Post by varpu on Apr 2, 2024 14:29:58 GMT 2
Valéria Elisabet Agata Lebeau
; Léra ; Agathe ;
9 / 7 / 1787 ♋ – Ulkoisesti noin 27-vuotias
Jaloverinen vampyyri – taso b – neuvostosukua
oppilas willingtonin akatemiassa
Perhe ja siviilisääty
Isä Joseph Lebeau – äiti Orsolya Lebeau (o.s. Nádasdy)
Isoveli Hercules, s. 17XX
Pikkuveli Marcel s. 1889
Ensimmäinen kihlaus peruuntui 1950-luvulla aviomiehen traagisen menehtymisen takia.
naitettu isoäitinsä Elisabet Bàthoryn johdosta Ezekiel Linwoodille vuonna 2013
The queen of peace
always does her best to please
what is it worth
when all is left is hurt?
and her love is no good
against the fortress that it made of you
KARMA MANIPULATION
Valéria kykenee siunaamaan tai kiroamaan elottomia objekteja ja ihmisiä kosketuksensa kautta. Kykyä voisi luonnehtia onnen tai karman manipuloimiseksi; hän pystyy peilaamaan omia tunnetilojaan tai asettamaan halutun tunnetilan kyvyn kohteeseen. Mitä vahvempi tunnetila on kyseessä, sitä vahvempi positiivinen tai negatiivinen lopputulema kyvyllä on. Valéria näkee tämän aiheuttamansa yhteensattumien nivoutumisen lähiaikaisen vaikutuksen vaikkei itse lopputulema olekaan vampyyrin vaikutettavissa.
Siunaaminen toimii lähdes tiedostamattomana kykynä, jota vampyyri jakaa kosketuksessaan läheisilleen; tämä voima voi arkimielessä johtaa hyvään onneen, avautuviin mahdollisuuksiin tai esimerkiksi pienistä epämukavuuksista selviämiseen. Kuitenkin tietoisessa kyvyn käytössä siunauksen voima voi suojella suuremmaltakin onnettomuudelta, antaa henkilölle etiäisen tulevasta vaarasta, tai auttaa tätä muuten merkittävästi tulevina päivinä. Samaten siunatut objektit sisältävät kyvyn voimaa seuraavalle henkilölle, joka objektia koskee.
Kiroaminen sen sijaan on huomattavasti tietoisampi teko, jonka aktivoimiseen tarvitaan usein koettu negatiivinen tunnetila itsessään sekä kirouksen tietoinen siirtäminen objektiin tai henkilöön. Kiroaminen onnistuu Valérialta myös täysin neutraalilla mielialalla nykyään, eikä välttämättä aiheudu hänen ärtyessään. Aiemmin tämä kontrollin puute on kuitenkin johtanut huonon onnen jakamiseen tahtomatta. Heikoimmillaan kiroaminen johtaa jokapäiväisiin vaikeuksiin, kiputiloihin tai epäonnen hetkiin, mutta vahvimmillaan, on se jopa vienyt yhden vampyyrin hengen — tämä ollen yksi syistä, miksi kyky on Valérialla niin vahvassa kontrollissa nykyään.
Syvältä kumpuavat, aidot tunnetilat vaikuttavat huomattavasti siunauksen sekä kirouksen voimakkuuteen, tapahtumien vakavuuteen ja tilan kestoon. Kyvyn vaikutus on pääosin pitkäkestoinen, eikä se toimi varsinaisena tilanteen rikkojana tai tukalan tilanteen pelastajana, mutta uhattuna Valérian kosketus tai esimerkiksi elottoman objektin hyödyntäminen voi johtaa olosuhteiden muuttumiseen naisen voitoksi.
Voima on nykyään huomattavasti enemmän tiedostettu taito kuin sattuman kautta tarttuva vahinko, vaikka lapsuudessa tämä on ollut erinäisten jäynien ja sattumien alku ja juuri. Valèria saattaa yhä viihdyttää itseään jäynimällä pieniä vaikeuksia vihamiestensä elämään — ja yhtä lailla hän varjelee läheistensä hyvää auraa halaamalla, koskettamalla tai muistamalla heitä usein. Voimaa käyttäessään nainen saa pieniä ennekuvia yhteensattumien nivoutumisesta, nämä usein toteutuen kuten nähtyä, ja näin vampyyri kykenee arvioimaan kyvynsä käytön senkertaista voimakkuutta. Kyvyn käytön lopputulemat ovat kuitenkin ennalta-aavistamattomia ja samalla tavanomaisia, sattumaksikin kutsuttavia tapahtumia: tämä tekee voimasta erittäin hyödyllisen valtataistelun väärinkäyttöön ja ”onnettomuuksien” kaavailuun, Neuvosto suunnitelmiaan naisen voimien varalle tehden.
Kirouksen alla oleva henkilö voi tuntea sen auran vaikutuksen — tunne vastaa intuitiivistä, selittämättömän pahaa aavistusta. Sen sijaan siunaus on paljon huomattavampaa, ja tuntuu Valèrien käyttäessä voimiaan; kosketus on kuin lämmin tulvahdus, joka jakaa valoa henkilöön. Sen sijaan esineitten kautta aiheutettua voimankäyttöä on huomattavasti hankalampaa aistia; “vaisto” tulevasta on kuitenkin mahdollinen.
Voimaan liittyy tietynlainen tilan auran manipulaatio, jonka Valéria voi levittää tietoisesti tai tiedostamatta samaan tilaan kanssaan. Tätä voidaan kuvailla pahanilmanlinnun tai pahan karman tuntuna, tai vaihtoehtoisesti rauhan ja järjestyksen tunteena, joka saavuttaa tilan naisen kanssa jakavat. Vaikka kyseinen ominaisuus ei varsinaisesti vaikuta paikallaoleviin vahvasti, voi se silti toimia tilanteen rauhoittajana, tai vaihtoehtoisesti tuomaan epätoivoa ja -luuloa ympärillä oleviin riippuen naisen mielentilasta.
———-
Jaloverisille perinteiseen tapaan on Valérialla kykyjä, mitä muut vampyyrit eivät omista, hänen kestävyytensä ja ketteryytensä etenkin tavan ihmisestä poiketen. Mielenhallinta kulkee käsi kädessä manipuloinnin voimien kanssa, vaikka karman ja onnen hallinta onkin hänen vahvin ominaisuutensa. Ihmismuistojen ja tunteiden taiteilu halutun näköiseksi kuitenkin onnistuu, saattaen tämä tehota alempiarvoiseen yön kulkijaankin.
Miekkailuun Valéria on panostanut lähes koko elämänsä, opetellen erilaisia tyylilajeja maasta ja kulttuurista yksi kerrallaan kiinnostuen. Lajissaan nainen on elementissään ja vastustajana ylivoimainen. Mekaanisiin aseisiin ei muuten ole juuri koskettu, vaikka oman turvallisuuden pitimiksi osataan näitä kohtalaisin käsin käytellä — nainen ei ole hyökkäävä tai fyysisen aggressiivisuuden puolella kitkatilanteissa, mutta hallitun kuoren alta kyetään omasta nahkasta huoli pitämään.
History
Lehtipuiden värjäytyessä kullan ja punertavan hohtoon lempeänä aaltona syksynä 1787, syntyi Lebeaun perheen ensimmäinen ja ainokaiseksi jäävä tytär Englannin aamukasteisten nummien ympäröimässä kartanossa. Sisaruskatraan kolmas lapsi ristittiin Valéria Elisabet Agata Lebeauksi, isoäiti Elisabet Báthoryn nimeä yhtenä omistaan tuomittuna kantamaan; tämä toiveeksi puettu vaatimus isoäidin puolelta tullen olemaan vain yksi niistä monista, jotka Valèrian elämää värittäisivät.
