Muiden vampyyrien ja ihmisten iskujen torjunta on osoittautunut varsin hyödylliseksi taidoksi, jonka avulla monesta vaarallisesta tilanteesta on kyetty pakenemaan ja siten oma - ja monen muunkin onnekkaan - henkirakas on onnistuttu säilyttämään. Isku torjutaan fyysisesti käsin ja heti, kun isku on lähettäjälleen takaisin heijastettu, tuntee hyökkääjä juuri sen kivun, jota oli tarkoitus aiheuttaa; jos tarkoituksena oli vaikka ampua luoti läpi polven, on kipu raastava mutta ei jätä jälkeäkään. Reaktion tavoin iskujen torjunta ei kuitenkaan toimi vaan nuoren vampyyrin on antauduttava täysin hetkelle, jotta voi huomata iskun tulevan. Jos ennakointia ei kyetä tekemään adrenaliinin virratessa liian vahvasti kehon läpi, on nuorukainen täysin yllätettävissä. Siis vaikka Zeke tahtoisi niin usein ajatella, on hän kaikkea muuta kuin kuolematon ja ylijumalallinen - esimerkiksi saman lajien edustajien mielenhallintaan perustuville iskuille ei voida tehdä yhtään mitään muuta kuin alistua kärsimään seuraukset.

Zeken harmiksi voima on lähimmän suvun yleisessä tiedossa. Eräänä Linwoodien sukujuhlan aikana voima nimittäin perheelle ja isovanhemmille paljastui sattumalta, ja siitä lähtien varsinkin toinen Neuvostossa istuva isoisistä, Lachlan Crawford, on käyttänyt pojanpoikansa kykyä häikäilemättä hyväkseen. Isoisän assistenttiharjoittelijan rooliin todella kuului yksi jos toinenkin reissu henkivartijana toimimisen merkeissä. Sama työ johdatti Zeken myös toiseen maailmansotaan, jossa ensimmäistä kertaa kunnolla havahduttiin siihen kuinka paljon b-tasoisen voima niin kehoa kuin mieltä kuluttikaan; kun voimaa käytettiin tunti toisensa jälkeen vailla hetken hengähdystaukoa, tuntuvat niin niin fyysinen kuin henkinenkin toimintakyky katoavan muutamassa päivässä. Nykypäivänä voimaa siis varotaan käyttämättä jatkuvasti ja sitä osataan käyttää ainakin useimmiten järki päässä.

Nopea niin liikkeiltään kuin reflekseiltään Zeke on kuten muutkin vampyyrit. Fyysisillä ominaisuuksilla nuorukaista on muutenkin siunattu ja moni on hairahtanut haastamaan Ezekielin tappeluun vilkaistessaan poikamaista ulkokuorta. Moinen on kuitenkin saman tien koettu virheeksi, koska vastustajana jaloverinen on periksiantamaton ja todella voimakas eikä sirosta, liki heikkouteen viittavasta ulkokuoresta huolimatta anneta yhtään periksi tai fyysisiä yhteydenottoja vältellä; itse asiassa suurimman osan ajasta yhteenotoista lähdetään voittajan merkkiä kantaen. Varsinkin ampuma-aseet ovat myös aina olleet Zeken sydäntä lähellä ja kotona kellarissa pidetäänkin klassikkoaseille varattua pyhättöä. Muiden vampyyrien tapaan neuvostovesa kykenee parantamaan omat haavansa nopeasti, ja ruhjeita jos jonkinlaisia iholla onkin vuosien varrella kannettu. Mitä mielenhallintaan taas tulee, ei sitä usein käytetä, vaikka siinä ollaan taitavaksi opittukin. Aivan yhtä taitava Ezekiel on nimittäin manipuloinnissa eikä vippaskonsteja muiden mielen taivuttamiseen aina tarvita. Säälittävinä pidettävien ihmisuhrienkin kohtalo on suurimman osan ajasta kuolema ja taitava piilotus, mutta joku onnekas saattaa selvitä muistojen muokkauksella. 

Lapsekkaat, liki viattomat piirteet kielivät siitä, että Ezekiel ei ulkoisessa kasvussaan vielä täyteen ole kasvanut. Keskenkasvuisuutta ei ulkoisessa habituksessa kuitenkaan ole huomattavissa nuorukaisen kantaessa itsensä arvokkuudella ja hyvässä ryhdissä, jo pelkkien askelten kieliessä pitkälle kehittynyttä itsevarmuutta ja itsetietoisuutta. Sirot kasvot pysyvät suurimman osan ajasta neutraalissa ilmeessä, joskin leukaperät kiristyvät moneen kertaan tunteiden roihutessa; lisäksi vain tuuheilla, tumman sävyisillä kulmakarvoillaan Ezekiel paljon antaa itsestään ilmi niiden eläessä usein omaa elämäänsä kantajansa tahtomatta. Vihreät, tumman ripsiverhon koristamat silmätkin ne sielusta antavat viestejä läpi liiaksi, vaikka Ezekiel aina tahtoisikin vain vaikuttaa korrektilta ja kohteliaalta. Nuorukaisen hipiä on sävyltään päivettyneen vaalea ja kaikin puolin virheetön sekä kosketuksen alla pehmeä. Kasvonpiirteistä on havaittavissa jo lapsekkuudesta huolimatta miehekästä jykevyyttä, joka vain lisääntyy päivä päivältä jättäen lapsen pyöreyden taakseen. Hiusten väri on luontaisesti tummanruskea eikä kiharoita juurikaan jakseta taltuttaa.

