AIKAJANA   /   SUHTEET   /   MOODBOARD    /   INSPIRAATIO

---

Neuvoston riveissä uraansa jo lähes viidensadan vuoden ajan tehnyt jaloverinen tunnetaan organisaation sisällä ensisijaisesti Fiona Springin vakaana oikeana kätenä, joka ei kavahda painetta tai raskasta työtä. Taival alkoi monien muiden tapaan pohjalta, mutta kiitos hyödyllisen voiman, periksiantamattoman asenteen ja esimiehen tuen, kohosi kunnioitus kohtuullisen nopeasti; mitään suurta johtoasemaa, saati näkyvää valtaa Rhys ei kuitenkaan koskaan ole havitellut tai kaivannut nauttiessaan taustalla pysyttelystä. Värähtämätön tyyneys ja ehdoton uskollisuus leimaavat muiden mieliin piirtynyttä kuvaa, mutta monella on varmasti oma värikäs mielipiteensä miehestä, joka ei taivu turhaan mielistelyyn toimiessaan aina ensisijaisesti saamiensa ohjeiden pohjalta ja ilmaisee kysyttäessä mielipiteensä suorasukaisen kaunistelemattomasti. Korvan takana myös uinuu paljon ajan saatossa kerääntynyttä informaatiota, tietotaitoa ja kokemuksia, mitkä ovat omiaan tekemään jaloverisestä arvostetun rattaan Neuvoston sisällä.

Kaikenlainen jälkien siivoaminen, todisteiden hävittäminen, todistajien manipulointi, hiljennys ja eliminointi kuuluvat tavanomaisiin toimenkuviin yhdessä organisaation tavoitteita häiritsevien tahojen salamurhien kanssa, mutta mikään tehtävä ei lopulta ole liian pieni tai suuri hoidettavaksi. Jaloverisellä on myös pettämätön taipumus osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja juuri silloin, kun joku hänen nimensä sattuu ääneen lausumaan – tai ehkä Rhys on vain seurannut tilannetta sivusta kaiken aikaa kenenkään huomaamatta. Monet nimittävät miestä irvaillen Mustaksi Surmaksi; ääneti saapuvaksi, nopeasti iskeväksi ja hengen suurella todennäköisyydellä vieväksi. Kuolettavaan maineeseen on auttanut korkea onnistumisprosentti ja loputon uhrilista, jolle kirjatuista nimistä suurin osa on pelilaudalta pyyhitty yhdessä Fionan kanssa – kaksikon erinomaisesti toisiinsa kietoutuvat kyvyt kun ovat varsin aseistariisuva yhdistelmä.

Neuvoston ulkopuolella Rhys ei ole kukaan. Miehellä ei ole kummankaan vanhemman henkilöllisyydestä todellista tietoa tai vedenpitäviä muistoja, eikä iäisyys sitten menehtynyt Emilde koskaan paljastanut lapsenlapselleen sukujuuriaan ja yhteyksiään Lebeaun neuvostosukuun. Seurapiirien loisteeseenkaan jaloverinen ei ole ikinä kuulunut – tai edes halunnut kuulua, ja suurin osa elämästä onkin omistettu Neuvostolle ja sitä hallitsevien tahojen palvelemiselle.



Hermosto, kehon kaikesta toiminnasta vastaava tiedonvälitysjärjestelmä, joka muovaa vastaanotetusta informaatiosta käskyjä, tiedostettuja ja tiedostamattomia – ja jonka Rhys kykenee halutessaan kaappaamaan hallintaansa. Yksinkertaisimmillaan kyky keskittyy häiritsemään tai pysäyttämään sensorien ja reseptorien toimintaa ja syöttämään niille mielivaltaisesti uudenlaista informaatiota, joka pelkästään jaloverisen omia tarkoitusperiä palvelee. Uhriksi joutuvat huomaavat nopeasti, ettei vartalo enää tottelekaan käskyjä eivätkä lihakset liiku tahdon mukaan; aivan kuin jokin näkymätön voima pitelisi kaikkea paikallaan ja ohjailisi kuin marionettia. Motoriikan sotkeminen voi parhaimmillaan aiheuttaa pakkoliikkeitä, luontaisen tasapainon katoamista ja jopa paralyysia tai vaihtoehtoisesti sekoittaa refleksit. Rhys pystyy koko kehon kontrolloinnin sijasta myös keskittymään yhteen raajaan tai kehonosaan kerrallaan, pakottamaan rintakehää kohti osoittavan asekäden koukistumaan ja nousemaan kunnes piippu vastustajan omaa ohimoa hipoo. Luontaisen reaktioajankin hidastaminen on mahdollista, kun tiedonkulkua hermostosta lihaksille viivytetään tai estetään; tämä jättää jaloveriselle aikaa oman puolustuksen varmentamiseen ja saattaa näytellä joka kriittistä roolia yllätyksellisissä tilanteissa.

Voiman käyttö toimii pelkän katseen avulla, mutta kosketus vahvistaa huomattavasti sen vaikutusta ja ottaa kuormitusta pois käyttäjän voimavaroista – useamman kuin yhden henkilön samanaikainen kontrollointi on käytännössä mahdollista, mutta ei takaa täydellistä lopputulosta antaessaan uhreille mahdollisuuden taistella vastaan ja tästä syystä huomio yleensä mieluusti keskitetään. Kykyä on hiottu äärimmilleen jo vuosisatojen ajan eikä ole olemassa yhtäkään sellaista kulmaa, jota Rhys ei joskus olisi kokeillut; esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttaminen kohdistuu liikkeiden sijasta muihin osioihin, kuten verenkierron säätelyyn ja sydämen sykenopeuteen. Tällöin on mahdollista huijata uhri säikähdystä tai pelkoreaktiota fyysisiltä oireiltaan muistuttavaan tilaan, jossa keho virittyy äärimmilleen ilman mitään nähtävissä tai koettavissa olevaa syytä – kuin paniikki ilman pelkoa, alkava sydänkohtaus ilman suonitukoksesta kielivää kipua. Suoniin syöksyvä adrenaliini ei autakaan kehoa vaan ajaa sen äärirajoille, saa kädet tärisemään ja lihakset jännittymään, jolloin yliotteen saaminen uhrista muuttuu helpommaksi. Mies on myös varsin kekseliäs ja osaa halutessaan heittäytyä pikkumaiseksi kiusanhengeksi – silmille turhaan hyppivät kompuroivat yllättäen portaissa, läikyttävät kahvinsa vastapestylle paidalle tai kehittävät äkillisen tavan naksauttaa kieltään jokaisen lausutun sanan jälkeen. Voiman kuluttavuus perustuu kestoon ja kohteiden määrään, mutta Rhys on oppinut säätelemään ja priorisoimaan sen käyttöä niin, ettei varsinaista loppuun palamista juuri koskaan tapahdu; uupuminen näyttäytyy intensiivisyyden rakoiluna, vaatiihan kyky lopulta paljon keskittymistä ja kontrollia.

Jaloverisen voima ei ole kovinkaan monen yleisessä tiedossa ja varmimmin siitä tietävätkin lähinnä ne, joiden kanssa töitä on kaikkein tiiveimmin vuosisatojen aikana Neuvoston alaisuudessa tehty. Sen sijaan muut ominaisuudet ja kyvykkyys ovat jääneet monien mieliin; Rhys on taidokas lähitaistelija ja erityisen viehtynyt teräaseisiin, pieniin veitsiin ja tikareihin, joita omistukseen on haalittu aikojen kuluessa suuri määrä – myös muutama vampyyrien vastaisella magialla terästetty. Käsiaseiden käyttöä ei suoranaisesti karsasteta, mutta henkilökohtaisesti niitä pidetään ennen kaikkea epärehellisinä ja -luotettavina. Fyysinen kunto hipoo aina korkeuksia luontaisen voiman ja nopeuden vahvistamana ja sankkaverisyys tuo mukanaan muut etuudet, kuten nopean paranemisen ja mielenhallinnan; ihmisten ja alempitasoisten muistin pyyhkiminen onnistuu tarpeen tullen tyydyttävästi.

