Post by nornaes on May 2, 2023 23:44:05 GMT 2
Igor Olegovitš Volkov
synt. Yngvarr Helgason
Syntynyt: 1306, Kiev
Laji: B-tason vampyyri
Asuinpaikka: Moskova
Työ: Crimson, Operatiivinen johtaja (2014-)
FC: Gwilym Pugh
Ulkonäkö: Kaikki huomaavat Igor Volkovista ensin leimuavan punaiset, puolipitkät hiukset sekä niiden väriä toistavan parran, joka kulloisestakin muodista riippumatta peittää hänen leukaansa. Piirteiltään hän on varsin hauskannäköinen linjakkaine nenineen ja korkeine poskiluineen, muttei mitenkään erityisen mieleenpainuva, eivätkä hänen kirkkaan siniset silmänsäkään häikäise ilmeikkyydellään. Igor onkin joskus nauranut, miten laittamalla hupun päähän ja ajamalla partansa hän voisi kulkea lähimpien ystäviensäkin keskellä täysin tuntemattomana.
Toki Igor on yli 190-senttisen vartensa kanssa lähes poikkeuksetta seurueensa pisimpiä, mutta hoikan sopusuhtainen rakenne tekee siitä kovin vähän silmiinpistävää, ja niin hän sen useimmiten haluaakin olevan. Hän kantaa itsensä kuin ylenmääräistä huomiota väistellen, hartiat taipuneina hiukan eteen ja käsivarret kylkiä myöten, paitsi milloin hänen on aivan välttämätöntä ottaa tilaa itselleen. Tuolloin saattaa nähdä häivähdyksen sodan ja koruttoman elämän muovaamasta lihaksistosta sekä ryhdistä, joka on varautunut hyökkäämään hetkenä minä hyvänsä.
Igor pukeutuu mieluiten kohtuullisen rennosti ja koruttomasti. Milloin tilaisuus ei pakota pukuun, hän kantaa usein yllään villaneuletta tai arkista t-paitaa sekä farkkuja. Häkellyttävän usein samat neuleet ja t-paidat löytävät tiensä hänen pukunsa alle sellaisiinkin tilaisuuksiin, joissa oikeastaan olisi vaadittu solmiota sekä prässättyä kaulusta. Hänen runsaat tatuointinsa näkyisivät joka tapauksessa vähintään hihojen alta, joten tiukan asialliseen bisnestyyliin lienee turha edes pyrkiä.
Voimat: Igor on liikkeissään ketterä ja tehokas, kuin vain palkkasoturiksi kasvatetun jaloverisen vampyyrin voisi olettaakin olevan. Vain harvoin hän kuitenkaan näyttää fyysisistä kyvyistään muuta kuin pienen pilkahduksen jossakin hallitun, vetäytyvänkin kuoren alla. Jopa suuttuessaan hän ennemmin karjuu vihansa julki, kuin turvautuu väkivaltaan - vahva tietoisuus omasta letaaliudesta on opettanut miehen välttämään ylilyöntejä. Toki silloin, kun vihan kohde on Igorin mielestä ansainnut kohtalonsa vakavimman kautta, sekä metsästäessä, saattaa hänessä hetken aikaa nähdä aikojen hioman pedon, joka hyväksyy vain voiton tai oman kuolemansa.
Kykyään kahlita ja tukahduttaa toisten yliluonnollisten voimia Igor ei ole milloinkaan harjoittanut erityisen hienovaraiseksi. Hänen etiikkansa ja kärsivällisyytensä taipuu paremmin tasaamaan taistelukentän kuin moukarin iskulla, oveluuden ja harhaan johtamisen sijaan. Jollakin tasolla hän kokee omankin kykynsä käytön epärehelliseksi, mutta sentään sen vaikutus tuo osapuolet lahjoissaan ja taidoissaan lähemmäksi toisiaan.
Luonne: Jokainen, joka on kohdannut Igor Olegovitš Volkovin henkilökohtaisesti, on varmasti saanut huomata, ettei miehestä kovinkaan montaa diplomaattista solua löydy. Hän on suora sanoissaan välittämättä lainkaan siitä, tuleeko loukanneeksi jotakuta kuulijaa, mutta yhtä lailla voi luottaa myös kaunopuheisimman ylistyksen hänen huuliltaan, taikka vakavimman lupauksen, olevan täysin rehellisin mielin lausuttu.
