To all of the queens who are fighting alone

Vampyyrina Veronalla on ihmisiä nopeammat refleksit, tarkemmat aistit sekä hänellä on petoluonnolle ominaista viettelevää karsimaa, joka vetoaa erityisesti ihmisiin. Koska vampyyrinainen nauttii ihmisverta säännöllisesti, on hänen saalistajan vaistonsa parhaimmillaan.




LUONNE

---

Ensivaikutelmaltaan vampyyrinainen on varsin pirskahteleva; häntä ei voi millään tasolla kuvailla kylmäksi, saati kohmeiseksi, vaan hänestä huokuu hetkessä elävä sielu, joka on luonteeltaan kesyttämätön ja viekas. Kerubimainen katse on valpas, selkeästi nokkela. Kaunissointuinen linnunkieli taipuu ihailtavasti keskusteluun mitä erilaisempien henkilöiden kanssa, ja Veronan ehtymätön puheliaisuuden puro saattaa hukuttaa yksinäisyyden rauhaa rakastavien mielet. Älykkäästä keskusteluseurasta ja elitistisestä elämänasenteesta mieltyvät saattavat helposti naiseen sekunneissa viehtyä. Eläväinen vampyyrinainen on alati läsnä, vastavuoroinen ja jopa huomaavaisen lämpimäksi kuvailtava. Hän kuuntelee, vastaa ja ymmärtää. Silti, vaikka Verosta voisi vaivatta luottoystävän saada, on elämänjanoinen parhaimmillaan kuplivalta tuoksuvissa marmorisaleissa; loisteliaat vuorovaikutustaidot ja huolettomuus tekevät seikkailunhaluisesta naisesta himotun avecin. Hän ei osaa suhtautua elämään sen vaatimalla vakavuudella. Elo on jatkuvaa ärsykkeiden etsimistä ja oman kyltymättömyyden tyydyttämistä; ehkä tästä syystä Verona löytää itsensä ajoittain hyvinkin absurdeista tilanteista. Hän sanoo hyvin harvoin ei, sillä mitä hauskaa on itseltään elämyksellisyys kieltää? Eihän kukaan edes kuolemattomista ikuisesti elä. Voisi kuvitella, että naiivina miellettävää piirrettä olisi naurettavan helppoa hyväksikäyttää, mutta harva ymmärtää, kuinka sokkeloinen ja oman sekavuutensa nyöreihin sotkeutunut mieli moniulotteisella vampyyrinaisella onkaan. Ihastuttava Verona saa nautintoa mitä kieroimmista aiheista. Ja jos tummahiuksinen hyväksyy häviävän asemansa, saa toinen pitää voittonsa – mutta auta armias, jos häntä onnistutaan huijaamaan. Silloin mielipuolinen raivo toteuttaa ensimmäisen aatteensa kertaakaan harkitsematta. Palavalla sokealla vihalla, joka on säälimätön niin toisia kuin itseään kohtaan.