Vartalon malli Ezekielillä on vielä huomattavan siro, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nuorukainen kykenisi itseään puolustamaan. Tarpeeksi hauiksiin on jo kertynyt lihasta, jotta sieltä tarpeeksi voimakas isku jo voidaan kohteeseen takoa, ja selviä vatsalihasten uurteita on myös näkyvillä. Pituutta Ezekielillä on tällä hetkellä noin 180 senttimetrin verran, eikä pituuskasvusta enää ole takeita; nykyiseen pituuteen kuitenkin ollaan jo varsin tyytyväisiä. Lihomiseen vartalo ei ole taipuvainen vampyyrin veren vuoksi, ja sen vuoksi alkoholia nautitaan empimättä. Liika laiskottelu tai alkoholin maistelu ei kuitenkaan ole luontaiste tekevälle nuorukaiselle, vaan omasta kunnosta kyllä pidetään huolta monien itsepuolustuslajien, crossfitin sekä ulkoilun kautta; ylipäätään nuorukainen nauttii siitä, että koko ajan saa olla liikkeessä. Kokonaisuudessaan Ezekiel on varsin hyvässä fyysisessä kunnossa ja nauttii hyvästä olosta.

Ezekiel on lähes poikkeuksetta pukeutunut aina siististi. Tietynlainen urheilullisuus näkyy muun muassa lenkkitossujen ja näyttävien urheiluhousujen valinnassa päivittäisen pukeutumisen kohdalla, mutta ihmisten seurassa nuorukainen on aina edustavimmillaan eikä kaihda puvun housuja, kravatteja tai kauluspaitoja pukeutuessaan. Koruja nuorukaisella on muutama, mutta useimmiten hän käyttää vain nahkaista ranneketta, kultaista rannekelloa ja muutamaa sormusta, joita silloin tällöin pyöritellään sirojen sormien ympärillä.

Varsinkin seurapiireissä ja Neuvoston mukana pyöriessään Ezekiel on kaikin puolin hurmaava ja verbaalisesti taitava; ensivaikutelma vampyyristä on varmasti suurimmaksi osaksi miellyttävä ja asiallinen. Nuorukainen tietää ketä täytyy arvostaa ja kuka on ylempänä arvoasteikossa, eikä hänelle tule mieleenkään olla törkeä tai epäkunnioittava niitä kohtaan, joita tulee kunnioittaa. Valitettavasti kaikesta asiallisuudesta huolimatta Ezekielin tietynlainen itsekkyys tulee aina ilmi. Ezekiel on yleensä ensimmäisenä äänessä kertomassa saavutuksistaan tai siitä, kuinka sukulaisia istuu Neuvostossa kolmin kappalein. Kaikkea muuta kuin nöyriä ollaan seurapiirien tai Neuvoston ulkopuolella muiden kanssa keskustellessa ja moni voikin kutsua itseään korkeassa arvossa pitävää nuorukaista ärsyttäväksi. Turhaan Ezekiel ei siis kenellekään kumartele ja vaikka kunnioittava osataan olla, ei ihan kaikkea niellä purematta. Jääräpäinen vampyyri pitää aina ja ensisijaisesti huolta siis siitä, että itsellä on kaikki hyvin, ja muut voivat sitten tulla toisena, jos ollenkaan. Harvan ihmisen Ezekiel päästää lähelleen ja tietynlainen epäluuloisuus muita kohtaan on asia, josta ei suostuta irti päästämään.