Äiti Orsolya ja isä Joseph Lebeau toivottivat nuorimmaisen kuitenkin lempeästi ja suojelevin ottein maailmaan, antamatta ulkomaailman kylmyyden vaikuttaa liikaa perheen sisäisiin asioihin. Vaikka ilmassa oli nähtävissä jänniteitä, joilta pieni lapsikaan ei alitajuisesti välttynyt, kokivat vanhemmat parhaaksi pitää jälkikasvun poissa suvun sisäisistä konflikteista, sekä siitä raivoavasta tulesta, joka perheen oli saanut pakenemaan Englantiin odottamaan feodaaliyhteiskunnan hidasta mutta varmaa kaatumista. Ensimmäisten elinvuosiensa aikana saarivaltion sijaisasumus vaihtuikin takaisin Ranskan mellakoista tuhkaisen maaperän syleilyyn. Vaikka perhe näyttäytyikin alkavalla vuosisadalla yhtenäisenä, eivät vanhempien huolet jääneet nuoren neidon huomaamattomiin; läheisemmäksi kasvoi kaiken tukensa ja rakkautensa antava Orsolya, kun taas Joseph koettiin auktoriteettia kantavana, osittain uhkaavanakin hahmona hiljaisen hillitystä olemuksestaan huolimatta.
Kaksi vanhempaa veljeä koettiin aluksi suhteellisen kaukaisina hahmoina, ja varhaisimmat nuoruusvuodet lipuivat ohitse lähinnä suljettujen seinien sisällä palvelusväkeä härnäten ja erinäisiä jäyniä keksien, näihin joskus isoveli Herculeen puolivahingossa mukaan sotkien. Pariisin kotikartano toimi varhaislapsuuden turvapaikkana, sillä vanhemman veljen ja isän istuessa kabinetissa, pyrittiin muu läheinen veri tuosta sotkusta kovin kaukana pitämään. Tuolla nuoren iän ajanjaksolla Valéria innostui suuresti musiikista; vaikka sellon soittaminen jalat epäsiveästi ja luonnottoman harallaan tuskin oli sormien lävitse katsottua aikakaudellaan eläneelle nuorelle ylimystönaiselle, oli nuori vampyyri itsepäinen harjoittelemaan, saaden äitinsä täyden tuen taakseen. Sellon lisäksi Valéria löysi suurta nautintoa kirjoista sekä taiteista, kehittäen instrumenttiensa repertuaaria muihin jousiin sekä kosketinsoittimiin äitinsä opetuksen alla.
Tuon saman varhaislapsuuden renesanssimaisen rönsyämisen aikana mielenkiintoon hakeutui myös miekkailu, ja Orsolya lopulta antoi ehkä hiukan huolestunein, jopa varovaisin mielin Valérian osallistua yksityisopetukseen. Tyttö osoittautui luonnonlahjakkuudeksi, ja miekkailun sääntöjen vasta kehittyessä vuosisadan vaihteessa oli Valéria jo varsin taitava floretin käsittelijä. Tämä vaati päästä kilpailemaan, ja erinäisen väännön ja jatkuvan kyselyn kautta pääsi kuin pääsikin osallistumaan useisiin epävirallisiin turnauksiin, maski piilottaen heleän hohtavat yön kulkijan piirteet ja pitkän hiuspalmikon.
Nuorukaisen huone pursusi nuotteja, tiiliskiviopuksia ja miekkailuvarusteita kuin pyörremyrsky olisi siellä aika ajoittain käynyt, ja tämä oman puuhailun ja miekkailutunneilla juoksemisen synnyttämä pakokeino saattoi karkottaa Valérian muun perheen näkymättömiin päiväkausiksi; pitkälle selkään punottu letti ja rönsyilevät hameenhelmat vilahtaen joskus keittiön ohitse, suukko painuen niin äidin kuin isänkin poskelle, ennen kuin omaan maailmaan taas kadottiin. Ehkä niin miekkailu kuin musiikki koettiin turvallisena pakokeinona siihen kylmyyteen, joka suvun sisäisistä suhteista taloon hyisenä viimana pääsi; joka sai vanhemmat vaikenemaan ja keskustelut hiljenemään lasten paikalla ollessa. Aika ajoin etenkin Herculeen yksityisyyttä häiriköitiin epävireisellä soitannolla tai floretin leikkimielisellä pistolla kylkeen. Valérian kytevät voimat tulivat oivaan käyttöön vastaavanlaisissa jekuissa; olihan hänen vallan helppo toivoa yhtä jos toista kosketuksensa kautta siirtyväksi, aiheuttaen Orsolyan palvelusväelle harmaita hiuksia. Tämä kevyt härnääminen tuntui olevan myös nuorimmaisen tapa kalastella huomiota isoveljeltään, jota tämän kasaan kerätyssä hiljaisuudessa kuitenkin ylöspäin katsoi ja kunnioitti. Kaksikko kiintyi toisiinsa kovasti vaikka samalla Herculetta kyseisten piirteidensä takia vierastettiin, ellei jopa hiukan pelätty.
Kasvaessa kotikartano oli kaikesta huolimatta lämmön ja turvan keskus, eikä isoäiti Elisabetin asettamat paineet tai kabinettia koskevan täysin tuntemattoman maailman huolet juuri Valèriaa saavuttaneet. Elämä oli suhteellisen rauhallista, ja tasaisen miekkailukisaamisen lisäksi Valéria harjoitteli yksityisopetuksessa lajin eri muotoja, ottaen haltuun itämaisen miekkailun perusteita sekä muun muassa historiallisia muotoja bolognalaisesta miekkailusta saksalaiseen variaatioon.
Vasta kun Orsolyan kanssa alettiin kulkea pitkin yön maailman seurapiirejä ja iltajuhlia, alkoivat palaset aikaisemmin vain kuiskittuina kuuluneista sanoista loksahtaa paikoilleen — maailma kun sisälsi huomattavasti enemmän sävyjä kuin ennalta oli aavistettu, vaikkei mustavalkoisena näkemys alkujaankaan ollut. Rakasta äitiä seurattiin kuin hai laivaa, noukkien tiedonmurusia kiertävistä katseista, hymyistä ja sanomattomaksi jäätävistä sanoista. Valéria oli aina ollut rempseä luonteeltaan, mutta nyt se korostui entisestään kuin hän olisi elänyt sosiaalisessa kokeessa ilta toisensa jälkeen. Nuori vampyyri joutui muistuttamaan itseään alati tietystä etiketistä ja hahmosta, jonka hänen oletettiin kantavan yllään, vaikka ryhti ei tuntunut hänelle ominaiselta, korolliset kengät puristivat jalkateriä ja parfyymin lemu kutitti silmiä.
Kyseinen painostus sopeutua ei vanhempien puolesta syntynyt suinkaan; Orsolya ja Joseph olivat loppujen lopuksi antaneet tuon räväkästi eläväisen nuoren naisen kehittää omat polkunsa odotuksista huolimatta. Vastaan asetetut sanat kulkeutuivat sen sijaan isoäidiltä asti; Valéria huomasi nopeasti naisen kiertävän häntä kuin mittanauhalla tiettyä numeroa odottaen, kylmä auktoriteetti lujittuen nuorimmaisen selkärankaan. Isoäitiä kohtaan tunnettiin jonkinlaista kauhunsekaista kunnioitusta, vaikkei tähän suorasanaisesti miellytty lainkaan; olihan rikkinäinen perhedynamiikka silminnähtäessä siihen kontekstia enemmän rivien välistä kerätessään, ja vanhempien puolelle asetuttiin hanakasti hiljaisuudessaan, tukensa antaen.
