[/font]Coco” Vivienne Segal[/font]

c-tason vampyyri — Syntynyt Pariisissa 1800-luvun alkupuolella — fyysisesti noin 20-vuotias — Dorian Raiganin luoma (vaikkei itse ole tästä tietoinen)[/ul][/div][/td][/tr][/tbody][/table][/div]nomen est omen

Sukunimeään vampyyritar on vaihtanut kenties turhankin usein, irtaantuen aina edellisestä uuden alun merkiksi, ja toisinaan vain raskaaksi koituneista sidoksista eroon päästäkseen. Vaikka Coco aina palaakin kotikaupunkiinsa, harhautti uusi sukunimi varsinkin viime vuosisadoilla vielä helposti perään haikailevat. Lempinimi on kuitenkin juurtunut identiteettiinsä ja vaikka virallista nimeä on saatettu vaihdella, on "Coco" kauan punatukkaista merkinnyt.

Colette-nimi oli äitinsä valitsema ja Viviennen lisäsi ottoperhe, joka äidin kuoleman jälkeen tytön huostaansa otti. Aiemmin Nicolette-muodossa yleisempi etunimensä viittaa voiton jumalattareen Nikeen, vaikka äiti luultavasti siihen vain soinnun takia tykästynyt olikin. Toisen nimen juuri sen sijaan löytyy latinan sanasta vivus, ”elossa”, joka ranskankin sanasta vivante helposti löytyy, ja kenties kolahti ottoperheelle kontrastina äidin kohtaloon.

voimat

Ihmiseksi syntyneenä ei Colette omaa erikoiskykyjä. Myöskään fyysistä voimaa ei muita kaltaisiaan enempää ole, mutta nainen on vampyyriksikin kohtalaisen ketterä. Kenties lihasmuistiin on jäänyt jälki muutostaan seuranneesta ajasta, jolloin villit janot ja sumeilematon saalisvietti veivät niin ruumista kuin mieltäkin.

Pari sataa vuotta on Cocolla ollut aikaa tottua omiin aisteihinsa ja kehon tuntumiin. Alituinen ylikuormittuminen kuitenkin härnäsi naista pitkään vielä C-tasoksi siirtymisen jälkeen, ja toisinaan verenhimon kasvaessa tai mielentilojen järkkyessä saattaa Colette edelleen kärsiä turhasta herkistymisestä ympäristölleen. Osittain tämän takia on naiselle luonnollista hakeutua pidemmiksikin ajoiksi omiin oloihinsa. Silti, mielentilastaan riippuen, saattaa nainen myös toisinaan jahdata juuri tuota tunnetta, joka aistien rajoilla puhkeaa – kuin todistaakseen, että on tosiaan edelleen elossa.

menneisyys

Colette syntyi pienessä ullakkoasunnossa 1800-luvun alkupuolen Pariisissa, tähdettömänä, sadepilvien saattelemana yönä. Kattoikkunoista kiilui kuun valon sijaan Le Marais’n katuja valaisseiden öljylamppujen hento hohto. Puurunkoisen sängyn märillä lakanoilla makaavan äidin ympärillä seisoi pieni seurue kynttilänvalossa: kätilönä toiminut alakerran kellokauppiaan vaimo, hänen kymmenvuotias tyttärensä, ja naapurin apteekkari, joka hyvyyttään oli tuonut nuorelle äidille pienen, vihreän lasipullollisen ajan parasta kipulääkettä – oopiumia. Siitä huolimatta, ajalle tyypillisesti, kuoli Coletten äiti synnytystä seuranneeseen tulehdukseen.

Lapsen äiti oli tullut Pariisiin Etelä-Ranskasta, eikä koskaan ollut pahemmin puhunut perheestään. Cocon myöhemmin kuuleman mukaan, isä oli ollut äidin suuri rakkaus, vaikka vain hetkellinen sellainen: ensin Le Havreen rantautunut kauppias, joka työnsä vuoksi oli saapunut Pariisiin ja tavannut siellä tarjoilijana työskennelleen Marien. Suhde oli kiihkeä, mutta molemmat tiesivät sen loppuvan ajallaan. Pian mies lähti takaisin työnsä perään ja pariskunta hyvästeli toisensa ennen kuin Marie tuli tietoiseksi raskaudestaan. Äidistään Colette tietää yhtä paljon kuin hänet huostaan ottanut perhe, ja isästään vain niitä muutamia yksityiskohtia, joita äiti oli heitellyt alakerran rouvalle heidän kahvihetkinään. Isän nimi, tausta ja elämä jäivät arvoitukseksi.

Tyttölapsen otti huostaan äidin asuinrakennuksen omistanut perhe, jolla oli kelloja ja yleistä sälää myyvä ja kunnostava kauppa katutasossa pienellä kujalla. Coletten lapsuus muodostui huostaperheen arjesta. Käsitöitä hän oppi perheen äidiltä, ja teini-iässä hän meni apuriksi eräälle lähiön vaatettajalle. Hieman vartuttuaan, alkoi hän myös iltaisin tarjoilla öisessä brasseriessa. Hän tunsi elämänsä aikana vain yhden perheen ja halusi antaa mahdollisemman paljon heille takaisin.

”Coco” syntyi myöhäisillan työssä, erään asiakkaan heittona. Nimi tarttui, eikä Colette lempinimeä pitkään kantanut ennen elämänsä kohtalokkainta yötä. Kello tuli aamun pieniä tunteja ja Coco oli jäänyt yksin sulkemaan: potkinut ulos viimeiset juopot, pyyhkinyt pöydät, täyttänyt likööripullot. Kuten niin monena yönä, lähti hän kotiin tyhjiä katuja pitkin, kiertotietä jota oli pitkään käyttänyt. Mutta vastaan tuli mies: mies, joka ei hoiperrellut seinää pitkin muristen. Mies, joka seisoi keskellä kujaa. Epävarmuus täytti nuoren naisen, luontaisesti, mutta hänellä oli täysi aikomus kävellä ohi. Kunnes mies puhui. Ja kun mies puhui, oli äänessä jotain niin tuttua, niin turvallista, niin luokseen kutsuvaa.

