Paris Astra, ihmisnimeltään Claude Marius Gillard. Ranskan Bordeauxissa tavalliseen talonpoikaisperheeseen vuoden 1852 huhtikuun kymmenentenä päivänä syntynyt ja vuonna 1870 Sedanissa Imperia Acardon toimesta muutettu vampyyri, joka rahoittaa railakkaan elämänsä työskentelemällä maksullisena seuralaisena. Asettunut tällä hetkellä Lontooseen, mutta liikkuu pitkin Englantia ja Eurooppaa mielensä mukaan. Paris on ollut Komitean tappolistalla vuodesta 2011 saakka.

Kiintymys omaa syntymänimeä kohtaan ei koskaan ollut järin voimakas ja siksi kai uusi identiteetti otettiin niin kärkkäästi vastaan, kun se ääneen lausuttiin uudelleensyntymän yhteydessä. Nykyään ihmiselämän muistijäljet ja sentimentaalisuudet on pitkälti haudattu; luojan antama nimi on omanlaisensa symboli sille, ettei taakse enää katsota, kun kunnia uudesta elämästä kuuluu täysin Imperia Acardolle, joka onnettoman sielun keskeltä kaaosta varmalta kuolemalta pelasti.

Nimi Paris sai inspiraationsa kreikkalaisesta mytologiasta, itsensä Troijan kuninkaan Priamoksen pojasta ironiaa jäljitellen; perheensä hylkäämä, tapettavaksi määrätty ja silti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta selviytyjä, joka suuren sodan myöhemmillä teoillaan aiheutti. Kielitieteet julistavat Parisin viisaiden kiveksi, myyttiseksi alkemian materiaaliksi, jolla on voima alkuaineita kullaksi muuttaa – samalla se on elämän eliksiirin ehtymätön lähde, joka haltijastaan kuolemattoman tekee. Sukunimen virkaa jäljittelevä Astra juontaa puolestaan juurensa latinasta, karkealta käännökseltään 'tähdistä oleva' tai 'tähtien tähti' ; niinpä koko nimi on merkitykseltään varsin ylitsevuotava julistaessaan kantajansa taivaalliseksi, joksikin toivoa tuovaksi ja suuntaa näyttäväksi.


Ihmiseksi aikanaan syntyneenä ja kohtalokkaiden tapahtumien kautta muuttuneena ei Paris omaa erityisvoimia kuten sankkaverisemmät lajitoverinsa. Puutetta ei olla koskaan nähty sellaisena, tuntuuhan kuolemattomuudella nyt siunattu olemus monin verroin vahvemmalta ja elinvoimaisemmalta kuin koskaan ihmiselämän aikana; terävät aistit, nopeat refleksit ja fyysinen voima koetaan lahjoina, joita käytetään mielellään hyväksi. Vaaleaa ihoa rikkovat ruhjeet ja haavat eivät ehkä parane siltä seisomalta suoraan silmien edessä, mutta keho kestää ja sietää silti huomattavan määrän rasitusta ja äärirajoilla tanssahtelua ilman, että jalat alta pettävät. Vampyyri on elänyt lähes koko elämänsä luojansa lähellä, alati varjona jalanjälkiä seurannut, ja vaikka voimakas suhde on eittämättä antanut paljon on se myös luonut mieleen epätodellisen harhan omasta voittamattomuudesta – mikään ei voi todella koskettaa saati pysyvästi satuttaa.

Luojansa verta vuosikymmenten ajan nauttineena Paris on tottunut tiettyyn vahvuuteen ja siihen, miten omat aistit ja kyvyt tavallista väkevämmiltä ajoittain tuntuvat – ja samalla tätä etuoikeudeksi luettavissakin olevaa mahdollisuutta ollaan myös valmiita omaksi uudelleen pyytämään. Puhtaan veren pyhyyttä on tuskin koskaan kunnolla ymmärretty eikä liioin omakaan todellinen kuolevaisuus ole mieleen täysin oikeanlaisena piirtynyt, onhan reunalla aina tavalla tai toisella tanssahdeltu. Verenhimo tuntui uuden elämän alkutaipaleilla ongelmalliselta, mutta ajan varttuessa oli helppo ymmärtää, miten mikäkin ratas tikitti; nykyään vain valtoimenaan vuotavat valtimot saavat olemuksen rakoilemaan, sillä hallintaa on harjoitettu toinen toistaan absurdimmissa tilanteissa.

Alaluokkaiseen talonpoikaisperheeseen kolmanneksi pojaksi kevään kynnyksellä syntynyt lapsi sai nimekseen Claude – nimi, joka myöhemmin lähes ironiset piirteet merkityksineen sai, kun hontelo olento kasvaessaan osoittautui veljiään pehmeämmäksi, liian naiiviksi eletylle ajalle. Viinitila ja sen mittava hedelmätarha eivät koskaan kuuluneet vanhemmille, jotka vuokrasivat sitä maanomistajalta; tuottavuus piti kuusihenkisen perheen kiinni leivässä, mutta ei kerryttänyt henkilökohtaista omaisuutta tai tuonut sellaista vaurautta, jonka harjalla olisi leveämmin voinut elää. Siksi lapsilta oletettiin osallistumista kaiken pyörittämiseen ja arkisiin tehtäviin – koulutus ei ollut olennaista ja se vähä, minkä jälkikasvu oppi, opetettiin kotona kaiken muun ohella. Vaikka uskonto kuului elämän normeihin aamu- ja iltarukouksineen, sunnuntaikirkkoineen ja päivittäisine hartauksineen, ei varttuva poika kokenut sitä itselleen äärettömän tärkeänä, lähinnä vain jonain kyseenalaistamattomana ja tavallisena. Jumalan vihaa kuului pelätä ja armoa rukoilla, mutta samaa olisi kai voinut sanoa myös Constantinista, perheen isästä; oliko kahdella edes todella eroa? Aamun ensisäteiden vasta hiipiessä esille horisontin takaa oli Claude usein jo tanssahdellut hedelmäpuiden seassa iäisyyden, näpistellyt rypäleitä viinitarhasta kenenkään huomaamatta askareista kerta toisensa jälkeen myöhässä ja enemmän kiinnostuneena haaveilusta kuin käsillä olevasta hetkestä. Raakaan realismiin kaksinkäsin nojaava perheen pää yritti kitkeä turhan pehmeyden nuorimmasta pojastaan sillä ainoalla tavalla, jonka tiesi; väkivaltainen kuritus onnistui kuitenkin ajamaan lasta vain etäämmälle eikä tehnyt pinnasta toivotulla tavalla kovettunutta, ei saanut tätä leukaansa kohottamaan tai karaistumaan.