On kuitenkin väärin olettaa, että Verona hengittäisi seurapiirien kautta; hänen persoonansa on yhtä monikirjava kuin menneisyytensä. Vampyyrinainen arvostaa kauneutta, hienovaraisuutta ja yläluokan käytöstapoja, mutta hän löytää yhtä hyvin paikkansa alamaailmasta. Hän on aina ollut viehättynyt rikollisuudesta, vaarasta sekä elämästä, joka tasapainottelee ohuen ohuella langalla. Ja ehkä tuo elotyyli on hänestä karskin tehnyt; Verona osaa olla häpeilemätön ja hänen sanansa saattavat ajoittaan hyvän maun ylittää. Mutta jos vastapuolen itsetunto on terve, ei suorasukaisen vampyyrinaisen sanoista hevillä tuohdu. Tavut lausutaan yleensä kiusaten, hetkeä kosketellen. Valpas tarkkaavuus kiinnittää huomiota pienimpiinkin yksityiskohtiin, ja rohkeat punahuulet lausuvat vaivatta jopa kiinnostavaksi kuvailtavia aatteita. Vaikka nopeaälyinen saattaa olla haastavaa seuraa pistäessään keskustelukumppaninsa koville, ei Verona useinkaan ole sotajalalla. Hänellä ei yksinkertaisesti riitä kiinnostus pitkäjuonteisiin strategisiin peleihin, vaikka olisi väärin sanoa, ettei piiloivallinen peto olisi kykeneväinen suunnitelmallisuuteen. Ja siinä missä saattaisi kuvitella hedonistisen naisen olevan äärimmäisen kapinahenkinen ja vallanhimoinen, ei lyhytjänteinen luonne näihin juuri taivu. Tästä syystä harva ylempi vampyyri pitää Veronaa haastajana; hänellä ei ole mielenkiintoa jäädä katsomaan, kuinka sotilaat ruuduissaan liikkuvat tai kenen kuningas kaatuu ensimmäisenä. Sen sijaan nainen nappaa sormiinsa kristallipullon viskiä, ehdottaa pelattavaksi sormien harmiksi puukkopeliä; voittajalla on oikeus valita yön ihmisuhri. Lopulta Verona on varsin harmiton, ainakin vampyyrinäkökulmasta.

Vaikkei Verona himoitse johtajuutta, ei hän välttämättä ole paras alamainenkaan. Hänellä ei ole erityistä empatiakykyä tai moraalia, eikä naista aja aatteet yhteisöllisestä hyvästä. Hän elää ärsykkeille, pitää maailmaa säälimättä leikkikenttänään. Ja valitettavasti ihmisille tämä tarkoittaa sydämetöntä kohtelua. Vuosisadan saatossa sadat tuhannet ihmiset ovat päässeet hengestään vain sen vuoksi, koska vampyyri on ollut tylsistynyt, tarvinnut ravintoa tai halunnut tyydyttää taiteellista saalistusviettiään. Tunnepuolelta katsoen Verona on pohjaton kraatteri, eikä hän mielellään edes puhu syvällisemmin omista tuntemuksistaan, koska ei yksinkertaisesti tunnista niitä tai tunne skaalan merkityksiä. Sen sijaan hän on varsin utelias muiden sielunelämästä. Voisi sanoa, että muututtuaan ihmisestä pedoksi, on jokainen eletty vuosi vain entisestään syventänyt vampyyrinaisen kuilua inhimillisyyteen. Tosin, ei Verona edes ihmisenä ollut pyhä; voiko mafiaperhetaustasta tulleelta sellaista edes olettaa? Väkivalta, kiduttaminen ja uhkapelit on taidettu jo nuoresta iästä saakka, ja vuodet ovat Veronan luovuutta vain vahvistaneet. Eikä rikkonainen mieli ole vuosikymmenten saatossa kuin säröisemmäksi muuttunut, tehnyt naisesta entistäkin ailahtelevaisemman. Mutta kuinka vaarallinen saattaa olla suloisesti hymyilevä olento, jolla on silkkinen kosketus sekä pehmeät tavuparit?

Mikäli Veronaa ei tunne, saattaa langeta ansaan, jota vampyyrinainen ei itsekään aina tajua asettavansa. Hänen sanansa ovat usein kultaa, kuulostavat puhtailta ja melkein taianomaisilta. Satakieli laulaa lumoavan kauniisti, huumaten, kehuen ja siipisulat omalla herkällä niskalla saattavat tuntua kiehtovalta. Uskottavalta unelta. Mutta kekseliäs lintu on vuosien saatossa oppinut matkimaan tuhansia lauluja, osaa kertoa satuja, joita moni ei osaisi edes kuvitella. Mikäli ei suhtaudu eloon liian vakavasti, on Verona mitä erinomaisinta seuraa verbaalisilla taidoillaan. Mutta jos odottaa vastapuolelta täydellistä omistautumista ja luotettavuutta, ei kannata nojautua täysin tummahiuksisen lausumiin tavuihin. Ne nimittäin saattavat olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Tarinointi on osaltaan hupia, hetken koskettelua ja tunnustelua, mutta osaltaan se tulee niin luonnostaan, ettei Verona edes itse aina tunnista lauseidensa valheellisuutta. Tosin voiko naista syyttää, kun mieli vuosikymmeniä sitten loi vain kaiken kallon sisällä kasassa pitääkseen? Patologinen valehtelu on vain sivuoire jostain vakavammasta.