Monesti on Colette yrittänyt muistaa, mitä tismalleen tapahtui. Mutta illasta ei jäänyt muuta mieleen kuin miehen pehmeä, soinnukas ääni. Jälkikäteen hän on monesti miettinyt, mikä saattoi olla syy ensimmäisen vastaantulevan ihmisen käännyttämiseen. Oliko vain sattumaa, että juuri hän päätyi kohteeksi? Vai hohtiko tytöstä se, ettei hänellä ollut selkeää paikkaa maailmassa, etteivät häntä monet kaipaisi? Myöhemmin on nainen yrittänyt ymmärtää, miksi puhdasverinen oli muunnettavan perässä ensinnäkään kulkenut: ei tyytynyt tyhjiin imemiseen, sen sijaan omaa vertaan juottaen, jotta olento ikuisesti jahtaisi yhtä maukasta makua. Olisihan kuolemaan jättäminen ollut armollisempi kohtalo. Oliko muuntajalla alussa ollut tarkoitus, ja silti nainen jäi taakse – ei lopulta kelvannutkaan seuralaiseksi, edes seuraajaksi? Kysymykset saapuivat ajan kanssa, Coletten saadessa tietää enemmän ja enemmän siitä yhteisöstä, jonka osaksi hänet oli haluamattaan liitetty, ja yhtä lailla niiden mahdolliset vastaukset menettivät ajan kanssa merkityksensä.

Ensimmäiset vuodet uudessa muodossa eivät olleet suopeita. Aivan alussa, Colette kuvitteli voivansa paeta, vetäytyä jonnekin kauas, pois sen luota joka hänelle oli jotain tehnyt, jotain mitä hän ei ymmärtänyt. Mutta uudet aistit heräsivät nopeasti: kaduilla kävelevien ihmisten kasvot hämärtyivät suonien solinoilta ja sydämen sykkeiltä, auringon valo oli liian kirkas, alkoi raapia ihoa, katuja täyttävä viemärien haju oli ennenkuulumattoman hirveä, äänet liian voimakkaita, niin moninaisia, läheltä ja kaukaa kuuluvia, niin paljon enemmän kaikkea kuin koskaan ennen, eikä maailma enää ikinä voinut pysyä paikallaan tai olla hiljaa.

Naisella ei ollut opasta. Tietämättään, hän kohtasi muitakin vampyyreja, mutta ensimmäisten kuukausien verenhimoisessa huurussa ei Colette heitä osannut tunnistaa tai aistia, eikä yksikään vastaantuleva puuttunut öisiä kujia kulkevaan ja salongeista huumaantuneina hoipertelevia uhreja vahtaavaan olentoon, joka varmasti menettäisi vielä täysin järkensä ja päätyisi metsästäjän tapettavaksi. Muutenkaan alueet, joilla uudelleensyntynyt Colette liikkui, eivät olleet sellaisia, joissa kovin moni säädyllinen olento liikkui: näissä naapurustoissa tapahtui kyseenlaisia asioita päivittäin, aiheuttipa sen mikään yliluonnollinen tai ei.

Osaa muutoksen jälkeisestä alkuajasta Colette ei muista ollenkaan. Eikä hän muistaisi mitään, ellei tasapainottava tekijä olisi viimein astellut hänen elämäänsä. Eräänä yönä hänet löysi toinen vampyyri, joka vei väkisin nuoren, sekavan olennon kaupungin ulkopuolella olevaan kartanoonsa: tyydytti verenhimon, pakotti lepoon, vietteli rauhoittumaan, ja naisen löydettyä viimeiset hippuset järkeään, selitti mikä hänestä oli tullut, mitä se merkitsi, miten jatkossa olla. Siitäkään ei Colette paljoa muista, paitsi sen, että joku tunsi myötätuntoa häntä kohtaan. Hän muistaa sen, ettei todennäköisesti olisi selvinnyt montaakaan vuotta – saati montaa vuosikymmentä tai vuosisataa – ellei näin olisi käynyt.

Totuteltuaan uuteen itseensä miehen ohjauksella, Colette palasi takaisin Pariisiin. Hetken hän eli mistä sattui löytämään itselleen kodin, eihän hän voinut kuvitella sellaisena palaavansa vanhan perheensä luokse, ja löysi itselleen jälleen töitä, ajanvietteitä, uusia tuttavia, ystäviä, piirejä. Uuden öisen maailman, nyt tietoisena siitä, ettei koskaan voisi olla osa sitä yhteiskuntaa, jossa kerran oli elänyt. Jälkikäteen Colette on miettinyt, mikäli hänen muistillaan aikanaan taiteiltiin: hädin tuskin hän muistaa ääriviivojakaan kasvoista, jotka hänet pelastivat. Eivätkä aavistukset pohjattomia olekaan: pelastajansa kasvot ovat olemattomat, ja niin ovat luojansakin – eikä nainen koskaan ole edes arvuutellut, että nuo kaksi miestä voisivat olla yksi ja sama. Ei aavistustakaan, että heitteillejätön jälkeen puhdasverinen myös naisen itseltään pelasti, auttoi häntä rakentamaan uuden elämänsä, ja jälleen ilmaantui naisen ovelle vuosikymmeniä myöhemmin, jälleen vieraana, mutta aina yhtä luotettavan oloisena – kunnes vuosisadan jälkeen Colette itse hakeutui Dorian Raiganin luokse Yorkiin, vanhalta ystävältä apua etsien.


Vuosien mittaan, Colette on ehtinyt elää monta erilaista elämää. Koska naisella ei koskaan ollut selkeää, varauksetonta liitosta vampyyrien maailmaan, palasi hän kerta toisensa jälkeen ihmisten pelikentälle. Sielläkään ei kuitenkaan ollut mitään pysyvää. Kaukaista sukua saattoi olla olemassa, mutta Coco ei sitä koskaan lähtenyt etsimään. Loppujen lopuksi, 1800-lukua ei tunneta tarkasta kirjanpidosta – ainakaan rahvaiden kohdalla. Eikä Colette todellisuudessa muistanut tarkkaa synnyinvuottaankaan, kiitos niiden ihmisyyden lopun jälkeisten vuosien, jotka sekoittuivat kokonaan toisiinsa. Jossain vaiheessa, ihmisrituaaleja peilatakseen ja voidakseen vastata jotain, jos joku kysyy, päätti Colette syntymäpäiväkseen kesäkuun 21. päivän. Vuoden pisin päivä kun kerran kuulosti jotenkin poeettiselta, ja samalla tuntui kantavan tiettyä ironiaa olennolle, jonka luonto pakotti elämään yön varjoissa. Todellisuudessa, Coco oli syntynyt loppukevään sateen kostuttamassa yössä, muttei sillä enää mitään väliä ollut.

