpina pitämiensä yksilöiden kohdalla - olkoonkin, että yleensä virheistä opitaan kerralla.
Ongelmatilanteita kohdatessaan ranskatar ei suinkaan ole juonittelun, manipuloinnin tai muidenkaan äärikeinojen yläpuolella. Hän ei käännä toista poskea saati sitten epäröi uhkailla taikka kiristää muita, kun se on tarpeen - olisikin virhe luonnehtia Orsolyaa liian pehmeäksi vaikuttaakseen Neuvoston yhteydessä, vaikka seurapiirien asettamat sosiaaliset normit yleensä ohjaavatkin hänen käytöstään. Hänellä on hyvä tilannetaju, eikä nainen yleensä sivuuta tilanteita, joissa on tarpeen luopua naamioista ja asettaa kova kovaa vastaan, olkoonkin, että sellaisia onneksi tulee harvemmin.
Orsolya Lebeau on kenties vampyyriksi epätyypillisen lempeä ja hillitty olento, mutta monien lajitoveriensa tavoin hän on ylpeä ja jossain määrin myös epäinhimillinen. Nainen ei mielellään käy viemään kenenkään henkeä, mutta ei ole liian pehmeä ollakseen tekemättä sitä, mikä on tarpeen omien intressien ajamiseksi. Tokkopa kenellekään, joka on naisen vastaansa saanut, on lopulta jäänyt epäselväksi, miten pitkälle ranskatar on oikeasti valmis menemään saadakseen tahtonsa läpi ja suojellakseen sitä dynastiaa, jonka rakentamiseen on sydänverellään osallistunut.
Historia
"Most women want a man who's already successful. A strong woman will be part of his struggle, survive it, succeed together and build an empire."
VARHAISET VAIHEET
Orsolya syntyi 1500-luvun loppupuolella keskimmäiseksi tyttäreksi Nádasdyn perheeseen. Lapsuus Vampyyrien Neuvoston etäisemmäksi jääneen suvun jälkeläisenä ei kuitenkaan ollut helppoa. Vanhemmat jäivät etäisiksi isän viipyessä pitkillä matkoillaan ja äidin puolestaan keskittyessä ennemmin niin esikoistyttäreensä kuin omaan kurjaan tilanteeseensakin; Orsolyan kasvatus jäikin hyvin pitkälti kotiopettajattarien vastuulle. Tiukassa ohjauksessa hänestä koulittiin salonkikelpoinen nainen, jonka ei sopinut näyttää tunteitaan; erityisesti äiti painotti tätä aina, kun ehti juoniltaan keskimmäistäänkin ihannemuottiinsa pakottamaan.
Orsolyan välit myös sisaruksiin jäivät etäisiksi. Anna oli äidin suosiossa, eikä suhde myöskään nuorempaan Kataliniin tai veljiin ehtinyt muodostua erityisen lämpimäksi. Hiukan enemmän hän nojautui sisaruksiinsa, kun Elisabet murhasi nuorimman poikansa perhesuhteiden kiristyessä nopeasti. Asiaa ei kuitenkaan ehditty vatvomaan, vaan eskaloituva tilanne pakotti huolehtimaan niin omasta kuin sisarustenkin hyvinvoinnista; äiti oli toiminut julmasti, mutta myös muu suku oli isovanhempia myöten nähtävä uhkana, kun halu tukahduttaa nuoren kreivittären kapinamieli vaikutti kasvavan päivä päivältä.
Jännitteet laukesivat vasta, kun suku päätti toimia ja vangita Elisabetin. Valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittautunut isä jatkoi retkillään, kun taas kodinhoidolliset asiat jätettiin Annan vastuulle. Totuus kuitenkin oli, että sisarista vanhin oli yhä äidilleen uskollinen, ja tuolle uskotun vallan turvin nuori nainen saattoi valmistella kaikessa hiljaisuudessa Elisabetin vapauttamista. Keskeisintä oli saada sisaret myöntymään suunnitelmaan, vaikka erityisesti Orsolya olikin ajatusta vastaan; Katalinin myöntyessä vähemmistöön jääminen alkoi kuitenkin vaikuttaa vaaralliselta peliltä. Samalla oli tietysti totta, että perheen miehet pitäisivät heidät mielellään asioissa ja eristettyinä, vailla mahdollisuutta kokeilla siipiä, eikä elämä isoisän ja isän piikana vaikuttanut viehättävältä. Toistaiseksi vain yksi henkilö oli kyennyt haastamaan perheen despoottisen patriarkan ja tuon myötäilijät, ja lopulta Orsolyankin oli myönnettävä, että vain Elisabetin avulla he voisivat olla todella vapaita.
1640-luvulla sisaret olivat vihdoinkin valmiita vapauttamaan äitinsä vankilastaan. Sitä seurannut verilöyly oli jotain, mitä saadaan tuskin koskaan verkkokalvoilta täysin häivytettyä. Isoäiti pakeni maasta, kun Elisabet teurasti raa'asti yllätyksen suoman edun turvin valtaosan perheestä yhden yön aikana; myös Orsolyan veljen, isän ja isoisän. Seuraavina viikkoina valtaosa klaanista taipui uuden matriarkan vallan alle, ja prosessia seurasivat useat puhdistukset, joissa Elisabet järjestelmällisesti eliminoi mahdolliset haastajansa ennen kuin voisi edetä muissa suunnitelmissaan.