Ezekielin läheisillä onkin varsin hyvä olla, koska nuorukainen tekee kaikkensa rakastamiensa ihmisten eteen ja antaa itsestään sata prosenttia. Vastavuoroisesti Ezekiel myös olettaa saavansa toisesta kaiken, ja läheisiin kiinnytään suorastaan sairaalloisen paljon lähes omistavalla tavalla. Ezekiel osaa olla varsin herkkäsieluinen sille päälle sattuessaan ja jos joku läheinen sanoo väärän sanan tai tekee jotain sellaista, mitä tämän ei tahdottaisi tekevän, muistetaan tällainen tempaus ikuisesti. Pahimmassa tapauksessa kostonhimoinen vampyyri keksii tavan, jolla ajaa toinen maan rakoon, mutta niissä lievemmissä tapauksissa Ezekiel vain sulkeutuu ja ihan varmasti ottaa jokaisen riidan ilmi myöhemmin ihan vain lietsoakseen toisen pahaa oloa. Halutessaan Ezekiel osaa olla oikea hirviö niin verbaalisesti kuin fyysisesti eivätkä rakkaimmatkaan kykene tätä piirrettä pakenemaan. Ezekieliä ei siis voi missään nimessä helpoksi persoonaksi kutsua, mutta toisaalta nuorukainen myös antaa paljon silloin kuin vain tahtoo; läheisyyttä, kauniita sanoja ja lahjoja tarjotaan niille, jotka ne ovat teoillaan ansainneet. Teot ovat siis se, mitkä merkitsevät - eivät sanat. Ezekieliä on aivan turha yrittää kietoa pikkurillin ympärille lupailemalla kuuta taivaalta, koska sanallisiin lupauksiin nuorukainen ei koskaan ole oppinut luottamaan. Luotettavaa mainetta kaksinaamaiseksikin kutsutulla Ezekielillä itsellään ei ole, mutta lähipiiriin kuuluville ihmisille nuorukainen ei käännä selkää muuta kuin niissä tilanteissa, joissa vampyyriä itseään on loukattu jonkun toimesta.

Tietyllä tavalla Ezekiel jopa välttelee luomasta ihmissuhteita, jotka ovat merkityksellisiä, koska ne ovat vain menestyksen tiellä. Menestystä jos jotain Ezekiel elämässään hakee eikä muita vampyyrejä siihen yhtälöön tahdota lisätä ihan vain siksi, että monet raivataan tieltä hyvin häikäilemättömään sävyyn. Ezekiel on tehnyt elämänsä aikana monen silmissä raakalaismaisia tekoja ihan vain siksi, että niin on käsketty; toki katumusta toisinaan tunnetaan, varsinkin silloin, kun tärkeälle ihmiselle on jotain pahaa tehty. Merkityksettömät henkilöt ovat kuitenkin nuorukaiselle täysin vapaata riistaa eikä Ezekieliä voisi vähempää kiinnostaa, kenen henki täytyy riistää, jotta omaa asemaa saadaan tunnetummaksi. Melkein mitä tahansa ollaan siis valmiita tekemään sen puolesta, että nimi Ezekiel Linwood kuullaan lausuttavan toisten huulilta. Äkkipikainen, kilpailuhenkinen ja aggressiivinen vampyyri nauttii ehkä liiaksikin tilanteista, joissa toisen kanssa ajaudutaan verbaaliseen taistoon tai käsirysyyn, eikä verta tai muita ruumiineritteitä kaihdeta. Muita ei kumarreta muuta kuin siinä vaiheessa, jos sillä voidaan jotenkin omaa asemaa nostaa, ja lähes ketä tahansa oltaisiin valmiita puukottamaan selkään, jos se vain hyödyttäisi jotenkin. Määrätietoinen asenne on samalla kirous että siunaus, riippuen toki siitä, että kuka on Ezekielin tiellä ja kuka ei. Empatiakyvyn puutetta Ezekielillä myös on, ja oikeastaan vain läheisten tunteisiin kyetään sopeutumaan. Vain rakkaita lohdutetaan ja näiden vuoksi tunnetaan surua, kun toisten huono-osaisuudelle oikeastaan vain kohautellaan olkia - itsepähän ovat siihen itsensä ajaneet. Muiden tunteiden vatvomiselle egoistisella Ezekielillä ei yksinkertaisesti ole kiinnostusta; vain silloin, kun joku kokee samaa kuin nuorukainen itse aikoinaan, saatetaan jotain tuntea.

Ezekiel tuntee joko täysillä tai ei ollenkaan; mitään kultaista keskitietä ei tunteisiin koskaan ole löydetty. Siis jos vampyyri vihaa, niin hän vihaa, ja jos rakastaa, niin rakastaa; kaikkeen tartutaan empimättä eikä mitään päätöstä oikeastaan koskaan mietitä loppuun asti. Impulsiivisuus siis ajaa Ezekieliä tilanteisiin, joihin ei pohjimmiltaan ole haluttu, mutta aina niistä kyetään karkaamaan kiitos älykkyyden. Toisaalta omia valintoja ei ole tapana harmitella ja vaikka niin tehtäisiin, ei sitä näytetä ulospäin. Loppujen lopuksi harva ihminen saa nähdä Ezekieliä kuoren alla, siis sitä puolta, joka muistuttaa kuolevaisuudesta ja siitä, että Ezekieliäkin todella voi satuttaa. Harmitus tai suru ollaan opittu muuttamaan joksikin toiseksi, synkemmäksi tunteeksi, ja omia tunteita siis pitkälti suojellaan olemalla itse kylmäkiskoinen, henkisesti tavoittamaton ja toisinaan jopa brutaali. Suuttuessaan Ezekiel osaa pysyä tyynenä tarpeen vaatiessa eli toisin sanoen silloin, kun tärkeitä henkilöitä on ympärillä; taas silloin, jos ketään merkityksellistä ei ole ympärillä, hermot menetetään aivan varmasti. Ensimmäisen vaihtoehdonkin kohdalla tilanteeseen varmasti puututaan, mutta vasta myöhemmin niiden merkityksellisten ihmisten katsoessa muualle. Ensisijaisesti Ezekiel on vain verbaalisella tavalla aggressiivinen, mutta yhteenottojakaan ei karteta. Pikkusieluisena tapauksena Ezekiel suuttuu useimmiten kaikista negatiivisista kommenteista, joita itsestään kuulee, mutta ei niiden vuoksi kenenkään päälle käydä - kostoa ollaan valmiita hautomaan vaikka kuukausien ajan.