Ihmisten lomassa Colette löysi itselleen monenlaisia seuralaisia. 1800-luvun toisella puoliskolla hän soluttautui ranskalaisten kirjailijoiden ja filosofien piireihin ensimmäistä kertaa, ehdittyään jo muutamien vuosikymmenten aikana lukea ja ajatella enemmän kuin heistä monet, ja vaikka hahmot hänen ympärillään muuttuivat, tykkäsi nainen aina palata näihin piireihin. Joskus ideat, jotka ravintoloiden ja olohuoneiden seinien sisäisissä tyhjiöissä pomppivat, olivat kiinnostavia, toisinaan suoraan sanotusti typeriä. Mutta lähinnä niin vahvasti abstrakteissa, aatteellisissa ulottuvuuksissa elävät ihmiset toivat tasapainoa Coletten muuten jokseenkin kyyniseen todellisuudenkuvaan.

Tietenkin, kaikki nuo ajattelijat olivat vain ihmisiä ja usein käyttäytyivät kovin inhimillisesti, mihin Coco pystyi enää vain osittain samaistumaan. Ihmisten rinnalla nainen koki yhteiskunnalliset muutokset kuolevaisten tunteiden siivittämänä, kärsi ja välitti heidän kanssaan maailman vääryyksistä. Vaikka rinnakkaiselämä oli aina läsnä, soluttautui nainen keskelle niitä, jotka olivat tietämättömiä hirviöstä sisällään – jotka eivät osanneet varoa. Vaikka alkuaikojen impulsiiviset toimet jäivät taakse, ei elämänsä suinkaan ole ollut täysin kuolevaisten rytmeihin mukautuva. Osa ihmisistä käyttäytyi vastenmielisesti, ei välttämättä kuolematonta kaunotarta mutta muita kuolevaisia kohtaan, ja useampaan otteeseen on Colette löytänyt epäortodoksisia tapoja kostaa. Epätasa-arvon ja hyväksikäytön piirteet ovat monin tavoin parantuneet monissa naisen näkemissä yhteiskunnissa ja Colette on oppinut paremmin hillitsemään pitkäjänteisiä inhojaan, mutta kokonaan hän ei luota edes kuolevaisten vilpittömyyteen.

Kauan nainen pyöri erityisesti taiteilijoiden, muusikoiden, kirjailijoiden, ja pitkään näihinkin kategorioihin osuvien tieteilijöiden kanssa, ja vuosien varrella monista jäi ikuisia – tai ainakin heidän elämänsä pituisia – ystäviä. Silti Colette on myös aina etsinyt jotain konkreettisempaa. Sekä ystäviä että rakastajia, joskus rakastettuja, on ollut kaikilta elämänsaroilta. Kun vallankumouksellisia ajatuksia muhi hänen ympärillään, oli Colette aina osanottaja tai yllyttäjä: silloin kun kysymys oli nähtävästi hänen oikeuksistaan, esimerkiksi naisena, ja silloin, kun kyse oli oikeuksista, joiden puolesta hänen ei itse tarvinnut taistella. Kun antikolonialististen liikkeiden ajatusmaailmat kohtasivat Ranskassa, ei Colette antanut ääntään, mutta oli muuten mukana tai seurasi tapahtumia ja ajatuksia läheltä. Vaikkei hän – silloin – ollut opiskelija, oli hän mukana 1970-luvun suurissa opiskelijaliikkeissä. Olipa kyseessä ihmisoikeudet, luonnonsuojelu, tai mikä tahansa aate, ei hän sulkenut itseään ihmismaailman myllerryksiltä. Ehkä koska omaa, henkilökohtaista motiivia mihinkään ei ollut, oli hänen helppo heittäytyä koko sydämellään itseään suurempiin liikkeisiin. Ja vaikka vuosikymmenten kuluessa oli itsestään selvää, että vastoinajattelijoita tulisi aina olemaan, ei se koskaan ole poistanut arvostusta varsinkaan niitä kuolevaisia kohtaan, jotka jaksavat nousta ja taistella oman äänensä puolesta.

Elantoa Colette on vuosien varrella kerryttänyt tavalla ja toisella. Sinänsä, jossain vaiheessa työnteosta tuli turhaa, eikä kaikkia hänen hankkeitaan välttämättä työksi olisi kutsunukkaan. Mutta huolimatta siitä, miten muisto jostain aikaisemmasta elämästä on hiipunut kauemmas ja kauemmas, ei Coco koskaan ole täysin päästänyt siitä irti. Teollistuvan eurooppalaisen kaupungin alaluokkiin kuuluminen toi ihmiselle mukanaan monenlaista pulaa, ja silti sekä Colettea että hänen äitiään sitä ennen auttoi perhe, jolla ei myöskään ollut paljoa antaa. Jopa enemmän kuin oman äitinsä muisto, jäi hänet huostaan ottaneen perheen kohtalo – ja ajatus siitä, että he olisivat saattaneet kantaa huolta tytön kadotessa – aina Cocoa kummittelemaan. Eikä Colette kahta sataa vuotta kestänyt selvittämättä perheen olinsijoja, mutta ei heistä sen enempää.

Työt, joita Colette teki, muuttuivat ajan kanssa hyvin erilaisiksi kuin ne, joita hän olisi ihmisenä saattanut tehdä. Kun aikaa oli loputtomasti käsillä, saattoi nainen uppoutua kaikkiin fantastisiin haluihinsa, joista tiedonjano heräsi kerta toisensa jälkeen voimakkaimmaksi. Colette on hankkinut useampia tutkintoja sekä muutamat maisterin ja tohtorin paperit, vaikkakin monella eri identiteetillä, eri aikakausina, eri maissa. Piirtämiseen ja maalaamiseen nainen kiintyi myös varhain uuden elämänsä alussa: tutustutti itsensä alalla viisaampiin, oppi sinnikkäästi realismit ja impressionismit, oman tyylin kehittyessä sen rinnalla. Joskus 1900-luvun alkupuolella onnistui hän myymään useita alhaisen profiilin väärennöksiä ympäri Eurooppaa – suurten taiteilijoiden ”alkuperäisiä” tauluja, luonnoksia, ja muutamia harvinaisia kirjojakin. Hieman tämän jälkeen saapui ovelleen mystinen puhdasverinen, joka palkkasi naisen väärentämään kuolemattomien asiakirjoja, ja ajan kanssa kaukainen yhteistyö Dorian Raiganin kanssa kehittyi joksikin ystävyyden tapaiseksi – vaikka naisen antaumus aina suhteeton, selittämätön olikin, eihän oman luojan sanaa voinut vastustaa.