Tukea ja turvaa etsittiin kiireisen ja yhtälailla ymmärtämättömän äidin sijasta vanhimmasta veljestä, jonka kintereillä tiiviisti juostiin – kaksikko kasvoi vuosien mittaa läheisiksi, toistensa jatkeiksi, Bastienin asettuessa toistuvasti isän voimakkaan lyöntikäden eteen nuorempaa suojellakseen, eihän neljä vuotta vanhempi ja vahvatahtoinen veli pelännyt kiivasluonteista miestä samalla tavalla. Kun perheeseen syntyi vielä ihastuttava tummapiirteinen ja tähtisilmäinen Cosette Clauden ollessa kuuden, koki oma asema uudenlaisen notkahduksen; pikkusisar varttui kuin vaalituksi kevään kukaksi, vanhempien varjelemaksi ja lempeydellä kohtelemaksi ihmeeksi, eikä eriarvoisuutta kyetty katkeruutta tuntematta vierestä seuraamaan. Ja niin vain sirot sormet kävivät lasta aina tilaisuuden saadessaan nipistämään, tyrkkäämään pihaportaissa ohittaessa, piilottamaan mielilelut, lukitsemaan itkevän tytön jopa keittiön kaappiin – eikä omatunto koskaan tikareita rintakehälle iskenyt. Siinä missä suhteet muihin perheenjäseniin muuttuivat etäisemmiksi ja erinäisten negatiivisten tunteiden sävyttämiksi tuntui Bastien entistä tärkeämmältä, uskotulta ja luotetulta; kaikki veljen huomio oli saatava omaksi tavalla tai toisella. Ajan saatossa pelkkä henkinen läheisyys ei enää riittänyt varttuvan kehon kaivatessa fyysisyyttä tavalla, jota ei koskaan ymmärretty vääräksi, vastasihan kaipuun kohde kiihkoon jopa yllättävän samanlaisella halulla. Yön pimeydessä samojen peitteiden alle livahtava ja viereen painautuva veli tuntui siunaukselta, joka synneistä suurimmaksi olisi kai tuomittu, mikäli kukaan koskaan tietää olisi saanut.

Elämä murtui peruuttamattomasti palasiksi vuoden 1867 sydäntalvella tulirokon vaatiessa perheen esikoisen hengen. Suru kosketti koko perhettä, mutta pahiten Bastienin kuolema ravisutti Claudea, joka menetti enemmän kuin pelkästään veljen – syöksylasku pohjamutiin oli karu ja kolkko ja tuntui repivän nuorukaisen ja muun perheen välille entistä syvemmän kuilun, jota kukaan ei osannut paikata. Samaa aikaa tyhjäksi jäänyt paikka piti täyttää, vaatihan viinitila työpanosta menetetyn tilalle; päivät sulautuivat yhteen kuin sumussa ja muuttuivat yhdeksi pitkäksi ja loputtomaksi taisteluksi, kohtuuttoman syväksi epätoivoksi, josta ei ollut ulospääsyä. Vasta Ranskan ja Preussin välisten suhteiden tulehduttua lopullisesti ja puhjettua sodaksi vuoden 1870 heinäkuussa sai elämä uudenlaisen suunnan – armeijaan värväytyminen oli aluksi pelkkä ohikiitävä idea, josta muovautui hetkessä päähänpinttymä ja itsekäs teko, kuvittelihan naiivi ja omaan suruunsa hukkuva poika haluavansa mieluummin kuolla taistelukentän luoteihin kuin kitua loppuelämänsä menetetyn veljen haamua kaivaten. Vähänpä itsesäälissä uiva olento ymmärsi siitä, miten raakaa ja sielun ulos ruumista pakottavaa sota todellisuudessa olikaan; miten kaikkialla ympärillä pelkkää tuskaa ja kuolemaa, räjähdysten irti repimiä raajoja, haavoihinsa menehtyviä ystäviä ja sotilaita, niin tovereita kuin vihollisia ja verta verta verta silmänkantamattomiin puroina virtaamassa, lammiksi lopulta muodostumassa. Tuskin nuorukainen oli koskaan kuvitellut pitkään kestävänsä janoitessaan rintaansa luotia, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut, kun arvoton elämä vain jatkui jatkumistaan. Alkoholi sumensi aisteja ja turrutti ajatuksia ja sitä nautittiin jokaisen tilaisuuden kohdalle osuessa – ja kun matkan varrelle kerran osuneessa kapakassa liian monta lasillista kumonneena katse osui johonkin epätodelliselta tuntuvaan, niin satumaisen kauniiseen ja lumoavaan, tunsi Claude vain haluavansa viimeisen kerran palaa taivaasta maistaa.

Vaaleapiirteinen nainen kiehtoi luvattomasti soljuvine tavuineen ja elämää hehkuvine olemuksineen ja kaipa omia ajatuksia tälle huomaamatta ääneen lausuttiin, jumalointi ymmärtämättä suoraan paljastettiin, sillä vihertäviin silmiin syttyi kaiken keskellä kummallinen tuike, jonka merkitys ei kuolevaiselle hetkessä avautunut. Ja kun kaunispiirteinen olento seuraavana aamuna tiessään oli, kuviteltiin tämä pelkäksi harhaisen mielen salakavalaksi tempuksi. Vääjäämätön tuho häämötti horisontissa vain päiviä myöhemmin sotilaiden muodostaessa viimeisen rintaman Sedanissa, laakson pohjalle rakennetussa kaupungissa, jonka Preussin joukot kauttaaltaan saartoivat – vihdoin kehon lävisti se luoti, jota oli viimeiset kuukaudet niin nälkäisenä odotettu, mutta kaikkialle kehoon valuva kylmyys tuntui yhtäkkiä liian lopulliselta ja sai kehdossaan rimpuilevan sielun apua huutamaan; ehkä Claude ei halunnutkaan kuolla, ei tällä tavalla taistelukentän mutaan maatuvana, lohduttomana ja yksin. Suojelusenkeliksi silmien eteen äkkiä ilmestyvää hahmoa ensin luultiin ennen kuin pelosta täyttynyt katse huomasi piirteet tuntevansa; oliko nainen sittenkin vain kuoleman lähettiläs? Sumeneva mieli ymmärsi vain vähän siitä, mitä seuraavien päivien aikana tapahtui – viiltävä kipu sykki kaikkialla ja nostatti tuskan maun kielelle, muuntui äänteiksi ja rukoiluksi kunnes kaikki lopulta pimeni. Ruskea katse aukeni seuraavan kerran uudenlaisena ja iäksi muuttuneena, vierellä viipyneen enkelin kuiskatessa korvaan nimen, jota kadotukselta pelastettu ja uudelleensyntynyt nuorukainen tästä eteenpäin saisi kantaa; Paris.