Kun Yhdysvaltoihin muuttaneet Luther ja Rosie Linwood menettivät esikoispoikansa Neuvostolle, tahdottiin aukko niin särkyneessä sydämessä kuin hiljaiseksi muuttuneessa kartanossa paikata uudella jälkeläisellä. Niinpä talven ja kevään vaihteessa vuonna 1886 syntyi Ezekiel James Linwood, joka puhalsi kauan kaivattua elämää ja säpinää kartanon massiivisten seinien sisäpuolelle. Varsinaiselle ilolla höystettyyn vauva- tai taaperoarkeen ei avioparille kuitenkaan jäänyt aikaa Yorkin ja muun suvun jo kutsuessa luokseen, koska tietenkin uusi tulokas tahdottiin nähdä; varsinkin molemmat kabinetissa istuvat isoisät ja veli paloivat halusta tavata uuden perheenjäsenen. Tekosyitä toisensa jälkeen tuoreet vanhemmat jaksoivat keksiä aikansa, mutta lopulta oli luovutettava ja tajuttava, että jossain vaiheessa Ezekiel - tai Zeke, kuten poikaa heti alettiin kutsua - oli kuitenkin pakko viedä näytille Yorkiin, ja kutsuivat joka tapauksessa Neuvoston velvollisuudet muuallakin.

Charlestonin maisemat perhe siis jätti nopeasti taakseen ja nuoren Ezekielin elämä muuttui matkusteluksi maasta toiseen. Sopeutuvaisen nuorukaisen kanssa oli helppoa nähdä uusia mantereita ja reipas luonne mahdollisti sen, että muita vampyyrejä ja ihmisiäkin oli helppoa tavata; mikään ei tuntunut poikaa raiteiltaan horjuuttavan vaan kaikki nähtiin innokkaasti läpi lapsen silmien. Perheen matkustaessa Ezekiel sai useaan kertaan kuulla kuinka ihmisiä tuli arvostaa siitä huolimatta, että näitä ravinnon lähteenä jouduttiinkin käyttämään, eikä vielä nuorena poikana Ezekielille tullut mieleenkään nähdä ihmisiä ala-arvoisempana lajina. Neuvostovierailuilta Lutherilla ja Rosiella oli aina kiire viedä poikansa pois, koska vanhempi veli oltiin jo organisaatiolle ja sen aatteille menetetty. Ezekieliä kohtaan varsinkin Rosien isä, Lachlan Crawford, alkoi osoittaa erityistä mielenkiintoa. Lachlanin mielestä Ezekielissä oli aivan samanlaisia piirteitä kuin hänessä itsessään, eikä sitä ollut edes kieltäminen. Pätemisen tarve, loppumaton tiedonjano ja määrätietoiset otteet opiskelun saralla muistuttivat lähes kaikkia nuoresta Lachlanista - ja kun eräissä sukujuhlissa nuoren vampyyrin iskun torjunnan voima vahingossa muutamalle suvun jäsenelle paljastui, kietoi Lachlan vahvat sormensa tiukasti Zeken ympärille. Varhaisteini revittiin mukaan jopa viskilasilliselle muiden vaikutusvaltaisten vampyyrien kanssa, jolloin mieltä alettiin myrkyttää ihan uudenlaisilla ajatuksilla. Ihmiset olivatkin vain pohjasakkaa, loisia, eikä näillä ollut mitään muuta merkitystä korkea-arvoisemmalle lajille kuin ateriana ja hyödykkeenä. Ezekiel tunsi olonsa hämmentyneeksi, jopa ahdistuneeksi kuultuaan lapsuudessa täysin erilaisia tarinoita, mutta syystä tai toisesta isoisän versiosta pidettiin enemmän; se oli luultavasti tietynlainen valta, joka houkutti luokseen.