Veriteot eivät jääneet vaille hintaa, ja varsinkin kilpailevissa tukijaperheissä veriseksi ristityn kreivittären häikäilemätön nousu herätti kateutta ja jopa suoranaista pelkoa. Elisabetia vastaan alettiin kyhätä liittoumaa, jonka toiminta ja pyrkimykset värittivät Orsolyan nuoruutta. Kun kytevät jännitteet olivat jääneet kulisseihin, perhe palasi Neuvoston vaikutuspiiriin. Omaksi yllätyksekseenkin nuori unkaritar huomasi sujahtavansa vaivattomasti osaksi seurapiirejä, sivistystä ja ajatonta eleganssia. Moni vähäisemmän perheen vesa kosiskeli naista, kun Neuvoston rakenteet muuttuivat ja ilmassa vilisi arvailuja siitä, ketkä uudistuksista lopulta hyötyisivät; myös Nádasdy-Báthoryiden nimi nousi näissä keskusteluissa esille, olihan perhe näennäisesti hyvissä väleissä valtaapitävien kanssa, tyttäret olivat salonkikelpoisia ja äidillä oli jo vaikuttava henkilökohtainen maine, harvapa vielä tässä vaiheessa tiesi joidenkin tavoitteista syöstä vähemmän valokeilassa ollut klaani jalustaltaan.
DEBYTANTTI JA AVIOLIITTO
Eleganssista ja loisteesta täysin rinnoin nauttiva Orsolya kuitenkin torjui poikkeuksetta kosiskelijat, joiden opportunismi useimmiten havaittiin varsin vaivattomasti. Hiukan yllättäenkin unkaritar sai kuitenkin huomata saaneensa kerrassaan poikkeuksellisen ihailijan - Joseph Lebeaun. Perustajaperheen vesaan tutustuttiin 1710-luvulla seurapiirijuhlissa, ja myös ikätoveri päädyttiin käännyttämään takaisin kerrassaan sopimattomille ehdotelmille viileästi kulmia kohottaen. Huolimatta puhtaasti ylpeydestä kumpuavasta teosta Orsolya huomasi, että jokin miehen sisukkuudessa ja periksiantamattomuudessa viehätti häntä. Kaksikko päätyi kohtaamaan yhä uudelleen mitä loistokkaimmissa puitteissa, kunnes lopulta myös unkarittaren oli annettava ihastukseksi kasvaneille tunteilleen periksi; kun kosintaan vastattiin myöntävästi, nainen tunsi ensi kertaa aivan erityislaatuisen syvää onnea ja iloa.
Kaksikko oli sikäli onnekas, että sukujen välinen liitto sattui sopimaan kaikkien osapuolten suunnitelmiin - molempia kun oli siunattu tahi kirottu vahvatahtoisella vanhemmalla. Orsolyan äiti näki tietenkin mahdollisuuden sitoa perhe lähelle Neuvoston kuumaa ydintä, kun taas Joen isä Hercule I, lujasta tahdostaan ja voimakkaasta temperamentistaan tunnettu suurmies, oli jo jonkin aikaa etsinyt sopivaa tilaisuutta laajentaa perheen vaikutusvaltaa kohti itää. Unkarin kuningashuoneeseen linkittynyt, huomattavan vauras ja vaikutti sopivalta ehdokkaalta moisten tarkoitusmäärien ajamiseksi, minkä lisäksi perustajaperheiden välisten avioliittojen tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistava mies suhtautui myönteisesti ajatukseen mahdollisuudesta tehdä pojan vaimon suvusta voimakas liittolainen.
Joseph Lebeaun isä ja perheen patriarkka Hercule Lebeau hyväksyi liiton. Elisabet oli onnistunut salaamaan sukunsa vaikeudet hyvin jopa vampyyrieliitin sisäpiiriltä, joten Báthoryt esiintyivät edukseen neuvostomyönteisenä ja vahvana, joskin niin määrässään kuin voimassaankin hiljalleen hiipuvana perheenä. Etevänä strategina Hercule tunnisti tämän uhkakuvan, mutta ymmärsi myös, että Lebeauiden vaikutusvallan avulla Báthoryiden kaltainen potentiaalinen perhe olisi vaivatonta elvyttää, minkä seuraamuksena heillä taas olisi vaikutusvaltainen ystävä voimistuvassa idässä.
Pikaisesti pariskunta astuikin avioliittoon, jo vuonna 1713, ja ensimmäiset yhteiset vuodet vietettiin Yorkissa. Elämä vaikutti hymyilevän, ja molemmat nauttivat täysin rinnoin seesteisemmistä ajoista. Molemmilla oli tietysti omat ristinsä; Joen isä paljastui nopeasti voimakkaaksi luonteeksi, ja omia sotiaan taistellut Elisabet puolestaan vaikutti asettuneen pysyväksi osaksi heidän elinpiiriään. Nämä asiat kyettiin kuitenkin toistaiseksi sysäämään pois mielestä, ja kun Orsolya piteli vuonna 1730 sylissään heidän esikoistaan, isoisänsä mukaan nimettyä Herculea, oli vaikea nähdä, kuinka mikään mahti voisi sysätä raiteilleen asettunutta onnellista perhe-elämää synkkyyteen.
SILMUKKA KIRISTYY
Kulisseissa kuitenkin kuohui. Báthoryiden ahdinko oli alkanut syventyä, kun Elisabetin vihollisten määrä vaikutti vain kasvavan. Murhayrityksen kohteeksi joutunut kreivitär hyökkäsi yhä julmemmin, jolloin asia valkeni myös Herculelle; mies oli ymmärrettävästi raivoissaan perheensä käyttämisestä kilpenä naisen omia vihollisia vastaan. Huolestuneena nuoremman rouva Lebeaun rooliin asettunut Orsolya seurasi tilanteen kehittymistä, kun kaksikko ajautui välirikkoon ja Hercule julisti tekevänsä pesäeron Elisabetin perheeseen miniäänsä lukuun ottamatta. Sanat jäivät kuitenkin ilmaan, kun mies menehtyi epämääräisissä oloissa, eikä päätöstä koskaan toteutettu.