Samaa suoruutta Igor odottaa myös muilta ympärillään, vahvaa kunniantuntoa ja tiettyä ehdottomuutta. Turhanaikainen kiertely ja kaunistelu turhauttaa häntä suunnattomasti, ja milloin Igor Volkov turhautuu, silloin häntä on syytä pelätä. Toki vuosisadat ovat hiukan kahlinneet hänen raivoaan, lähinnä puhtaan pragmaattisista näkökannoista käsin, muttei vielä nykypäivänäkään ole sanottua, ettäkö hän tyytyisi pelkkiin värikkäisiin haukkumanimityksiin silloin, kun katsoo jonkun loukanneen hänen tai lähimpiensä kunniaa. Ja vihaansa Igor on valmis hellimään ikuisuuksiin, aivan kuin mikään maailmassa ei voisi saada häntä hylkäämään jotakin kauan sitten kuollutta kunniakoodia.
Luotettujen ystävien kesken Igor on yhtä armoton kuin koska hyvänsä muutenkin, mutta luottamuksen myötä hän antaa itsestään enemmän. Jossain syvällä pinnan alla kytee, paitsi ehdoton uskollisuus, myös palo elämään ja äärimmäisiin kokemuksiin. Hänen riemunsa ja rakkautensa, jotka usein arjessa jäävät käytännöllisyyden ja vuosisatojen tuoman melankolian jalkoihin, roihuavat yhtä kirkkaalla liekillä kuin raivonsakin, eikä miehelle ole lainkaan vaikeaa tuoda niitä myös julki, milloin katsoo kohteen sen ansainneen.
Toisaalta kauempaa katsottuna Igor Volkov näyttää lähinnä hiljaiselta mieheltä, joka kaihtaa valokeiloja ja suuria massoja. Ilmeetön kuori on paras piilo juonittelun ja suhdepelin maailmalta, jossa hän ei ole kotonaan. Useimmiten juhlissa ja muissa kissanristiäisissä Igor tarkkaileekin mieluiten hiukan sivummalta tai tokaisee jonkin harvasanaisen itsestäänselvyyden välttääkseen enemmän tyhjänpäiväisen rupattelun.
Sovinnaisuuteen Igor suhtautuu ylipäätään varsin ylimalkaisesti, eikä kukaan liene enää vuosisatoihin häneltä muuta odottanutkaan. On varsin julkista tietoa, ettei hän ole milloinkaan tehnyt pienintäkään elettä avioitumisen suuntaan, vaan pikemminkin suhtautuu koko naissukupuoleen jonkinlaisena haittatekijänä.
Menneisyys: Igor Oleginpoika syntyi isänsä ainoaksi lapseksi Kiovan liepeillä vuonna 1306. Hän kasvoi äitinsä helmoissa, kunnes 18-vuotiaana isä katsoi hänet riittävän vahvaksi seuraamaan sotajoukkonsa mukana ja oppimaan mieheksi miesten joukkoon. Rusien valtakunnan vanhoista viikingeistä koostunut joukko ei ollut järin suuri, mutta sitäkin tiiviimpi veljeydessään ja armottomampi maineessaan, eivätkä he juuri köyhää päivää nähneet myydessään miekkansa ja keihäänsä milloin kellekin ihmisten ruhtinaalle taisteluun milloin mongoleita tai tataareita, milloin naapurikaupungin prinssejä vastaan. Rikkaudet tosin saivat useimmiten vain tulla piilotetuiksi tulevaisuuden varalle - mihinpä niitä olisi sodasta ja hurmeesta juopuessa ja viitan alla metsän siimeksessä levätessä tuhlannut.
Igor oli joukon nuorin, eikä hän koskaan ehtinyt elää maailmassa, josta hänen toverinsa eivät olleet suostuneet luopumaan ja josta heidän laulunsa leirissä kertoivat, mutta siihen maailmaan hän kasvoi yhtä kaikki. Hän oppi vanhoista sankareista ja jumalista, syntymäänsä ennen kuolleista aseveljistä ja kunniasta, jonka varassa lepäsi aivan kaikki. Samaan aikaan muu maailma jatkoi muuttumistaan, ja heidän joukkonsa vietti yhä vähemmän aikaa hovien ja kaupunkien liepeillä, milloin palkkion nouto tai uuden työn sopiminen ei sinne pakottanut. Ulkopuolisille ei ollut sijaa heidän keskuudessaan.
Moskova, pahin kaikista kyynpesistä, toi lopulta joukon osaksi sen ratkaisevan virheen, jolta kohtalo oli heidän sallinut siihen saakka välttyä. He olivat tehneet työnsä, luovineet käärmeiden juonittelujen ohitse, saaneet palkkionsa, ja levähtämisen majatalossa piti olla vain harmiton pysähdys matkalla kohti seuraavaa sotaa. Kesä 1547 oli kuuma ja päivän aurinko armoton, ja oli vain järkevää jäädä toviksi kaupungin muurien sisään odottamaan sopivampaa aikaa matkata.