Lapsuutensa ja nuoruutensa aikana Ezekiel oli vieraillut monen vaikutusvaltaisen vampyyrisuvun luona, ja myös Ranskassa sijaitseva Lebeaun suku oli tullut tutuksi. Marcel Lebeaun, perheen nuorimmaisen jälkeläisen, kanssa oltiin oikeastaan koko lapsuus vain tapeltu ja kinasteltu, mutta 1900-luvun alussa kyseistä nuorukaista kohtaan alettiin hautoa tunteita, joiden olemassaoloon ei koskaan aiemmin oltu huomiota kiinnitetty. Yllättäen Marcelin läsnäolo tuntui saavan koko kehon kihelmöimään ja jopa opintoihin oli vaikeaa keskittyä, kun katse tuntui koko ajan harhailevan tummatukkaisen pojan suuntaan. Tämä ajoi Zeken tilanteeseen, jossa tunteita yritettiin näyttää tavalla, joka tuntui ominaisimmalta; varovaisia kosketuksia, alituiseen seuraan hakeutumista ja muita pieniä fyysisiä kosketuksia tarjottiin vampyyrille, joka ei kuitenkaan tunteeseen tuntunut vastaavan kaikesta ilmassa leijuvasta jännitteestä huolimatta. Pettyneenä Zeke palasi siis Yhdysvaltoihin, mutta se pettymys ei ollut mitään verrattuna tunteeseen, joka koettiin 1910 Ranskaan palaamisen aikoihin. Marcel oli vain lähtenyt, kadonnut hyvästejä jättämättä, eikä pettymystä kyetty hillitsemään. Yllättäen se jopa herätti sisimmässä jotain synkempää, jotain pitkään piilotettua, ja sielukin tuntui liki mustenevan kaikesta katkeruudesta, jota tapahtuneen johdosta koettiin. Äkillinen muutos olemuksessa ajoi Ezekielin lopulta aina vain syvemmin Neuvoston hommiin ja Yorkissa vietettiin lopulta aikaa niin paljon, että Luther ja Rosie tiesivät hävinneensä pelin. 24-vuotias Ezekiel oli kotona Yhdysvalloissa, kun sai isoisältään kirjeen, joka sisälsi tarjouksen lähteä Yorkiin asumaan isoisän kotiin ja asettumaan tämän hellään huomaan. Hetkeäkään Ezekiel ei epäröinyt ottaessaan tarjouksen vastaan, ja niinpä kotikartano jätettiin taakse ja Ezekiel muutti Lachlan Crawfordin tiluksille Yorkissa. Tästä alkoi elämässä ajanjakso, jonka aikana Ezekiel totutteli uuteen elämäänsä seuraten isoisäänsä paikasta toiseen ja hukuttaen itsensä velvollisuuksiin ja tehtäviin; jonkinnäköisen henkivartijan roolissa Ezekiel taisi voimansa puolesta eniten olla, mutta kyllä isoisä samanaikaisesti oikeanlaista etikettiä ja käytöstä tyttärenpoikansa päähän takoi. Käytöstapojen vuoksi nuorukainen kuitenkin oppi myös häikäilemättömyyttä ja itsekkyyttä, tunteettomuutta ja itsensä kovettamista, ja se tuntui paremmalta kuin itselle oltaisiin tahdottu tunnustaa. Ainakin se esti tuntemasta ja muistelemasta Marcelia.

1912 Ezekiel oli isoisän mielestä valmis itsenäiseen työskentelyyn ja nuori vampyyri lähetettiin ensimmäiseen soolotehtävään kohti Pohjois-Amerikkaa. Tarkoituksena oli salamurhata Lachlanin vihollinen, eikä Ezekielille tullut edes mieleen kieltäytyä. Moisen heikkouden sijaan takaisin Yhdysvaltoihin matkustettiin mukisematta ja salamyhkäisyyden ja ammattimaisuuden voimin vihollinen saatiin pyyhittyä maan päältä: ensimmäinen anastettu henki laittoi adrenaliinin virtaamaan suonissa tavalla, jota aiemmin ei oltu tunnettu, ja siihen tunteeseen jopa addiktoiduttiin. Myös se, että Ezekiel sai leikkiä Jumalaa riistäessään toisen hengen, toi aivan uudenlaisen viehätyksensä murhaan. Verenvuodatuksen jälkeen nuori vampyyri päätti jäädä Yhdysvaltoihin vielä hetkeksi aikaa voidakseen viettää aikaa itsekseen. Kaikesta Neuvostossa opitusta huolimatta koti-ikäväkin edelleen korvensi rintakehää, mutta kotiväki ei enää ollut valmis poikaansa ottamaan vastaan; kylmä vastaanotto siis ajoi Ezekielin pakenemaan ja ajautumaan estottoman juhlimisen pariin. Veriteko oli valanut nuorukaiseen täysin uudenlaista itsevarmuutta ja siitä todella tahdottin ottaa kaikki ilo irti; ihmisten maailmassa seikkailtiin portinvartijoiden mieltä muokaten ja siten sisään erinäisiin yökerhoihin ja kissanristiäisiin päästen. Ihmisiäkin käytettiin samalla ravinnoksi, mutta järkevällä tavalla - vaikka veri edelleen huumasi ja pakottavaa tarvetta koettiin saada lisää, osasi Ezekiel pitää järjen päässään ja ainakin piilottaa uhrinsa. Vampyyrimaailmassa nähtiin taas New Yorkin alamaailmaa kaikkine haureuksineen, synteineen ja irstauksineen; ja kun saman vuonna Marcel tavattiin uudelleen sattumalta, tartuttiin kyseiseen tummatukkaan kädestä ennennäkemättömällä varmuudella. Suhde vietiin nopeasti uudelle tasolle ja Marcelin kanssa vietettiin tovi yhteistä aikaa. Marcelin liialliseen verenhimoon kiinnitettiin huomiota, mutta miksi Ezekiel olisi nuorukaista kieltänyt, miksi pakottanut irrottamaan huolettomasta elämästä, joka tuntui vastaavan kaikkea mistä oltiin aina haaveiltu?