Elisabetin kutsumana Julia Antova saapui paikalle suorittamaan tutkinnan Neuvoston puolesta, eikä asia herättänyt perhepiirissä vastaväitteitä - olihan kyse yksi vampyyrimaailman johtavista nimistä. Orsolya suhtautui kuitenkin äitinsä ystävättäreen epäluuloisesti huolimatta siitä, että vanhempi osoitti varsin aukottomasti syylliseksi alueella eläneiden vähempiveristen yhteisön, jota Elisabet rankaisi kovalla kädellä. Luultavasti isänsä kunniaa puolustaakseen myös Joseph asettui lopulta anoppinsa tueksi, ja muodostettu koalitio löi lopulta yli vuosisadan muhineen salaliiton, tullen samalla synnyttäneeksi eskalaatioita, jotka johtivat lopulta Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789.
HANKALAT VUODET
Vain paria vuotta aiemmin syntynyt tytär Valéria oli tähän mennessä kiinnittänyt äitinsä huomion, mutta vallankumouksen myötä perheen oli vetäydyttävä Yorkiin turvaan varmuuden vuoksi. Miehensä tavoin huolestuneena Orsolya seurasi esikoisensa vallankumoukseen liittyviä toimia ja pelkäsi niitä haitallisia vaikuttimia, joita tuo sai kiistatta vallanjanoiselta isoäidiltään. Erilaiset huolet, Elisabetin läsnäolo ja hektisemmäksi muuttunut arki kiristivät ranskattaren hermoja ja heijastelivat kivuliain seuraamuksin myös avioliittoon, joka kärsi pahemman kerran erilaisista karikoista. Jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin Orsolyan keskittyessä perheeseen ja julkisiin velvollisuuksiinsa Josephin vastaavasti syventyessä kabinettiin liittyviin töihinsä.
Ranskatar suhtautui happamesti esikoisen istuttamiseen kabinettiin nuorella iällä, pidettiinhän asiaan vaikuttaneiden osapuolten motiiveja kiistanalaisina, mutta toisaalta hän myös ymmärsi, että kyseessä oli poliittisesti tärkeä siirto, jonka viivyttämiseen olisi voinut liittyä haasteita. Nimitys hyväksyttiin omalta osalta pitkin hampain, mutta pahemmin laivaa keikutti Katalinin yllättävä kuolema 1800-luvun alkupuolella osana Elisabetin ja Ilya Antovin välistä sodankäyntiä. Joseph otti tapauksen selvitettäväkseen Neuvoston mahtikäskyn käytyä, kun Orsolya taas vetäytyi omiin oloihinsa suremaan - niin sisartaan kuin avioliittoaankin.
Samaan aikaan Elisabet oli onnistunut löytämään uuden keinon kasvattaa vaikutusvaltaansa, ja pian perhe sai lisäystä Crawfordin nimeä kantavasta velipuolesta. Orsolya suhtautui etäisen säälivästi pojan isään, olihan ranskatar epäilevä äitinsä motiiveihin liittyen - tuskinpa Sebastianiksi ristitystä pienokaisesta kaavailtiin trofeeta Elisabetin kaappiin. Osaltaan koettuun harmitukseen vaikutti se, että William Crawford tiedettiin Josephin ystäväksi; sisimmässään ranskatar epäili, että ennemmin tai myöhemmin kabinettilainen muodostuisi rasitteeksi omalle lehtolapselleen, eikä Elisabetin häikäilemättömyyttä toimia asiassa epäilty hetkeäkään.
Sillä hetkellä ranskatar kuitenkin keskittyi ensisijaisesti omaan ahdinkoonsa, jonka seurauksensa hän heittäytyi puolisonsa tavoin muiden käsivarsille; erityisen pitkälle eteni irtosuhde Alvin Waylandin kanssa, joka kuitenkin katkesi myöhemmin Elisabetin varoittaessa tytärtään Lebeaun avioliiton heikosta tilasta - Joen salasuhde ei ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä anopilta huomaamatta, vaikka näennäisesti vanhempi olikin keskittynyt hoivaamaan helmoissaan uusinta valttikorttiaan. Asiasta alkoi tulla myös Orsolyan silmään liian ilmeinen, ja vaikka äitiä esteltiinkin vain murhaamasta Viviania, raskain sydämin myös hän puuttui peliin kovalla kädellä.
Kun uskottomuuden aika oli tullut molempien osalta päätökseen, pariskunta kävi lämmittämään avioliittoaan. Seurauksena vuonna 1889 pariskuntaa siunattiin iltatähdellä, Marcelilla. Hiukan ylättäväkin tilanne ajoi Orsolyan hämilleen, eihän hän kyennyt sormella osoittamaan, oliko lapsi lopulta Wayland vai Lebeau; hän kuitenkin sulki huolensa sydämeensä ja rakasti lastaan ehdoitta - vaikka jälkikasvua pyrittiinkin aina kohtelemaan tasa-arvoisesti, monessa mielessä eniten ranskatarta itseään muistuttava poika varasti äitinsä sydämen aivan uudenlaisella tavalla.