Vaikkei Verona ole kiinnostunut johtajuuspelistä, ei halua saavuttaa suurta valtaa tai näkyvää kunniaa, on hän silti ylpeä ja oman arvonsa tunteva. Kaulankaari ei kumarru nöyränä, alistuvaisuus ei näy hallitussa olemuksessa, joka itseään kunnioittaa. Veronaa voi kutsua jopa ärsyttävän itsepäiseksi ja uppiniskaiseksi, kun hän jonkun tietyn asian haluaa saavuttaa. Kuitenkin suurin osa naisen himoamista asioista ovat lyhytjänteisiä, nopeasti tyydytystä tuovia. Hän haluaa olla haluttu ja ehkä siksi elämänsä valtiatar viihtyy miesseurassa, vaikkei komeus häntä suuremmin miellytäkään. Virnistäen naurava nainen elää tarpeesta toiseen, tanssii halujen alttarilla; ja mitä nopeammin askeleet käyvät, sen sumeammaksi pyörivä tumma maailma ympärillä muuttuu. Ja sitten kaikki pysähtyy, katse laajenee ja sahalaitaiset jyrinän äänet hiipivät sisään. Väkivaltaiset mielikuvat täyttävät pään, rintakehän häkki levittää luusiipensä, lähtee lentoon rustojen sijoiltaan kivuliaasti naksahtaessa. Ja peto kehrää väkivaltaista hurinaa, tuijottaa punaa hohkavin silmin eteensä. Ajoittain saattaa nähdä, kuinka Verona vajoaa kauhujen jokeen, näkee hetken, jolloin sukunsa kuoli, kokee uudestaan korventavan kivun, joka hänestä vuosikymmeniä sitten tyhjän teki. Maailman hajotessa voisi kuvitella pelon täyttävän katseen, mutta yleensä silmien takana leimuaa tuli. Hypnoosiin lumoutunut. Miten tummahiuksinen rakastaakaan rätisevää tulta ja hetkeä, jolloin järki menettää hallinnan. Tämä on yksi ristiriidoista, joka lietsoo Veronan arvaamattomuutta. Ihastuttavan kuoren alla elää varsin hajonnut mieli, joka himoaa hallinnantunnetta, mutta hullaantuu täydellisestä kaaoksesta. Ja kun vampyyritar näkee mahdollisuuden sytyttää tulimeren, tarttuu hän tilaisuuteen. Tuli nähdään kiehtovana, eikä palavan lihan tuoksu kuin vain herätä riettautta ja ahnautta pyromaniaan taipuvassa luonteessa.

Lopulta, vaikka nainen on jopa mielipuolisena kuvailtava, on hän mitä omistautunein ja miellyttämishaluisin ystävä, jonka puolelleen saattaa saada. Ehkä aate tulee mafiapiireistä tai sitten vain syvästä tunnemaailmasta, jota ei suostuta käsittelemään, mutta joka tapauksessa Verona on jopa yllättävän lojaali heille, jotka hupia suuremman roolin elämästään saavat. Toki vapautta kaipaava vampyyri on tässäkin suhteessa arvaamaton, eikä hän välttämättä anna sen enempää kuin saa. Tärkeintä hänelle on tuntea olonsa halutuksi sekä arvostetuksi; mikäli vampyyrittarelle ei noita tunteita suoda, saa olla melkein varma siitä, että hän jossain vaiheessa laukkunsa pakkaa viimeisen taktisen sivalluksen jälkeen. Toki nainen yleensä palaa takaisin, kun on vastapuolelle ensin anteeksi antanut. Veronalta on kuitenkin turha odottaa anteeksipyyntöä.