Yliluonnollisen maailman olemassaoloa ei oltu koskaan edes ohimennen mielessä pyöritelty ja ehkä siksi muuttunut olemus niin vieraalta ja kummalliselta alkuun tuntui, jopa luonnottomalta ja kaikkien lakien vastaiselta, unenomaiselta. Keho oli entistä vahvempi ja hehkui elämää, mutta rintalastan alla ammottanut aukko oli täyttynyt omituisella janolla, joka sai tyydytyksensä vain yhdestä ja ainoasta. Nuorukainen osoittautui hallitsemattomaksi ja yllätti kyltymättömällä verenjanollaan luultavasti luojansakin – vaan miksi omatunto niin voimakkaasti äkkiä kolkutti? Eikö Paris ollut jättänyt taistelukentilläkin jälkeensä kylmeneviä ruumiita ja haavoittuneita, hylännyt nämä kertaakaan ajattelematta ja jättänyt odottamaan kuolemaa? Hämmennykselle ei löytynyt oikeaa kanavaa saati ymmärrystä. Kävi nopeasti selväksi miten paljon Imperia Acardo nauttikaan kaaoksesta sen kaikissa sävyissä; miten katse kimmelsi seuratessaan vierestä kuinka vastaluotu peto repi auki kaulasuonia, maalasi mennessään maan rubiininpunalla ja kylpi hekumassa, jolle ei vertaista löytynyt. Ja miten pohjatonta olikaan se huomio, jota osaksi saatiin, kuinka sormenpäät viistivät vereen tahriutunutta leukapieltä kuin maailman kauneinta veistosta ja vertaansa vailla olevaa taideteosta, niin ylpeinä ja omistavina. Maisemat vaihtuivat seuraaviin, mutta luoja oli ja pysyi ja muuttui kohtuuttoman nopeasti koko elämän keskiöksi, jonka ympärillä kaikki pyörteili; ehkä tämä oli se tarkoitus, jota oli kaiken aikaa odotettu ja toivottu. Vampyyritarta haluttiin miellyttää kaikin mahdollisin tavoin ja niin kyltymättömällä palolla, ettei millekään muulle jäänyt sijaa ja mitä enemmän aikaa ohitse kului, sitä merkitysettömämmiksi omat tarpeet muuttuivat – ajatuksilla oli vain yksi raide, luojan nimellä siunattu.

Samalla avautuivat ovet aivan uudenlaiseen loistoon, jollaista ei koskaan ennen oltu koettu. Yltäkylläisiin juhliin joissa virtasi kaikkea alkoholista oopiumiin ja vereen ja joissa saattoi heittäytyä kenen tahansa käsivarsille, lausua oodin ikuiselle elämälle ja nautinnolle, tanssahdella kunnes jalat eivät enää kantaa jaksaneet ja aamun säteet verhojen raoista sisälle varkain hiipivät. Ei ollut rajoja saati rajoitteita, ei vaatimuksia tai pakotteita, jotka vuorokausia omakseen olisivat orjuuttaneet – raamit kaikelle antoivat ainoastaan mielen oikut ja se kuinka pitkälle yksilö saattoikaan olla valmis itseään ja ympärillään olevia venyttämään jotain taivaallista kokeakseen. Luojansa luotsaamana Paris oppi vaatimaan haluamansa ja manipuloimaan hellämielisiä typeryksiä, kietomaan itseään hennompia pikkusormensa ympärille ja miten voittamattomalta olo tuntuikaan, kun muut edessä polvilleen valahtivat sen sijaan, että omaa rankaa olisi tarvinnut kaarelle taivuttaa. Aamun hämärässä ajatukset saattoivat toisinaan laineilla taakse jätetyn perheen pariin arvuuttelemaan sitä, oliko äiti kenties kyynelehtinyt saatuaan tietää, ettei nuorin poika sodasta koskaan takaisin palaisi – jopa kuvittelemaan isän katumuksen ja syyllisyyden alemmas painamat hartiat, kun tämä vihdoin ehkä ymmärsi, että hellyys olisi ollut monin verroin palkitsevampaa kuin nyrkkiin puristetut sormet, jotka vain tummuvia jälkiä vaaleaan ihoon olivat kerta toisensa jälkeen jättäneet. Maallista valuuttaa oli äkkiä enemmän kuin koskaan olisi toivoa edes uskallettu eikä mikään pyyntö ollut liikaa – Imperia oli salliva ja koreudesta nauttiva, halusi aina elää reunalla tavalla tai toisella, eikä Paris poikkiteloon koskaan asettunut myötäillessään naisen jokaista oikkua. Toisinaan pintaan kohoavaa ja jo nuorena selkärangan nikamille nakutettua suuremman voiman pelkoa ja katumusta tunnettiin niin voimakkaasti, että sen alle pelättiin jo hukuttavan, mutta paikalleen pysähtyminen ei koskaan ollut vaihtoehto eikä vierellä seisova puhdasverinen kummallista syyllisyyttä ymmärtänyt pyytäessään luotuaan aina vain syvemmälle sukeltamaan, korvaamaan koetun tuskan uudella nousulla ja hekumalla.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Euroopassa tuhoaan tekevän maailmansodan tieltä oli karkuun päästävä ja sulauduttava varjoihin, joiden suojista kaikkea saatettiin sivusta seurata kuin teatterinäytöstä. Veriset taistelukentät muistuttivat jo eletystä elämästä, siitä kuolevaisesta ja niin hauraasta, ja ehkä siksi katsetta sivuun huomaamatta käännettiin – toisin kuin luojansa, joka hävityksen jäljistä niin luvattomasti nautti tympääntyen lähinnä siitä, miten kaikki olisi vielä suurempaa ja tuhoisampaa voinut olla. Räikeästä rietastelusta jouduttiin ehkä hetkellisesti luopumaan, mutta kaksikko singahti uuteen nousuun jo 1920-luvulla siirtäessään näyttävän elämäntyylinsä merten taakse Amerikkaan. Perheen ei oltu kuviteltu olevan järin lähellä Imperian epävakaata sydäntä ja siksi tavoitteeksi muovautuva isoveljen etsiminen sai kulmat ylemmäs kohoamaan, eikä Paris voinut mitään sille syvältä kumpuavalle mustasukkaisuudelle, joka hitaasti sisuksia tutulla tavalla syövytti. Muistot omasta menetyksestä kaiketi yhä kummittelivat mielen perukoilla – miten sisarusten väliselle siteelle koskaan vertainen vastus kyettäisi antamaan? Eikä nuorukainen typerä ollut; kyllä tarkkaavainen katse oli huomannut kuinka eroava oli se tapa, jolla puhdasverinen oman sukupuolensa edustajia mittasi ja ihaili. Mitä mahdollisuuksia hänellä oli kaiken tämän keskellä? Long Island seurapiireineen ja railakkaine juhlineen auttoi upottamaan murheet, ainakin hetkellisesti. Vauraudesta oli ehtinyt jo syntyä omanlaisensa pakkomielle, kun sen oli huomattu avaavan minkä tahansa oven, eikä nuori muunnettu halunnut elää pelkästään muiden armosta heitetyillä tähteillä. Rikkaita ja rahassa kylpeviä riitti silmänkantamattomiin, vain odottamassa ottajaansa – ensimmäinen armottoman viettelyksen uhri oli lapseton ja omaisuutensa ainoa perijä, leskeksi jäänyt kreivitär, jolla leikiteltiin siihen saakka, että mittavista rahavaroista osa omaksi saatiin. Kreivitärtä seurasivat lukuisat muut varakkaat, niin miehet kuin naiset ja pian Paris huomasi olevansa maksullinen seuralainen milloin minkäkin käsivarren jatkeena mielihyvää yksinäisille jakamassa.