ONNELLINEN 1900-LUKU
Kuolevaisten näkökulmasta 1900-luvulle mahtui monenlaisia murheita, eikä Lebeaunkaan arki vaivatonta ollut - avioliitto ei ollut entisensä, maailmassa oli sotia ja kuolemaa eikä Marcel osoittautunut aina helpoimmaksi mahdolliseksi tapaukseksi. Orsolya tunsi kuitenkin olonsa onnellisemmaksi helliessään iltatähteään ja jollain tapaa nauttien myös Joen lisääntyneestä seurasta Pariisin haarakonttorin perustamisen myötä, vaikka lempi ei suhteessa samalla tavalla roihunnutkaan. Elisabet valmisteli varjoissa poikansa nousua, eikä naisen läsnäolo enää heittänyt samanlaista painostavaa viittaa avioliiton ylle.
Hankalia vuosiakin toki mahtui erityisesti 1910- ja 1950-lukujen välille. Marcelin katoaminen 15 vuodeksi oli omiaan aiheuttamaan sydänsurua ja harmaita hiuksia Orsolyalle, mutta kun iltatähteä lopulta pideltiin jälleen käsivarsilla 1920-luvun puolivälissä, nainen ei osannut löytää itsestään katkeruuden ripaustakaan huolimatta siitä, kuinka rumat tarinat olivat kartanonkin jo tavoittaneet. Katoaminen ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, ja kenties tuskallisimmin sydäntä pisti pojan kaikkoaminen toisen maailmansodan aikaan, kriisin aiheuttaessa toki muutenkin paljon tuhoa ja surua lukuisille. Niinpä myös omaa otetta tiukennettiin Marcelin viimeinkin palatessa omaa otetta haluttiin tiukentaa, joskin vasta Joen puuttuminen asiaan vuonna 1948 vaikutti kääntävän iltatähden suunnan ja toi myös Orsolyalle mielenrauhaa.
Sodan päättyessä heitä odotti vielä yksi koettelemus - Elisabet neuvotteli naimakaupan Valérian ja toisen vaikutusvaltaisen suvun kanssa, ajaen Lebeaut hajaannukseen. Erityisesti Orsolya laittoi vastaan, mutta huolimatta ponnisteluistaan epäonnistui liiton estämisessä. Tokkopa kukaan olisi osannut arvata, että pian tragedia kuitenkin yllätti heidät kaikki, kun perheen tytär lähetti vahingossa tulevan puolisonsa surman suuhun. Yllättäen kreivitär piilotti huolellisesti jäljet ja pelasti lapsenlapsensa vaatimuksitta, vaikka ranskatar olikin henkisesti valmistautunut siihen, että moisella teolla olisi ollut hintansa.
Kun viimeinenkin uhkakuva haipui hiljalleen horisonttiin, ja aviopari hieroi jälleen sovintoa, oli jälleen aika kääntää sivua. Lebeaut ostivat viinitilan Ranskan Reimsistä, jota he alkoivat myös aktiivisesti viljellä. Seurauksena perheelle kehkeytyi kannattava liiketoimi ja oma samppanjamerkki, joka työllisti erityisesti bisneksestä nauttivaa Orsolyaa. Myös Joe vaikutti iloisemmalta ja rennommalta, eikä vuosituhannen lopun vaalimisesta sydämessä ole näinäkään päivinä luovuttu. Ranskatar saattoi rauhassa keskittyä muihinkin harrasteisiinsa, kuten ratsastukseen, ammuntaan ja taiteisiin. Samalla hän emännöi suuria seurapiiritapahtumia ja keskittyi jälleen ennen muuta asemaansa rouva Lebeauna. Myös lasten asiat vaikuttivat olevan tasapainoisella pohjalla, ja elämän saattoi sanoa hymyilevän jälleen kuin Rivieran aurinko.
2000-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN
Uuden vuosituhannen alku pyyhkäisi autuaammat päivät sivuun, kun Marcel katosi vuonna 2005 Huntin episodin jälkimainingeissa. Huoli hiipi jälleen Orsolyan sydämeen, vaikka elämä jatkuikin muuten ennallaan. Se, että Joseph omalta osaltaan silotteli heidän poikansa mahdollista osuutta asiassa ei lopulta rauhoittanut huolestunutta mieltä kovin pitkälle - kabinetin kriisit ja velipuolen nousu uuteen positioon koskettivatkin naista lopulta vain etäisesti, vuosien kuluessa rutiinien, pelon ja epätietoisuuden sävyissä. Marcelista ei kantautunut mitään huhuja, vaan vaikutti siltä, että tuo oli kadonnut maan päältä - kuollut, kuten pahimmissa painajaisissa pelättiin huolimatta siitä, ettei moisille epäilyksille rationaalisia perusteita ollut.
Vuonna 2010 Elisabet paljasti Orsolyalle Marcelin oleilevan Ilya Antovin luona. Raivostunut nainen nousi suorinta tietä koneeseen ja lensi Moskovaan kohdatakseen miehen, jolle ei ollut riittänyt hänen sisarensa tappaminen - tällä kertaa tuo oli upottanut inhat kyntensä ranskattaren poikaan. Säälimättömästi Orsolya raahasi poikansa takaisin Pariisiin kieltäen todistamansa rakkaustarinan aitouden - sen sijaan Marcel lähetettiin aikanaan sukuun lämpimästi tervetulleeksi toivotetun ja Neuvostossa vaikutusvaltaisessa asemassa vaikuttavan Fiona Springin valvovan silmän alle. Myös Joe siunasi ratkaisun kaiketi toivoen, että ongelma saataisi miehen määrätietoisen sisarentyttären avulla pois päiväjärjestyksestä.
Kaaos oli kuitenkin vasta alkanut. Vuoden 2013 uudenvuodenyön hirvittävät tapahtumat saivat Orsolyan harkitsemaan omaa suhtautumistaan asiaan ja lopulta antamaan siunauksensa poikansa ja äitinsä vihollisen suhteelle - olkoonkin, että horisontissa siintää jo uusi perhesuhteita ravisteleva uhkakuva.