But if I had one, it'd be bigger than yours

ULKONÄKÖ

---

Kalliiksi kuvailtava maku näkyy ulkoisessa olemuksessa pitkälle ja on osaltaan peruja mafiaperheen tavoista; tyylikkyys on melkein kuin luonteenpiirre eikä siitä luovuta missään tilanteessa. Arvokkuus näkyy niin harkituissa somistuksissa kuin kehon hallituissa liikkeissä. Ensinäkemältä saattaa kiinnittää huomiota naisen elekieleen, joka on suhteellisen rikasta, melkein inhimillisen luontevaa. Punahuulet taipuvat helposti aidolta näyttävään hymyyn ja kaunispiirteiset kasvot ovat eläväiset. Kuitenkin huolimatta siitä, kuinka kasvonpiirteet rohkeasti puhuvat, eivät ne silti yleensä paljasta rehellisesti kaikkia ajatuksia. Puhetaitojen lisäksi nainen on siunattu hyvillä näyttelijänlahjoilla. Aidosti kiivastuessaan Verona on hyvin terävä, mutta lähtökohtaisesti ilmeet ja kehonliikkeet ovat pehmeitä ja sulavia, lumoavia kuten pedoilla yleensä. Vampyyrinainen ei suutu helposti, mutta jos kulmakarvat luovat korkealle otsalle uurteen, näyttää Verona ärtymyksensä yleensä varsin selkeästi. Niin terävämmällä kohonneella äänensävyllä kuin kiivastuneilla eleillään. Yleisesti hän on kuitenkin selkeästi hyväntuulinen, melkein lämminhenkinen. Veronaa voisi kuvailla nauravaksi, helposti lähestyttäväksi. Hänen kieroutunutta sielunmaailmaansa on mahdotonta nähdä ulkoapäin.

Nainen pukeutuu tyylikkäästi ja voisi sanoa, että Verona valitsee usein vaatteensa naisellisuuttaan korostaen. Hän käyttää yleensä korkokenkiä ja vampyyrinaisesta huokuu vahvuus, vaikka hän saattaa tietoisesti välillä näytellä avuttomampaa saavuttaakseen haluamansa. Sankarillismielisille herrasmiehille suodaan usein mahdollisuus täyttää roolinsa ja heidän oikeastaan oletetaan tekevän niin – nainen nimittäin kunnioittaa käytösetikettejä. Liki 172 senttinen pituus saattaa herättää huomiota, varsinkin kun korkokengät tekevät naisesta vieläkin pidemmän. Vampyyrittaren ruumiinrakenne ei ole erityisen hento tai heiveröinen, ja hän on fyysisesti ihailtavassa kunnossa. Juhlavahenkisiä asuja korostetaan koruin ja Verona onkin erityisen mieltynyt aitoihin helmiin sekä kultaan; hinnakkaat helyt ovat vampyyrinaisen heikkous. Klassisten korujen lisäksi häneltä löytyy mm. kullalla, norsunluulla ja kaiverruksilla viimeisteltyjä aseita. Tilanteesta riippuen nainen saattaa rakkaimpia aarteitaan esitellä, usein revolveri on kuitenkin piilossa vaatetuksen alla. Marmori, turkikset ja jalokivet ovat myös suosiossa. Ohitse lehahtava vampyyritar jättää usein jälkeensä hennon bergamottisen sekä Damascena-ruusuisen vivahteikkaan tuoksun. Ensivaikutelmaltaan herkkään hajuveteen sekoittuu lopuksi aavistus vaniljamaisen valkoista myskiä.

Muodokkaat huulenkaaret ovat liki aina punalla maalatut, ja tummapaahtoisen kahvinruskean viekkaat silmät ovat usein savun kauniin kehyksin korostetut. Naisella on korkeat poskipäät, ja hän on aina laitettu ja huoliteltu. Hiukset ovat luonnostaan kylmän tummanruskeat ja tällä hetkellä hiustyyli on selkeä sekä suoralinjainen. Kampaus vaihtelee suhteellisen usein. Korvakorujen lisäksi Veronalla ei muita lävistyksiä. Lähtökohtaisesti vaatteiden väriskaalaan kuuluu mustaa, valkoista, kultaa ja punaa.