Vaikka Colette pysytteli sinnikkäästi ulkona siitä maailmasta, johon hänet oli väkisin lietsottu, kiinnostui hän tuttaviensa kautta vampyyrien keskeisistä instituutioista ja rakenteista. Willingtonin Akatemiasta Colette kuuli ensimmäistä kertaa Pariisissa tapaamansa vampyyrittaren kautta, ja vaikkei Coco tuntenut tarvetta henkilökohtaisesti mukaan liittyä, alkoi ajatus enemmän ja enemmän häntä viehättää – aivan kuin mieleensä olisi tuo halu ujutettu, syötetty tartuttavaksi. Ihmisten ja vampyyrien rinnakkaiselo oli lopulta naiselle kovin itsestään selvä ajatus, ja lopulta hän uskotteli itselleen, ettei luontaista uteliaisuutta vastaan enää kannattanut rimpuilla. Olihan naisella ikuisuus aikaa kokeilla mitä vain. Colette hakeutui Akatemiaan ensimmäistä kertaa vuonna 2012 ja vietti siellä ajanjakson, jonka sisältö – jokin onnen tapainen, kenties – yllätti naisen itsensä täysin. Mutta ailahtelevaisuus, vaikeus sopeutua lähinnä ylevien taustojen vampyyrien joukkoon, ja muun maailman ikuinen kutsu saivat hänet kovin äkillisesti myös lähtemään Yorkista – tai pikemminkin karkaamaan. Nainen otti jalat alleen, mutta pian kohtalon oikut pakottivat hänet takaisin: Neuvosto, jota Coco oli koko elämänsä onnistuneesti vältellyt, kiinnostui ensimmäistä kertaa tekemisistään, joista osan olisi luullut jo vanhentuneita rikoksia olevan, ja karkureittien yhtäkkiä kaventuessa päätti vampyyritar hakeutua vanhan tuttavansa luokse, jonkinlaista turvaa etsien. Colette palasi Yorkiin nopeammin kuin oli kuvitellut, tietäen Dorianin siellä oleskelevan, ja koputti Middeltonien kartanon ovea joulukuussa 2013.

luonne

Coco on ennen kaikkea leikkisä – ehkä lempinimikään ei vahingossa kuulosta sellaiselta, jonka pienelle, innokkaalle koiranpennulle antaa. Hän juttelee mielellään tuntemattomille, nauraa helposti, kiusoittelee tuttavallisesti lähes ketä tahansa. Usein Colette antaa muiden tulla luokseen, mikä ei luonnottomaan viehkeyteen lankeavien ihmisten kohdalla vaadi paljoa. Muita vampyyrejä hän lähestyy kovin samanlaisella ilmeellä, vaikka pinnan alla onkin varovaisuutta. Ulkoinen persoonansa on kaikin puolin menevä, keveä, yksinkertainen, ja vuorovaikutteinen vitsailu, flirttailu ja jutustelu onnistuvat aina sulavasti henkilöstä riippumatta. Oikean luonteen – minkäänlaisen luonteen, joka ei ajan kanssa pelkältä farssilta tunnu – paljastaminen savuverhon takaa voi kuitenkin olla vaikeaa.

Mieli on sokkelo, jonne Colette liian helposti eksyy: sen verkostot leviävät suuntaan ja toiseen, kiemurrellen ja kaarrellen, pyörien, kieppuen, pudoten, kohoten, ja sitten pirstoutuen usein vain uudeksi sekavaksi tunnemaailmaksi. Elämänkatsomuksensa on muuttunut vuosien varrella kerta toisensa jälkeen, ja omaa identiteettiä tai paikkaa maailmassa on toisinaan ollut vaikea löytää saati hyväksyä. Vaikka Coco on viettänyt elämänsä lähinnä ihmisten kanssa on häneen kertynyt luontainen kyllästyminen, joka kuolemattomia helposti piinaa. Lyhyen tähtäimen huolet ja tragediat ovat menettäneet painonsa, ja harva inhimillinen huoli tuntuu kovin vakavalta. Pienten asioiden pyörittely tai millekään välittömälle kokemukselle liikaa painoa antaminen herättää naisessa lähinnä huvittuneisuutta. Se ei tarkoita, etteikö hän osaisi kuunnella muiden huolia, mutta jossain vaiheessa kaikki elämässä alkoi naisesta tuntua jokseenkin absurdilta, kuin mikään ei lopulta olisi kovin merkityksellä – ja ehkä siksi kaikki oli. Sisimmässään vallitsee lähes paradoksaalinen tila: samalla ikuisuuden paino tuntuu turruttavan kaiken, ja silti mitään Colette ei halua yhtä paljon kuin niellä maailmasta aina vain enemmän, nähdä aina enemmän, olla koskaan hyväksymättä, että mikään voisi koskaan loppua.

Monien silmiin Cocon luonne saattaa näyttäytyä lähinnä sekasortoisena ajatusten tilkkutäkkinä, jonka jokainen irrallinen osa – impulssinsa, tempauksensa, nokkela kieli ja toisinaan tökkäävän vakavat pilkahdukset jostain syvästä, johon on vaikea tarttua ja jota on vaikea edes kovin merkitykselliseksi uskoa – tuntuu lopulta vain latistuvan yksiselitteiseksi fasaadiksi. Colette on tulinen ja tunteikas, mutta kuoren alle on upotettu myös paljon sellaista, mitä nainen itse ei ole halunnut käsitellä. Mukanaan kulkee parin vuosisadan suru – äidistään, toisesta perheestään, perheestä jota ei koskaan tuntenut, sekä tapaamistaan, rakastamistaan ja jättämistään ihmisistä – ja vaikkei sanaton kaipuu koskaan välttämättä otetta hellitä, on tunne sulautunut osaksi sielunelämäänsä. Kevytkenkäisen persoonan takaa tihkuu toisinaan yllättävää empatiaa ja herkkyyttä, ja sen taakse piiloutuu epätoivoinen jano ymmärtää maailmaa ja tulla itse ymmärretyksi. Vaikka Colette osittain itsekin uskoo, että vampyyriksi muuntumisen jälkeinen likihulluus söi vuosien myötä lähes kokonaan kehossaan joskus eläneen nuoren naisen mielen, ei todellisuus kenties ole niin yksioikoinen.