Orsolya syntyi 1500-luvun loppupuolella keskimmäiseksi tyttäreksi Nádasdyn perheeseen. Lapsuus Vampyyrien Neuvoston etäisemmäksi jääneen suvun jälkeläisenä ei kuitenkaan ollut helppoa. Vanhemmat jäivät etäisiksi isän viipyessä pitkillä matkoillaan ja äidin puolestaan keskittyessä ennemmin niin esikoistyttäreensä kuin omaan kurjaan tilanteeseensakin; Orsolyan kasvatus jäikin hyvin pitkälti kotiopettajattarien vastuulle. Tiukassa ohjauksessa hänestä koulittiin salonkikelpoinen nainen, jonka ei sopinut näyttää tunteitaan; erityisesti äiti painotti tätä aina, kun ehti juoniltaan keskimmäistäänkin ihannemuottiinsa pakottamaan.
Orsolyan välit myös sisaruksiin jäivät etäisiksi. Anna oli äidin suosiossa, eikä suhde myöskään nuorempaan Kataliniin tai veljiin ehtinyt muodostua erityisen lämpimäksi. Hiukan enemmän hän nojautui sisaruksiinsa, kun Elisabet murhasi nuorimman poikansa perhesuhteiden kiristyessä nopeasti. Asiaa ei kuitenkaan ehditty vatvomaan, vaan eskaloituva tilanne pakotti huolehtimaan niin omasta kuin sisarustenkin hyvinvoinnista; äiti oli toiminut julmasti, mutta myös muu suku oli isovanhempia myöten nähtävä uhkana, kun halu tukahduttaa nuoren kreivittären kapinamieli vaikutti kasvavan päivä päivältä.
Jännitteet laukesivat vasta, kun suku päätti toimia ja vangita Elisabetin. Valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittautunut isä jatkoi retkillään, kun taas kodinhoidolliset asiat jätettiin Annan vastuulle. Totuus kuitenkin oli, että sisarista vanhin oli yhä äidilleen uskollinen, ja tuolle uskotun vallan turvin nuori nainen saattoi valmistella kaikessa hiljaisuudessa Elisabetin vapauttamista. Keskeisintä oli saada sisaret myöntymään suunnitelmaan, vaikka erityisesti Orsolya olikin ajatusta vastaan; Katalinin myöntyessä vähemmistöön jääminen alkoi kuitenkin vaikuttaa vaaralliselta peliltä. Samalla oli tietysti totta, että perheen miehet pitäisivät heidät mielellään asioissa ja eristettyinä, vailla mahdollisuutta kokeilla siipiä, eikä elämä isoisän ja isän piikana vaikuttanut viehättävältä. Toistaiseksi vain yksi henkilö oli kyennyt haastamaan perheen despoottisen patriarkan ja tuon myötäilijät, ja lopulta Orsolyankin oli myönnettävä, että vain Elisabetin avulla he voisivat olla todella vapaita.
1640-luvulla sisaret olivat vihdoinkin valmiita vapauttamaan äitinsä vankilastaan. Sitä seurannut verilöyly oli jotain, mitä saadaan tuskin koskaan verkkokalvoilta täysin häivytettyä. Isoäiti pakeni maasta, kun Elisabet teurasti raa'asti yllätyksen suoman edun turvin valtaosan perheestä yhden yön aikana; myös Orsolyan veljen, isän ja isoisän. Seuraavina viikkoina valtaosa klaanista taipui uuden matriarkan vallan alle, ja prosessia seurasivat useat puhdistukset, joissa Elisabet järjestelmällisesti eliminoi mahdolliset haastajansa ennen kuin voisi edetä muissa suunnitelmissaan.
Veriteot eivät jääneet vaille hintaa, ja varsinkin kilpailevissa tukijaperheissä veriseksi ristityn kreivittären häikäilemätön nousu herätti kateutta ja jopa suoranaista pelkoa. Elisabetia vastaan alettiin kyhätä liittoumaa, jonka toiminta ja pyrkimykset värittivät Orsolyan nuoruutta. Kun kytevät jännitteet olivat jääneet kulisseihin, perhe palasi Neuvoston vaikutuspiiriin. Omaksi yllätyksekseenkin nuori unkaritar huomasi sujahtavansa vaivattomasti osaksi seurapiirejä, sivistystä ja ajatonta eleganssia. Moni vähäisemmän perheen vesa kosiskeli naista, kun Neuvoston rakenteet muuttuivat ja ilmassa vilisi arvailuja siitä, ketkä uudistuksista lopulta hyötyisivät; myös Nádasdy-Báthoryiden nimi nousi näissä keskusteluissa esille, olihan perhe näennäisesti hyvissä väleissä valtaapitävien kanssa, tyttäret olivat salonkikelpoisia ja äidillä oli jo vaikuttava henkilökohtainen maine, harvapa vielä tässä vaiheessa tiesi joidenkin tavoitteista syöstä vähemmän valokeilassa ollut klaani jalustaltaan.