Once I start breathin' fire, you can't tame me

MENNEISYYS

---

Mikäli naiselta kysyy hänen menneisyydestään, saa häneltä pitkän uskomattomien tarinoiden täyttämän vastauksen. Jos häneltä kysyy seuraavana päivänä samaa uudestaan, kertoo vampyyritar elintarinansa taas toisin. Harva tietää Veronan todellista historiaa, eikä vampyyrinaisella ole tarvetta kertoa elämäänsä yksityiskohtaisesti. Tuskin tummahiuksinen edes muistaa kaikkia niitä tapahtumia, jotka johtivat siihen, millainen hänestä muovautui. Vero lähtökohtaisesti elää hetkessä, vaikka tiedostaakin varsin hyvin, kuinka menneisyys hiipii jo hänen selkänsä takana. Odottaen vuoroaan viimeiseen tanssiin. Ja miten elämänjanoinen voisi viimeisestä mahdollisuudesta foxtrottiin kieltäytyä?

Veronan esivanhemmat saapuivat Yhdysvaltoihin noin 1850-luvulla Italian vallankumouksen aikoihin. Alun vaikeuksien jälkeen suku vaurastui ja sai jalansijaa uudessa suurkaupungissa. Kasvavaan New Yorkiin kehittyi alamaailmassa useampi mafiaperhe, ja Verona syntyi Genovense-suvun johtajan Viton esikoistyttäreksi vuonna 1881. Lapsi sai nimensä italialaiskaupungista, josta suku oli alun perin Amerikkaan saapunut. Vito oli New Yorkin merkittävimmän mafiaperheen perustaja, ja mafiaperhe on vielä nykyäänkin suurin kaupungin viidestä rikollisperheestä. Murhat, uhkapelit, rahanpesu, kiristys, petokset ja lahjonta kuuluvat perheen elinkeinoihin vielä tänä päivänäkin. Kiitos rikollisperheen rikkauden, sai Verona kaiken ja enemmän, vaikka joutuikin jakamaan huomion ja vaurauden kolmen pikkusisarensa kanssa. Verona ei muista lapsuudestaan paljoa, mutta hänen mieleensä on ikuisesti piirtynyt kuva, kuinka häntä sekä sisaruksiaan pelättiin. Pihamaalla kulki huhu, että eräs Genovesen lapsia kiusannut oli menettänyt toisen vanhemmistaan varsin epämääräisissä merkeissä. Valta oli tuntunut tuolloin hyvältä, mutta Verona oppi myöhemmällä iällä, kuinka helppoa oli menettää kaikki elämässä. Kun maailma kääntää rupisen selkänsä, ei millään ole enää merkitystä. Ei suvulla, ei nimellä, ei pelätyllä maineella. Ehkä siksi hän ei enää janoa asioita, joista joutui jo kerran raskaasti luopumaan.

Veronaa suojeltiin lapsena, mutta vartuttuaan varhaiseen teini-ikään, otettiin hänet mukaan rikollisperheen toimintaan. Hän oli mukana rahanpesussa sekä uhkapelien maailmassa, mutta nuoren ikänsä sekä asemansa vuoksi Verona ei osallistunut henkilökohtaisesti murhatöihin. Mafiaperheessä naiset olivat enemmänkin koristeita, mikä heijastelee tähän päivään saakka siinä, miten vampyyritar on tottunut panostamaan ulkonäköönsä huomattavasti pynttäytymällä. Naisten toisarvoista asemaa hän ei kuitenkaan hyväksynyt silloin eikä tänäänkään. Ja Verona mielellään rikkoikin naiskuvan kovaksi kovettuneita muotteja vuosikymmenten saatossa.