Mitä enemmän omaan elämään panostettiin ja kiinnostuksen kohteita itseensä imettiin, sitä näkyvämpää alkoi olla, että sanaton verkko alkoi kutoutua perheen ympärille. Kapinamielinen vastointahtoisuus näkyi soroisissa reunoissa joihin keskustelut jäivät, hiljaisissa kuiskauksissa jotka iltajuhlissa ja seurapiirien saippuakuplissa kiersivät. Valéria huomasi kuin päästävänsä ihmeen kaupalla tarvitun henkäyksen joka kerta saadessaan yllensä miekkailuvarusteet tai kuullessaan, että sosiaalinen tapaus tultaisiin perumaan, tai hänen ei suinkaan olisi tarve saapua; nuori nainen perehtyi mielummin seurapiireihin sopimattomiin paheisiinsa, kun asemansa kalpeassa valossa paistatteli.
Painostavalle ilmapiirille tuli loppu 1800-luvun loppuessa iltatähden syntyessä Lebeaun perheeseen; lähes odottamatta löysi Valéria itsensä isosiskon asemasta nuorelle Marcelille. Vaikka omaan asemaan nuorimmaisena oltiin ehditty kiintyä, oli suorastaan helpottavaa luovuttaa paikka uudelle verelle. Valéria ottikin itsepintaisesti tehtäväkseen huolehtia pikkuveljestä ensipäivästä lähtien, kiintyen tähän suuresti; ehkä uudessa roolissa nähtiin jotain, jota oli Herculeessakin niin kovasti ihannoitu. Hetkeksi pystyttiin unohtaa Neuvoston aiheuttamat aidot ja kuvitellutkin huolet, ja syväksi onneksi huomattiin pikkuveljen kiintyvän naiseen vastavuoroisesti, ellei jopa painokkaammin. Seurapiirit ja painostavat vaatimukset saatettiin jättää taakse, vaikka Marcelin esikuvana toimittiinkin.
Kaksikko vietti Marcelin rauhallisen lapsuuden ja nuoruuden Lebeaun kotikartanossa, Valéria niin leikkikaverina, huolenpitäjänä kuin esikuvanakin toimien; kartano täyttyi taas naurusta ja elämän äänistä, sen myötä myös itkusta, huudosta ja rikkoutuvista astioista. Kauhukaksikko onnistui härnäämään niin Herculetta kuin vanhempia, vaikka kaikki varmasti toivottivat melun tervetulleena, se elävöittäen kylmästä kärsineet seinät. Marcelin kuitenkin kadotessa hyvästien kera maailman pimeyteen vuonna 1910, putosi Valérian hetkelliseltä onnelta ja autuudelta pohja — odotti paluu seurapiirien syleilyyn ja Elisabetin salaa valvovien silmien alle. Jo tällöin oli tuttavuudeksi tullut samoissa kuppikunnissa pyörivä Ezekiel Linwood ja tämän suhteet nuoren naisen omaan sukuun, mutta miehelle oli suotu vain koppava leuannosto ja silmien teatraalinen pyöräytys ; omassa isoäidissä kun ei nähty mitään niin suurta, kuin tämä hänestä maalaili. Vaikka Valéria piti rakkaaseen pikkuveljeen aktiivisesti kirjeillä yhteyttä, oli jälleen nuorimmaisen talossa täytettävä odotetun iltatähden saappaat, ja tunkea kiristävät korot jalkaansa uudemman kerran.
Vuodet kuluivat ohitse kuin siivillä pakonomaisen sosialisoinnin, kiristävien sukulaissuhteiden ja oman, niin radikaalisti oletetusta normista eroavan elämän keskellä.
Elisabetin hiljainen painostus oli alkanut kutoa verkkojaan Valérian elämän ympärille Marcelin kadottua entistä ankarammalla kädellä, ja vaikka asia ei ollut avoimen keskustelun aiheena koskaan, tunsi nuori vampyyri tukahtuvansa vuosi vuodelta enemmän, kuin hänelle varattu tiimalasi olisi kulunut tuskallista vauhtia. Valéria päätyi istumaan paikalla, joka Marcelille oli kuin kohtalon kautta varattu; täyttämään odotuksia, joita iltatähden oltiin rukoiltu täyttävän ja mahtumaan väleihin, jossa kuopuksen aseman oletettiin astuvan. Vaikka huoli pikkuveljestä oli suurempi kuin katkeruus tämän lunastamaa vapautta kohtaan, painoi tämä huomattavasti nuoren vampyyrin mieltä.
Kuitenkin vuonna 1925, kun Marcel ilmestyi koukeroisten metalliporttien taakse anteeksipyyntöjen kera, ei sanoja tätä syyttämään löytynyt; vain lämmin syleily siunaamaan rakasta veljeä, jota kylmä sydän oli kaivannut jo liian kauan. Iltatähti ei kuitenkaan asemaansa palannut lunastamaan, ja odotetusti Valéria jatkoi linjalla, jolla isoäidin kylmä katse oli pidetty hillityn hallittuna veljen poissakin ollessa; Valéria edustaen siellä, missä ehkä Marcel olisi hänen puolestaan puhunut, tälläyten siellä, missä seurapiireissä suorastaan hohkava veli olisi häntä paremmin joukkoon sopinut. Vuosi vuodelta alettiin huomata, kuinka oma peilikuva ei vastannut odotuksia; rakas miekka pölyttyi nurkassa korsettia kiinni kiskottaessa, meikki paakkuuntui iholle, joka olisi pisamoineen niin paremmin ilman hengittänyt.
Toisen maailmansodan kauhujen jäljiltä moni maa ja suku korjaili itseään, ja kauan jo tietämättömissä ollut pikkuveli löysi tiensä taas kotiin; sukukartanosta oli sodan lopuilla tullut taas Valériankin turvapaikka, jossa yritti mieltänsä takaisin koota ja vanhaan itseensä kosketusta löytää. Iltatähti oli kuitenkin surusta rikki ja tunteisiinsa hukkunut ja tätä pyrittiin piristämään keinolla jos toisella; mutta vasta tyytymättömyyden kummutessa perheen isältä jylisevin, vahvoin sanoin, saivat Valérienkin sanat painoarvoa.
Vuonna 1948 astuivat Lebeaut taas ylimystön seuraan joukoltaan kokonaisina, ja hetkeksi nuori nainen saattoi huokaista helpotuksesta — hänen paikallaolonsa piireissä ei olisi niin ilmeistä, jos Marcel häntä noita kenkiä täyttämään auttaisi. Nopeasti huomattiin kuitenkin iltatähden rosoinen elämäntyyli, joka suinkaan ei hyvää enteillyt, ja vaikka isosiskon varoitukset vain huolta kielivät, menivät ne kuuroille korville. Vuosikymmenen loppu päättyikin veriseen, pimeään ajanjaksoon, jonka aikana Valéria päätyi peittelemään Marcelin aiheuttaman tuhon jälkiä, valehdellen jopa omille vanhemmilleen epätoivoisena pyrkimyksenä päästää iltatähti pälkähästä. Jopa hetken näytti siltä, että huijauksen ja petoksen avulla päästäisiin pulasta, mutta totuus oli turhan optimistista toivetta huomattavasti karumpi.