Ruutivarastoon päässyt tulipalo levisi kuin räjähtäen kaupunkiin. Yhdessä hetkessä Igor, joka nukkui kaupungissa aina huonosti ja oli vapauttanut isänsä vartiovuorosta, kuuli humahduksen ja ratinaa jostain kaukaa, ja seuraavassa liekit jo nuolivat talon tervattuja seiniä ahnaasti ja miehet pakenivat kaduilla henkensä edestä, eksyen toisistaan savussa ja ihmismassoissa. Kaikki eivät koskaan päässeet suomaille saakka turvaan, ja sinä iltana Igor lauloi isänsä sankariteoista ilman ketään, joka olisi kuunnellut.
Olisi ollut järjetöntä jatkaa. Palava kaupunki oli syönyt joukon liian ohueksi, ja selvinneidenkin haavat ylsivät liian syvälle sieluun, jotta sodan hurmio olisi niitä enää nuollut umpeen. Niinpä he metsästivät ja joivat yhdessä viimeistä kertaa, ja aamun tullen kukin oli omillaan. Igorin tie kulki kierrellen, miltei päämäärättömästi pohjoiseen, kohti isänsä synnyinsijoja, ja kylä kylältä hän löysi palasia, joista rakentaa itsensä uudelleen - joilla sopeutua edes auttavasti siihen elämään, jollaista hän oli kasvanut halveksumaan.
Muutamaa talvea myöhemmin pieneen pirttiin hiukan Uppsalan kaupungin pohjoispuolelle asettui muuan Yngvar Helgason, jonka kieli oli oudon vanhahtavaa ja tavat kuin noidilla, joista kirkoissa varoiteltiin. Igor olisi ehkä voinut kadota uuden nimensä taakse huolellisemminkin, mutta kaukana pohjoisessa kukaan tuskin oli kuullut sen slaavilaista varianttia, ja uhkaava maine piti suurimman osan kutsumattomista vieraista loitolla hänen erakkomajastaan.
Kunnes eräs Uppsalan katedraalin papeista sai tarpeekseen huhuista metsään kadonneista seurakuntalaisista ja kukkuloilta löydetyistä korppien repimistä ruumiista, ja päätti suoda "Noita-Yngvarille" visiitin. Kenties enemmän kuin seurakunnastaan hän huolehti omien jälkiensä peittämisestä, nähtyään itse paljon vaivaa salatakseen vampyyriutensa, mutta varsinainen syy oli loppujen lopuksi epäolennainen siinä tilanteessa, kun hän löysi itsensä hakkaamasta Yngvar Helgasonin mökin ovea puinen risti kädessään. Ja mikä ikinä hänen suunnitelmansa olikaan alkujaan ollut, varmastikaan kahden vuosikymmenen viettäminen Noita-Yngvarin syleilyssä ei siihen ollut kuulunut.
Intohimon liekki sammui lopulta yhtä äkisti, kuin se oli syttynytkin, ja viimeisellä kytevällä sydänlangan pätkällä Yngvar sytytti katedraalin tuleen, polttaen rakkauden tuomat sidokset ja kohteen niiden mukana. Oli tullut aika kadota jälleen, ennen kuin sama kohtalo tavoittaisi hänetkin.
Matka läpi Liivinmaan sotatantereiden oli kuin myyttinen kotiinpaluu, ja tataarien viimeisimmän hyökkäyksen jäljiltä yhä savuntuoksuinen Moskova kuin muistomerkki kaikille Igorin siihenastisille menetyksille. Jälleenrakentuvaan kaupunkiin oli helppo solahtaa huomaamatta, mutta sen tuhkasta sikiävä eloisuus ja Kaikkien Venäjien keisarin paikalle houkuttelema loisto sai Igorin tuntemaan itsensä, ensi kertaa elämässään, yksinäiseksi ja merkityksettömäksi tavalla, johon hän ei löytänyt ratkaisua armeijasta, ei metsästyksestä eikä liian kosteista illoista majatalojen tuntemattomien joukossa.