Epätodellisesta hullaannuksesta alkunsa saanut tummapiirteinen lapsi syntyi Bysantin tuskallisen kuumaan yöhön aivan uuden vuosisadan kynnyksellä kuin tähtien johdattamana enteenä, elävänä muistona siitä, miten enkeliksikin luultu mies oli onnistunut peruuttamattoman jälkensä Joian sieluun jättämään. Poika sai nimekseen Raphael – arkkienkeli, kuten mystinen isänsä, joka Gabrielina oli aikansa esiintynyt. Konstantinopolissa räväkän hurmoksellista elämäänsä tuolloin viettänyt vampyyritar otti lapsen vastaan pohjattomalla lempeydellä, niin väkevällä rakkaudella, että sen syvyys jätti jälkensä myös kaikkea vierestä sumein silmin seuranneeseen Emildeen; kenties mustasukkaisuuden ensimmäinen siemen jo tällöin pinnan alle ääneti kylvettiin. Pienen pojan kiintymyssuhde Joiaan oli alusta saakka vahva, monin verroin voimakkaampi kuin välinpitämättömän hedonisminsa aallolla ratsastavaan onnettomaan naiseen, jota ei koskaan opittu isoäitinä tuntemaan, olivathan äiti ja tytär kuin sisaruksia sen sijaan, että perinteisiin hierarkioihin olisivat arvonsa pohjanneet. Muistoja synnyinkaupungista ei mieleen juuri jäänyt kolmikon hylätessä sen vuosisadan vaihteessa siirtyäkseen kiertäviä teitä pitkin kohti Aleksandriaa, jonka tuulet tutumpia ja merkitys painopistettään alati muuttavassa maailmassa vähemmän tärkeä. Emilde taipui estoitta takaisin itseään toistaviin kaavoihin ja ylimystön vuoteisiin, kun taas äitinsä elämäntapojen seuraamiseen hiljalleen kyllästynyt Joia kuiski ainokaisensa korvanjuuressa tarinoita valossa kylpeneestä miehestä ja siitä, miten tämä kaikesta unenomaisuudestaan huolimatta todellinen oli – ja kuinka he vielä yhdessä etsien maailman ääriin saakka matkaisivat ja Gabrielin löytäisivät.

Hal – kuten Emilde lasta nimitti – liikkui äitinsä kintereillä kaikkialle heti kävelemään opittuaan; ujoksikin kuvailtavissa ollut lapsi vierasti tuntemattomia eikä suostunut puhumaan kuin suljettujen ovien sisällä, rakastavien käsivarsien suojissa, näyttäytyen muille mykkänä ja hidasmielisenä – toisin tiesi Joia, joka pojan pelkoja kaiken keskellä rauhoitti. Vampyyritar olisi halunnut jo levittää siipensä ja karata maailmalle, riuhtaista itsensä vihdoin kokonaan irti äitinsä vaikutuspiiristä, mutta mietteiden keskiössä eli kaiken aikaa huoli siitä, miten lapsi matkustamisesta selviäisi ja siksi lähtöä viivyteltiin vuosia uhraten. Oopiumiinsa kiintynyt Emilde tuskin edes huomasi tyttärensä hidasta hivuttautumista kauemmas eikä liioin välittänyt Raphaelista, olihan tämä naisen silmissä lähes sairaalloisen kiintynyt hoivaajaansa, joka omalla hemmottelullaan oireilua entisestään pahensi. Vaan niin vain oli tuulten suunta muuttuva, kun Joia vihdoin päätöksensä ääneen varmoin tavuin lausui – tämä elämä ei enää palvellut tarpeita, ei tuntunut oikealta saati tyydyttävältä, kun rinnassa kamppaileva sydän halusi enemmän kuin vain upota hallitsijoiden ja aateliston vuoteisiin merkityksettömien etuuksien tähden. Eikö näytelmä ollut jo jatkunut tarpeeksi pitkään? Ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen kaksikko oli päätynyt umpikujaan, eikä Emilde kyennyt tyytymää osaansa; hänet oli jätetty jo kerran, sama ei enää tapahtuisi toiste. Jos tytär kerran halusi lähteä niin se tälle suotakoon, mutta matkansa nainen saisi taittaa yksin.

Kaikessa vimmassaan Emilde päätyi katse tuskin edes värähtäen ainoan lapsensa mielen avonaiseksi voimansa avulla pakottamaan ja pyyhkimään sen tyhjäksi tuoksuista, äänistä, kosketusten tunnusta ja kaikista niistä muistoista, jotka äidin ja pojan toisiinsa yhdistivät – aivan kuin tummapiirteistä lasta ei olisi koskaan syntynytkään. Ja niin Joia kaiken päätteeksi vampyyrittarelle selkänsä käänsi ja kuvitteli kaiketi erävoiton saaneensa kadotessaan auringon laskevien säteiden mukana kuin kangastus, epätodellinen heijastus paremmasta, joka jätti jälkeensä kaksi onnetonta olentoa, joista toinen totuutta pantaten valheita viekkaalla kielellään maalasi ja historian omaa näkemystään nuolevaksi kirjoitti. Raphael heräsi uuteen huomiseen yksin, vailla ympärille kietoutuneita helliä käsivarsia ja ohimolle painettua suudelmaa – äiti oli poissa eikä tulisi enää koskaan takaisin. Emilde kertoi tarinansa uudelleen ja uudelleen, maalasi Joian jokaisella kerralla entistä raukkamaisemmaksi pelkuriksi ja petturiksi, jota itsekkyys oli alusta saakka eteenpäin ajanut; ei nainen ollut koskaan aikonut jäädä ja kaikki korvanjuuressa kuiskitut sanat olivat olleet valhetta, pelkkää toiveunta, jonka hyväuskoinen poika oli typeryyttään pureskelematta niellyt. Vampyyritar kaiketi oletti lapsen murtuvan ja ryömivän ainoan jäljelle jääneen lähisukulaisensa luokse haavojaan nuolemaan, mutta väärässä olivat ylpeät kuvitelmat – herkkä sielu kääntyi entistä kiivaammin sisäänpäin ja muurasi itsensä umpeen ulkomaailmalta ja inhimillisiltä kontakteilta. Emilde ei ollut koskaan tuntunut kodilta eikä ainakaan myötämieliseltä saati sitten lempeältä, elihän nainen lähinnä hetkessä saavutetulle nautinnolle ja sille tunteelle, jonka hänen edessä kumartaa ymmärtävät katkeruuden riuduttaneessa sydämessä herättivät. Ne vähätkin tavut, joita Raphael oli tottunut luottamuksellisesti lausumaan, tyrehtyivät ja kuolivat nyt kielelle – lapsi mykistyi täysin.

Vasta alkunsa saaneen uuden vuosisadan sotaisa luonto ei koskaan saavuttanut Aleksandriaa ja ehkä siitä syystä lähteminen ei koskaan ollut edes ohitse kiitävä ajatus. Poika varttui varttumistaan kaiken yltäkylläisen ylellisyyden keskellä eikä silti kyennyt tuntemaan itsensä miksikään muuksi kuin ulkopuoliseksi – Emilden yltävä käsi yritti kerta toisensa jälkeen vetää nuorukaista lähemmäs ja opettaa tälle hetken hekuman huuman, mutta itsepäinen luonto ei pystynyt antamaan periksi. Joiaa kaivattiin kaikista kerrotuista valheista huolimatta lohduttoman paljon; aivan kuin jokin osa sydämestä olisi revitty ulos rinnasta niin, että jäljelle jäi vain pohjaton tyhjyys, jonka toivottiin vielä jonain päivänä hellittävän. Vuosi vuodelta lapsekas optimismi joutui kuitenkin tekemään enemmän tilaa epäilykselle ja karvaalta maistuvalle katkeruudelle, mistä kaikessa hiljaisuudessa tunnettiin syyllisyyttä, eihän Raphael ollut koskaan äitinsä syitä suoraan kuullut; ehkä kaikelle oli sittenkin olemassa järjellinen selitys? Oma henkilökohtainen kyky oli pysynyt kaiken aikaa piilossa suonissa uinuvana voimana, jonka kukkaan puhkeamista Emilde odotti kuin kuuta nousevaa – nainen oli aikanaan saanut hyötyä tyttärensä väkevyydestä ja haaveili samankaltaisen vahvuuden piilevän myös nuorukaisen sisällä. Vampyyritar olisi haluttu hylätä ja jättää mätänemään oman onnensa nojaan, mutta karkaaminen tuntui lopulta liian ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Minne naista muka paettaisi? Nuori vampyyri tiesi vain vähän yliluonnollisesta maailmasta eikä ollut tavannut kaltaisiaan kuin muutaman, joista ohikulkumatkalla jokainen, eikä Emilde ollut ikinä suostunut raottamaan oman menneisyytensä ylle langennutta salaperäistä huntua – kaikki, mitä tämä suostui houreiden riepottelemana kertomaan, olivat tarinat ajasta ennen Joian petosta, kun äiti ja tytär olivat yhdessä itämaisen hovin toisensa perään pikkusormensa ympärille kietoneet. Kaiken vastapainoksi oli olemassa myös hetkiä, joina menetysten kurittamaa olentoa oli helpompi sääliä kuin vihata, kun katumus syrjäytti katkeruuden ja nostatti esiin sen syvälle haudatun lempeyden, jota nainen kaiketi oli nuorempana näkyvämmin kantanut.