Kaikki eivät suinkaan selvinneet kuolettavasta seurasta hengissä. Imperia näki kaikessa mahdollisuuden kaaokselle ja niin kartanot ja palatsit syttyivät ilmiliekkeihin toistuvien tuhoisien tulipalojen päästessä jopa lehtien otsikoihin – ehkäpä ikävöity velikulta nyt naisen vihdoin huomaisi? Ja niin lopulta kävikin, nopeammin kuin Paris olisi toivonut; tunteikas jälleennäkeminen sai nuorukaisen vetäytymään kauemmas, purkamaan omia mustanpuhuvia tunteitaan niihin viattomiin, jotka tielle vahingon kautta sattuivat osumaan. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt hengittämään ja selvittämään mietteitään, tahri onneton olento kyntensä ja hampaansa uudelleen ja uudelleen vereen jonkinlaisen vapautuksen toivossa – kuolevaisen elämän itsetuhoiset ajatukset olivat kasvaneet ja kehittyneet, muuttuneet sairaalloiseksi tarpeeksi tuskaa ympäristöön kylvää. Käytösmallille saatiin myös vahvistusta; Imperian jakamaton huomio tuntui auringonsäteiltä kaiken pimeyden keskelle langetessaan, kun puhdasverinen luomustaan haltioituneena ihasteli ja aikaansaannostaan pehmein sanoin ylisti, olihan tämä jo lähes peilikuvan kaltainen. Paluumatka Eurooppaan nostatti mieltä entisestään – mitä pidemmäksi välimatka sisarusten välillä kasvoi, sitä kevyemmäksi muuttui myös mieli. Ympäröivä ihmismaailma eli ja vavahteli finanssikriisin kourissa, mutta sen vaikutukset eivät koskaan nuorta vampyyria suoraan koskettaneet luojan vedellessä hallussaan olevien narujen verkkoa niin taidokkaasti, ettei kiivas elämäntyyli tuntunut osumaa juuri nimeksikään ottavan. Kaksikko päätyi jopa ikuistamaan toisensa sormuksiin, joita kaiken kimalluksen keskellä useammin kuin kerran vaihdettiin; avioparina esiintyminen oli ennen kaikkea käytännöllistä, mutta merkitsi luodulle jotain vielä enemmän.

Toinen maailmansota syttyi hiipien, mutta vaikutti jo alkumetreillä monin verroin tuhoisammalta kuin edeltäjänsä ja tällä kertaa sen verisyydestä osattiin jopa nauttia. Kuolevainen elämä oli muuttunut pelkäksi kaiuksi, jonkun toisen läpikäymäksi kaukaiseksi heijastukseksi eikä Paris enää kokenut yhteenkuuluvuutta ihmisraukkojen ja tienposkille unohtuneiden ruumiiden kanssa. Piittaamaton juhlinta jatkui jatkumistaan sekasorron keskelläkin, joskin ehkä jo reunoistaan tylsistyneenä toisintona kaikesta jo moneen kertaan koetusta kärsineenä – luojan ja luodun suhde oli tiiviimpi kuin koskaan, kieroutunutta ja vinoon kasvanutta symbioosia muistuttava, mutta silti nuorukainen poti kuulumattomuuden tunnetta. Imperia oli jumalolennon kaltainen ja niin valovoimainen, oman elämän kiistaton keskiö ja loputtoman palvonnan kohde, mutta kaikesta siitä saatiin takaisin vain murto-osa, kun puhdasverinen kärkkäine kielineen ja ristiriitaisine ulosanteineen vuorotellen antoi itsestään kaiken ja seuraavassa sekunnissa ei mitään jättäen onnettoman sielun nuolemaan rakkautta muistuttavia murusia lattioiden pinnoilta. Sotavuosien jälkeinen seurapiirien uusi nousu poiki lisää viettelyä ja ihmispoloisilla leikittelyä ja henkilökohtaiseen umpikujaan päätynyt Paris tuskaili turhautuneisuuden kanssa – oliko hän tuomittu iäisyydeksi puhdasverisen tähteitä omikseen metsästämään? Alkukantainen helpotus löytyi vahingon kautta, kun alunperin uudeksi taloudellisen riiston kohteeksi summamutikassa valikoitunut nuorehko miljoonaperijä Leon Maes osoittautuikin miellyttävämmäksi seuraksi kuin olisi odottaa edes osattu. Mies täytti jonkin kummallisen tyhjiön, joka oli rintalastan alle ajan saatossa muodostunut ja vain jatkanut kasvuaan – yhteys oli pelkkää fyysisyyttä syvempää ja ensimmäistä kertaa iäisyyteen vampyyri tunsi olevansa tarvittu ja tärkeä, ei vain haluttu ja itsekkäästi omistettu.

Autuaalle onnelle oli kuitenkin asetettu määräpäivä jo sinä samaisena hetkenä, kun katseet toisensa olivat väen keskellä löytäneet. Todellisuuden salailu ei tuottanut tulosta, eihän Paris lopulta osannut luojalleen tarpeeksi tyydyttävästi valehdella, kun toinen hänet niin läpikotaisin ja päästä varpaisiin tunsi; eikä luotu ollut oikeutettu jakamaan palvontaansa, joka yksinomaan Imperialle kuului. Niinpä Leon kohtasi kivuliaan ja karun loppunsa 1957, puhdasverisen oikeuttaessa tekonsa tietämättömyydellä, eihän luotu ollut koskaan ennenkään keneenkään peruuttamattomasti kiintynyt – mistä nainen olisi voinut tietää, että tämä yksilö olikin erityinen? Kadotuksen ja menetyksen keskelle muodostui armoton ja ilmiliekkeihin saakka yltyvä riita, jonka verisyys jätti jälkensä molempiin; Paris, joka oli aina kuvitellut olevansa liian heikko koskaan itseään vapaaksi näkymättömästä talutusnuorasta kiskaisemaan, karkasi taakseen katsomatta yön selkään jättäen jälkeensä sen ainoan, jonka vuoksi ja armosta sydämen kuviteltiin yhä ylipäätään edes lyövän. Mielen sokaisseesta raivonsekaisesta surusta havahduttiin todellisuudeen vasta paljon myöhemmin, kun yksinäisyyden kylmä avokämmen iskeytyi vasten kasvoja. Ensimmäistä kertaa elämässään muiden huomiolle elävä olento oli täysin vailla minkäänlaista tukirankaa ja käsivarsia, joiden otteeseen olisi kiemmurrella saattanut. Kuka hän edes todella oli? Tähän saakka kaikkea oli sävyttänyt sokea halu mielistellä ensin veljeä, sitten luojaa ja lopulta tuoreinta hullaannusta, mistä yksikään ollut johtanut haluttuun lopputulokseen – silti mitään muuta ei oltu osattu, janoittu eikä kaivattu.