Valheiden synkkä verkko sai huippunsa isoäidin saadessa selville nuoren naisen erinäisistä tempuista, ja Valérian jo niin kauan aikaa sitten mielessään näkemä tiimalasi pysähtyi Elisabetin jyrkästä käskystä. Naiselle suorastaan ilmoitusluontoisesti kerrottiin isoäidin pitkään järjestelemästä naimakaupasta, joka sinetöisi nuorukaisen kohtalon hyvän sopimuksen vastalahjana. Valéria tultaisiin naittamaan hyvämaineiselle jaloveriselle Neuvostosuhteiden vahvistamiseksi – ja vaikka uutiset eivät suorasanaisena yllätyksenä tulleet, oli sanomattakin selvää, että nuori nainen tunsi loppunsa tulleen. Sulho tavattiinkin lyhyellä aikavälillä, ja vaikka vanhempi jaloverinen mies oli lämminsydämisen oloinen ja sympaattinen Valérian tiedostettua kohtaloa kohtaan, ei tämä voinut kuin tuntea itsensä nurkkaan ajetuksi saaliseläimeksi, vuosia Marcelin asemaa turhaan korvanneeksi nukeksi.
Orsolyan napakasta vastarinnasta huolimatta alkoi näyttää siltä, että isoäidin sana pitäisi lakina, ja häät sovittiin heti keväälle 1956. Tulevan iäisyyden sulho oli vanhan kansan aatteiden kannattaja, ja ajatus rehvakasti matalapohjaisissa saappaissa ja hiukset huolettomasti kiinni sutaistuna kulkevasta vaimosta ei tullut kuuloonkaan; saatika vaimosta, joka miekkaa käsitteli kuin se olisi oman sielunsa jatke hänestä ollut. Valérian ahdistus kasvoi kalenteripäivien kuluessa, ja eräänä epäonnisena iltana, joutui hän tulevaa aviomiestään suutelemaan illalliskutsujen päätteeksi; tämän kurkussa kirvelsi poltto, kyyneleet pistivät vihertäviä silmiä, ja sormenpäissä salamoi. Miehen hyvästeltyään nainen purskahti lohduttomaan itkuun kylpyhuoneessa johon itsensä sulki, hampaat painuen kalpeaan nyrkkiinsä — oksettava ja epätoivoinen tunne tulevasta oli väistämätön.
Viikon kuluessa ilmestyi ovelle kuitenkin odottamaton yllätys; Elisabet tuli tuomaan tietoa tulevan aviomiehen väkivaltaisesta kuolemasta, syyttäen Valériaa ja tämän surullisuudenkuuluisaa kykyä kirota teosta. Nuoren naisen oli aluksi hankala uskoa tapahtunutta, mutta isoäidin kylmän katseen alla ymmärrys tapahtuneesta valkeni molemmille. Valèrie oli käyttänyt voimiansa tiedostamatta ja tunnepurkauksensa oli johtanut miehen voimakkaaseen kiroukseen. Näin oli toki käynyt ennenkin, mutta kenenkään kuolemaan asti se ei ollut johtanut, ja loukkaantumisetkin olivat olleet pieniä, jopa harmittomia. Isoäidin kuitenkin kuvaillessa kuinka miehestä - tai mitä tästä oli ollut jäljellä - oli hankkiuduttu vähin äänin eroon, hajosi Valérian maski, ja tämä mureni naisen edessä. Kaikkia odotuksia vastaan tästä kylmästä ja kaukaisesta sielusta löytyikin tuki tragediaan; Elisabet piilottaen tarkasti lapsenlapsensa vahingon jäljet, tarjoten tälle lohdun tapaisen turvan romahduksen keskellä.
Tapaturman jälkeisen hiljaiselon aikana isoäiti tietoisesti jätti Lebeaun ainoan tyttären rauhaan; kai tämä pelkäsi, että uudelle sulholle liian nopeasti saattaminen saisi Valérian kyvyt paloittelemaan useammankin korkea-arvoisen vampyyrin tunnistamattomiksi osasiksi. Nuori vampyyri sen sijaan koitti palautua kokemastaan; jonkun aikaa kammoten muiden koskettamista, jopa Herculesta ja Marcelia luotaan pois työntäen tietoisesti siinä pelossa, että aiheuttaisi veljilleen jotain kauhistuttavaa. Tunteiden hallitsemisesta tuli kuitenkin ajan myötä helpompaa, ja vihdoin oma kyky nähtiin jonain kunnioituksen ja pelon arvoisena täydessä arvossaan, jonakin, jota tulisi osata hallita välttääkseen jatkossa vastaavan.
–––––
1980-luvulla Valéria palasi ilmoittamatta takaisin seurapiireihin kauan ansaitun hiljaiselon myötä, nyt mukanaan uudenlainen ymmärrys isoäitinsä monimutkaisista motiiveista. Vaikka yhä pidettiin Orsolyan ja sitä mukaa itsensä puolia, eikä asemaansa seurapiirimyrskyssä hyväksytty kuin pitkin hampain, oltiin nyt myös kiitollisuudenvelassa Elisabetille; naimakaupat hetkeksi sivuun jääden myös kuin vastapalveluksena, Valéria ihmisten kilpamiekkailun maailmaan palaten Agathe- nimen turvin.
Tämä hengähdyksen hetki antoi nuorelle naiselle aikaa toipua maailmansa vavahtelusta, ja tuohon samaan aikaan astui myös eräs kilpailunhaluinen ihmiskeho elämäänsä. Sarjansa huipulla vampyyria vastaan miekkaili vain yksi, joka tahtoi samassa tahdissa pysyä ylivoimaisen, vaikkakin lajilleen täysin luonnollista vauhtia ihmismaailman herkkyyteen säätelevän Valérian kanssa. Nuoren miekkailijan nimi oli Jeannine, ja inhonsekainen kahdenkeskinen kilpailu ja selittämätön jännite syveni lopulta pukukopissa jaettuun kiihkeään suudelmaan, sitten toiseen — kaksikko kohdaten toisensa turnauksissa ympäri maan, vain jakaakseen yhteisiä öitä pitkien ottelupäivien jälkeen. Jeannine oli ensikosketus kohti Valérialle täysin tuntematonta vapautta, ja tämä huomasi janoavansa sitä hetki hetkeltä enemmän, tietäen tuon olevan kuitenkin sukunimensä painon alla mahdottomuus. Kisaamisen, vapaudenhuuman ja ihmisnaisen lämpimästä kehosta omaansa vasten nauttiminen olivat harvinaisuus, varastettu hetki todellisen ja odotetun välistä, ja Valéria hukuttautui siihen aina, kun pystyi.
Elisabet ei kuitenkaan suinkaan ollut antanut periksi, ja vuonna 1989 ehdotti hän uutta sulhoa, johon Valéria tiukasti kieltäytyi. Tilanteeseen hän keksi itselleen pakotien; julistaen kuin irvistyksenä vanhanaikaista jaloveristen seurapiirien arvomaailmaa vastaan, että ken tahtoisikaan naida Lebeaun tyttären, saisi miekkailla siitä, tytärtä itseään vastaan. Odotettavasti isoäidin tarjoama jaloverinen päätyi takamukselleen, samoin myös seuraavien vuosien aikana muutama yrittänyt, ja hetkeksi nainen pääsi niskan päälle asemassa, jossa ei olisi kuvitellut sen alunperinkään onnistuvan. Vakaviin toimenpiteisiin Valèrieta vastaan ei alettu, ehkä edelleenkin tiedostaen florettia pyörittelevän Onnettaren viimeisimmän katastrofaalisesti epäonnistuneen naimayrityksen. 2000-luku lähestyi siis lempeämmin, kuin vuosisadat siihen mennessä, Lebeaun tytär vihdoinkin saaden pesäeroa suvun asioihin; matkaillen, kisaten ihmismaailmassa ajoittain ja käyden lävitse muutaman lyhyen suhteen, jotka eivät pidemmälle johtaneet, mutta kasvattivat naisen käsitystä autonomiastaan, suvun puolesta pakonomaiset seurapiirivierailut hoituen kaiken ohella.