Ristiriitaisille tunteille ei löytynyt pelastusta, mutta lopulta pitkään jatkunut hiljaisuus ratkesi samaan aikaan pintaan puskevan voiman kanssa. Humaltuneena ja huumaantuneena ainoaa lastaan rienaamaan ryhtynyt Emilde leimasi äkkipikaisilla sanoillaan Raphaelin toivottomaksi vahingoksi, joka ei koskaan paikkaansa maailmassa muualta löytäisi, tuomituksi seuraamaan naisen harhaisia askelia varjoihin kätkeytyneenä häpeäpilkkuna ja epätoivottuna hylkiönä – ja niin vain sulkeutuivat sulohuulet kesken lauseen pakotettuina vaikenemaan. Hiljaisuuden keskellä omaa ääntä kohotettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin eikä nuorukainen säästellyt sanojaan paljastaessa sen patoutuneen raivon, joka sisällä oli kaiken aikaa piilotellut. Olisi ollut niin naurettavan helppoa tukehduttaa vampyyritar omaan kieroon kieleensä, yllyttää rinnassa sykkivä sydän kaltereiden taakse räjähtämään, mutta viimeisellä mahdollisella hetkellä tummapiirteinen olento epäröi päätyen vain pakenemaan sitä kuristavaa tunnetta, joka mieltä alati vainosi. Kiivaus kuljetti nuorukaisen aina Konstantinopoliin saakka, jossa varhaisten vuosien onnellisuus tuntui helpommalta muistaa; Bysantti ei kuitenkaan ollut entisensä. Jatkuvat sodat kuormittivat aluetta ja voimansa väkevyyteen herännyt Raphael halusi osansa raa’asta taistelusta – mitään sellaista ei oltu koskaan ennen koettu, olihan elämä pyörinyt lähinnä Emilden vaihtuvien valloitusten ja asuinkaupungin ylimystön mielenliikkeiden ympärillä. Kykyä koeteltiin helposti taivuteltavissa oleviin kuolevaisiin intensiivisellä palolla ja vaikka sitä ei myöntää olisi haluttu, huomasi jaloverinen nauttivansa kontrollista ja sen mukanaan tuomasta vallasta; ehkei hän lopulta ollutkaan muuta kuin isoäitinsä kuvajainen, yhtä kärkäs etsimään omaa tyydytystään itseään heikompien kustannuksella.

Takaisin Aleksandriaan palattiin 1342 alussa, kun sormia oli tahrittu vereen kolme hitaasti ohitse raahautunutta vuotta. Toisin kuin nuorukainen oli kuvitellut, otti Emilde karkurin vastaan avoimin käsivarsin ja niin selvästi mielissään siitä, että maailmalle paennut kaiken päätteeksi takaisin pää painuksissa ryömi. Ehkä Raphael nyt ymmärtäisi paikkansa hyväksyä, olihan vampyyritar ollut se, joka oli jäänyt lapsesta huolehtimaan – toisin kuin Joia, kuten nainen jaksoi muistuttaa. Ja niin vain naisen annettiin näyttää tietä ja ohjata uupunutta olentoa, joka ei jaksanut enää rimpuilla tai vastustella – opettaa mielten ohjailua ja hallintaa, kuinka kuka tahansa polvilleen vajoamaan saataisi ja ennen kaikkea sen, että maailmaa hallitsivat ne, jotka eivät arastelleet kurkottaa kättään ottaakseen sen, mitä janoitsivat. Huvittelusta tuli osa elämää, mutta vaikka sen yksinkertaisuudesta yritettiin kaikin mahdollisin tavoin nauttia, sävyttyivät toisiaan muistuttavat päivät lähinnä karvaalla maulla yhteen sulautuessaan ja vuosiksi muuttuessaan. Mieheksi varttunut vampyyri ei ollut kuten Emilde eikä löytänyt merkitystä joutenolosta, alkoholista tai oopiumista, jotka kaikesta huolimatta turruttivat mielen vauhkoa pyörteilyä ja sitä pinnan alla kuplivaa unelmaa, että kaikki tämä jätettäisi vielä jonain päivänä pysyvästi taakse – ehkä yön selkään kadonnut Joia oli tuntenut sen saman nakertavan kaipuun ja siksi kaiken ilman selityksiä hylännyt.

Vuosisadan puoliväli toi mukanaan kulkutaudin, ruton, joka Aleksandriaan rantautuessaan oli jo ehtinyt aiheuttaa merkittävää tuhoa Aasiassa. Ympärillä kaiken aikaa tanssahdelleita ihmisiä alkoi tippua kuin kärpäsiä eikä parannuskeinoa ollut saatavilla – kato aiheutti ahdinkoa myös ylimystön vuoteissa itseään viihdyttäville kuolemattomille, mutta Emilde oli nokkela supatellessaan juuri oikeiden korvien juurilla ehdotelmiaan siitä, miten palatsien ovet oli salvattava ja vähäosaiset jätettävä oman onnensa nojaan. Kaupungin hylkääminen ei tuntunut järjelliseltä vaihtoehdolta, niittihän rutto tietään jo Eurooppaan; elämäntapojen muovaaminen tilannetta myötäileviksi oli monin verroin käytännöllisempää. Rajalliseksi muuttuneet ravinnonlähteet ajoivat vampyyrittaren nojaamaan entistä voimakkaammin oopiumin tuomaan seesteiseen helpotukseen, huumeen syödessä pahimmat impulssit – siksi kai seuraava vuosikymmen tuntui aiempia painostavammalta ja vaikeammalta kestää, olihan nainen entistä ailahtelevampi sekavuustiloihin vajotessaan. Tarve riistäytyä irti vampyyrittaren vaikutuksesta kasvoi kasvamistaan ja sai lopulliset raaminsa lokakuussa 1365, kun Kypros hyökkäsi Aleksandriaan; ristiretken tarkoituksena oli vallata kaupunki kaikkine rikkauksineen ja orjuuttaa sen asukkaat, eivätkä sotilaat epäröineet polttaa kaikkea jäljessään. Hourailevaa Emildeä yritettiin raahata ulos, olihan pakeneminen kaksikon ainoa mahdollisuus, mutta huumautunut nainen ei suostunut kuuntelemaan – ei edes, kun liekit jo rakennuksen seinämiä nuolivat ja savullaan aistit tukehduttivat. Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut ja vaikka Raphael olisi halunnut sanoa miettineensä kahdesti, vilkaisseensa olkansa ylitse ennen lähtöään ja tehneensä kaiken mitä tehtävissä oli, ei se ollut totuus. Sen sijaan vampyyritar jätettiin kaikkien peitteiden, tyynyjen ja sängyn reunoille laskeutuvien hentojen kankaiden keskelle, kun oma selkä värähtämättä käännettiin – ainakin hän oli vihdoin vapaa.

Kaiken päätteeksi kannettavaksi jäi painavalta tuntuva syyllisyys ja amuletti, jonka keskellä turkoosi kivi säihkyi kilpaa meren aaltojen kanssa; sen voima tiedettiin ennalta, olihan Emilde monesti varomatta auringon paahtavien säteiden syötävänä päivien kuumimpina hetkinä paistatellut. Siksi riipus oli naisen kaulasta riistetty ja omaksi anastettu – ja kuinka verrattoman helppoa olisikaan nyt kuolevaisten maailmaan jalkautua. Vampyyrittaren kohtalon aiheuttama suru haudattiin syvälle sydämen onteloihin miehen kohdistaessa katseensa länteen; Joian pakomatkasta oli kuultu vain kuiskauksia ja vaikka Rafael tiesi halunsa yrittää nainen paikantaa, tuntui se lähes mahdottomalta päämäärältä. Hänellä ei ollut mitään, ei kotia saati suhteita, ei valtaa taikka omaisuutta ja kaipa sielunkin olemassaolo oli kyseenalaiseksi muuttunut sillä hetkellä, kun ainoa jäljellä ollut verisukulainen oli leiskuvien liekkien armoille jätetty. Seuraavien vuosien aikana matkaa tehtiin hiljalleen kohti Marokkoa, josta valtataistelut ja levottomuus ajoivat jaloverisen jatkamaan Espanjaan ja Portugaliin – sisällissodat olivat uusi mahdollisuus kokeilla oman voiman väkevyyttä ja hioa sen yksityiskohtia, eikä mies välittänyt ympärillä riehuvasta kaaoksesta. Elämältä puuttui merkitys ja päämäärä ja yhä nykyäänkin jaloverinen muistelee vuosisadan loppua lähinnä ajanjaksona, joka haluttaisi kokonaan unohtaa; patoutuneet tunteet ja henkinen ahdinko maanittelivat esille julmuuden, jollaista ei ennen oltu koettu.