Itsesääliin sukellettiin pää edellä aivan kuten oli tehty monta kertaa ennenkin, lohduttomasti ja itsetuhoisesti. Rikki raadeltu sydän upposi loputtomiin lasillisiin kuplivaa, turtui huumausaineiden tuomaan euforiaan, tukehtui silkkilakanoihin ja kuristui vaihtuvien sormien otteeseen; mitä tahansa, kunhan mennyttä, nykyisyyttä tai tulevaa ei ajatella tarvinnut. Yksin oleminen tuntui mahdottomalta ja siksi seuraa oli löydyttävä vuorokauden jokaiselle tunnille minuutille sekunnille; samasta yksinäisyydestä kärsivien rikkaiden ja etuoikeutettujen annettiin ottaa kaikki ja kietoa materiaalista onnea janoava toinen toistaan prameampiin kankaisiin, jotka toivat kuitenkin mukanaan vain ohikiitävän helpotuksen. Ulkopuolisen silmiin Paris kaiketi eli unelmaa – vaan miksei se itsestä siltä tuntunut? Sumeisiin silmiin syttyi tuttu pilke vasta vuosien jälkeen, kun senhetkisen seuralaisen vierellä kaiken kullan ja kimmellyksen keskellä katse sattumalta osui toiseen kuolemattomaan, aivan yhtälailla muiden siivillä elävään Nathaniel Kingsleyyn. Hullaannus ei ollut välitöntä, mutta hiipi silti varkain esiin sielun notkelmista kaksikon löyttäytyessä yhteen hulppeine elämäntapoineen; miehestä löydettiin jonkinlainen ystävä ja joku, kohon kaikki patoutunut energia purkaa. Raameistaan purskahtelevat tunteet ja ajan kanssa kasvava pakkomielle eivät saaneet vastakaikua halutulla tavalla, mutta ei sen oltu ennenkään annettu mitään estää – vaan vähänpä kyltymätön olento ymmärsi siitä, miten peruuttamattomasti uusi tuttava oli itseensä käpertynyt ja kaiken sisälleen lukinnut. Ailahteleva ja yksipuolinen suhde ei ollut koskaan tarkoitettu kestämään ja silti tunsi Paris pelkkää raakaa pettymystä ja räiskyvää vihaa, kun Nate, josta kaksin käsin kiinni pitää yritettiin, halusi itsensä sairaalloisesta riippuvuudesta irti riuhtaista ja vapautensa takaisin saada. Äkkipikaisen ja selittämättömän leimahduksen johdattelemana muunnettu päätyi tuhoamaan sen, minkä käsiinsä sai; kohti taivaita kohovien liekkien edessä kehoa ei kuitenkaan täyttänyt tyydytys tai edes etäinen mielihyvän pilkahdus. Miehen lupaava yritystoiminta oli ehkä poltettu tuhkaksi, mutta mitä siitä kaikesta itselle käteen jäi? Pelkkää tyhjyyttä.

Mitä lähempänä vuosituhannen loppu häämötti, sitä suuremmaksi muuttui kaipuu takaisin luojan luokse päästä. Ikävän ajamana koko maailma olisi oltu valmiita kääntämään ympäri mikäli Imperia ei olinpaikkaansa olisi suostunut paljastamaan, mutta lopulta pelkkä sekasorron ja tragedian kylväminen riitti – kyllähän naisen tiedettiin olevan perso vereen tahriutuneille, niin kuolleille kuin kuolettaville. Edessä avautuvat käsivarret eivät kuitenkaan tuntuneet lämpimiltä eivätkä kasvot loistaneet iloa siitä, miten tuhlaajapoika vihdoin takaisin saatiin; elämä palasi ehkä urilleen, mutta mikään ei tuntunut täysin samalta kuin vuosikymmeniä sitten. 2000-luvun alku oli pelkkää matelua, mielistelyä ja entistä hävyttömämpää elostelua saaden taakse jätettyjen elottomien olentojen määrän lähes räjähdysmäisesti taivaallisiin lukemiin ponnistamaan, kun pahaa oloa päädyttiin jälleen purkamaan muihin samalla huomiota puhdasveriseltä toinen toistaan raaemmilla teoilla kerjäten. Mikään ei tehonnut toivotulla tavalla ja Imperia karkasi Keski-Euroopasta Englantiin vuoden 2011 alussa, jättäen luotunsa jälkeen. Epätoivoon olisi ehkä saatettu hukkua, mutta Paris ei enää ollut se sama avuton ja täysin vailla itsemääräämisoikeutta kärsivä pelastettu, jonka puhdasverinen oli seuralaisekseen lähes puolitoista vuosisataa sitten muuttanut – ja siksi naista seurattiin ääneti Yorkiin. Yritystoimien sijasta puhdasverinen löydettiin tuntematon kaunotar käsivarsillaan eikä reaktio olisi voinut olla enempää räjähdystä muistuttava; petettynä, loukattuna ja jälleen kerran sydän avohaavoja täynnä omat tunnot yritettiin kostaa ihmisneidolle, mikä poiki uuden riidan luojan ja luodun välille vuoden 2012 syksyllä.

York jäi taakse verisesti loukkaantuneen vampyyrin lennähtäessä tiehensä. Kauas ei päästy, eihän Imperiasta irti vieläkään haluttu kokonaan päästää ja siksi Paris asettui Lontooseen jatkamaan liioitellun räväkkää elämäänsä ja hoivaamaan arpiaan. Profiili ei pysynyt matalalla, mutta siitä huolimatta oman nimen päätyminen metsästäjien puhdistuslistalle tuli omanlaisena yllätyksenä, kun keho sai jälleen kerran luodista, tälläkin kertaa lähes kuolettavasta – ja luultavasti onneton olento olisi tuskistaan lopullisesti päässyt ellei pahaa-aavistamaton ohikulkija olisi kipuilevaa vampyyria pelastanut ja henkensä virhearvion seurauksena menettänyt yhdessä lukemattomien muiden kanssa, joiden verellä ote elämänlangasta saatiin pidettyä siihen saakka, että Imperia kutsuhuudon kuuli. Kaksikon välinen side ei ehkä enää ollut saman sävyinen kuin ennen, mutta silti aivan yhtä kestävä ja kaiken lävitse sinnittelevä. Liipaisinta painanut metsästäjä jäi kummittelemaan mieleen kasvottomana varjona ja niin vain huomasi Paris useammin olkansa ylitse vilkuilevansa kuin odottaen uutta osumaa, joka kesken jääneelle työlle päätöksen asettaisi – toivottavasti se tällä kertaa suoraan sydämeen uppoaisi.

On toisinaan vaikeaa kuvitella, että ikuisesta elämästään niin räävittömällä tavalla nauttiva olento on koskaan mitään muuta kuin kuolematon edes hetken verran ollut; aivan kuin tähän kehoon ja tätä uutta tarkoitusta varten olisi alunperinkin synnytty. Se hyväuskoinen, aavistuksen kömpelö ja ujoksikin nimitettävissä oleva ihmispoika, joka ei uskaltanut katsoa taivaanrantaa kauemmas saati unelmoida mistään suuremmasta kuin mitä jo valmiiksi otteessa piteli, tuntuu hukkuneen maailman meriin iäisyys sitten – kai osa siitä kuoli jo luotiin, jonka oli tarkoitus henki lopullisesti viedä. Kerran niin viaton sisin hehkuu nyt väkevää valoa, voimaa ja ehdotonta presenssiä nälkäisenä huomiolle kuin sen eteen olisi valmis mitä tahansa tekemään; muiden ei turhaan odoteta luokse saapuvan vaan mielenkiintoa herättäneiden vaikutuspiiriin suorastaan hyökätään varmistamaan, ettei mahdollisuus ohitse vahingossakaan ehdi lipua. Niin tutut kuin tuntemattomat saavat osansa loputtomasta energiasta ja elämänjanosta, joka pyrkii esiin arastelematta eikä jätä jälkeensä kylmää pintaa missä ikinä kukkaan puhkeaa – ja miten lohdullisen helppoa vauhdin mukanaan tuomaan huumaan onkaan upota. Ulkokuori ei tunnu läpäisemättömältä ja Paris on kaikkea muuta kuin vaikeasti lähestyttävä kiitos ylitsepursuavan elehdinnän ja ehkä liiankin näppärän kielen, joka osaa täyttää syntyvät hiljaisuudet niin merkityksettömällä sanahelinällä kuin tähdellisemmillä huomioilla tarjotessaan aina jotain mihin tarttua.