1900-luvun taitteessa valtaan nousi muitakin mafiaperheitä New Yorkin katuverkostoon ja tästä syntyi loppumaton shakkipeli rikollisjärjestöjen kesken. Liittoumat ja petokset kävivät tutuiksi, mutta Genovese-suku riitautui erityisesti Gambinon mafiaperheen kanssa. Mafiaperheiden välisten suhteiden entisestään kiristyessä, haettiin apua perheen ulkopuolelta: 1900-luvun alkupuolella Verona tutustui Danteen, jonka apuun suku oli tukeutunut ennenkin. Mystisellä miehellä oli sanoinkuvailematonta valtaa, ja vaikka suhteita miehen verkoston ja mafian välillä parannettiin eräänlaisen sanomattoman naimakaupan nimessä, kiintyi nuori nainen mieheen aidosti. Niin sanottu romanssi ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kunnes verkoston ensimmäinen lanka katkesi: tämä johti romahtamiseen, jollaista kukaan ei ollut osannut odottaa.

Sattuman kautta mafiaperhe tappoi yhden Danten sisäpiiriläisistä, joka epäonnisesti oli myös Danten aiemmin muuntaman Jayn rakastaja. Kostosta sokeutuneena Dante muunsi Veronan, mafiaperheen johtajan vanhimman tyttären vampyyriksi: tämä lopulta johti New Yorkin kadut sotaan, jossa kuolevaiset ottivat suurimman tappion. Vasta tässä vaiheessa Danten yliluonnollisuus tuli Verolle selväksi. Ja kun tuhonkivi lopulta lähti vierimään, ei mikään pysäyttänyt sitä. Laajamittainen sota tuhosi kaiken vuosikymmenien saatossa rakennetun, ja vaikka puhdasverinen ei koskaan varsinaisesti lävistänyt Veronan perheenjäsenten rintakehää, näki vastamuunnettu luojansa olevan syypää kaikkeen, minkä hän menetti. Kaikki oli tuhoutunut: perhe, valta ja tulevaisuus. Silmänräpäyksessä ja totuuden edessä oli vaikeaa hengittää. Mafiaperhe oli hajonnut sisältäpäin ja rikollisperhe oli syösty kaaosmaiseen tilaan. Lisäksi nuori vampyyri tajusi, etteivät hänen kaikki mielensä aiemmin kokemat tuntemukset olleet hänen omiaan, vaan osa oli voimakkaamman vampyyrimiehen istuttamia. Vihdoin selvisi, mihin Danten mystisyys perustui. Syövyttävä katkeruus korvensi raivokkaan nuoren vampyyrittaren mielen.

Ensimmäiset vuodet verenhimoisena eivät olleet helppoja; kesti melkein vuosikymmen, ennen kuin levottomana kohoavan Amerikan maalla vaeltanut Verona onnistui suoristamaan selkänsä. Mutta vaikka nainen onnistui lopulta ylväänä seisomaan, ei hänen silmissään ollut enää pilkettäkään ihmisestä. Tunnelukko teki hänestä turran, mutta sisäinen kuolema mahdollisti auttamaan Dantea pelastamaan Marcelin. Ja muuttajansa luovuttaessa viimein verta Veronalle ja sitten kääntyessä hoivaamaan 1910-luvulla pelastettua sattumalta paikalle tullutta vampyyrimiestä, sai vampyyritar tarpeekseen. Ja hän vakuutti, ettei enää koskaan palaisi puhdasverisen vaikutuksen alle. Ehkä totuus ei ollut niin mustavalkoinen kuin mitä mieli muisti, mutta petetyksi itsensä tuntenut tulisielu oli saanut tarpeekseen.