Samalla mielikuvat Joiasta haalistuivat haalistumistaan ja lopulta synkkyyteen vajonnut mieli alkoi jo kyseenalaistaa naisen olemassaoloa – eihän tästä ollut jäljellä kuin siluetin rajat ja sielun perukoille juurtunut muisto tuoksusta, joka sekin saattoi olla kaikkea muuta kuin todellinen. Emilden kyky mielenhallintaan tiedostettiin tarpeeksi, jotta oli helppo vain sysätä kaikki vampyyrittaren syyksi; ehkä tämä oli keksinyt kaiken, kiusannut puolustuskyvytöntä lasta omaksi huvikseen. Ihmisten joukossa koko tähänastisen elämänsä viettänyt vampyyri alkoi kohdata kaltaisiaan yhä useammin, mitä pohjoisempaan matka hiljakseen taittui ja äkkiä oman veren väkevyys alkoi tuntua tärkeämmältä kuin aiemmin – tai niin ainakin muutamat kuvittelivat ja kertoivat hämmästellessään yksin vaeltavaa kulkijaa, jolla ei ollut ymmärrystä saati tietoa omasta sukulinjastaan. Näihin aikoihin omaa voimaa alettiin ensimmäistä kertaa piilotella sen sijaan, että sen avulla yritettiin ratkoa kaikki eteen ilmestyneet ongelmat kuten Emilde oli aikanaan opettanut. Ranskan eteläiseltä rannikolta liikkeitä jatkettiin kohti itää, joka tapoineen ja kulttuureineen tutummalta tuntui kuin länsi; matkan varrella mukaan tarttui uusia kieliä, etäisiä tuttavuuksia ja ennen kaikkea parempi ymmärrys oman lajin sisällään pitämästä hierarkiasta ja siitä, miten yliluonnollinen yhteiskunta Euroopassa niin erilaiset raamit oli jo iäisyys sitten saanut. Valtarakenteet eivät kuitenkaan mieltä kiehtoneet, eihän Rafael ollut vielä edes selvittänyt kaikkein painavinta ongelmaa – kuka hän todella oli? Mikä oli se tärkein yksityiskohta, joka omaa olemusta määritti; veri, suku vaiko sielun muoto?

Vuoden 1455 jälkeen mies päätyi mutkien ja päämäärättömän etsinnän kuljettamana Unkarin kuningaskuntaan, jossa tiet ristesivät sattumalta Agatha-nimisen vampyyrittaren kanssa. Ihmismaailman ylimystön siivellä eläminen oli opittu tapa eikä siitä luopumiselle oltu nähty järjellistä syytä ja vaaleapiirteinen nainen oli omaksunut saman selviytymiskeinon, jonka tämä oli huippuunsa onnistunut hiomaan eikä Rafael voinut olla ihailematta sitä, miten vaivattomasti mystinen olento kietoi ihmisiä pikkusormensa ympärille. Agatha toi etäisesti mieleen Emilden, mutta erosi tästä silti tarpeeksi radikaalisti juuri oikeista uomista, jotta viehtyminen oli jopa liioitellun helppoa; nainen oli mieleltään terävä ja viekas, ulosanniltaan viekoitteleva ja intensiivinen ja liikkeiltään vauhdikas, ja onnistuikin tempaisemaan jaloverisen kanssaan aivan uudenlaiseen hurmokseen. Oman voiman laatu paljastettiin ajan kanssa, kuten myös sydäntä riipivä kaipuu ja miten viimeiset vuosikymmenet oli kulutettu etsintään huolimatta siitä, ettei mies todella enää edes ollut varma, mitä todella etsi – isäänsä, äitiään vai kenties vain itseään. Agatha tarjosi vapautuksen kaikesta ja hyväksyi kaaoksen, eikä Rafael hyväuskoisena ymmärtänyt kuin vasta vuosikymmenten päästä sen, ettei se ollut pelkkää hyväsydämisyyttä saati vilpitöntä välittämistä. Kaikkia omia mietteitä ei myöskään ääneen lausuttu, mutta oli silti alusta saakka lähes kivuliaan selvää, miksi vampyyritar miestä niin luvattomasti kiehtoi – kaikki solmukohdat, omat halut ja elämän merkityksettömyys pyyhkiytyivät mielestä eikä jäljelle jäänyt kuin palava intohimo, jonka yllyttämänä syöjättären vuoksi olisi mitä tahansa tehty ja uhrattu. Omat raamit määrittyivät uudelleen ja äkkiä jaloverinen oli naisen jatke, rakastaja ja elämänkumppani. Kaksikko vietti aikansa Unkarin kuningashuoneen yltäkylläisyyksistä nauttien ja ihmismaailman pyörteitä seuraten kunnes ajautuivat kohti Puolaa, olihan liikkuminen heidänlaisilleen elinehto.

Huuma ei ehkä koskaan kokonaan laantunut tai kuollut, mutta tylsistyi silti vuosien varrella reunoistaan, olihan ajalla tapana merkityksellisyys merkityksettömäksi muuttaa. Haudatut ajatukset ja haaveet kuplivat hiljalleen pintaan uuden vuosisadan lähestyessä ja vaikka Agatha oli jo muovautunut peruuttamattomasti osaksi kaikkea koettua, huomasi jaloverinen alkavansa kyseenalaistaa elämää, joka toisinaan tuntui toisinnolta jo eletyistä vuosista. Ihannointi sai uudenlaisia ja paljon tummempia sävyjä, kasvoi sairaalloiseksi tarpeeksi ja mustasukkaisuudeksi eikä omaa peilikuvaa enää oltu tunnistaa – ehkä oli vihdoin Rafaelin aika irrottautua tutusta ja turvallisesta ja kasvaa itsenäiseksi sen sijaan, että antoi muiden itseään marionetin lailla ohjailla. Ajatukset saatiin puettua sanoiksi vasta 1500-luvun alun jälkeen eikä Agatha ottanut yhtäkkistä voimaantumista avosylin vastaan; naisen vaikutuspiiristä karkaaminen ei ollut helppoa saati kivutonta, mutta jaloverinen oli vihdoin tehnyt päätöksensä, kadoten lopullisesti 1523. Vampyyrimaailman liikkeitä oli kaiken aikaa seurattu etäisellä mielenkiinnolla, mutta eteläisessä lännessä aaltojen kuohut olivat tuntuneet lähinnä haaleilta ja vähemmän tärkeiltä huomata. Silti mieli ei voinut olla pohtimatta mahdollisuuksia – entä jos yliluonnollista maailmaa hallitseva organisaatio, jota kaiketi Neuvostoksi kutsuttiin, kykenisi tarjoamaan jotain sellaista, mitä muualta ei oltu vielä kyetty löytämään? Entä jos tuhkana tuuleen kadonnut Joia onnistuttaisi sen avulla vielä jonain päivänä paikantamaan?