Ennen vuosisadan vaihdetta oli selvää, että Igor joko antautuisi muistoilleen lopullisesti tai loisi itsensä uudelleen. Oli loukkaus hänen isänsä nimelle virua alhaiston keskuudessa vailla suuntaa, vieläpä isän kuolinpaikalla. Minkäänlaista selkeää suunnitelmaa tulevaisuudesta Igorilla ei ollut vielä siinäkään vaiheessa, kun hän tarkkaili kaupungin vaikutusvaltaisten liikkeitä ja eräänä sumuisena aamuna päätyi tavoittamaan pitkien juhlien jälkeen varomattomasti liikkuneen Ilya Antovin. Ehkä varjagiveri vielä painoi vaakakupissa, tai ehkä Igor oli vain riittävän pohjalla pyytääkseen työtä tai tarkoitusta keneltä hyvänsä, jonka arveli riittävän rikkaaksi. Jälkikäteen hän ei itsekään ole osannut arvioida, kummasta pohjimmiltaan oli kyse.
1600-luku kului pitkälti opetellessa nykymaailman tavoille, jos kohta muuttuneet moraalikäsitykset olivatkin jotakin, mitä Igor itsepintaisesti kieltäytyi omaksumasta. Toisaalta, Ilyan töissä se oli useammin hyödyksi kuin haitaksi; palkkamurha tai uhkauksen tuominen käsinkosketeltavaan muotoon erosi lopulta kovin vähän kokonaisen sotilasosaston tuhoamisesta, muuten kuin tarvittavien resurssien kannalta. Vuosien virratessa Igorin tehtävänkuvaan sekoittui yhä enemmän varsinaista liiketoimintaakin. Toki olisi ollut liioiteltua väittää, ettei hänen neuvottelu- ja johtamistaktiikkansa olisi nojannut etenkin alkuun varsin raskaasti uhkaavuuteen ja periksiantamattomuuteen minkään syvemmän bisnesymmärryksen sijaan, mutta tavoitteisiin sillä pääsi usein yhtä lailla.
Yksinäisyys ei koskaan täysin hellittänyt sielusta, joka oli tottunut olemaan osa suurempaa kokonaisuutta, mutta sitä saattoi tarvittaessa lääkitä päihteillä sekä kauniilla miehillä, ja ajan myötä haava sydämessä arpeutui jäljeksi, jonka kuuluikin olla siellä. Ja kun yksinäisyyteen oli kerran tottunut, oli siitä vaikea enää päästää irti. Oman itsensä avaaminen niin täysin muille, kuin mikä Igorille oli nuorena ollut ainoa luonnollinen tapa elää, oli muuttunut mahdottomaksi, ja pelkkä ajatuskin tuntui tahraavan menneiden aikojen muistoa. Ystävyyden arvoa hän ei tietenkään hyljeksinyt, päin vastoin, mutta veren ja sielun sitova veljeys oli jotakin, mihin hän ei uskonut enää milloinkaan palaavansa. Suden sukua, niin hyvässä kuin pahassakin.
Aloilleen asettuminen ylipäätään ei ollut ikinä kuulunut Igorin suunnitelmiin, mutta niin vain hän löysi itsensä Moskovasta vielä uuden vuosisadan koittaessa. Työt veivät toki välillä ympäri Eurooppaa, mutta aina hän palasi kotiin, eikä enää lähtiessään pakannut kaikkea omaisuuttaan. Samoihin aikoihin sukunimi takertui kiinni kuin välttämättömänä pahana muuttuvan yhteiskunnan myllerryksistä, ja nimi Volkov tuli lopullisesti osaksi Igorin allekirjoitusta. Kivutonta pysähtynyt elämä ei aina ollut, mutta niin Moskova kuin Ilyakin kohtelivat omiaan hyvin, eikä suurkaupungissa kukaan välittänyt muutamasta turhautuneisuutta rikotusta lasista tai ihmisestä.
Sanotaan, että yksille sota on sotaa, mutta toisille rakas äiti. Mitä mukavammaksi Igorin elämä kävi, mitä syvemmin valtaansa kasvattava rikollisuuden verkko imi häntä otteeseensa, sitä enemmän hän kaipasi myös taistelukentän yksinkertaisuutta ja kaikkialla valtoimenaan virtaavaa verta, kuoleman suurta leikkiä, jonka rinnalla nautinnollisinkin metsästys näyttäytyi vain hailakkana haamuna. Sota oli ehkä muuttunut, mutta niin oli Igorkin, ja vannottuaan Ilyalle vielä palaavansa hän pestautui armeijaan, ihmisten joukkoon, ja suuntasi sotimaan turkkilaisia vastaan. Moskovaan hän palasi voitokkaana, mutta ennen kaikkea virkistyneenä miehenä.