DEBYTANTTI JA AVIOLIITTO
Eleganssista ja loisteesta täysin rinnoin nauttiva Orsolya kuitenkin torjui poikkeuksetta kosiskelijat, joiden opportunismi useimmiten havaittiin varsin vaivattomasti. Hiukan yllättäenkin unkaritar sai kuitenkin huomata saaneensa kerrassaan poikkeuksellisen ihailijan - Joseph Lebeaun. Perustajaperheen vesaan tutustuttiin 1710-luvulla seurapiirijuhlissa, ja myös ikätoveri päädyttiin käännyttämään takaisin kerrassaan sopimattomille ehdotelmille viileästi kulmia kohottaen. Huolimatta puhtaasti ylpeydestä kumpuavasta teosta Orsolya huomasi, että jokin miehen sisukkuudessa ja periksiantamattomuudessa viehätti häntä. Kaksikko päätyi kohtaamaan yhä uudelleen mitä loistokkaimmissa puitteissa, kunnes lopulta myös unkarittaren oli annettava ihastukseksi kasvaneille tunteilleen periksi; kun kosintaan vastattiin myöntävästi, nainen tunsi ensi kertaa aivan erityislaatuisen syvää onnea ja iloa.
Kaksikko oli sikäli onnekas, että sukujen välinen liitto sattui sopimaan kaikkien osapuolten suunnitelmiin - molempia kun oli siunattu tahi kirottu vahvatahtoisella vanhemmalla. Orsolyan äiti näki tietenkin mahdollisuuden sitoa perhe lähelle Neuvoston kuumaa ydintä, kun taas Joen isä Hercule I, lujasta tahdostaan ja voimakkaasta temperamentistaan tunnettu suurmies, oli jo jonkin aikaa etsinyt sopivaa tilaisuutta laajentaa perheen vaikutusvaltaa kohti itää. Unkarin kuningashuoneeseen linkittynyt, huomattavan vauras ja vaikutti sopivalta ehdokkaalta moisten tarkoitusmäärien ajamiseksi, minkä lisäksi perustajaperheiden välisten avioliittojen tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistava mies suhtautui myönteisesti ajatukseen mahdollisuudesta tehdä pojan vaimon suvusta voimakas liittolainen.
Joseph Lebeaun isä ja perheen patriarkka Hercule Lebeau hyväksyi liiton. Elisabet oli onnistunut salaamaan sukunsa vaikeudet hyvin jopa vampyyrieliitin sisäpiiriltä, joten Báthoryt esiintyivät edukseen neuvostomyönteisenä ja vahvana, joskin niin määrässään kuin voimassaankin hiljalleen hiipuvana perheenä. Etevänä strategina Hercule tunnisti tämän uhkakuvan, mutta ymmärsi myös, että Lebeauiden vaikutusvallan avulla Báthoryiden kaltainen potentiaalinen perhe olisi vaivatonta elvyttää, minkä seuraamuksena heillä taas olisi vaikutusvaltainen ystävä voimistuvassa idässä.
Pikaisesti pariskunta astuikin avioliittoon, jo vuonna 1713, ja ensimmäiset yhteiset vuodet vietettiin Yorkissa. Elämä vaikutti hymyilevän, ja molemmat nauttivat täysin rinnoin seesteisemmistä ajoista. Molemmilla oli tietysti omat ristinsä; Joen isä paljastui nopeasti voimakkaaksi luonteeksi, ja omia sotiaan taistellut Elisabet puolestaan vaikutti asettuneen pysyväksi osaksi heidän elinpiiriään. Nämä asiat kyettiin kuitenkin toistaiseksi sysäämään pois mielestä, ja kun Orsolya piteli vuonna 1730 sylissään heidän esikoistaan, isoisänsä mukaan nimettyä Herculea, oli vaikea nähdä, kuinka mikään mahti voisi sysätä raiteilleen asettunutta onnellista perhe-elämää synkkyyteen.
SILMUKKA KIRISTYY
Kulisseissa kuitenkin kuohui. Báthoryiden ahdinko oli alkanut syventyä, kun Elisabetin vihollisten määrä vaikutti vain kasvavan. Murhayrityksen kohteeksi joutunut kreivitär hyökkäsi yhä julmemmin, jolloin asia valkeni myös Herculelle; mies oli ymmärrettävästi raivoissaan perheensä käyttämisestä kilpenä naisen omia vihollisia vastaan. Huolestuneena nuoremman rouva Lebeaun rooliin asettunut Orsolya seurasi tilanteen kehittymistä, kun kaksikko ajautui välirikkoon ja Hercule julisti tekevänsä pesäeron Elisabetin perheeseen miniäänsä lukuun ottamatta. Sanat jäivät kuitenkin ilmaan, kun mies menehtyi epämääräisissä oloissa, eikä päätöstä koskaan toteutettu.
Elisabetin kutsumana Julia Antova saapui paikalle suorittamaan tutkinnan Neuvoston puolesta, eikä asia herättänyt perhepiirissä vastaväitteitä - olihan kyse yksi vampyyrimaailman johtavista nimistä. Orsolya suhtautui kuitenkin äitinsä ystävättäreen epäluuloisesti huolimatta siitä, että vanhempi osoitti varsin aukottomasti syylliseksi alueella eläneiden vähempiveristen yhteisön, jota Elisabet rankaisi kovalla kädellä. Luultavasti isänsä kunniaa puolustaakseen myös Joseph asettui lopulta anoppinsa tueksi, ja muodostettu koalitio löi lopulta yli vuosisadan muhineen salaliiton, tullen samalla synnyttäneeksi eskalaatioita, jotka johtivat lopulta Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789.
HANKALAT VUODET
Vain paria vuotta aiemmin syntynyt tytär Valéria oli tähän mennessä kiinnittänyt äitinsä huomion, mutta vallankumouksen myötä perheen oli vetäydyttävä Yorkiin turvaan varmuuden vuoksi. Miehensä tavoin huolestuneena Orsolya seurasi esikoisensa vallankumoukseen liittyviä toimia ja pelkäsi niitä haitallisia vaikuttimia, joita tuo sai kiistatta vallanjanoiselta isoäidiltään. Erilaiset huolet, Elisabetin läsnäolo ja hektisemmäksi muuttunut arki kiristivät ranskattaren hermoja ja heijastelivat kivuliain seuraamuksin myös avioliittoon, joka kärsi pahemman kerran erilaisista karikoista. Jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin Orsolyan keskittyessä perheeseen ja julkisiin velvollisuuksiinsa Josephin vastaavasti syventyessä kabinettiin liittyviin töihinsä.