Matka taittui Puolasta Pyhän saksalais-roomalaiseen keisarikunnan alueelle, jossa kaikki aika käytettiin informaation keräämiseen kohdatuilta yön pedoilta, jotka paljastivat kaiken keskukseksi Englannin eikä Rafael turhaan viivytellyt meren ylitse matkatessaan. Ensimmäistä kertaa elämässä jaloverinen tunsi todella jotain tavoittelevansa ja siksi energia niin säälimättä tavoitteen saavuttamiseksi uhrattiin kunnes sopiva tilaisuus käsivarsille kompuroi. Suhteiden luonti ei lopulta ollut järjettömän vaikeaa miehen soluttautuessa vähäveristen keskuuteen päästäkseen lähemmäs Neuvostoa; yritykset tuottivat hedelmää jo muutamassa vuodessa ja 1531 ovet viimein avautuivat organisaation palkkalistoille – motiivit rivien vahvistukseen lienivät kaiketi Christopher Waylandin valtaannousussa eikä uuden suunnan tukemista koskaan edes hetken vertaa kyseenalaistettu. Jaloverinen omaksui uuden identiteetin ja esiintyi alkuun nimellä Rafael Bane kunnes ymmärsi hylätä syntymänimensä kokonaan – rekrytoinnin yhteydessä ja sen jälkimainingeissa tärkeimmäksi suhteeksi muovautui Fiona Spring, joka tuki valoi sydämeen uskoa ja kerrytti luottamusta siihen, että ehkä oma paikka maailmassa oli nyt vihdoin löydetty. Nousu vampyyrimaailmassa valtaa pitävän elimen sisällä oli tasaista, muttei koskaan täysin kivutonta; päämääräkeskeinen luonne ja valmius toimintaan auttoivat etenemisessä ja ajan kanssa pohjamudista ponnistettiin korkeammalle. Taittuneiden vuosisatojen saatossa oma työnkuva on muuttunut yleistä tarvetta parhaiten palvelevaan ja nykyään mies on tunnettu ehdottomasta uskollisuudesta Neuvostoa kohtaan.

Ajan kanssa mieltä kaivertamaan jääneet kysymykset verenperinnöstä ja tuhkana tuuleen haihtuneesta Joiasta ovat haalistuneet, mutta eivät sentään koskaan kokonaan kadonneet. Levoton sielu on kuitenkin oppinut nielemään sen, ettei niille välttämättä koskaan täydentävää vastausta saada – ja siksi katse tiiviisti tulevassa pysyy sen sijaan, että taakse tasaisin väliajoin vilkuilisi. 

Tumma hahmo, jonka läsnäoloa on vaikea huomata ilman, että mies niin itse toivoo tapahtuvan; äänetön ja sulava olemus löytää paikkansa tilan laidalta tai kulmauksen varjoista, mistä terävä katse saa aikansa edessä aukenevaa näkyä tutkia ennen eteenpäin astumista. Jotkut kuvailisivat jaloveristä varovaiseksi, ehkä jopa varautuneeksi, mutta hänet paremmin tuntevat tietävät, että pidättyvän pinnan alla uinuu laskelmoiva itsevarmuus – Rhys on tottunut seuraamaan maailman etenemistä vierestä ja vaanimaan omaa hetkeään, odotti se sitten minuuttien tai vuosien päässä. Syvän hypnoottinen ääni ei kohoa korkeuksiin vaatimaan katseita puoleensa eikä oman olemisen ehtona ole huomio, päinvastoin, nauttiihan vampyyri lopulta enemmän asemastaan näkymättömänä voimana, jonka iskuja ei ennalta aavistaa osata. Ja kun esille vihdoin työnnytään, tapahtuu se aina tarkoin harkitun päätöksen tuloksena; mies hehkuu poikkeuksetta vahvaa presenssiä ja intensiivisessä tavassa hallita hetkeä on oma kiistaton karismansa, joka puhtaasti kyseenalaistamattomasta itsevarmuudesta ja vuosisatojen tuomasta kokemuksesta kumpuaa. Rhys tietää oman arvonsa eikä pyydä mitään anteeksi – ja silti samaa aikaa elämän realiteetit tiedostetaan ja ymmärretään eikä itseä nosteta korokkeelle saavutusten saati jalon veren oikeuttamana, onhan kuka tahansa valtaistuimellaan lepäävä lopulta syrjäytettävissä.

Seurapiirit eivät ole koskaan kiinnostaneet jaloveristä, joka on parhaimmillaan saadessaan keskittää energiansa yksilöihin suurten massojen ja välkehtivien valojen sijasta; niiden keskellä ei ole kasvettu, mutta niitä ollaan toki vuosien aikana opittu sietämään. Tarkkaavainen katse mittailee eleitä, ilmeitä ja pieniä yksityiskohtia herkeämättä ja valppaana – luontainen uteliaisuus ei esiinny sanojen vuolaana virtana ja loputtomina kysymyksinä vaan ympärillä olevien armottomana arviointina, joka tapahtuu lähes aina kaikessa hiljaisuudessa. Rhys on kärkäs muodostamaan mielipiteitä ensivaikutelman, ulkoisten tapojen ja muita kuin itseään kohtaan osoitetun käytöksen perusteella sen sijaan, että uskoisi kaikista kanssaeläjistään lähtökohtaisesti hyvää kunnes toisin todistetaan. Aatteet ja karut määritelmät pidetään itsellä siihen saakka, että joku niitä erehtyy itselleen pyytämään; suorasukainen kieli ei arastele muovata näkemyksiään sanoiksi eikä jaloverinen myöskään pelkää kritiikkiä saati takaisin mahdollisesti sivaltavia tavuja, jotka naarmuttavat kovaa marmoripintaa korkeintaan ohikiitävän hetken verran. Organisoiva ja johdonmukainen vampyyri nauttii järjestelmällisyydestä ja valmiista suunnitelmista, joita mieli alati muovailee hetkessä mukana silti samaa aikaa eläen – spontaaniin improvisaatioon Rhys turvautuu viimeisenä oljenkortena ja silloinkin seuraavaa liikettä jo punnitaan samaa aikaa. Vaikka odottamattomia yllätyksiä mielellään kartetaan ja ne yritetään mahdollisuuksien mukaan aina kyetä ennakoimaan, eivät ne kohdalle osuessa lamaannuta saati suista miestä raiteiltaan, onhan vavahtamaton olento oppinut olemaan neuvokas ja nopea kaaoksenkin keskellä.

Realismiin nojaava Rhys on ennen kaikkea käytännöllinen ja siksi vakaat kädet käyvät putsaamaan pöydältä kaiken ylimääräisen kunnes jäljellä on enää vain se, mitä todella tarvitaan. Mikäli tilanne ei vaadi tunteita, ei niitä myöskään näytetä, ja jos hetki taas kaipaa pehmeyttä, etsitään sitä sydämen sopukoista vaikka väkisin – tyyni ja kontrolloitu pinta saa monet harhaanjohtavasti kuvittelemaan, ettei mies ole taipuva saati muuntautumiskykyinen, mutta todellisuudessa mieli on notkea ja tarvittaessa valmis mukautumaan. Sen sijaan turha provosointi tai kiihottaminen ei pure hermoihin eikä jaloveristä ole helppo yllyttää ylittämään niitä selkeiksi muotoutuneita rajoja, jotka itselle on asetettu; psyyke kestää painetta ilmiömäisellä tavalla. Ehkä siitä johtuen Rhys on taipuvainen mieltämään itsensä särkymättömäksi ja kaiken kestäväksi voimaksi, joka puskee kipuilun lävitse ja sietää mitä tahansa pelkällä tahdonvoimalla ja sitkeydellä – omien voimavarojen yliarviointi on yksi luonteen ongelmakohdista, eihän mies halua myöntää olevansa kykenemätön edes silloin, kun mitään muuta ei tehtävissä enää ole. Tyynen kuoren alla elää intensiivinen kiivaus, jota paljas silmä ei ehkä näe kuin mustan katseen reunamilla, mutta polte muovaa olemukseen sanatonta vaaran tuntua aivan kuin tummapiirteinen olento olisi aina valmiina leimahtamaan liekkeihin koskaan kuitenkaan viimeistä kipinää saavuttamatta. Silmitön raivo on harvinaista, muttei sentään täysin tavatonta; impulsiivisen räjähdyksen sijaan Rhys on viimeiseen saakka hallittu jopa vihaisena ja varsin kykenevä orkestroimaan vastaiskunsa niin, ettei se ole pelkkä tunnekuohusta vauhtia saanut äkkipikainen huitaisu. Ja kun maltti lopulta katoaa kokonaan, kuoriutuu vampyyristä armoton ja julma luonnonvoima, jota mikään ei tunnu saavan talttumaan – roihu jatkaa eloaan ja kasvaa ajan kanssa sen sijaan, että laantuisi etäisyyden myötä. Tekoja ja sanoja kadutaan vain aniharvoin eikä mies ole yksi rämpimään kiivautensa jälkimainingeissa tai itsesyytöksissä.