Löydettyä autuutta ei kuitenkaan kauaa kestänyt; Marcelin järki sumentui lopulta täysin ja tämä teurasti kasan ihmisiä. Oikeanmukainen päätös olisi varmasti ollut suojella Marcelia ja olla tukena, mutta sen sijaan Ezekiel päätti siirtyä takavasemmalle. Ei nuorukainen tahtonut olla osa moista säälittävää heikkoutta ja itsehillinnän puutetta, ja toisaalta siten saatiin myös kosto, jota kauan oltiin haudottu - lopultakin Marcel sai koston siitä, että oli jättänyt Zeken kylmästi taakseen. Vähin äänin palattiin siis Yorkiin Neuvoston hellän huomaan, ja Lachlan Crawford siellä ensimmäisenä oli ottamassa tyttärenpoikaansa avosylin vastaan. Isoisä oli enemmän kuin tyytyväinen salamyhkäiseen toimintaan ja siihen, että silminnäkijöitä ei jäänyt todistamaan salamurhaa. Kiitoksista oltiin tyytyväisiä ja välikohtaus Marcelin kanssa päätettiin heittää täysin toisaalle; ei siitä kenellekään kerrottu, koska ei siitä oltaisi mitenkään hyödytty. Sitä paitsi, Ezekiel mietti vain omaa menestystään eikä silloin Marcelille ollut ajatuksissa tilaa. Yorkissa nuorukainen ei kauaa aikaa viettänyt, kun Lachlan jo lähetti oppipoikaansa missioille toisensa jälkeen. Vampyyri käveli Kiinan kukoistusajoista muistuttavaa muuria pitkin ja tunsi Colosseumin gladiaattorien voiman ollessaan Roomassa; ihmisten historiaan ja kulttuuriin päästiin tutustumaan tehtävien kautta ja siitä kiinnostuttiin hyvin paljon siitä huolimatta, että ihmisiä edelleen pidettiin matalassa arvossa. Suurimmaksi osaksi uteliaisuutta koettiin vain kaikista makaaberimpiin kohteisiin päästessä, kuten Buckinghamin palatsin entisissä kidutuskammioissa ja Yhdysvaltojen satojen sotatantereiden kaikuja kuunnellessa.

1930-luvun lopulla Lachlan lähetti suojattinsa natsi-Saksaan, jonne Ezekiel lähetettiin valloittamaan maita Kolmannen valtakunnan nimissä. Lachlanin kiinnostus ihmisten valtataisteluihin herätti kysymyksiä, mutta yhtäkään ei lausuttu ääneen: niinpä liki kuolemattomana itseään pitävä Ezekiel lähti saksalaisten mukaan sotimaan. Sotatantereilla iskujen torjunnan voima tuli enemmän kuin tarpeelliseksi eikä tarvetta pelätä oman hengen puolesta koettu. Jumaiselta alustalta tiputtiin kuitenkin maan kamaralle nopeasti, kun toisen sotilaan virheaskel johti suoraan neuvostoliittolaisten omille mantereilleen asettamaan miinaan, ja viikatemies oli lähellä korjata omansa. Vampyyri ei tietenkään iskuun kuollut, mutta teki Zekestä toimintakyvyttömän eikä omat voimatkaan enää pelastaneet. Toiseen kertaan vampyyri siellä törmäsi Marceliin, joka olisi ihan hyvin voinut nuorukaisen jättää oman onnensa nojaan. Sen sijaan kyseinen kikkarapää hoivasi Zeken kuntoon ja kaikkien niiden yhdessä vietettyjen hetkien aikana kaikki viha ja katkeruus tuntuivat laantuvan. Niiden tunteiden tilalle saapui rakkaus, joka upotti kaiken alleen ja sai jopa unohtamaan kaikki velvollisuudet Neuvostolle. Niinpä vuonna 1941 Marcelin kanssa lähdettiin matkaamaan ympäri maailmaa eikä taakse katsottu. Neuvostokin meni tällöin julistamaan Linwoodien nuorimmaisen kuolleeksi, vaikka ruumista ei löydetty, eikä Ezekielille tullut edes mieleen oikaista virhettä nyt, kun Marcelin kanssa päästiin lopulta valitsemaan yhteinen polku elämässä.