Ranskatar suhtautui happamesti esikoisen istuttamiseen kabinettiin nuorella iällä, pidettiinhän asiaan vaikuttaneiden osapuolten motiiveja kiistanalaisina, mutta toisaalta hän myös ymmärsi, että kyseessä oli poliittisesti tärkeä siirto, jonka viivyttämiseen olisi voinut liittyä haasteita. Nimitys hyväksyttiin omalta osalta pitkin hampain, mutta pahemmin laivaa keikutti Katalinin yllättävä kuolema 1800-luvun alkupuolella osana Elisabetin ja Ilya Antovin välistä sodankäyntiä. Joseph otti tapauksen selvitettäväkseen Neuvoston mahtikäskyn käytyä, kun Orsolya taas vetäytyi omiin oloihinsa suremaan - niin sisartaan kuin avioliittoaankin.
Samaan aikaan Elisabet oli onnistunut löytämään uuden keinon kasvattaa vaikutusvaltaansa, ja pian perhe sai lisäystä Crawfordin nimeä kantavasta velipuolesta. Orsolya suhtautui etäisen säälivästi pojan isään, olihan ranskatar epäilevä äitinsä motiiveihin liittyen - tuskinpa Sebastianiksi ristitystä pienokaisesta kaavailtiin trofeeta Elisabetin kaappiin. Osaltaan koettuun harmitukseen vaikutti se, että William Crawford tiedettiin Josephin ystäväksi; sisimmässään ranskatar epäili, että ennemmin tai myöhemmin kabinettilainen muodostuisi rasitteeksi omalle lehtolapselleen, eikä Elisabetin häikäilemättömyyttä toimia asiassa epäilty hetkeäkään.
Sillä hetkellä ranskatar kuitenkin keskittyi ensisijaisesti omaan ahdinkoonsa, jonka seurauksensa hän heittäytyi puolisonsa tavoin muiden käsivarsille; erityisen pitkälle eteni irtosuhde Alvin Waylandin kanssa, joka kuitenkin katkesi myöhemmin Elisabetin varoittaessa tytärtään Lebeaun avioliiton heikosta tilasta - Joen salasuhde ei ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä anopilta huomaamatta, vaikka näennäisesti vanhempi olikin keskittynyt hoivaamaan helmoissaan uusinta valttikorttiaan. Asiasta alkoi tulla myös Orsolyan silmään liian ilmeinen, ja vaikka äitiä esteltiinkin vain murhaamasta Viviania, raskain sydämin myös hän puuttui peliin kovalla kädellä.
Kun uskottomuuden aika oli tullut molempien osalta päätökseen, pariskunta kävi lämmittämään avioliittoaan. Seurauksena vuonna 1889 pariskuntaa siunattiin iltatähdellä, Marcelilla. Hiukan ylättäväkin tilanne ajoi Orsolyan hämilleen, eihän hän kyennyt sormella osoittamaan, oliko lapsi lopulta Wayland vai Lebeau; hän kuitenkin sulki huolensa sydämeensä ja rakasti lastaan ehdoitta - vaikka jälkikasvua pyrittiinkin aina kohtelemaan tasa-arvoisesti, monessa mielessä eniten ranskatarta itseään muistuttava poika varasti äitinsä sydämen aivan uudenlaisella tavalla.
ONNELLINEN 1900-LUKU
Kuolevaisten näkökulmasta 1900-luvulle mahtui monenlaisia murheita, eikä Lebeaunkaan arki vaivatonta ollut - avioliitto ei ollut entisensä, maailmassa oli sotia ja kuolemaa eikä Marcel osoittautunut aina helpoimmaksi mahdolliseksi tapaukseksi. Orsolya tunsi kuitenkin olonsa onnellisemmaksi helliessään iltatähteään ja jollain tapaa nauttien myös Joen lisääntyneestä seurasta Pariisin haarakonttorin perustamisen myötä, vaikka lempi ei suhteessa samalla tavalla roihunnutkaan. Elisabet valmisteli varjoissa poikansa nousua, eikä naisen läsnäolo enää heittänyt samanlaista painostavaa viittaa avioliiton ylle.
Hankalia vuosiakin toki mahtui erityisesti 1910- ja 1950-lukujen välille. Marcelin katoaminen 15 vuodeksi oli omiaan aiheuttamaan sydänsurua ja harmaita hiuksia Orsolyalle, mutta kun iltatähteä lopulta pideltiin jälleen käsivarsilla 1920-luvun puolivälissä, nainen ei osannut löytää itsestään katkeruuden ripaustakaan huolimatta siitä, kuinka rumat tarinat olivat kartanonkin jo tavoittaneet. Katoaminen ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, ja kenties tuskallisimmin sydäntä pisti pojan kaikkoaminen toisen maailmansodan aikaan, kriisin aiheuttaessa toki muutenkin paljon tuhoa ja surua lukuisille. Niinpä myös omaa otetta tiukennettiin Marcelin viimeinkin palatessa omaa otetta haluttiin tiukentaa, joskin vasta Joen puuttuminen asiaan vuonna 1948 vaikutti kääntävän iltatähden suunnan ja toi myös Orsolyalle mielenrauhaa.