Koska Colette joutui aikanaan kohtaamaan sekä kehonsa että mielensä heikkouden niin voimakkaasti, on hänestä ajan kanssa tullut uhmakas. Muita ei pelätä provosoida, pikemminkin siitä nautitaan, ja mitä riskialttiimpaa, sen hauskempaa – muiden rajoja koetellaan toisinaan jopa uhkarohkeasti. Vaikka sisimmässään elää syvä idealismi ja mielenmaisemansa ovat aina olleet värikkäitä, ovat kyynisyys ja musta huumori luontaisia punatuilla huulilla. Toisinaan nainen itsekin uskoo rosoiseen pintaansa, vaikka todellisuudessa mielensä piirtelee lähinnä kaikkea muuta kuin mustia pilviä. Tietynlainen melankolia on kuitenkin luonteeseensa syvästi punoutunut, ja huolimatta heittäytyvästä olemuksestaan tai elettyjen minuuksien runsaudesta, ei Colette koskaan ole täysin onnistunut käsittelemään ristiriitaa entisen ja nykyisen elämänsä välillä. Ihmiselämässään ei ollut mitään kadehdittavaa, mutta se sisälsi silti pienet, herkistävät ilonsa, ja mikä tärkeintä, hän ei ollut tämä selittämätön, verenhimoinen, varjoihin pakotettu olento. Vuosi vuodelta jatkuva ikuinen elämä on kuitenkin tuonut mukanaan paljon: tuttavuuksia, suhteita, kokemuksia, jotka ajankulusta huolimatta ovat menettäneet huomattavan vähän merkityksellisyydestään. Katkeruutta on lopulta kovin vaikea tuntea, onhan Colette saanut rakastua maailmaan kerta toisensa jälkeen lähes kahden sadan vuoden ajan. Ja silti jokin selittämätön kateus ihmiselämää kohtaan nousee silloin tällöin esiin.

Kenties liiallista nihilismiä välttääkseen nauttii Colette aatteiden maailmasta. Kirjallisuus, taide ja musiikki ovat aina olleet lähellä sydäntä, ja kerta toisensa jälkeen onnistuneet yllyttämään entisestään tiettyjä ajatusmaailmoja. Vaikka järki kutsuu toisinaan pessimistisempään elämänkatsomukseen, sinnittelee pinnan alla usko muihin ja toivo, että jokin suurempi kuvio johdattaa maailmankulkua. Colette on tietoinen siitä, että ajatus maailmankaikkeuden merkityksellisyydestä on varmasti vain seuraus kaikesta itseensä imemästä: ihmisten tavoista, uskonnoista, elämänopeista, joissa pieninkin asia voi saada painoarvoa. Mutta ajatuksessa on jotain turvallista. Ehkä kaikki tosiaan on jollain tavalla symbolista, ehkä kaikella on tarkoituksensa; ehkei elämän ironia ole mitään, jos ei merkityksellistä.

Mutta vaikka mielen solmuja voi sumplia ikuisesti, heijastuu ristiriitaisuutensa kovin radikaalisti tunne-elämäänsä, eivätkä sydämensä oikut ole yhtä helposti järkeiltävissä. Suru ja kaipuu ovat yksi asia, tapa kohdata muita tässä hetkessä on omansa. Kenties kaiken kokemansa saatoksena, tai ehkä vain jonkin pelokkaan, raukkamaisen piirteen myötä, on Cocon tapa rakastaa kovin puutteellinen. Vaikka ihmissuhteita on ollut monenlaisia, osa niistä todella merkityksellisiä, on naisen lähestymistavassa aina ollut myrkyllisiä piirteitä. Kenties Coletten menetettyä kerralla kaiken, mikä ihmisenä oli hänelle tärkeää, on loppuelämä ollut menettämisen välttelyä. Kun joku pääsee niin lähelle, että löytää paikan naisen sydämestä, ei yleensä kulu kovin pitkään ennen kuin hän siltä karkaa. Syviä ystävyyksiä on saatettu viivyttää mahdollisimman pitkään – joskus siihen pisteeseen, että vampyyrittaren ikinuori olemus ihmisystävän rinnalla on alkanut herättää kysymyksiä – mutta nämäkin suhteet ovat kenties ehtineet kehittyä juuri siksi, ettei toinen osapuoli koskaan ikuisesti rinnallaan voisi olla. Tavallaan Colette ei tiedä romanttisesta rakkaudesta mitään: ei tiedä, mitä on jäädä toisen vierelle vastoinkäymisistä ja epäilyistä huolimatta, mitä on antaa toisen kasvaa osaksi itseään. Se on ollut yksi kirjallisuuden, runouden, filosofian ja taiteen mystisistä, ainiaan toistuvista teemoista, jonka Colette on jättänyt lähinnä juuri siihen maailmaan. Jos kukaan koskaan on herättänyt naisessa niin suurta kiintymystä, ettei tunteesta olla haluttu irtaantua, on se vaatinut paljon. Ja useimmat niin tehneistä ovat jo tästä maailmasta poistuneet.