Vuosituhannen alussa ilmaantui kuitenkin vanha huoli näköpiiriin; rakas pikkuveli oli kadonnut elämänsä monivaiheisilla teillä, ihmismaailmasta kaikuen uutisia kammottavasta verilöylystä Berliinin suunnalla. Valéria odotti ahdistuksen vallassa yhteydenottoa, jonka turvin hän kykenisi saapumaan Marcelin avuksi, mutta sanaakaan ei kuulunut. Tämän olinpaikka jäi arvoitukseksi, uutiskanavat terrorismiuhkaa kuin kaikuna maasta toiseen toistaen, ja kaaos sai naisen palaamaan kotiseuduilleen, kuin odottaen, että pikkuveli itse rautaporteista sisään kävisi. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja odottavan aika venyi, kunnes Orsolya itse otti asian hoteisiinsa, iltatähden kotiinsa retuuttaen vastalauseita hyväksymättä.
Elämä Ranskassa alkoi nuoren naisen silmissä saada itseensä taas painostuksen sävyjä, ja yksi illallisjuhla yli muiden katkaisi lopulta pitkään lähes äänetöntä kapinaansa tehneen tyttären kärsivällisyyden; sopimaton kommentti heitettynä toisensa päälle sai Valérian lopulta ääneen päätöstänsä julistamaan, joka mielessä oli jo niin kauan itänyt. Illallinen päättyi ivallisesti kohotettuun lasiin, Neuvostosuvun kultalapsena niin kauan toiminut nainen ilmoittaen päämäärättömästä lomastaan isoäitinsä silmien alla. Valérian silmissä oli alkanut näkyä epäilyksen merkit siitä, että pian, kävisi hän jotenkin valtapelien nappulaksi tavalla tai toisella haluamattaan; kyseenalaistettava voimansa joko toimien Neuvoston tavoitteiden avuksi, tai hänen avioliittoon viemisensä käyden rakoavia suhteita solmimaan.
Tämä siis teki sen, mihin ei sata vuotta sitten olisi vielä mitenkään rohkeuttaan kyennyt keräämään: poispääsyä oltiin kaivattu, ja tämä tulisi löytymään ainakin väliaikaisesti Yorkin kaupungista, Willingtonin akatemiasta. Laukkuja pakatessaan oli nuori vampyyri kuitenkin tietämätön niin Neuvoston suunnitelmista hänen itsenäisyyden julistamisensa varalle kuin sovinnosta tulevasta, hänen tällä kertaa loppuunsa ehdotta vietävästä kihlauksestaan.
my boy builds coffins
for better or worse
and one for me too
Looksfor better or worse
some say it's a blessing
some say it's a curse
he made one for himselfand one for me too
Tuskin harva kävisi Lebeaun tyttären ulkomuotoa rujoksi tai rahvaaksi kommentoimaan, jos edes moista ehdottaa uskaltaisi; nuori nainen kun hohkuu kaikessa koruttomuudessaan, eläväiset ilmeet usein solakoita piirteitä koristaen. Vaikka reilun kolmensadan vuoden ikä tuskin kohtaa monien jaloveristen elämänkokemuksien mittapuuta, on katseen vakaudessa, kannetussa ryhdissä sekä ääneen suoduissa ajatusmalleissa tiettyä hallittua kypsyyttä. Tasapohjaisia kenkiä suosiva solakkaraajainen nainen yltää 173 senttiin pituudeltaan, ja tämän keho on kaikessa sopusuhtaisuudessaan tasapainossa — muodot kun eivät pistä näyttävästi silmään vaatetukseen kiedottuna sen enempää kuin urheilun kautta kerätty lihasmassakaan, tämän luusto korostuen poskipäissä, leukaperän hienoudessa sekä solakoissa käsissä. Siinä, missä muiden perheenjäsenien piirteet taistelevat kontrastissa keskenään, korostuen niin hienovaraisena loistona, ovat Valèrien suhteellisen pehmeät, kuin piilotellen sitä uhmaa, jota nainen pursuaa. Tämä näkyykin enemmän kohotetussa leuassa, suoristetussa selkärangassa, sekä tavassa, jolla liikutaan ronskin hallitusti. Nainen kantaa itseään kuin tietäen, että ansaitsee tilan jossa on, eikä pyytele sen suunnilta olemassaoloaan anteeksi.
Kasvoille kertyykin usein ilmeiden kirjoa leimuavasta vihasta leveään, silmät siristävään hymyyn. Kapea nenänvarsi, ylähuulen hienoinen kaari ja solakka kaulan linja tuovat esille sukuperinnön heleyttä parhaimmillaan; sen sijaan kulmien ala ja silmien tumma ripsiympärys herättävät huomion itseensä. Heleän vihreänsinertävästä aina emeraldin syvään loistoon väreilevät pupillin ympärykset sysimustine keskustoineen ovatkin usein varmat, nuoren vampyyrin katse väistämätön ja tiukasti sanojensa takana pysyvä. Kullan ja tummanruskean pisamameri levittäytyy pitkin nenänympärystä, aina kuultavan otsan ja poskipäiden alalle, heleä puna tuota marmorinvaaleaa ihoa maalaten. Hiussuortuvat, jotka taipuvaisia kevyistä laineista aina täyteen kiharaan ovat, värjäytyvät luonnostaan syksyn heleään ruskeaan ja kullankeltaiseen, osa tyvistä hiukan tummempaa sävyä saaden. Valon kajossa punertavaan taipuvat kutrit kulkevat usein pään ympäri punotulla letillä tai osittain kiinni sidottuna, aukinaisina kuitenkin leuan pistäviä kulmia ja olkapään reunamaa hipomaan käyden.
Silmissä kulkeva hohtava palo muuttuu nopeasti mitä lempeämmäksi, tyynimmäksi mereksi, joka puoleensa puhuttelee; ovathan käytöstavat jaloveriselle verenperimään kirjatun lailla tuttuja, ja kohtelaisuussäännöt osa elämää Neuvostosuvussa. Vapaana näistä velvollisuuksista on pehmeä, hiljainen ääni taipuvainen kuitenkin remakkaan nauruun sekä kupliviin ja hersyviin keskusteluihin; kauan pidettiin tätä eläväistä persoonaa piilossa, mutta nykyään se lähes poikkeuksetta tuodaan esille myös oman perheen turvan ulkopuolella. Kirkas hymy tai sitäkin näkyvämpi irvistys leviävät helposti suulle, sillä vaikka tuo omanlaisensa kypsyyttä kumpuava rauhallisuus on vampyyrissa paikallaan, ei tämä suinkaan elämäänsä pois uneksi. Ensisilmäyksellä saattaakin odottaa huomattavasti hempeämpää vastaanottoa, kuin naiselle lähimmäisivät todella saavat; tervehdykset ovat äänekkäitä, kehonkieli puoleensa kutsuva ja voimakas.
Omanlaisensa huolettumuus kuvastuu juuri tässä koruttomuudessa, joka ulkomuodostaan kumpuaa; kiharat valuvat vallattomina silmiensä eteen, meikkikerrokset muistuttaen vain seurapiirien kauhistuksista. Huolittelu on joskus pakonomaista, ja siihen yleensä kuuluu lisäksi epämukavaan vaatepariin ahtautuminen ja jalkapöytien koroissa polttelu — villistä nuoresta saadaan tarpeeksi sukimalla salonkikelpoinen ja etikettinsä kantava kaunotar, ja tämänkaltainen tälläytyminen nähdäänkin usein vain jaloveristen kuppikuntien illallisjuhlissa ja tanssiaisissa. Vaikka arkielämässään helmoihin ja etenkin tummanpunaisen sävyisiin huulipuniin ollaan uudella vuosituhannella miellytty, on nopealla maneerien tarkastelulla helppo ymmärtää, miksi 1800-luvun kestityksissä ansaittiin kasa ärtyneitä katseita.