Kaiken vastapainoksi mainittakoon, ettei vampyyria ole kirottu liialla totisuudella; yleisilme saattaa olla vakava, mutta suupielen kaaressa pilkehtii samaa aikaa huvituksen hento kare. Huumorintaju on eittämättä kirjava ja monisävyinen, vaikkakin nasevaan sarkasmiin nojaava ja kielelle kohoavat vitsit enemmän ironisia lohkaisuja kuin mitään muuta. Luonteessa elävä leikkisyys paljastuu kuitenkin usein vain niille, jotka miehen jo paremmin tuntevat, onhan kyseessä ennen kaikkea kontrolloinnin ammattilainen – Rhys sulaa hitaasti, mutta varmasti. Läheisille näyttäytyvä puoli luo kaikessa autenttisuudessaan jopa omituisen kontrastin sille, millainen kuva ulkopuolisten mieliin helposti maalautuu; tavallisesti pidättäytyvä kieli on kannoiltaan irtonaisempi eikä olemus hehku jykevää periksiantamattomuutta muuttuessaan rennommaksi. Turha tai liioiteltu ylpeys ei ole koskaan ollut miehen ongelma vaan itselle osataan nauraa silloin, kun siihen aihetta löytyy – ja taipuvatpa sanat viekoitteleviksikin jos niin halutaan. Palavaa mielenkiintoa ei välttämättä alkuun ole helppo herättää, mutta Rhys on perso maanittelulle kaikessa uteliaassa tiedonjanossaan ja kuuntelee mielellään muita, heidän ongelmiaan ja elämiensä koukeroisia mutkia; kuin jokainen olisi kello, jolla oma erityinen koneistonsa ja tapansa tikittää. Syyt ja seuraukset kiehtovat mieltä, joka kaiketi haluaa kuvitella, ettei kukaan tee mitään ilman ehkä syvältä kumpuavaa, mutta silti olemassa olevaa vaikutinta tai motiivia.

Todellisuudessa mies on itseään ja sisintään vaaliva introvertti, joka ei kohtaa ympäröivää maailmaa ennakkoluulottoman avoimesti vaan aavistuksen varuillaan pitäen muut vähintään kädenmitan päässä niin fyysisesti kuin henkisesti. Salaileva, yksityinen ja harkitseva – jaloverinen on kietoutunut sielun sopukoihin aikanaan juurtuneeseen yksinäisyyteen niin tiiviisti, että nykyään se tuntuu lähinnä itsenäisyydeltä ja vapaudelta. Näennäisesti väreettömän ja peilityynen pinnan alla velloo voimakkaiden virtausten tunnemeri, jonka aallot vetävät toisinaan niin mielen kuin sydämen tummiin syvyyksiin niin, että hukkumisesta tulee enää toive, lähes rukous. Sisäisten konfliktien riivaama Rhys on ollut aina, niin pitkään kuin muistaa; miten pyristellä irti ja unohtaa, kun menneisyyden kysymykset ulvovat vastauksia niitä koskaan saamatta? Kaikessa intensiivisessä kiivaudessaan mies on eittämättä voimakkaasti tunteva ja taipuvainen asettamaan syytteeseen mieluummin itsensä sen sijaan, että nostaisi osoittavan sormen jotakuta toista vastaan. Vakaa itsevarmuus taistelee alati sen huonommuudentunteen kanssa, joka on iskostunut selkärangan nikamille jo nuoruudessa; pohjimmiltaan pyyteetöntä rakkautta janoitsevaa miestä on aina ennemmin tarvittu kuin todella palavasti haluttu eikä kaivattua tyydytystä ole koskaan kunnolla löydetty. Tarkoitukseen vakaasti uskova leikittelee usein itsetuhoisesti ajatuksella siitä, että jos olisi itse toiminut paremmin, tehnyt enemmän, todistanut vakaumuksensa ja tunteensa, niin kaikki saattaisi olla toisin – ehkä rintalastan alla ei nyt ammottaisi se muodoton musta aukko, jota millään ei paikattua saada. Entä jos onkin kaikessa surullisessa ironiassaan yksi mielen toistetuimmista mantroista. Pidättyväisyydestä huolimatta Rhys harvoin jää sanattomaksi tunteiden äärellä; ne on lausuttava ääneen, muunnettava sanoiksi, jotta ne koskaan totta voivat olla ja siksi tarve verbaliikkaan on vahva, miltei pakonomainen.

Luottamus ei ole merkityksetöntä valuuttaa saati missään nimessä helposti saavutettavaa ja silti sitä pidetään välttämättömyytenä; luottamussuhteet koetaan vaivalloisiksi muodostaa, mutta kun se jokin kauan etsitty vihdoin paikalleen loksahtaa, ei kiintymystä voi estää. Määrältään varsin olemattomaan sisäpiiriin tavalla tai toisella päässeet pääsevät näkemään vilauksia ja välähdyksiä siitä olennosta, jollaiseksi Rhys ehkä olisi varttunut mikäli olisi sille suonut tilaa – niin ulosanti kuin käytös muuttuu toisinaan yllättävällä tavalla impulsiiviseksi ja sisälle piilotetut tunteet rönsyilevät vihdoin rehellisinä huulille, kun kiivauden annetaan ottaa valta ja lietsoa esiin se kiihkeys, joka palavasta intohimosta kumpuaa. Pohjimmiltaan varsin huomionjanoinen ja läheisyydenkaipuinen vampyyri vaatii kaksin keskeisissä hetkissä itselleen paljon ja miltei huutaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi uhraten vuorostaan itsestään kaiken sen, mitä annettavissa on luontaisen miellytyshalun nostaessa helposti päätään. Voimakas kiintymys tuo mukanaan myös lähes vauhkon omistushalun, kun liian lähelle tiensä kiemurrelleista halutaan pitää viimeiseen hengenvetoon saakka kiinni peläten, että jos sormien ote hetkeksikään heltyy pyrähtävät vangitut karkuun kuin linnut häkistään; jaloverisestä muovautuu lähes maaninen, hätkähdyttävän epävakaa ja mustasukkainen, kuviteltua menetystä pelkäävä hermoraunio. Hylätyksi tavalla tai toisella tuleminen on henkilökohtaisista kauhuista suurin ja syvin yhdessä merkityksettömyyden kanssa – kumpaakaan ei osata käsitellä saati vastaanottaa. Kaikella vaivalla ansaitun luottamuksen rikkojille Rhys on ankara ja anteeksiantamaton, mutta polttavan roihun sijasta näille tarjotaan useammin loputonta kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä aivan kuin jaloverinen olisi pyyhkinyt mielensä ja sydämensä tyhjäksi; kerran menetettyä ei takaisin saada eikä mies elä toisille mahdollisuuksille.

Uskollisuus läheisiä ja tärkeitä instituutioita kohtaan on vankkumatonta ja ohitse vierivissä vuosissa kulumatonta eikä Rhys ole yksi iskemään tikaria lapaluun tuntumaan – mikäli petturuutta vaaditaan, todella ehdoitta edellytetään, toteutetaan se kasvokkain jonkinlaisesta pinttyneestä velvollisuudentunteesta. Rehellisyys on luonteen yksi kulmakivistä eikä kieltä taivuteta valheisiin ikinä ilman suurempaa syytä – vilpillisyyden hyödyt toki ymmärretään, kykeneehän mies viimekädessä mihin tahansa ylhäältä harteille langenneen tarkoituksen täyttääkseen ja päämäärään päästäkseen. Jaloverinen on ennen kaikkea käskyjen vastaanottaja; mieltä pitää otteessaan ajatus siitä, ettei mikään ole tärkeämpää kuin tarkoitus ja siksi omaa asemaa ketjussa ei kyseenalaisteta. Tunteikkuus ei ohjaa kättä, joka on tottunut aiheuttamaan tuhoa ja turmiota – Rhys ei arkaile toteuttaessaan niitä visioita, joita ylemmässä asemassa olevat hänelle ojentavat eikä mies kyseenalaista asioita, jotka eivät hänelle kuulu. Empatiakyvyn sulkeminen ulkopuolelle on ollut vitaalia, mutta myös käytännöllistä, eihän jaloverinen halua henkilökohtaisuuksien sotkeutuvan työhön tai elämäntapaan, jota passiivisesti harjoitetaan. Rhys kokee päämäärän tärkeämmäksi kuin sen saavuttamiseksi käytetyt keinot tai matkan; mikä tahansa on annettavissa anteeksi, kunhan yksilö on toiminut suuremman tarkoituksen vuoksi ja vain ja ainoastaan sen saavuttaakseen. Ajattelu tuntuu monista mustavalkoiselta ja vajavaiselta, mutta mies on oikeuttanut monia reaktioita ja henkilökohtaisia agendoja nojautumalla suurempaan aatteeseen – kuin ylimaallinen ote omaa kättä ohjaisi. Tietty täydellisyyden tavoittelu on ominaista ja varsin tunnistettava piirre, joka leimaa luonnetta tutuissa piireissä; jos yksikin kulma suunnitelmassa tuntuu väärältä, ei sitä voida täysin rinnoin toteuttaa ja siksi Rhys on tavanomainen ääni keskusteluissa ja kokouksissa, jotka jollain tavalla luonnoksiin liittyvät. Pohjimmiltaan positiivisena voimana jaloverinen toivoo luonnostaan parasta, mutta odottaa samaa aikaa pahinta, yrittäen valmistaa itseään huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen mikäli se kohdalle osuu.