Toisin kuin Colette itse väittäisi, on liene helppo päätellä hänen olevan sisimmässään romantikko. Vaikka rakkaista luopumista on kauan harjoitettu, on kykynsä antaa vastaantulijalle kaikki itsestään – edes hetkeksi – keskeisiä piirteitään. Kun aika ei koskaan lopu, ehtivät tunteet luonnollisesti haalistua, mutta hetkessä elämisen kyky tuntuu aina niitä uudelleen voimistavan. Välinpitämättömyys on lähinnä pretenssi, vaikka naisella onkin tapana jäädä paikoilleen vain hetkeksi, sitten ottaa ja lähteä kuin mitään siteitä ei luotu oltaisi. Hienovaraisuus elämästä toiseen hypätessä puuttuu naiselta täysin, ja tässä liene piilee suurin paheensa: arvaamaton mielenlaatu ja tulikuuma temperamentti. Vaikka menevä, elämäniloinen persoona on osa totuutta, on alla lähes aina myrskyn alku. Vuosien kuvittama vilkas mielikuvitus ja sekavat tunteet vievät naisen usein äkkipikaisiin tekoihin ja hätiköityihin päätöksiin. Colette on tarkkaavainen ja omaa hyvän analyyttisen ajattelukyvyn, mutta joustavuuttaan rajoittaa hänen itsepäisyytensä ja hukuttavat impulssinsa. Kun tarve jättää kaikki selittämättä taakseen iskee, seuraa nainen vaistoaan lähes sokeasti. Karkaaminen, tietenkin, on vain omanlainen sulkeutumisensa: ärsykkeiden poistaminen ja tunteiden itseltään kieltäminen. Tarve pystyä olemaan maailmassa, tarve todistaa itsensä osana sitä, aiheuttaa naiselle ristiriitaisia haluja ja itsekkyytensä lopputulos on usein ollut ystävän tai rakastajan kaltoinkohtelu. Tämä on syy sille, miksi tietty nimitys aikanaan Cocoon on liitetty: femme fatale. Kukaan ei kuitenkaan ole niin kohtalokas, etteikö tuntisi omaa osaansa aiheuttamastaan kivusta.

asenteet

Cocon suhtautuminen muihin vaihtelee pitkälti mielen aaltoilun mukaan. Vaikka hän lähinnä ihmisten keskuudessa onkin oleskellut, tuntuvat he usein naiiveilta, varsinkin omiin väkivaltaisiin ja tuhoisiin taipumuksiinsa eksyessään. Monet heistä ovat kuitenkin hyvyytensä kerta toisensa jälkeen osoittaneet, ja vaikka Cocolla on lähtökohtaisesti vaikeuksia luottaa keneenkään vilpittömästi, luottaa hän aina ihmisiin nopeammin kuin lajitovereihinsa.

Epäluulot muita kuolemattomia kohtaan korostuvat varsinkin korkeampitasoisten vampyyrien kohdalla, olihan hänet muuntanut yksi heistä. Oma ala-arvoisuus ja kyvyttömyytensä verrattuna jalosukuisiin ja puhdasverisiin on ylläpitänyt tietyn varauksellisuuden, ja pääasiassa suhteitaan muihin vampyyreihin sävyttää tunnustamaton pelko ja kiistanalainen ihailu. Vaikka Colette ymmärtää nykyään yliluonnollisen maailman luokkaerot ja harvemmin päällekäyvästi epäluulojaan esittelee, on hän yleensä alitajuntaisesti pidättäytynyt eloisankin kuoren alla. Asenteistaan huolimatta, on Coco ajautunut useampien huomattavasti voimakkaampien ja vanhempien vampyyrien piireihin. Uteliaisuus on lopulta voimakkain viettinsä ja kemioiden kohdatessa nainen voi nauttia kenen tahansa seurasta.

Metsästäjiä Colette on kohdannut elämänsä aikana vain harvoja – mikä liene syy sille, että nainen edelleen maailmassa liikkuu. Tapansa ovat toki muuttuneet kesymmiksi ajan kanssa, mutta historiikkinsa ei ole puhtoinen.

Maagien olemassaolosta hän on kuullut huhuja, muttei koskaan, ainakaan tietoisesti, ole noitaa tavannut. Colette ei ole tietoinen Piiristä saati muistakaan yliluonnollisen maailman kehityksistä – vaikka kohtalo onkin sotkenut naisen valitettavan lähelle sen keskiötä.

ulkonäkö

Ihmistyttönä Colette eli kadunkulmien varjoissa eikä auringossakaan oikeastaan erottunut joukosta: silmäpussit karkottivat katsomasta tummiin silmiin ja poskien uurteet lietsoivat lähinnä sääliä. Tytöllä oli aina jokseenkin kauniit piirteet, aina hieman erikoisen punaiset hiukset ja aina piikikkään tummat silmät, mutta harva kääntyi katsomaan silloin riutuneisiin piirteisiin. Kun Colette kasvoi nuoreksi naiseksi, alkoivat väärät ihmiset vääristä syistä kiinnittää häneen huomiota. Ajat olivat erilaiset. Jos joku tarttui nuoren naisen ulkoisiin charmeihin, oli vaikea sanoa ei. Mutta huolimatta siitä, miten täyteläiset huulet alkoivat kutsua outoja katseita, poskipäät kohosivat lapsekkaista piirteistä ja syvän punaiset hiukset pulppusivat alas harteilta, ei nuori Colette koskaan tuntenut itseään kauniiksi.

Kun nuori nainen viimein heräsi kuolemattomana ja hiljalleen ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää, muuttui myös asenteensa ulkomuotoaan kohtaan. Todellisuudessa, kuka tahansa olisi voinut kutsua Cocoa kauniiksi jo kauan ennen, mutta elämä ei tuonut eteensä montaa, jonka sanaan olisi kannattanut luottaa. Kuolemattomuuden myötä kaikki synnynnäisiä hyveitä piilottaneet piirteet katosivat. Enää silmiä eivät varjostaneet tummat ympärykset. Ihon epäterveellinen kalpeus sekä satunnaiset ihottumat muuttuivat hohtavan sileäksi posliiniksi. Vaikka Colette näki ensimmäisiä kertoja peiliin katsoessaan vain kävelevän kuolleen, olivat kasvonsa todellisuudessa menettäneet kaikki epämiellyttävät piirteensä.