Vaatetuksessaan Valèrie vaihtelee huomattavasti vuodenajasta tai mielialastaan riippuen; voisi nähdä, että vampyyrilla on useampi häntä kuvastava tyyliä mukaileva, joiden välillä selataan silloisen mieltymyksen mukaisesti. Joskus nuori nainen voidaan tavata syksyn väreihin taipuvissa neuleissa ja pitkissä pellavahelmoissa, toisinaan yllä voi olla räväkän punainen jakkupuku. Suurin mieltymys näkyy kuitenkin olevan leveälahkeisissa kangashousuissa ja istuvissa korkeakauluksisissa pellavapaidoissa, värimaailma eläen hiustensa kullanhohdosta alkavaa talvea epäilevään tummaan ruskaan. Vuosisatoja inho on sen sijaan kohdistunut torson ympärillä istuviin, tiukkoihin vaatetuksiin sekä monikerroksisiin helmauksiin, näille syynsä kenties traumaattisista ensimmäisistä juhlaedustuksista jääneinä. Mukavuus ja tyyli kulkevatkin päivittäisessä vaatekaapissa käsi kädessä. Muutamia koruja voi usein nähdä Valérien yllä, kultaiset keveät renkaat yleensä suortuvien alta pilkistäen. Metallinsävyiset kaulakorut ovat löytyneet huulipunan kanssa yhtenevällä ajanjaksolla, mutta viehätys löydetään myös erinäisistä puumateriaaleista taipuneista amuleteista tai korvakoruista. Sormus tai kaksi ovat yleisin koristus, jota naisen asusteista löytyy, ja aika ajoin tämä saattaa myös mielensä pitämiksi levittää kevyttä paljettikimalletta pisamiensa ylle.
Siinä, missä asemansa on vaatinut vastuunottoa, on miekkailu Valèrien vapauden mitta; sonnustautuneena kilpa- saati harjoittelutilannetta istuvaan valkeaan lamèen, piiloutuvat leimuavat silmät säleikköisen kypärän taakse. Floretti on kepeä jatke kädelle siinä missä kuin rapiiri, lyömämiekka kuin säiläkin, ja vuosien varrella erilaisten historiallisten miekkojen kerääminen on kuin kulkenut harrastuksen sytyttämän palon mukana. Jos jossain, on harjoittelusalissa nainen elementissään, valkoinen asu kuin toinen iho päällä lipuen, liikkeet sulavina ja säkenöivinä taipuen.
Etes-vous prêts?
Allez!
Character
Reilun kahdensadan vuoden ikä on tehnyt Valèriasta niin vanhan ikäisekseen, kuin myös leikkisän ja lapsellisen vuosiinsa katsoen; nuo kaksi puolta tasoittaen toinen toisiaan satunnaisesti jopa sopivalta tuntuvassa harmoniassa. Vastuunomainen huolehdinta reilu sata vuotta nuoremmasta pikkuveljestä sekä isoveljien kypsässä seurassa kasvaminen ovat pitäneet tämän kapeilla raiteilla, jotka arvoasemalle ominaisuuksiltaan varmasti oltaisiin suotaman. Toisaalta samalla, ovat vuodet mahdollistaneet naisen kasvun keppostelevan jälkimmäisen asemassa ensimmäisen puolikkaan elämästään, jatkaen tätä leikin ja pilan tanssia Marcelinkin syntymän jälkeen iltatähden seurassa. Perheen suojeluksessa on opittu valppaaksi, aistien nuorina vuosinaan ne monet kireät langat, jotka sukusuhteita erilleen vetivät. Ehkä lapsenomaisessa riehakkuudessa, johon aika ajoittain antaudutaan, jahdataan jotain menetettyä ja haaveiltua, josta tuskin koskaan todella saatiin kiinni. Kuinka onkaan, Marcel ja Valèrie ovat monen päänsäryn aihe, varsinainen hirmumyrsky yhdessä.
Nuoren vampyyrin innon ja uhman tasoittaa kuitenkin usein alas tuo alati kohteliaan jaloverisen etiketti, joka on revittävä esille tavalla kuin toisella sosiaalisissa ympäristöissä. Selkärankaan iskostetut puheen hienoimmat vivahteet soljuvat punatuilta huulilta vaivatta, onhan nuorimman kultalapsen roolia kannettu ensin yhden, sitten kahden edestä. Pakonomaisessa tarpeessa tähän rooliin on vajottu liiankin pitkäksi aikaa. Oma asemansa tunnistetaan muiden suojelemisen ja suhteiden tasapainottamisen määrissä, ja siksi tämä katkerakin kalkki nieletään, joskus enemmän, joskus vähemmän vastarinnalla. Maailman epäreiluutta ei kuitenkaan ihmetellä, vaan tilanteesta otetaan saatava irti, hiljainen vastarinta rinnalla kytien. Omaan epätoivoon vajoaminen merkitsisi viimeisistäkin langoista irroittamista, ja siksi koppava leuka nostetaan mielummin pystyyn.
Nainen saattaa pakollisissa seurapiiritilanteissa vaikuttaa kasaan kerätyltä ja tilannetajuiselta, mutta tämä puolisko karisee nopeasti perheen ja läheisten edessä; ovathan nämä tottuneet remakkaan naiseen pienestä pitäen, heitä meteli ja hersyvä nauru eivät hetkauta. Valérie on tyypillistä ekstroverttiakin lähentelevä persoona oikeassa seurassa, tämän kosketukset lämpimiä ja läheisiä, puhe kiirehtien kuulumaan. Rakkaita halataan, suukotetaan poskipäälle, tai pidetään kädestä; tämä on yhtä lailla yksi nuoren naisen tapa osoittaa kiintymystään, kuin myös tavanomainen tottumus jakaa lämmintä voimaansa kykynsä kautta. Salaperäisyydessä tai peittelyssä ei juuri nähdä tarkoitusta, ovathan nuo vihertävät silmät vasta vähäisiä vuosia todistaneet — oma kuolemattomuus ei vielä ole eksistentiaaliseen pohdiskeluun ja loputtoman kurjuutensa käpertymiseen johtanut kurimus, vaan roihuava elämisen palo johdattaa tilanteesta toiseen. Juuri tästä innosta johtuen ovat vuodet tuntuneet pyrkimään vain tukahduttamaan Valèrieta, ja kahleita kammotaan, ne niin nuorena hänen eteensä esitettynä silkinpehmein sanoin ja kylmin odotuksin.
Konsensusta omasta persoonasta tai sen moninaisuudesta ei ole nuorella vampyyrilla vielä suuremmin muodostunut, vaan tämä on pyrkinyt riipimään tilaisuudet toimia sen mukana, mitä sydän vie, harmillisen harvoin tuo lopulta kuitenkaan onnistuen. Vuodet eivät ole sumentuneet vielä yhtenäiseksi massaksi, vaan elämä on ollut vivahteita täynnä, siinä käyneet ja vaikuttaneet henkilöt muistaen eläväisinä. Vaikka tietyt ajanjaksot ovat tahtoneet painua harmaaseen hämärään ja patoutuvan negatiivisuuden tulvaan, on siitä lopulta yritetty etsiä pakokeinoa; kapinamieli on näyttäytynyt tämän mukana, saanut lovimaan tiensä kohti sitä, mitä todella tahtoisi tehdä. Varovasti on opittu taiteilemaan trapetsilla ihmismaailmaan sekoittuvaan oman elämän ja Neuvoston silmissä suotavan Elisabetin lapsenlapsen tarkoin vahdittua roolia. Joskus nämä mielletään jopa täysin kahdeksi eri versioksi itsestään, vaikka ajan myötä rajat ovat lipsuneet, ja samalla tajunta omasta auktoriteetista on kasvanut itsevarmuuden mukana.