Ne, joiden elämänlankaa on joskus vain ohimennen kosketettu, luonnehtivat Parisia silti mieluusti pinnalliseksi ja sisältä ontoksi tyhjiöksi, jolla tuskin on mitään annettavaa varastamansa tilalle, kuin maanpinnalla tanssahteleva olento ei sielua lainkaan omistaisi ja siksi essenssiä muilta itselleen imisi. Muuntuva ja alati ailahteleva vampyyri muistuttaa kaiketi joidenkin silmissä käärmettä kaikessa selkärangattomuudessaan, luodessaan nahkaansa uudelleen ja uudelleen seurasta riippuvaisena. Voimakas tarve hyväksynnälle ja kuuluvuuden tunteelle leimaavat persoonaa; vampyyri on valmis tekemään ja olemaan mitä tahansa mikäli se jollain tavalla hänet lähemmäs muita työntää. Sisuksissa ammottaa tyhjyyttään huutava aukko, jota täytetään kaikella ulkoa saatavalla sen sijaan, että sen reunoja yritettäisi tikata umpeen itse – ylpeys ei hartialinjaa juuri pakota eikä mies koe ongelmaksi madella, maanitella ja manipuloida saadakseen edes hetkellisen helpotuksen. Kaikesta huolimatta mieli on varsin mustavalkoinen; miellytyshalu kohdistuu kaikessa järjettömässä loputtomuudessaan vain niihin, jotka pakkomielteeksi ovat tavalla tai toisella muodostuneet. Välinpitämättömyys kaikkeen itsestä irralliseksi koettuun on aivan yhtä pohjatonta eikä vajavainen empatiakyky ole kyvykäs levittäytymään kovin kauas heijastellessaan vain itsekkäistä lähtökohdista kumpuavia tunteita. Huomion ja energian kohdistaminen on ennen kaikkea pakonomaista ja aina yhteen kerrallaan keskittyvää – itsestä ollaan valmiita antamaan kaikki viimeistä pisaraa myöten ja tarve omistaa kasvaa helposti rajat ylittäväksi, hallitsemattomaksi epätoivoksi, kun samaa odotetaan vastalahjaksi pysähtymättä miettimään muiden tarpeita.

Maailmankuva on aina ollut kapea eikä ole järin laajaksi muuntumisenkaan jälkeen muuttunut. Omassa kuplassa eläminen on antanut oikeutuksen monille asioille ja teoille; moraali on häilyvä käsite eikä suoraselkäinen rehellisyys tai peräänantamaton periaatekeskeisyys istu olemukseen. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus ovat puolestaan saaneet lisää vahvistusta ympäristöstä, kun niiden toimivuuteen ollaan luojan seurassa ehdollistuttu; mitä suurempi ja yllätyksellisempi räjähdys, sitä hyväksyvämpi vastaanotto. Tunteisiin ja tunnereaktioihin pohjaava toiminta on arvaamatonta, eikä kulje ennalta määriteltyjä polkuja pitkin – ennakoiminen on miltei mahdotonta, kun yllykkeiden ohjaama olento uhmaa johdonmukaisen ajattelun lakeja toinen toistaan omituisemmilla päättelyketjuilla. Mielialojen toisinaan rajutkin vaihtelut ovat suoria johdannaisia ympäristöstä ja muiden reaktioista, joko positiivisesta vahvistuksesta lisää energiaa ottavia tai negatiivisesta vastineesta hiipuvia, hiljaa kuolevia. Suuttumus ei jää pelkäksi sisältä nakertavaksi turhautuneisuudeksi vaan leimahtaa hetkessä liekkimereksi saaden viimeisetkin veteen piirretyt rajat haihtumaan; Paris on eittämättä ilmaisultaan fyysinen ja purkaa olonsa niin elottomiin kuin elollisiin kahta kertaa miettimättä. Katumus nousee pintaan vain jos purkauksen seuraamukset eivät ole itselle mieluisia ja silloinkin syyllisyys kumpuaa lähinnä lapsellisesta ymmärryksestä, että tahto olisi pitänyt ymmärtää jollakin toisella tavalla lävitse ajaa. Vihan hautominen ei kuulu luonteeseen ja vampyyri on varsin kyvykäs napsahtamaan takaisin aurinkoiseksi itsekseen vain yhdessä silmänräpäyksessä aivan kuin tunteet eivät olisi juuri ylitse laitojen lainkaan läikkyneet. Tekojen ja virheiden jälkiseuraamuksien käsittely on onnetonta ja vajaavaista ja niitä yritetään paikata pinnallisin metodein, aivan kuin laastari avohaavan päällä jonkin ihmeen kautta saisi vuodon tyrehtymään.

Parhaimmillaan Paris on poikkeuksetta sosiaalisissa tilanteissa, jotka noudattavat pinnallista rankaa. Kirjava ja sävähdyttävä ulosanti saa muut helposti ihastumaan; kieli taipuu ties millaisille mutkille ja eläviltä tuntuviin kertomuksiin, joita aina mielellään väritetään realismin tuntuessa liian harmaalta. Valehtelusta on vuosien mittaan tullut niin luonteva osa tapaa puhua, että luotuihin solmuihin itsekin jo unohdutaan – siitä huolimatta vampyyrilla on myös taipumus kertoa totuus kirkkain silmin ja täysin häpeilemättä, toisinaan jopa ilman, että sitä kysymyksin tarvitsee anella. Hyväksyntää ja ihailua kaipaava olento on jo kauan sitten ymmärtänyt, ettei suoraselkäisellä rehellisyydellä pääse yhtä pitkälle ja siksi todellisuuden venytys ja taivuttaminen on niin juovuttavaa – ainakin siihen saakka, että huiputtaja valheistaan kiinni saadaan. Pinteestä pelastava räiskyvä ja estoton huumori saadaan istumaan mihin tahansa tilanteeseen eikä Paris varo sanojaan tai lipsautuksiaan huvitellessaan niin omalla kuin muidenkin kustannuksella. Liiallinen vakavuus yritetään karkottaa parhaan taidon mukaan, mikä saa vampyyrin vaikuttamaan välinpitämättömältä ja piittaamattomalta ympärillään olevien huolista; todellisuudessa synkkyys ei kuitenkaan ole niin kaukainen käsite. Vuoristorataa muistuttava tunne-elämä aiheuttaa jatkuvasti jyrkkiä nousuja, joiden aikana koko maailma näyttää paistattelevan miljoonissa eri väreissä, mutta nousuja seuraa aina väistämättä aivan yhtä raju lasku, joka syöksee epävakaan mielen suoraan kuilun pohjalle. Ihmiselämässä suurta osaa näytellyt itseen kohdistuva itsetuhoisuus on ajan saatossa kääntynyt ulkoiseksi ja ympärillä oleviin kohdistuvaksi, kun riutuva sielu huomasi saavansa tyydytystä muiden raahaamisesta mukanaan syvyyksiin. Näinä hetkinä omia valintoja ja elämänlaatua kyseenalaistetaan rankimmin, kyllähän Paris itsekin tiedostaa olevansa yhtä hukassa kuin tuuliajolle avomerellä joutunut lautta. Itsesäälistä riuhdotaan lopulta aina väkivalloin irti vampyyrin syöksyessä suoraan vellomisen jälkeiseen maniaan, joka näyttäytyy ylitsevuotavana itsevarmuutena, estottomuutena ja piittaamattomuutena – sosiaalisista suhteista tulee jälleen kaiken keskiö ja sisäiselle tyhjyydelle etsitään parannuskeinoa huomion avulla, samalla koko itseään toistavan noidankehän alusta aloittaen.