Nykyään nainen tietää olevansa kaunis. Kasvoja verhoavat voimakkaan punaiset hiukset, joissa ruosteen ja syvän purppuran sävyt valosta riippuen liekehtivät, ja lavalta niiden välistä kaappaavat mantelisilmät heti seuraavaksi katsojan huomion. Pupillit hukkuvat lävistävän mustiin iiriksiin, joista hädin tuskin erottaa suklaanruskeita sävyjä, ellei joskus silmien kiiluessa vampyyrille luontaisesta verenhimosta. Nenän selkeät linjat ja poskipäiden silotellut nurkat jäävät leuan soikean muodon korostamien sydämenmuotoisten kasvojen keskelle. Huulten kaaret ovat täyteläiset, aina lähes hiusten väriä myötäilevän punan sävyttämät, ja huulipuna on naiselle tunnuksenomainen lisäys, jota ilman olo voi toisinaan tuntua jopa hieman vieraalta. Meikkiä Colette käyttää yhtä mielivaltaisesti kuin mitään muutakaan tekee: ripsiväri saattaa toisinaan korostaa valmiiksi tuuheita ripsiä, rajaus tai luomiväri piirtää lievää eksoottisuutta kielivät silmät entistä voimakkaammin kasvoihin. Luontaisesti kylläät, kaarevat kulmat harvoin korostamista tarvitsevat, vaikka niitä toisinaan tummemmalla ruskean sävyllä vahvistetaankin. Vaikka kasvojen piirteet ovat pelkistyneet kuolemattomaan kauneuteen, voi niissä kenties nähdä häivähdyksiä naisen sekalaisesta taustasta, johon isän puolelta itäisemmät ja eteläisemmät yksityiskohdat ovat eksyneet.

Ainut inhimillinen piirre, joka yli sata vuotta on Colettea kummittelemaan jäänyt, on luonnonkiharan hiuksen kirous. Huolimatta siitä, etteivät tuliset juovat koskaan välttämättä pahalta näytä, on naiselle edelleen ikuinen yllätys, kaartuvatko ne korkkiruuvin tapaisille kikkaroille, kevyille aalloille, vai tippuvatko ne lähes suorina, vain jollain kiharan muistolla kiusaten naisen olkapäiltä alas. Pituudeltaan hiukset ovat ehtineet vaihdella paljon, ja jokin anarkistinen halu tehdä toisin kuin muut on aikoinaan niitä hallinnut: kun 1800-luvun lopulla pitkät hiukset olivat perinteiset, oli Cocolla lyhyt polkka, ja kun lyhyet kampaukset syöksyivät 1900-luvun alussa muotiin, antoi hän hiustensa kasvaa. Nykyään, kun esteettinen maailma ei enää niin kankeasti seuraa vain yksiä normeja, on niillä kovin vähän merkitystä naiselle. Hiukset ovat pitkät: hän leikkaa niitä silloin tällöin, yleensä omilla saksillaan, ja antaa niiden pääasiassa roikkua vapaina. Syvän ruosteenpunaiset suortuvat ovat kuitenkin aina kiinnittäneet huomiota jo pelkän värinsä puolesta, onhan punaista sävyä pitkään yhdistetty jonkinlaiseen ilkikurisuuteen, muotittomuuteen, ellei synnillisyyteen, eivätkä nuo ihmisten kuvitelmat ole pitkään aikaan naista häirinneet. Colette on kasvanut lähes ironisen vahvasti hiustensa muodostamaan oletukseen, muistuttaen juuri niistä renessanssin halveksituista punapäistä, joita monien sittemmin palvottujen taiteilijoiden maalauksissa on nähty esiintyvän. Tavallaan hän nauttii menneiden aikojen uskomuksesta, että leiskuvahiuksinen on aina jollain tavalla kiero, paha tai säädytön; naisena aina villi ja rajoittamaton.

Kun muut jäävät katselemaan loimuavia kiharoita, vaeltelee viekas katse usein uteliaana suunnasta toiseen, ympäristön pieniin yksityiskohtiin tarttuen, niitä ihastellen, usein yrittäen peittää sitä lumoa, jota nuo maailman lukemattomat ihmeellisyydet mielessään edelleen herättävät. Vaikka hiukset ovatkin silmäänpistävät, ovat silmät silti ilmeikkäin osa Cocon ulkomuotoa: lähes pikimustat ja aina kuitenkin pilkkeen omaavat. Mustanpuhuvaa katsetta kehystää tummien ripsien verho, jonka läpi nainen usein silmiä kaventaessaan saattaa jotakuta katsoa, luoden kasvoilleen tilanteesta riippuen joko leikkisän, kiusoittelevan tai välinpitämättömän ilmeen. Ilman noita suuria, aistikkaita silmiä olisi vaikea tulkita viestiikö hymynsä ivaa, aitoa hilpeyttä, vai vain suloisen kieroja ajatuksia, joihin hänen mielensä silloin tällöin eksyy. Usein silmät kuitenkin sanovat enemmän kuin suu.

Ruumiillisesti Coco on jäänyt yli sata vuotta sitten omanneeseen rakenteeseensa: solakkaan kehoon, joka ihmisenä oli heikko, mutta nyt pitää sisällään enemmän fyysistä voimaan kuin mitä ulkoisesti voisi päätellä. Huolimatta siitä, etteivät hennot muodot, lanteen kevyet kaaret ja rintojen pienet ulottuvuudet, aina ihanteellisia ole olleet, on Colette kauan sitten oppinut hallitsemaan ruumistaan, taivuttamaan sitä toisinaan vietteleviin rytmeihin ja liikkeisiin. Ihmisenä epäterveellisen oloinen hoikkuus on muokkaantunut pois, kuolemattoman veren elvyttäessä kehoa, sen kerryttäessä ketteryyttä ja voimaa, mutta pääosin suoralinjaiset piirteet ovat säilyneet. Vuosikymmenten myötä, on Colette myös oppinut omaa ruumistaan rakastamaan. Raajojen liikkeet – naisen askellus, lantion kevyt heilahtelu, satunnainen ranteiden tai nilkkojen pyöräyttely – sulavat luonnollisen keveiksi ja aistikkaiksi: eläväksi siluetiksi, jonka voisi haluta vangita kuvaan, mutta jonka aineellisia sävyjä on vaikea pysäyttää.

Inhimillisen kömpelyyden muisto nousee esiin harvoin, lähinnä naisen nautittua aivan liikaa mitä tahansa päihdettä. Silloin myös ajan kanssa opeteltu kaunokielisyys, tai ainakin yritys kuulostaa jokseenkin sivistyneeltä, väistyy törkyisemmän puhekielen tieltä ja kauniit huulet saattavat yhtäkkiä päästää esiin rääväsuisia taipumuksia. Colette on oppinut englannin kielen kauan sitten, mutta ehkä jopa tietynlaisen isänmaallisuuden takia ei ranskalainen aksenttinsa koskaan täysin ole hälvennyt. Pyöreät ärrät ja suhahtelevat ässät vierivät esiin vaihtelevalla voimakkuudella tilastaan riippuen, eikä ole epätavallista, että puheeseen sotkeutuu ranskankieliä kirouksia tai väärin, liian kirjaimellisesti äidinkielestään käännettyjä sanontoja. Rakkaudestaan kirjallisuuteen ja runouteen on Colette omaksunut tietyn kaunokielisyyden tason myös englanniksi, mutta harva erehtyy luulemaan naista korkealuokkaiseksi kielenkäyttönsä takia, paljastuuhan usein kovin nopeasti, ettei hän maireista etiketeistä välitä.