Sodan päättyessä heitä odotti vielä yksi koettelemus - Elisabet neuvotteli naimakaupan Valérian ja toisen vaikutusvaltaisen suvun kanssa, ajaen Lebeaut hajaannukseen. Erityisesti Orsolya laittoi vastaan, mutta huolimatta ponnisteluistaan epäonnistui liiton estämisessä. Tokkopa kukaan olisi osannut arvata, että pian tragedia kuitenkin yllätti heidät kaikki, kun perheen tytär lähetti vahingossa tulevan puolisonsa surman suuhun. Yllättäen kreivitär piilotti huolellisesti jäljet ja pelasti lapsenlapsensa vaatimuksitta, vaikka ranskatar olikin henkisesti valmistautunut siihen, että moisella teolla olisi ollut hintansa.
Kun viimeinenkin uhkakuva haipui hiljalleen horisonttiin, ja aviopari hieroi jälleen sovintoa, oli jälleen aika kääntää sivua. Lebeaut ostivat viinitilan Ranskan Reimsistä, jota he alkoivat myös aktiivisesti viljellä. Seurauksena perheelle kehkeytyi kannattava liiketoimi ja oma samppanjamerkki, joka työllisti erityisesti bisneksestä nauttivaa Orsolyaa. Myös Joe vaikutti iloisemmalta ja rennommalta, eikä vuosituhannen lopun vaalimisesta sydämessä ole näinäkään päivinä luovuttu. Ranskatar saattoi rauhassa keskittyä muihinkin harrasteisiinsa, kuten ratsastukseen, ammuntaan ja taiteisiin. Samalla hän emännöi suuria seurapiiritapahtumia ja keskittyi jälleen ennen muuta asemaansa rouva Lebeauna. Myös lasten asiat vaikuttivat olevan tasapainoisella pohjalla, ja elämän saattoi sanoa hymyilevän jälleen kuin Rivieran aurinko.
2000-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN
Uuden vuosituhannen alku pyyhkäisi autuaammat päivät sivuun, kun Marcel katosi vuonna 2005 Huntin episodin jälkimainingeissa. Huoli hiipi jälleen Orsolyan sydämeen, vaikka elämä jatkuikin muuten ennallaan. Se, että Joseph omalta osaltaan silotteli heidän poikansa mahdollista osuutta asiassa ei lopulta rauhoittanut huolestunutta mieltä kovin pitkälle - kabinetin kriisit ja velipuolen nousu uuteen positioon koskettivatkin naista lopulta vain etäisesti, vuosien kuluessa rutiinien, pelon ja epätietoisuuden sävyissä. Marcelista ei kantautunut mitään huhuja, vaan vaikutti siltä, että tuo oli kadonnut maan päältä - kuollut, kuten pahimmissa painajaisissa pelättiin huolimatta siitä, ettei moisille epäilyksille rationaalisia perusteita ollut.
Vuonna 2010 Elisabet paljasti Orsolyalle Marcelin oleilevan Ilya Antovin luona. Raivostunut nainen nousi suorinta tietä koneeseen ja lensi Moskovaan kohdatakseen miehen, jolle ei ollut riittänyt hänen sisarensa tappaminen - tällä kertaa tuo oli upottanut inhat kyntensä ranskattaren poikaan. Säälimättömästi Orsolya raahasi poikansa takaisin Pariisiin kieltäen todistamansa rakkaustarinan aitouden - sen sijaan Marcel lähetettiin aikanaan sukuun lämpimästi tervetulleeksi toivotetun ja Neuvostossa vaikutusvaltaisessa asemassa vaikuttavan Fiona Springin valvovan silmän alle. Myös Joe siunasi ratkaisun kaiketi toivoen, että ongelma saataisi miehen määrätietoisen sisarentyttären avulla pois päiväjärjestyksestä.
Kaaos oli kuitenkin vasta alkanut. Vuoden 2013 uudenvuodenyön hirvittävät tapahtumat saivat Orsolyan harkitsemaan omaa suhtautumistaan asiaan ja lopulta antamaan siunauksensa poikansa ja äitinsä vihollisen suhteelle - olkoonkin, että horisontissa siintää jo uusi perhesuhteita ravisteleva uhkakuva.
Muuta oleellista tietoa
"Elegance is in the details.”
‧ asumisjärjestelyt vaihtelevat velvollisuuksien mukaan, mutta tällä hetkellä ranskatar vuorottelee perheen Pariisin kartanon ja Yorkin residenssin välillä
‧ arvonsa tunteva nainen ei hyväksy lempinimiä keneltä hyvänsä; oikeastaan ainoa elämään jäänyt ja nykyiseltään jopa vaalittu on ennen muuta Josephin käyttämä Lya
‧ luopui avioliittonsa myötä varhaisina vuosina perheen naiselle junailemasta kreivittären aatelisarvosta; elämään on kuitenkin jäänyt vaihtoehtoinen, englantilainen tapa puhutella Orsolyaa lady Lebeauna
‧ suosii kahvia ennen teetä, vaikka tyypillisesti lähinnä jälkimmäisenä mainittua nauttiikin
‧ taitava pianonsoittaja ja tanssija
‧ harrastaa viinien, musiikin ja taiteen lisäksi myös muita varsinkin ennen vanhaan yläluokkaisena pidettyjä lajeja, kuten ratsastusta, ammuntaa ja metsästystä
‧ alkoholipitoisten juomien ystävä; erityisesti viinit ja konjakit ovat lähellä sydäntä
‧ kiinnostunut veripillereistä
PELAAJA: ARKKI | KUVISSA: MADELEINE STOWE | PELI: INHUMANE