Rhys on pohjaton kuilu, jossa koetut kaut toistavat itseään ja kuiskuttelevat korvaan sulosointujaan siitä, miten asioiden todellisuudessa pitäisi olla. Menneisyyden aaveet piinaavat mieltä päivittäin, mutta niiden äänet kyetään näennäisesti karistamaan harteilta, sillä mikä todella määrittää yksilöä; historia ja teot vai nykyisyys ja sydämen sävyt? Mies on aktiivisesti yrittänyt päästä ylitse siitä kaiken tieltään syövästä tunteesta, että mikään ei koskaan saa päätöstään – ettei vastauksia kaikkein polttavimpiin kysymyksiin tulla koskaan saamaan. Harhakuva irrallisuudesta on silti toisinaan väistämättä niin vahva, ettei sen edessä voida tehdä muuta kuin vaipua polvilleen; mutta ehkä mahdollisuus kasvulle on silti olemassa? Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kasvanut kieroon vuosien varrella eikä jaloverinen nykyisellään välttämättä näe sen rajoja saati rajoitteita saadessaan jopa kieroutunutta mielihyvää siitä, kun elämä runnoo alleen niitä, joiden olisi kaikkien mittareiden mukaan kuulunut saada enemmän. Merkitystä kaikkialta etsivä olento on miltei kivuliaan tietoinen siitä, ettei todellista absoluuttista arvoa ole olemassa kaiken muuttuessa ja eläessä yhteiskunnan mukana. Laiskuus on omanlaisensa punainen vaate, jonka sietäminen ei kuulu ominaispiirteisiin; Rhys kestää mitä tahansa paitsi sitä, että ympärille haalitut luistavat vastuullisesti jaetuista tehtävistä, joiden päälle koko oma oleminen rakentuu. Joutenolo ajaa miehen herkästi sellaiselle reunalle, jonka tarjoamasta huumaavasta mahdollisuudesta on vaivalloista pyristellä karkuun ja siksi ärtymys saattaa kohota pintaan niinä hetkinä, joina mitään tärkeää tehtävää ei näennäisesti ole. Tällöin yksinäisyyttä pakeneva rauhaton sielu käpertyy herkästi itseensä ja elämänsä yksityiskohtiin, kokien suunnatonta vaikeutta kohota uudelleen pintaan sellaisena, jollaisena muut ovat hänet tottuneet näkemään ja kokemaan.

Yliluonnollista jylhyyttä hehkuvaa olentoa kuvataan usein muiden toimesta mieluummin kauniiksi kuin perinteisellä tavalla komeaksi eivätkä ivaa ehkä tapailevat tavut välttämättä väärässä ole; Rafael on eittämättä viehättävä ilmestys sopusuhtaisine piirteineen, symmetrisine linjoineen ja vankkoine olemuksineen. Turhaa huomiota välttävä mies pysyttelee mielellään taustalla eteen astumisen sijasta, mutta kun katseet vihdoin vampyyrin suunnalle käännähtävät, tuntuu vavahtamaton presenssi jopa yllättävällä tavalla vaativalta ja miltei hypnoottiselta herättäessään uudelleen ja uudelleen saman kysymyksen – miten on mahdollista, ettei jaloveristä aiemmin huomattu? Keho kohoaa kaikessa pituudessaan 191 senttimetriin eikä sen olla koskaan annettu rokottaa millejä ryhdistä, joka pysyy lähes säntillisen suorana kera rennon hartialinjan, joka ei jykevyydestään huolimatta ole liioiteltu. Napakat raamit saanut vartalo on lihaksikas ja silti sulava, enemmän solakka kuin jykevä. Monet luonnehtisivat vampyyria vaikeaksi lähestyä, mutta se ei niinkään johdu suonissa virtaavan veren sankkuudesta vaan hillitystä, miltei viileästä ulosannista; tuntemattomille annetaan itsestä vain hyvin vähän, mikä maalaa virheellistä kuvaa kopeudesta, tuntuuhan alati teränsä säilyttävä katse porautuvan kaikkien suojausten lävitse suoraan sieluun saakka. Kapeita ja kaunispiirteisiä kasvoja koristaa poikkeuksetta tumma ja huoliteltu parransänki, joka on jo iäisyyden ajan kuulunut tyyliin kera amorinkaarta peittävien, yhtälailla lyhyeksi ajeltujen viiksien, jotka tuovat yleisilmeeseen särmikkyyttä. Korkealle nousevat poskipäät, suora nenä ja vahvat kulmat luovat vaalealle iholle kulmia ja varjoja, jotka imartelevat synnynnäistä veistoksellisuutta – leveä suu puolestaan asettuu tavallisesti neutraaliin viivaan suupielten kaartuessa aavistuksen alemmas kielimään valheellisesti tyytymättömyydestä.

Olemukselle luontainen tummuus näyttelee merkittävää roolia piirteissä eikä sitä ole koskaan koettu tarpeelliseksi yrittää muunlaiseksi muuttaa. Tummanruskeat, lähes mustaan vivahtavat hiukset tuntuvat koskettaessa karheilta ja pitävät helposti sen muodon, johon ne on suittu; pään sivuilta ja niskasta lyhyeksi leikatut, mutta päältä huomattavasti pidemmät suortuvat harotaan vahan avulla lähes poikkeuksetta taakse. Paksujen hiusten tyyli vaihtuu nykyään harvoin jos edes silloinkaan, mutta nuorempana jaloverinen suosi huomattavasti pidempää leikkausta, joka hipoi poskien jyrkkiä linjoja ja teki ilmeestä lähes viattoman, jollain tavalla ikinuoren. Älykkyyttä hehkuvat silmät puolestaan ovat katseen ehdoton kiinnittäjä kaikessa hukuttavassa tummuudessaan, kuin kaksi valoa hylkivää mustaa kekälettä, joiden pupilleja on toisinaan jopa vaikea erottaa iiristen keskeltä – jotkut ovat runoilleet kuvitelleensa silkkaan tyhjyyteen, pohjattomaan kuiluun tuijottaneensa. Ilmeikkyys korostuu voimakkaasti silmien avulla ja Rhys on taitava ilmentämään mitä tahansa tunnetta pelkällä katseella; huvitus nostattaa silmäkulmiin herkästi naururypyt, jotka kertovat omaa tarinaansa siitä, ettei mies todella ole aivan näin vakava aina ollut. Myös huulet muovaavat kasvoille pieniä nyansseja siellä täällä kohotessaan hitaasti ylemmäs, taipuessaan vinoon virneeseen tai jopa valkean hammasrivistön paljastamaan hymyyn, joka tuntuu valaisevan piirteet ja puhaltavan eloa olemukseen. Kielelle kohoava nauru on matala ja kumea ja silti samalla niin kovin pehmeä, miltei silkkinen aivan kuten luonnostaan miellyttävä puheäänikin – on vaikeaa kuvitella, että lempeyttä hehkuva sointu saattaa toisenlaisessa tilanteessa muuttua pahaa enteileväksi ja vaaralliseksi kaikessa hiljaisessa kehrässään. Jaloverinen harvoin korottaa ääntään huudoksi; sen sijaan voimakkaat tunteet heijastuvat suoraan artikulaatioon ja sen hidastumiseen tai nopeutumiseen, painokkuuteen ja täsmällisyyteen.