Vampyyriksi muuntuminen oli merkinnyt monesta luopumista, mutta pian petoluontoon oppinut Verona ymmärsi, kuinka elämä ihmismaailman keskiössä oli kuin aarreaitta; elosta otettiin kaikki irti, ja pian hän unohti pinnallisimman vihan sysäten kaiken negaation mielihyvän etsimiseen. Vero palasi pian rikollismaailmaan etsimään huumaa, jonka sormilla pyörittelystä nainen oli aina nauttinut. Hän oli mukana perustamassa amerikkalaista Murder, Inc. rikollisjärjestöä, joka oli erikoistunut puhelinsoitoilla tilattaviin palkkamurhiin. Järjestö tuhoutui 1940-luvun puoliväliin mennessä erään jäsenen ilmiantaessa toiminnan; Verona kuitenkin väittää hänen tappaneen järjestön tuhoon johtaneen vasikan poliisivartion silmien alla ja lausuneen kuuluisan fraasin ”Lintu lauloi, mutta se ei osannut lentää.” uhrin tippuessa hotellin ikkunasta. Vampyyritar löysi leikiten paikkansa ihmisten alamaailmasta, pelikentältä, jonka hän jo ennalta tunsi. Vuodet vierivät erinäisen rikollisuuden parissa Amerikassa ja Euroopassa, kunnes vampyyrinainen kohtasi seuraavan merkittävän henkilön elämässään. Oikeastaan hän törmäsi Nikitaan useamman kerran 1900-luvun aikana, mutta samoista aarteista kilpailleiden rikollisten varsinainen tutustuminen tapahtui vasta myöhemmin Moskovassa.

1940-luku oli jälleenrakennuksen aikaa. Toinen maailmansota oli loppunut ja Verona törmäsi sattumalta Moskovassa Venäjän mafian rikolliskasvoon, Ilya Antoviin. Mies rakastui naisen villiin luonteeseen ja nainen miehen vaurauteen. Elämä oli jatkuvaa juhlintaa: verenmakuista shamppanjaa, luoteja ja kidutuksen mausteista väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Samaan aallonlyömään selvisi aiemmin tavatun Nikitan sisarussuhde Ilyan kanssa; sukulaisuus ei vaikuttanut lopulta häiritsevän ketään, sillä tuskin jäi edes Ilyalle salaisuudeksi, kenen lakanoissa Verona usein aikaansa vietti. Elostelua kesti vuosikymmenen ajan, ennen kuin Verona oli alkanut tuntea uutta katkeruutta havaittuaan, kuinka paljon samojen seinien välissä tanssahteleva Marcel Ilyan seurassa viihtyi. Verona juonitteli kostoa ja pyysi suunnitelmaansa apua Ilyan oikealta kädeltä Tyreeltä. Mies kuitenkin ilmiantoi herralleen rakastajattarensa aikeet. Juoni paljastui onnekkaasti liian myöhään, sillä Verona oli jo matkalla kohti Aasiaa. Naisen oli tarkoitus työskennellä Vietnamista käsin Ilyalle, mutta suhteen tuhoutuessa, ei vampyyrinainen nähnyt mitään syytä uskollisuudelle. Niinpä Verona poltti tylysti sillat perässään.

Sattuman kautta Vero törmäsi Rayceen. Kaksikolla oli hyvin samankaltainen väkivallanmakuinen ajatusmaailma elämään, ja eräänä iltana pari sai aivan loistokkaan idean vietnamilaisen baarikojun äärellä: he heittäisivät kolikkoa, ja kruuna tai klaava määräisi kummalla puolella vampyyripari Vietnamin sodassa taistelisi. Kohtalo määritteli vietnamilaisten voittavan ja sotahuumasta nauttiva kaksikko teki kaikkensa sodan kulkuun vaikuttaakseen. Toki he myös ottivat sodasta kaiken irti; saattoivat maistaa myös amerikkalaisten verta. Ja kiitos heidän, Vietnam voitti yhden sotahistorian kauheimmista tulitaisteluista. Vielä sotavuosien jälkeenkin heistä jäi elämään legenda, josta kuiskitaan tiheän viidakon varjojen piilossa: sodassa riehui demoneita (heistä käytettiin nimitystä jug-eum-ui gongpo /kuolon kauhut), jotka aiheuttivat Amerikan häpeällisen tappion. Ja noita punaisia silmiä pimeässä pelättiin pimeässä viidakossa jopa enemmän kuin ihon luuhun asti syövyttävää kaasua.