Vampyyri ei ole koskaan ollut erityisen tarkka seurastaan saati sitten ennakkoluuloinen lähelleen eksyviä kohtaan; kai jossain syvällä edelleen asustava naiivius ulottuu pidemmälle kuin kuvitella saattaisi. Rajojen, niin omien kuin muiden, hahmottaminen taas tuntuu vaivalloiselta ja turhalta osoittautuen silti kerta toisensa jälkeen kompastuskiveksi, kun mieli ei kykene erottamaan kieltoja, käskyjä tai pyyntöjä toisistaan kuvitellessaan, että jokaisen taakse jokin sanomatta jätetty merkitys piiloutuu. Vaihtuvia mielenkiinnon kohteita hemmotellaan kyltymättömällä palolla ja toisinaan Paris uskottelee itselleen tietävänsä muita paremmin sen, mikä milloinkin on haluttua; pysähtyminen ja kuunteleminen on ehdottomasti haaste levottomalle sielulle. Samalla omien todellisten tarpeiden tunnistaminen ja hahmottaminen on tuskallisen vaikeaa ja ulkoa tuleville mielipiteille, näkemyksille ja ehdotelmille annetaan aivan liikaa painoarvoa jopa siihen pisteeseen saakka, että persoona alkaa muovaamaan itseään niiden kaltaiseksi. Vampyyri on naurettavan helppo syöstä minkä tahansa kuilun reunalle ja yllyttää hyppäämään – elämyshakuisuus kumpuaa tarpeesta aina jotain entistä säväyttävämpää kokea. Liiallinen riskien ottaminen luo voittamattomuuden tunteen silloin, kun ne osoittautuvat voitokkaiksi, ja pieleen menneet kokeilut taas lakaistaan maton alle tai jonkun toisen niskaan; lopputulos on yhtä kaikki vähintään siedettävä, eikä siksi katko hulluudelta siipiä.

Kuolematonta elämää pidetään suuressa arvossa, mutta siitä huolimatta toisinaan vastaan saapuu hetkiä, joina ihmiselämää lähes haikeasti kaivataan. Terävä mieli kykenee erottamaan tapahtuneet muutokset luonteessa ja tiedostaa sen, miten paljon pehmeyttä on vuosien kuluessa karannut liitosten välistä ja sen, kuinka nykyinen persoona lähinnä tilkkutäkkiä muistuttaa kaikkine yhteen liimattuine piirteineen. Riippuvuussuhde luojaan on muovautunut lähes sairaalloisen tiiviiksi; missä oma olemus loppuu ja Imperian alkaa? Irti päästäminen on sula mahdottomuus, asustaahan kaiken pakkomielteisyyden alla myös omanlaisensa lojaliteetti, joka ei salli itselle tärkeitä koskaan hylkäämään. Silti jotain omaksi kutsuttavaa kaivataan niin voimakkaasti, että se tuntuu toisinaan fyysiseltä kivulta, syvälle kaikkien kerrosten alle haudattu herkkyys kun ei ole yrityksistä huolimatta suostunut kokonaan katoamaan.

Jos lapsekkaasta nuoruudestaan vain hädin tuskin irti pyristelemään ehtineeseen Claudeen ennen muutosta sattui törmäämään, kuvailivat sanat ihmispoikaa lähinnä viattomalla tavalla silmää miellyttäväksi, ehkä suloiseksikin ja ennen kaikkea harmittomaksi – kaipa luonne puski lävitse elämästä tietämättömän piirteiltä ja eleistä. Aavistuksen verran liian solakka keho oli hontelo ja kaurismainen omituisine kulmineen ja pitkine raajoineen, yleisilme aina enemmän tekemisestä sotkeentunut kuin huoliteltu aivan kuin käytössä ei olisi ollut tarpeeksi aikaa peiliin katsomista varten. Oma ulkonäkö oli vaivoin asia, joka nuorukaista kiinnosti; turhalle pinnallisuudelle ei ollut sijaa eikä tarvetta, eikä raameja peittävien kuluneiden kankaiden tilalle ollut rahaa uusia ja koreampia ostaa ja vaikka olisikin, eivät ne puhtaina saati ehjinä kauaa olisi pysyä ehtineet. Huulille herkästi kohoava hymy sulatti vanhempien sydämet, mutta ei välttämättä ollut omiaan herättämään palavia tunteita oman ikäisten keskuudessa – siitä uupui särmä, viekkaudesta kielivä pilke, jota yli pehmeyden niin herkästi vaalitaan.

Samat raamit ovat ehkä muutoksen jälkeen pysyneet paikallaan, mutta silti kaikki tuntuu muuttuneen kuin molekyylit olisivat toisin itsensä järjestäneet. Itsetietoinen olemus huokuu uudenlaista varmuutta ja viehätysvoimaa, joka kuplii elämää; 187 senttimetrin korkeuteen kohoava vartalo kantaa ryhtinsä poikkeuksetta mallikkaasti ja raajat löytävät paikkansa luonnollisesti samalla, kun lähes huomaamattomat eleet korostavat sulavaa liikehdintää entisestään. Hontelo rakenne on muovautunut jänteväksi ja kestäväksi menettämättä kuitenkaan sitä solakkuutta, joka kaikkea määrittää – kasvojen pehmeissä piirteissä ripaus rosoa, jotain selittämätöntä veistoksellisuutta, jota värähtämättä hyväksi tilanteen tullen käytetään. Paris ei välttämättä vaadi huomiota osakseen suorin tavuin saati luovi tietään kirkkaimpaan spottivaloon hinnalla millä hyvänsä, mutta mikäli mielenkiinnon heräämään saa ei vampyyri epäröi haluamaansa omakseen vaatia. Ovaalinmuotoisten kasvojen kulmikkuus korostuu leveissä leukapielissä ja terävässä leuassa, joiden asettamaa symmetriaa vahva luusto, kapea ja pitkä nenä, korkeat kulmat ja leveä otsa jäljittelevät. Vaalea iho puolestaan on luontaiselta sävyltään aavistuksen keskivertoa lämpimämpi ja ehkä siksi paljastaa pintaansa saamat haalistuneet nirhaumat herkemmin; kasvojen ainoa näkyvä virhe onkin oikean posken reunalla häilyvä vanha arpi, jolla on oma muistijälkensä.