Pukeutumistrendejä Colette on innolla ja huumorilla kauan seurannut ja nauttii siitä, kuinka vanhat villitykset väistämättä aina kerta toisensa jälkeen muotiin palaavat. Vaikka Colette on aina uteliaisuudesta näitä muutoksia tarkkaillut, ei hän ole koskaan tuntenut tarvetta seurata tasan tarkkaan sitä, mikä milloinkin on ajanmukainen trendi – kenties siksi, ettei hänellä ihmiselämänsä aikana koskaan olisi ollut varaa muodin mukana liikkua. Useampaan otteeseen on Colette halveksinut tietyn etuoikeuden mahdollistamaa mukautumista, vaikka vuosikymmenten varrella on omaankin vaatekaappiinsa eksynyt kalliimpia, brändättyjä vetimiä ja asusteita. Tyylissään yhdistyvät voimakkaasti feminiininen ja maskuliininen, rento ja koristeellinen: toisinaan Colette pyörii väljissä t-paidoissa ja farkuissa, toisinaan ruumiin muotoja varjelevat vain ohuet silkkikankaat tai läpikuultavat harsot. Vaikkei vaatetustaan katsoessa voisi väittää, etteikö hän olisi ajan tasalla, ovat tyylin kulmakivet lähinnä ajattomia vaatekappaleita, joista monet ovat vuosikymmeniä sitten hamstrattuja. Kenties jonkinlaisen nostalgian yllyttämänä, muodin ikuisen kierteen ymmärtäen, on eräs lempipuuhistaan kirpputorien ja vintage-kauppojen kiertely. Vaikka monet tyylit on eletty ja nähty, voi niistä aina löytää aiemmin ohi menneitä aarteita. Vaatteissaan Colette heijastaa toisinaan ehkä tajuamattaan myös rakkauttaan taiteisiin: päälleen eksyy helposti värejä, printtejä, yllättäviä leikkauksia, ja lähes kaiken omistamansa lähtökohtana on sen kyky tuoda huulilleen hymyn.

maine

Suurimman osan elämästään Colette on viettänyt ihmisten keskuudessa, eikä heidän muistoistaan yleensä jää jäljelle kuin häivähdyksiä punatukkaisesta naisesta, joka toisinaan on ohimennen merkityksettömiin kirjoitelmiin tai maalauksiin ikuistettu.

Siellä täällä Colette on kuitenkin päätynyt muiden kuolemattomien piireihin, muttei kanna heidän keskuudessaan erityistä mainetta saati ole millään tavoin tunnistettava hahmo. Ainoastaan Pariisissa on Cocon nimi saattanut joillekin huulille jäädä. Maailmanmatkoistaan huolimatta on vampyyritar palannut kotikaupunkiinsa kerta toisensa jälkeen, toisinaan siellä myös tiiviimmin lajitovereidensa seuraan hakeutuen. Eräs siellä kohtaamistaan oli aikanaan kaupungissa houkuttelevan seurapiirin ympärilleen rakentanut Beatrice Raven, jonka todellisesta elämästä Coco on onnellisen tietämätön. Beatricen yhteys Pariisissa myös ensimmäistä kertaa kohtaamaansa Dorian Raiganiin – vaikkei muistamansa ensimmäinen tapaaminen olekaan se oikea – on myös naiselle vieras. Jälkimmäiseen Colette muodosti pitkäaikaisen suhteen, jonka merkityksellisyyttä nainen ei koskaan ole itselleen osannut selittää.

Vaikka Colette on kauan pysytellyt Neuvoston tutkan ulkopuolella ja vältellyt järjestäytyneeseen vampyyriyhteiskuntaan kuulumista, joutui nainen lähiaikoina lievän uhkailun kohteeksi aikanaan muille muunnetuille vampyyreille väärentämiensä henkilöllisyystodistusten ja muiden asiakirjojen takia. Se, että tapaus olisi saattanut liittyä entisen rakastajansa perheen paheksuntaan, tuntuu naisesta jokseenkin absurdilta.

bonus

— Hedonisti, joka tuntee omat makunsa: haluaa punaviinin täyteläisenä, viskin savuisena ja savukkeet Gauloises-kestomerkkiään. Englannissa saattaa toisinaan myös kääriä itse tupakkansa.

— Nauttii uimisesta, ja erityisesti alastonuinneista luonnonvesissä öisin tai aamuhämärässä.

— Matkustelee usein Etelä-Ranskaan ja nauttii lämpimistä säistä huolimatta siitä, ettei voi elää ihmisten keskuudessa vuorokauden ajasta riippumatta.

— On vuosikymmeniä pitänyt piirrosten ja kirjoitelmien täyttämiä ”päiväkirjoja”. Suurin osa on varastoitu menneisyyden olinsijoille.

— Vaikka Coco onkin edistysmielinen ja nauttii kaikesta uudesta, ihmeellisestä ja avantgardesta, on hän henkilökohtaisesti huomattavan kömpelö modernin teknologian käyttäjä. Sosiaalinen media on mahdollistanut vallankumouksia ja mullistanut maailmaa, mutta Colette on aina tarrannut kiinni vanhanaikaisempaan ilmaisuun.

— Koska on elinaikanaan nähnyt niiden valloittavan maailman, Cocon kenties kevytmielisin kiinnostuksen kohde ovat autot. Omaa autoa nainen ei kuitenkaan koskaan ole omistanut, vaikka monissa rateissa onkin oltu. Auton omistaminen vaatisi sen jonnekin säilömistä, eikä nainen osaa olla sidottuna yhteen paikkaan niin konkreettisesti, että kehtaisi sijoittaa yli tonnin painavaa metallirakennelmaa minnekään.

— Asuu tällä hetkellä Yorkissa Middeltonien kartanossa.