Muutaman vuoden Marcelin kanssa elettiin suoranaista vaaleanpunaista unelmaa eikä Ezekiel voinut edes kuvitella tilanteen muuttuvan mihinkään. Sodan loppuessa ulkoinen jännite kuitenkin katosi, ja jännitykselle elävä Zeke huomasi sisäisten jännitteiden nostavan päätään; yhtäkkiä elämään kaivattiin jotain muuta, jotain merkitystä, jotain toisenlaista sisältöä. Samalla Neuvoston tärkeys muistettiin, mikä sai Zeken lipumaan aina vain kauemmas rakkaastaan. Neuvosto oli kerran viattoman sielun likaisilla sormenpäillään tahrinut eikä mikään kyennyt enää Zeken mieltä muuttamaan. Rumaksi äityneen riidan jälkeen rakavaisten tiet siis erosivat ja Zeke palasi takaisin Yorkiin rakkaan Neuvostonsa pariin. Kaikki olivat tyytyväisiä siitä, että Linwoodien jälkeläinen ei ollutkaan menehtynyt, eikä turhia kysymyksiä keksitty - miksi he muka olisivat viimeisen päälle uskollisen nuorukaisen motiiveja epäilleet? Sydänsuruille ei siis ollut sijaa, kun Lachlan käskytti tyttärenpoikansa jälleen kerran uudelle missiolle, joka sisälsi verkostoitumista seurapiirien kautta. Siellä tavattiin muun muassa Valéria Lebeaudun, joka etäisesti tunnettiin Marcelin siskona, ja Elisabet Báthoryynkin silmät iskettiin saman tien tämän vaikutusvaltaisuuden vuoksi. Arvokas rouva ei kuitenkaan ollut hurmattavissa sanoin ja silloin Ezekielin oli pakko jäädä nuolemaan näppejään. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että vampyyri aikoisi antaa periksi; Ezekiel oli varma siitä, että keksisi vielä tavan, jolla osoittaa Elisabetille olevansa luottamuksen arvoinen.

Vuonna 2005 Ezekiel oli sentään sen verran onnistunut Elisabetia lämmittelemään, että tämä suostui ottamaan vampyyrin tarkkailun alle. Muutoksia nuori vampyyri elämäänsä kaipasi, jolloin hän päätti hakea paikkaa Elisabetin jälkeläisen assistenttina. Isoisän opit siis jätettiin taakse, ja pestiin Sebastian Crawfordin assistenttina saatiin tarttua heti hyväksymisen jälkeen; isoisä ei neuvostovesasta riemusta hyppien irti päästänyt suunniteltuaan, että Ezekiel olisi ajan koittaessa tullut hänen assistentikseen, mutta tajusi sentään Ezekielin kaipaavan vaihtelua. Siis Sebastianin - tai epäsuorasti Elisabetin - käskyjen alla Ezekiel alkoi taas matkustaa pitkin mantereita eksyen lopulta Berliiniin loppuvuodesta 2005. Siellä tiet törmäsivät jälleen Marcel Lebeaun kanssa, mutta katseiden vaihtamista pidemmälle ei koskaan päästy, kun Zeken entinen rakastaja taas antoi verenhimonsa viedä ja aiheutti verilöylyn Hunt-yökerhossa teurastaen lukemattoman määrän ihmisiä. Tapahtunut yritettiin unohtaa, vaikka toisaalta Ezekiel tiesi pääsevänsä Elisabetin suosioon, jos antaisi ilmi Marcelin nimen. Jokin entinen rakkaus, kiintymys, kuitenkin esti tekemästä niin, ja niinpä Ezekiel suoritti tehtävänsä loppuun kaikessa hiljaisuudessa. Vuonna 2009 entinen rakastaja saatiin jälleen kerran tavata, mutta sillä kertaa ei yksin. Singaporessa Marcel nähtiin Ilya Antovin kanssa, mikä sai synkän paineen nousemaan rintarangan alle ja kaikki järjen juoksu tuntui hälvenevän Ezekielin tajutessa, että Marcel oli hänet pettänyt. Taas. Eikö Marcel mitään arvostanut, ei kaikkea jaettua, ei edes sitä, että Zeke ei ollut kertonut, kuka Hunt-yökerhossa oli tyrinyt?

Singaporesta Ezekiel siis palasi vauhdikkaasti Yorkiin, jossa Hunt-yökerhon murhaajan identiteetti empimättä Elisabetille paljastettiin. Rakastajan pettäminen taisi olla se syy, joka tarjosi tien Elisabetin lähipiiriin, eikä Ezekiel vielä tänäkään päivänä ole katsonut taakseen kulkiessaan Elisabetin käskyjen luomaa tietä pitäen itselleen ominaisen itsenäisyyden ja jääräpäisyyden.

Linwoodit ovat arvostettu perustajasuku, joka on ollut mukana Neuvoston toiminnassa jo sen alkukantaisimmassa muodossa 200-luvulla. Vielä tänäkään päivänä 500-luvun paikkeilla syntynyt Walter Linwood, joka kabinettiin ensimmäisten joukossa astui, ei paikkaansa suvun nuoremmille toivoille ole suostunut luovuttamaan. Edes 1500-luvun vallanvaihto ei Walterin tai Linwoodien asemaa hätkähdyttänyt ja ulkoisesti kaikki näytti vielä hyvältä suvun sisällä eikä valtaan astuneen Christopher Waylandin uusia ajatuksia kaihdettu.