Luontaista tummuutta ollaan joskus vuosien aikana yritetty keinotekoisesti vaalentaa, mutta nykyään sen turvaan ollaan taas takaisin palattu – muotoillut kulmat kohoavat elävästi ilmeiden mukana eivätkä jätä alleen pikimustien ripsien reunustamia pähkinänruskeita sielunpeilejä, jotka tuntuvat alati tavalla tai toisella pilkehtivän. Suupielet kaartuvat aavistuksen ylemmäs luoden ilmeeseen lisää pehmeyttä, joka ei aina välttämättä ole kaivattua; hymyyn hetkessä sulava suu paljastaa myös herkästi valkean hammasrivistön, mikä kaiketi on omiaan muovaamaan vampyyrista muiden mieliin miellyttävän ja avoimen kuvan aivan kuin pinnan alla ei mitään alkuunkaan piiloteltaisi. Piirteitä reunustavat karheat suortuvat kaartuvat luonnostaan laineille ja asettuvat helposti milloin mihinkin haluttuun tyyliin – niitä on vuosikymmenten aikana leikattu ja suittu lyhyemmälle mallille ja sitten taas annettu kasvaa pidemmäksi, mutta nykyään kiharat ovat kaiketi kuvailtavissa keskimittaisiksi; ne työnnetään yleensä taaemmas ilmavaksi kaaokseksi eikä Paris turhaan kursastele hoitotuotteissa tai muotogeelissä. Olemus halutaan poikkeusetta pitää huoliteltuna ja siksi peilin ääressä käytetään huomattava määrä aikaa pinnallisuuden puhjettua täyteen kukkaan, jota ei enää lakahtumaan vahingossakaan päästetä. Elämänvaiheilla ja mielenliikkeillä on jo pitkään ollut taipumus heijastua ulkonäköön ja siihen millaiseksi vampyyri itsensä milloinkin muovaa – mitä suurempi kriisi, sitä suurempi muutos ennen kuin jokin sisäinen rauha taas takaisin saadaan. Omanlaisiaan impulssien ajamia päätöksiä ovat olleet myös ihoon vuosien aikana ikuistetut tatuoinnit, joita on kertynyt jo kiitettävä määrä eri puolille ylävartaloa ja käsivarsia. Molemmilta korvanlehdiltä löytyy lävistykset ja niissä pidettävät korut ovat lähes poikkeuksetta eripariset; ehkä silkasta päättämättömyydestä, ehkä symmetristä yleisilmettä halki katkoakseen.

Tyylitaju on vuosikymmenten aikana muovautunut varsin pettämättömäksi kaikessa räikeydessään eikä Paris ole yksi hillitsemään mielitekojaan vaatekertojaan valitessaan. Pitkä ja virtaviivainen keho on helppo vaatetettava ja näyttää poikkeuksetta hyvältä missä tahansa kankaissa, mutta estoton elämäntyyli on tehnyt vampyyrista nirson sekä person kimallukselle. Räikeitä värejä ei kaihdeta vaan suorastaan janoitaan; kirkkaita sävyjä toisiinsa yhdisteltyinä, eläinprinttejä, ruutua ja raitaa, mikään ei ole liikaa. Omituiset linjat ja leikkaukset tuntuvat enemmän omilta kuin klassiset ja aikaan jämähtäneet vastineet ja ilmavat ja liikkeitä näyttävästi myötäilevät luomukset herättävät usein mielenkiinnon, mutta samaa aikaa omaa siluettia ei myöskään pelata esitellä – paidat ovat syvään uurrettuja, puvuntakit toisinaan harteilla ilman paitaa laisinkaan, kun taas kauluspaidat miltei poikkeuksetta vain puoliksi napitettuina. Ei liene salaisuus, että tyyli ratsastaa seksuaalisuuden aallolla ja on toisinaan jopa liioitellun provosoiva ja huomiota herättävä, eihän Paris itseään tai halujaan häpeile. Juhlia tai suurempia tapahtumia ei tarvita tekosyyksi sille, että kehon kaaret prameuteen kiedotaan ja luojaltaan oppineena mies nauttii sävähdyttämisestä, ylipukeutumisesta ja katseiden vetämisestä puoleensa magneetin lailla. Vaatekaapin sisus koostuu mittatilauksena teetetyistä puvuista ja kokonaisuuksista, maltaita maksaneista silkkipaidoista ja loputtomasta määrästä kenkiä, koruja, mitä tahansa kiiltävää ja mahtipontista. Sormukset sujahtavat pitkiin ja kapeisiin sormiin miltei huomaamatta, mutta yksi niistä pysyy aina paikallaan symbolina siitä, miten oma sydän kaiketi aina Imperia Acardolle kuuluu – sen sisäpinnalle on jopa kaiverrutettu nimi ja teksti 'ikuisesti sinun' ranskaksi, omalla äidinkielellä. Asusteet vaihtelevat mielialojen mukana eivätkä noudata muuta kuin oikukkaiden ajatusten omaa kaavaa; ainoastaan hattuja aavistuksen karsastetaan, onhan pinnallinen olento aina niin huolissaan suortuvistaan.

Sulavaksi haluaisi Paris itseään kuvailla, mutta todellisuudessa se on lähinnä pintaanliimattua; synnynnäinen koordinaatiokyvyn olemattomuus puskee toisinaan edelleen esille kaiken muun lävitse ja saa varmoiksi itsensä naamioineet askeleet horjumaan. Pinnalta kiillotettu olemus hehkuu liioiteltua kaoottisuutta vauhkoin ja ilmavin liikkein – ja silti epäorganisoidusta sotkusta kyetään siirtymään hillittyyn hallintaan yhdessä silmänräpäyksessä, kun vartalo vihdoin aloilleen asettuu ja todella hetkeen keskittyy. Dramattikalle ja vauhdille elävä olento on omaksunut huomattavan määrän maneereistaan luojaltaan ja ehkä siksi kaikessa yhdistyy tasapainoinen määrä sekä maskuliinisuutta, että feminiinisyyttä. Ylitsevuotava fyysisyys ei ole kuulunut olemukseen alusta saakka, olihan Paris entisessä elämässään varsin yksinkertainen ja huomaamaton ripauksella huolimattomuutta, mutta yltäkylläisyys ja seurapiirielämä ovat kasvattaneet persoonaa ja tuoneet uusia sävyjä eleisiin ja ilmeisiin; silmäniskuja, liioiteltuja kulmakohoja ja harkittuja kielen liikkeitä, kun huulet viekoittelevasti raolleen avautuvat huomiota kerjäten. Suuremmassa seurassa räväkkä ja kahden kesken yllättävän pienieleinen – kultainen keskitie ei tunnu löytyvän edes yrittämällä ja ehkä siksi mies herättääkin ristiriitaisia tunteita kanssaeläjissään. Henkilökohtainen tila ollaan ymmärretty luokitella vähäpätöiseksi eikä Paris epäröi tanssahdella muiden iholle, hiipiä huomaamatta aivan viereen kunnes iho kaltaistaan koskettaa; sen tiedetään yllyttävän esiin reaktioita, joita ei muuten saataisi ja ehkä juuri siksi näytelmästä niin nautitaan.