Sodan tuoma ilo loppui lopulta Raycen palatessa työskentelemään Neuvostolle, ja Verona palasi Eurooppaan noin 1975-luvulla. Hän avioitui Maurizio Arrivabenen kanssa ja asettui asumaan Italiaan. Yltäkylläisen elämän taannut avioliitto ei perustunut minkäänlaiselle tunteelle, ja lopulta saatuaan tarpeeksi televisioruuduille saakka päätyneestä avioelämästä, vaihtoi Verona taas elämänsä suuntaa. Joku saattaisi väittää, että hänen ainoa motiivinsa naida Arrivabene oli ärsyttää Ilyaa; ja kuten aina, lepää vitsissä totuuden siemen. Samoihin aikoihin vampyyrinainen törmäsi pitkästä aikaa Danteen, joka vaikutti aidosti kiinnostuneelta muunnettunsa elosta. Kaksikko saattoi nähdä jälleennäkemisen erilaisesta kuvakulmasta. Kuitenkin saattoi selkeästi todeta, ettei Verona ollut enää katkeroitunut, vaan pikemminkin helpottunut siitä, kuinka näki jälleen luojansa, joka oli häntä varta vasten saapunut Italiaan. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi.

Asetuttuaan Italiaan ja tylsistyttyään, liittyi Verona erittäin väkivaltaisena tunnettuun italiaiseen ’Ndrangheta rikollisjärjestöön, joka tunnetaan ehkä parhaiten monopoliasemastaan Euroopan kokaiinikaupassa. Järjestö tiedetään myös kiristyksestä, asekaupasta ja sieppauksista. ’Ndranghetan tiedetään myös olevan vahvasti mukana Italian politiikassa. Verona oli jäsen aina 1990-luvulle saakka, kunnes kaksi järjestöön kuulunutta perhettä (Pelle-Romeo ja Nirta-Strangio) ajautuivat verikoston kierteisiin. Vampyyritar väittää olleensa sukujen välit sotkeneiden murhien takana – ja näin saattaakin olla – ja noin 2000-luvulla Verona vetäytyi selkkauksesta johtuen rikollismaailman etulinjasta. Nykyään vampyyrinainen pitää hiljaiseloa, vaikkei hän kokonaan ole luopunut tavoistaan; hän solmi 1980-luvulla edelleen voimassaolevan yhteistyösopimuksen Neuvostoon kuuluvan Conrad Lebeaun kanssa. Verona tutustui alun perin mieheen Neuvostolle työskentelevän Raycen kautta 1970-luvulla, jolloin hän tarvitsi lisää kassavarantoa pitääkseen yllä ihannoimaansa luksuselämää. Syy vararikkoon liittyi siihen, miten poliisijärjestöt olivat päässeet aikanaan naisen jäljille pakottaen Veronan peittelemään jatkuvasti jälkiään. Noin 1990-luvulta lähtien Verona onkin leikkinyt melkein päivittäistä kissa-hiiri-leikkiä virkavallan kanssa.

Vuonna 2013 vampyyrinainen muutti Englannin Yorkiin pyytääkseen suojelua muuttajaltaan. Oli aika selvittää, olivatko kuluneet vuodet haavat parantaneet; auttaisiko Dante tällä kertaa muuttamaansa? Lisäksi Verona aavisteli Britannian salaisen palvelun M16:n olevan perässään sen lisäksi, että vampyyrimetsästäjät olivat jäljittäneet häntä jo pidemmän aikaa. Tätä aavistusta hän ei silti aio ääneen kertoa asettuessaan luojans asuojiin Yorkiin, ja hakiessaan työpaikkaa kaupungin vanhasta mielisairaalasta. Laitoksella oli kyseenalainen maine ja vampyyritar näki mahdollisuuden siellä jatkaa uraansa mielten riivaajana. Rikolliset liiketoimet oli pakko jättää hetkeksi sivuun, vaikka Verona ei voisi koskaan alaansa jättää – ei vaikka se hänen kohtalokseen koituisi.