Vuosien kuluessa erimielisyydet kuitenkin astuivat kuvioihin. Walterin vanhin poika Luther Linwood (syntynyt 1001) päätti kieltäytyä kunniasta, jota perhe tarjosi oman sedän menehdyttyä. Luther oltaisiin tahdottu nostaa äänestykseen, jossa seuraava linwoodilainen kabinettiin valittaisiin, mutta Luther ei yrittämisestä huolimatta kyennyt jakamaan uudistuneen Neuvoston arvoja tai ideologiaa. Niinpä kabinettiin isänsä rinnalle astui toisiksi nuorin poika Wallace (syntynyt 1147) ja Luther joutui miettimään, olisiko aika lähteä kokonaan päämajalta, jotta oman pojan ja vaimon hyvinvointi kyettäisiin turvaamaan. 1680 oli lopulta se vuosi jona Linwoodit virallisesti jakautuivat kahtia. Ainoastaan Luther perheineen päätti lähteä Yhdysvaltoihin uuden elämän perässä, kun taas Lutherin äiti ja isä sekä Wallace perheineen jäivät Yorkiin. Neuvoston päämajalta lähteminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Luther olisi kokonaan kyennyt katkaisemaan siteitään Neuvostoon. Sopimus siitä, että Neuvostolle edelleen tehtäisiin töitä, jäi voimaan eikä Amerikka siis näin ollen vanhinta poikaa perheineen täysin pelastanut - epäsuorasti vain.

Sen ajan siirtokuntalaisten mukana oli helppoa seilata laivalla Yhdysvaltoihin vaimon (Rosie Linwood née Crawford) ja pojan (Ephraim) kanssa. Luther ja Rosie ostivat maata nykyisen Charlestonin alueelta ja sinne rakennuttivat orjatyövoimalla sukukartanon, joka seisoo tänäkin päivänä niillä sijoillaan. Kartano on muuttunut niin ulkoisesti kuin sisäisesti aikojen mukana, mutta huokuu edelleen entisaikojen eleganssia; se on kestänyt Yhdysvaltojen sodat niin Britannian kuin sen omien kansalaisten välillä suojellen yhdysvaltalaistunutta Linwoodien perhettä kaikilta kuohuilta ja tyrskyiltä. Kartano on pystytetty mahdollisimman kauas ihmisasutuksesta, jotta eksyneitä sieluja ei sinne vaeltaisi. Tästä huolimatta Luther alkoi heti innokkaasti haalia itselleen ihmiskontakteja vasten kaikkia Neuvoston opetuksia. Neuvoston ajatukset ja organisaatiomainen järjestäytyminen eivät vain tuntuneet oikealta ja mieluummin Luther vei niin itsensä kuin perheensä ihmismaailman seurapiirien pyörteisiin.

Neuvostosta ei kuitenkaan täysin eroon päästy ja Isossa-Britanniassa koko perhe vieraili useasti. Luther leikki jonkinlaista suurlähettilästä Yhdysvaltojen puolella, vaikka mieluiten olisikin katkaissut kaikki välit menneisyytensä kanssa suojellakseen perhettään. Valitettavasti kaikkia perheenjäseniä Luther ei kyennyt suojelemaan tai aivopesemään yrityksestä huolimatta, vaan 1832 Lutherin ja Rosien poika Ephraim veti maton avioparin jalkojen alta lähtiessään istumaan kabinettiin paikalle, jonka Lutherin veli oli jättänyt taakseen. Ephraimia yritettiin maanitella, lahjoa ja taivutella, mutta täysin tuloksetta, ja lopulta oma poika menetettiin Neuvostolle. Toinen lapsi oli ollut toki suunnitteilla, mutta vasta ensimmäisen menettämisen jälkeen se vasta konkreettisesti aluille laitettiin. Niinpä siis syntyi Ezekiel, jonka kohdalla samoja virheitä yritettiin välttää, koska jotain oli ollut pakko mennä pieleen. Luultavasti Yhdysvaltain Linwoodit olivat vain kirottuja tai sitten Neuvoston ote liian vahva, koska vuosien kuluessa Ezekielkin päätyi kääntämään selkänsä lähiperheelleen ja lähtemään Yorkiin Crawfordin puolen isoisän siiven alle.

Tänäkin päivänä Linwoodien perhe on siis karkeasti jaettu kahtia niihin, jotka pitävät residenssiään Yhdysvalloissa ja niihin, jotka oleilevat Euroopassa. Suurin osa on kuitenkin Neuvoston hellässä huomassa eikä kukaan koe tarvetta muuttaa Yhdysvaltoihin tai katsoa Lutheria perheineen pahalla silmällä; itsehän he (väärän) päätöksensä tekivät. Luther ja Rosie ovat sentään saaneet kolmannen jälkeläisen, tällä kertaa tyttären Evien (1983) ja nyt toivovat, että edes heidän tyttärensä tekee oikean päätöksen.