Kaikkeudessaan Valèrie on äärimmäisen tietoinen tekojensa seurauksista, ja harvoin lopulta toimii mielensä mukaan täysin vapaasti. Marcelin poissaolon takia on täytynyt löytyä keinot niin pitkäaikaisesti Neuvoston läheisyydessä jaksamiseen; nuori nainen tuntee samalla niin olevansa vastuussa pikkuveljestään, kuin myös pitävänsä huolta perheestään, vaikka asema oliskin hänelle puoliväkisin työnnetty. Valèrie ei kuitenkaan syytä tilanteestaan näistä ketään ja tietää kaiken tapahtuneen sanelemattoman pakon alla. Tukahtuneet tunteet sen sijaan kohdistuvat enemmän armaaseen isoäiti Elisabetiin ja samalla koko Neuvostoon itseensä, joiden katsotaan olevan enemmän syynä perheensä monimuotoiseen ahdinkoon ja sydänsuruun. Kaiken kautta päädytäänkin aina lähimmän verisuvun puolelle – ovathan nämä lämmön, rakkauden ja kodin ympärille parhain tavoin turvanneet, ja takaisin halutaan antaa samoin.
Vaikka asemalla tai mammonalla ei nähdä erityistä merkitystä ja niitä kohtaan jopa halveksuttavasti aika ajoin suhtaudutaan, on kilpailunhaluisuus ja pätemisen pakkomielle vahvana veressä. Tämä näkyy niin miekkailun maailmassa kuin myös siinä jatkuvassa pelissä, mitä Elisabetin kanssa tunnutaan pelaavan; isoäitiä, kuten ei myöskään Neuvostoa, haluta päästää niskan päälle, näiden asettamia rajoja torjuen ja kiertäen. Harva on se hetki, kun ei puheessa jokin hiljainen piikki mukaan eksyisi, tai pakottavan ahtaan häkin kaltereita koeteltaisi, kuin testaten, kuinka takaisin vastataan. Lähes itepäisesti tahdotaankin kieltää moisen korkeakulttuurisen elämän houkutus, vaikka siitä on hyödyttykin lyhyen elämän aikana. Ideaalinen tasapaino löytyykin, kun Valèrie voi kahmia itsellensä aseman tarjoamat edut, kuten matkustamisen ja loputtomat yksityiset miekkailutunnit, ja silti ilmaista epätyytyväisyytensä mitan. Sukuveren taakka nimittäin kannetaan, mutta muistutetaan alati, että se tahdotaan kantaa omalla tavallaan vuosikymmenien alistumisen jälkeen.
Todistamisen määrä voi näkyä jopa liiallisena haastamisena, uhmana, joka vihreissä silmissä liekehtii, sen rajoja vielä itsekin selvittäen. On uuvuttavaa käydä jatkuvasti vastavirtaan, mutta itsensä saatetaan myös kaikessa räväkkyydessään loukata; asenne on omiaan harjoituskehän sisällä, mutta samaa tulta saa aika ajoin hellittää, ettei hiljainen kapinansa liian äänekkäitä muotoja saa. Todelliseksi leiskuvaksi vihaksi tai raivoksi nuo tunteet kuitenkaan harvoin pukeutuvat, vaikka ärtymys voi olla yhtä helposti liekehtivää, kuin myös tulla taltutetuksi. Itseänsä puolustetaan tätä nykyä huomattavasti hanakammin, sillä silläkin on ollut mittansa, johon alati asemaansa alistuneen naisen hermot ovat kantaneet. Kahdensadan vuoden lähes ehtymätön hiljaisuus lopulta pukeutuikin surullisenkuuluisaan ilmoitukseen lähteä maailmalle, tämän seurauksia yhä hartioilleen odottaen, tietäen, että ne hänen varjossaan eittämättä seuraavat.
Liekin rinnalla on tekojaan harkitseva, rationaalinen puoli, joka on omiaan vastuullisen siskon roolissa, huoli ja tilanteiden ennakoiminen pikemminkin kohdistuen yleensä muiden hyvinvointiin kuin omaansa. Itsensä uhrautuminen on ollut Valérien elämän toistuva teema, ja tuota persoonan marttyyrimaisuuteen taipuvaa sisintä hänen omanlaatuinen kykynsäkin jäljittelee. Jatkuvaa jakamista toivotaan tehtävän täysin altruistisista ja epäitsekkäisistä syistä, mutta etsiikö nainen samalla hyväksyntää ja kuuluvuuden tunnetta konkreettisen hyötynsä kautta? Kuinka tuo onkaan, Valèrie itsekään tuskin on täysin varma.
Naisella on pakottava tarve pitää itsenäisyytensä rippeistä kiinni kynsin hampain, nuo harvinaiset hetket kultaisia. Helpompaa kuin vajota omaan epätoivoonsa ja hyväksyä kohtalonsa veressään, on selkärankaa kahta kauheammin suoristaa, koska jos jotain Valèriesta kuihtuu, uhma jääköön viimeisenä kytemään. Tuolla samalla tarmolla varjellaan myös perheen iltatähteä — tämän edestä nainen on valmis valehtelemaan vanhemillensakin, loputtomina jopa epätoivoisina yrityksinä pitää Marcel siipiensä suojassa maailmantuulten riepotuksilta. Pikkuveljeä halutaan suojella yli kaiken, kaksikko jakaenkin toisilleen luottamuksensa, syvimmät salaisuutensa ja unelmansa. Jossakin on kuitenkin varmasti särkymättömänä niin itsellensäkin vakuuttavana pysyvän vampyyrin raja, voimavarat kun ehtymättömät eivät ole.
Suurin ja kontrolloimattomin pelko on liittynyt Valèrien omiin manipuloinnin voimiin; traagisen tapahtuman jälkeen pidemmän aikaa on vältetty muita ja pyritty olemaan käyttämättä onnen muuntelua. Nykyään voima on vahvemmin palautunut omaan kontrolliin, ja itsevarmuus hallinnasta parantunut — silti välistä elätellään pelkoa tilanteen uusiutumisesta, ja nainen pyrkiikin tietoisesti pitämään voimansa taka-alalla konfliktitilanteissa vahinkojen estämiseksi.
Valèrie loppujen lopuksi on kivuliaan täynnä toteutumattomia unelmia ja paloa, ympäristönsä niin kovasti niitä pyrkien tukahduttamaan; elämänsä pysähtyneenä samoille urilleen niin nuorena, iltatähden paikalle asettuessaan suvun nuorimman kultalapsen asemaa kantamaan. Noiden kalterien sisällä on opittu pelaamaan omaa peliään, taistelemaan siitä, mikä on vielä saavutettavissa. Toiveet tulevasta ovat eittämättä yhä olemassa, vaikka liiankin kauan hiljaa alistuttiin sille, mitä luultiin olevan ainoa mahdollinen kohtalon käänne.
beloved,
won't you spare me a glance?
won't you spare me a glance?
there's a knife pressed between my ribs,
so much love blood gushing out of the wound
i think i'm drowning in it.
Ihmismaailmassa Valèrie on näkynyt historian kulun aikana eri nimen turvin. Hän on kilpaillut siitä lähtien, kun kuolevaisten säännöt sallivat naiset mukaan rakkaaseen lajiinsa, pitäen kuitenkin huolta etteivät kasvonsa tarpeeksi tutuksi ole tulleet. Ehkä tunnetuimpana meriittiinään, ja ainoana, josta Agathe-nimen turvin kasvot lehdistössä ovat, on hän toimintansa Ranskan naismiekkailijoiden parhaimmiston valmentajana 1900-luvun lopulla. Tämä huipentuikin vuoden 1980 Moskovan Kesäolympialaisiin, Pascale Trinquetin voittaessa kultamitalin Valèrien työn auttamana.