Sota toi tasapainoa ja kärsivällisyyttä. Siinä missä joskus se oli eristänyt Igorin ulkopuolisten maailmasta, nyt se tuntui ennemminkin antavan voimaa ja jaksamista luovia juonittelujen karikoissa omanarvontuntoa menettämättä. Vuosikymmenet veivät Igorin useammin lomailemaan hurmeisille kentille kuin kylpylaitoksiin ja pensionaatteihin, ja Mustanmeren ja Suomenlahden rantamailta, Kaukasian vuorilta ja aroilta löytyi aina uudelleen ja uudelleen jotakin sellaista, joka teki liikemies Igor Volkovista vaarallisen myös nopean älynsä vuoksi, pelkän yksinkertaisen armottomuuden sijaan. Kaikki oli taas hyvin, ainakin kunnes maailma muuttui jälleen.
Teollisuuden ja kansan massojen nousu oli häilähdellyt todellisuuden laidoilla jo vuosisatoja, ennen kuin siitä lopulta tuli seikka, joka oli pakko huomioida kaikessa. Taloudellisesti murroksen aika oli kultaa; kaikkialla avautui uusia mahdollisuuksia, murtuvan yhteiskunnan railot vain odottivat hyödyntäjäänsä, ja metsästäjien paine toi ripauksen jotakin ikiaikaista ja pysyvää. Samaan aikaan Igor koki jälleen itsensä aivan liian vanhaksi ja tapoihinsa kangistuneeksi. Vuosisatojen taakka tuntui painavalta kantaa, eikä raskaan tykistön moukaroimasta, liejuisesta juoksuhaudasta löytynyt kunniaa, ei mielenrauhaa.
Maailmansodan oli oikeastaan tarkoitus tarjota vain säädyllinen loppu Igor Olegovitšin saagalle, mutta kuolema ei vieläkään suostunut häneen tarttumaan, ei ainakaan kokonaan. Kivimurskan ja hautaamattomina löyhkäävien ruumispinojen loputon jatkumo kietoi hänet suloiseen kyynisyyden viittaan. Maailmaa, jonka eetosta hän piti oikeana ja hyvänä, ei ollut enää olemassa missään, joten oli täydellisen tarpeetonta tuntea tuskaa siitä, ettei itsekään sellaisen koodiston mukaan enää elänyt.
Oli pelkästään itsepäisyyden ansiota, ettei Igor kadonnut lopullisesti varjoihin Neuvostoliiton varhaisina vuosina. Antovien likapyykkiä riitti kyllä pestäväksi, eikä veren markkinatilannekaan ollut missään nimessä heikko, mutta erämaahuvila Vienan korvessa oli silti viehättävämpi rauhassaan ja luonnonläheisyydessään. Tiettömän taipaleen takana saattoi kuunnella tulen ritinää takassa menneitä aikoja ja ystäviä muistaen, upoten häpeään siitä, millaiseksi itse oli tullut. Ja milloin nostalgian tuska kasvoi kestämättömäksi, Igor repi itsensä takaisin Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, minne milloinkin, poimimaan langat siitä, mihin ne olivat Ilyan käsistä pudonneet.
Vastentahtoisesti kannettu vastuu kietoi vuosien myötä Igorin juuristoonsa, ja kun Ilya viimein oli valmis ottamaan taas jalustansa organisaation johdossa, tuntui paluu pelkkien verihankintojen järjestelyyn kepeältä kuin kesäinen yö. Vähitellen, lähes huomaamatta hiipivät myös railakkaat illanvietot kauniine miehineen ja yön syliin itkettyine balladeineen jälleen osaksi Igorin elämää, eikä hän enää etsinyt niistä pakoreittiä joltakin tuntemattomalta, vaan antautui nautinnoille kuin joskus hyvin, hyvin kauan sitten.
Neuvostoliiton viimein aikanaan sortuessa liikemaailma avautui kuin yhdessä yössä kaikenlaisille nousukkaille ja onnenonkijoille. Voima ja raha puhuivat kuitenkin omaa kieltään vahvemmin kuin aikoihin, ja sekasorrosta oli mahdollista takoa silkkaa kultaa. Olisi ollut liioittelua väittää Igorilla itsellään olleen suurtakaan osuutta siihen, miten Crimson vuosituhannen alun aallokoissa navigoi, mutta kenties hänen turtumuksensa jatkuviin muutoksiin antoi sittenkin jonkinlaisen kiintopisteen. Kenties raskaasti vartioitu kolmen kerroksen asunto yhdessä Moskovaan nousseista pilvenpiirtäjistä nosti miehen itsensäkin nousukkaiden kerman tietoisuuteen, valaen käsin kosketeltavan perustan varjoissa kuiskaillulle maineelle.