Pitkä varsi kiedotaan poikkeuksetta tyylikkyyteen, joka myötäilee yksinkertaisia ja klassisia linjoja. Käytännöllisyys näyttelee suurta roolia tavanomaisessa pukeutumisessa ja niissä päätöksissä, joita Rhys vaatteita valitessaan tekee; mittatilatut puvut helpottavat liikkumista eivätkä jätä ylimääräistä kangasta tartuttavaksi. Puvuntakki suoraksi silitetty, housujen lahkeet juuri oikeassa mitassa vailla nilkkoihin kertyvää ryppyä, kauluspaita napitettu kiinni – mikäli ylin nappi aukinaisena nähdään kera löystyneen kravaatin, on mies poikkeuksetta vapaalla, sillä oman olemuksen kohdalla tarkkuus on pedanttista, ehkä toisinaan ehkä liioitellustikin. Värimaailmaltaan jaloverinen on maanläheinen vierastaessaan räikeitä ja selvästi erottuvia sävyjä, jotka tekisivät hänestä helpommin huomattavan, nauttiihan mies suunnattomasti ympäristöön sulautumisesta ja katseiden edessä massaan katoamisesta. Työn ulkopuolella säntillisyyttä osataan hellittää edes muutaman solmun verran eikä ole tavatonta nähdä kyynärvarsiin työnnettyjä hihoja, housujen resorin alle työntämättä jätettyjä paidanhelmoja ja solmiotta jäänyttä kaulaa – sen sijaan suoranainen ja silmiinpistävä sotkuisuus kielii esiintyessä suuremmasta henkisestä kaaoksesta tai ahdingosta, eikä ole millään mittapuulla tavanomaista. Vasemmassa ranteessa roikkuu poikkeuksetta kello, jonka viisareiden matkaa tumma katse eksyy tiheään tahtiin seuraamaan; korut tai sormukset eivät istu pelkistettyyn ja yksinkertaiseen tyyliin. Myöskään lävistyksiä tai tatuointeja ei olla vuosien aikana ihoon ikuistettu ja ainoiksi koristeiksi jäävätkin arvet, joita löytyy lukematon määrä – vanhimmat juontavat juurensa aina nuoruudesta saakka ja vaikka ovatkin haalistuneet lähes näkymättömiin, eivät ne ehkä koskaan todella pinnalta katoa.

Olemuksesta tihkuva vaaran tuntu on helpoimmillaan kiteytettävissä siihen, miten Rhys onnistuu kerta toisensa jälkeen ilmaisemaan itseään kaikkein pienimmillä mahdollisilla liikkeillä ja säilyttämään kontrollin viimeiseen hetkeen saakka. Rauhallisuus ei ole seesteistä vaan enteilevää, aina jostain syvemmästä kielivää – omaa voimaa ei esitellä äänekkäästi tai suurin elein vaan painokkaasti ja hiljaa. Huomaamattomat taustasävyt äänessä, kulman huolitellut kohot, suupielen nytkähdykset ja pään asento kertovat yksityiskohtaista tarinaa, kunhan niitä vain osaa lukea; mies ei ole yksi ojentamaan ympärillään oleville käyttömanuaalia ja siksi merkitykset saattavat häpeällisen usein jäädä pimentoon. Tämä on omiaan luomaan kuvaa vaikeaselkoisesta ja salailevasta olennosta, jonka kanssa mikään ei ole selväpiirteistä – silti jaloverinen harvoin piilottelee ilmeettömyyden takana. Vuosisatojen aikana keho on myös kehittänyt monia ominaisiksi muuttuneita maneereja ja tapoja, jotka paljastavat mielen äänettömät liikkeet niille, jotka kykenevät keskittymään; kaikkein merkittävin on kaiketi tahtoa vastustava oikean olkapään kohoaminen ylemmäs ja pyörähdys taaemmas silloin, kun ärtymys rintalastaa kurittaa tai luonteen vastainen suora valehtelu herättää lihakset henkiin. Hermostuneisuus, toisinaan myös tylsyys, taas pakottaa käsiä ja saa miehen naksuttamaan niveliään varsin äänekkäästi eikä sitä kyetä lopettamaan ennen kuin jokainen sormi on käyty lävitse. Muiden henkilökohtaista tilaa kunnioitetaan lähtökohtaisesti aina, kun se vain suinkin on mahdollista – vastalahjaksi vampyyri odottaa samaa kohtelua muilta eikä arvosta iholle luvatta pyrähtämistä saati kosketusta, jota ei olla osattu ennakoida.

— Omistaa hopeisen riipuksen, muinaisen amuletin, jonka keskellä koreilee välimeren turkooseista vesistä muistuttava kivi; koru suojelee käyttäjäänsä auringon polttavilta säteiltä ja tekee ulkona liikkumisesta mahdollista jopa päivänpaisteessa. Riipus kuului alunperin Emildelle, mutta siirtyi Rhysin omistukseen naisen menehdyttyä – amuletti ei ole jokapäiväisessä käytössä, vaan sitä varjellaan ja säästellään hetkiin, joina käyttö on kaikkein otollisinta. Hyötyjen ohella magiaa sisältävä amuletti myös verottaa omistajaansa; iho on tavallista herkempi suoralle auringonvalolle ja kaipaa enemmän suojausta. 

— Kärsii klaustrofobiasta; ahtaat ja suljetut tilat nostavat pintaan kaikkea luontaista logiikkaa murtavan kauhun, suoranaisen paniikin, joka saa koko kehon lamaantumaan. Siedätystä ollaan vuosien aikana harjoitettu eikä mies putoa polvilleen esimerkiksi hissiin astuessa, mutta tarkkakatseiset voivat silti nähdä, miten lihakset jännittyvät ja koko olemus kiristyy kuin äärimmilleen pingotettu jousi juuri ennen katkeamista. Olo ei tunnu kotoisalta myöskään suurten ihmismassojen keskellä ja tästä syystä mies mieluusti karttaa paikkoja ja tilanteita, joissa saattaisi joutua keskelle väenpaljoutta; askeleet kiertävät aina tilan reunoja myötäillen. Ongelman ytimessä piilottelee kaiketi pelko täydellisestä avuttomuudesta ja kyvyttömyydestä eikä Rhys siedä sitä hukuttavaa toivottomuuden tunnetta, joka syvältä sisimmästä kumpuaa.

— Oppinut vuosisatojen aikana monia kieliä, myös sellaisia, joita ei enää käytetä, mutta nykypäivänä omia tarkoituksia palvelee käyttökieleksi muotoutuneen englannin lisäksi muun muassa turkki, arabia, kreikka, espanja, portugali, ranska, italia, unkari ja venäjä.

— Verenhimon hallintaa Rhys ei ole koskaan kokenut ongelmalliseksi; omia luontaisia vaistoja käytettiin elämän alkuaikoina hyödyksi varsin vapaasti, mutta ihmismaailmassa varttuminen toi omanlaisensa hidasteet ja vaatimukset, joiden vuoksi kontrolli opittiin nopeasti. Yleensä mies onnistuu pitämään pintansa yllättävissäkin tilanteissa eikä katse punerru kuin iiristen reunalta pahimman janon saavuttaessa huippunsa ennen kuin jo laantuu ja takaisin aloilleen asettuu. Peto jaloverinen silti sisimmässään on – himolle kuitenkin aina antaudutaan omasta tahdosta.

— Suhde huumausaineisiin on läpi vuosisatojen ollut ailahteleva ja ristiriitainen; toisinaan niitä niitä on halveksittu ja toisinaan niiden tuomaan unohdukseen ollaan tukeuduttu lohduttomuuden keskellä. Vuosikymmeniä Emilden riutumista sivusta seuranneena Rhys ei nykyään ole järin halukas turruttamaan aistejaan saati ajatuksiaan, mutta ei toisaalta myöskään aina kieltäydy mikäli ilmiselvä mahdollisuus moiseen esittäytyy. Seurassa silminnähden humaltuneena näyttäytyminen ei ole miehelle tavanomaista ja omaa alkoholin kulutusta kontrolloidaan muiden läsnäollessa viimeiseen hetkeen saakka.

— Pitkän iän vuoksi ampuma-aseet ovat tulleet tutuiksi vasta verrattain myöhään ja Rhys onkin lähtökohtaisesti lähitaistelua suosiva; mikä tahansa kättä pidempi muovautuu otteessa vaaralliseksi, mutta erityisen kiinnostunut mies on miekoista ja tikareista. Taitoja on hiottu niin oikeilla taistelukentillä kuin Neuvoston alaisuudessa – ja kaipa miekkailun voisi jopa lukea epäviralliseksi harrastukseksikin.

— Nauttii tanssimisesta ja on siinä verrattain mallikas taipuessaan moniin eri lajeihin aina vanhoista seuratansseista nykyaikaisempiin paritanssilajeihin.