Vampyyrien puolessa nainen on kuitenkin tiedetty Lebeaun suvun ainoana tyttärenä, joka Neuvoston parissa kulkeutuvan maineensa mukana on asemaansa alistunut. Nimi tuo voimaa, ja avaa omia oviaan, mutta painaa myös ristinä harteilla raskaana; onhan tämä usein olemuksellaan oletettua vastustanut, uudella vuosituhannella lopulta nämä avoimemmin sanoittaneena. Toisin kuin pikkuveljeään, pidetään Valérieta “kehityskelpoisena yksilönä”, kuin eläimenä häkissään, joka mahdollista täysin kesyttää olisi.
Noita kaltereita on kuitenkin käyty nyt vahvasti kokeilemaan Yorkiin pakenemisen mukana, Willingtonin akatemian yöluokalle asettuessaan. Suvun kaulapantaa tuskin pystytään koskaan täysin karistamaan, ja Neuvostolla on kieltämättä suunnitelmansa vampyyrille ja tämän käytännölliseksi osoittautuneelle kyvylle; nyt kuitenkin tämän annetaan elää ainakin hetki vapauden illuusiossa. Yöluokka nähdään kuitenkin mahdollisuutena pelata informaatiota Neuvoston tietoon, ja osittain tämänkin takia on Valèrie päästetty siipiään kokeilemaan suhteellisen vähällä metelillä.
Vaikka nämä uhkakuvat kummittelevat nuoren naisen mielessä elävänä ja varsin tiedostettuna, tällä hetkellä pyritään pysymään erossa vuosisatoja kahlinneesta seurapiirien pyörityksestä. Pieni toivo elää mahdollisuudesta aloittaa alusta, samalla pikkuveli Marcelin läheisyydessä eläen kuin tätä silmällä pitääkseen. Elisabetin järjestelemä kihlaus on kuitenkin astumassa vuoden alussa toteen, tahtoi Valèrie sitä tai ei — uutiset vain eivät ole vielä tavoittaneet naisen itsensä korvia, paha aavistus leijuen ilmapiirissä.
Neuvostoa kohtaan on elämän aikana kietoutunut varsin monimutkainen niin vihan kuin katkeruudenkin maalaama suhde. Joukko nähdään lähes nimettömänä ja kasvottomana osana sitä, joka kietoo naisen hänen asemaansa, eikä sen tavoitteille tai juonitteluille nähdä juuri sympatiaa tai oikeutusta – mieluiten pysytään siis kaukana. Korvat ovat kuitenkin pysyneet auki niin itsensä kuin perheensäkin puolesta, onhan Valérialla paljon, mitä menettää.
Vampyyrit itsessään näkyvät jalosuvun silmissä lähes pakostakin erillisenä joukkona omasta elämästä, sillä yön maailma on kohdellut niin perhettä kuin tytärtä aina joko maskin päälle maalatun kohteliaisuuden tavoin tai siirappia tihkuvin sanoin. Mielenkiinnolla odotetaan, kuinka Akatemia ja sen väki ihmisistä yön kulkijoihin avaavat uusia ovia ja muuttavat käsitystä siitä maailmasta, joka itselle vielä on niin valitettavan kaukainen. Niin paljon kuin Neuvosto ei siitä pidäkään, on nainen eritoten kiinnostunut tästä yhdessäolon harmoniasta, jota hänelle on suurin sanoin maalailtu.
Ihmiset itsessään ovat kiinnostava joukko, jonka mukaan on vuosien varrella soluttauduttu eri nimin ja identiteetein. Rakastajia, ystäviä ja vihamiehiä on löytynyt tuon täysin oman elämänsä keskuudesta, ja rodun raakuus ja avoimuus jaksavat kiinnostaa Valèrieta. Nuoruudessa istutetut arvot ovat vavahtaneet paikoiltaan kilpaurheilun maailmassa ensimmäisiä kertoja, ja ovat sen jälkeen jatkaneet mukautumistaan. Uteliaisuus kuolevien itsekkyyden, vallanhalun ja verenhimon riittämättömyydessä pitää naisen varpaillaan; mitä kaikkea ehtiikään vielä paljastua lajin luonnosta? Lähin rakastajista, Jeannine, on joku, jolle oma identiteetti uskallettiin kerran paljastaa; tämän menehtyessä koettiin ensimmäisen kerran ripaus siitä, minkälaista ihmismaailma tuntee kohdatessaan menetyksen surua.
Metsästäjiä ja noitia lähestytään lähes samalla kiusaavalla uteliaisuudella mitä kuolevaisia. Heitä ei ole ollut syytä pelätä tai eritoten välttää, onhan asema turvannut suojelevat kalterit ympärille. Osittain toivotaan, että uusi elämänvaihe saattaisi tutustuttaa tarkemmin kahden niin eriävän mutta silti tuntemattoman käsitteen pariin. Suhteet eri valtatasojen välissä ovat varsin tiedostettuja, ja jo nuorella iällä valitettavan rivien välistä luettuja. Elämä seurapiireissä on pakottanut pysymään kartoilla poliittisesta liikennihdästä suuntaan jos toiseen, joten asioista ollaan hyvinkin perillä.
Other
- Valèrie puhuu ranskaa ja unkaria äidinkielinään, heleä korostus pikemminkin tuoden vain eloa sanoihin, kuin välttämättä aksenttia tapailisi lainkaan. Englanti on käyttökielenä yleisin, vaikka äidinkielet toimivat ilmaisukielistä vahvimpina, niihin usein vaihtaen läheisten kesken nopeasti. Vuosisatojen varrella mukaan on tarttunut useita muitakin laajasti tunnettuja kieliä niin kisaamisen kuin oman mielenkiinnon mukana; näistä parhaiten taidetaan muun muassa italia sekä kasa slaavilaisen kieliryhmän osasia kuten venäjä, puola ja slovakki.
- Nainen nauttii kovasti taiteista, ja on mieltynyt eritoten jousisoittimiin; hän taitaa sellon ja viulun salat, sekä äitinsä opetuksen kautta pianon. Rentoutuakseen tämä käykin kuuntelemassa useita ihmismaailman konservatorioesiintymisiä sekä konsertteja. Myös erinäiset galleriat, museot ja historialliset kohteet ovat suuri kiinnostuksen kohde, sekä baletti ja teatteri itsessään suuri lapsuudenrakkaus. Ei ole harvinaista, etteikö pyydettäessä nainen päätyisi soittamaan illanviettäjäisissä tai tapahtumissa; itse tähän asemaan hän ei kuitenkaan tarjoudu.
- Verenhimo on aina ollut jotain, jonka kanssa on kyetty elämään suhteellisen hyvin, eikä suuria itsehillinnän pettämisen hetkiä ole tapahtunut. Omat tarpeet on tunnistettu ajoissa, jotta niille antautuminen on ollut varsin rauhallista. Kilpailutilanteissa kiihtyminen on kuitenkin johtanut muutamaan lähellä piti-tilanteeseen, jotka ovat ratkenneet pukukoppien pimeydessä ja vesihöyryn sumentaneissa suihkutiloissa.
- Valèria keräilee historiallisia miekkoja ja terä-aseita. Hänellä löytyy useita yksilöllisiä kaiverrettuja miekkoja, jotka ovat löytyneet satunnaisilta keräilijöiltä ja mitä mielenkiintoisimmista loukoista ympäri maailman. Muutamat museoihin päätyneistä keräilyharvinaisuuksista ovat kulkeneet naisen kautta, osan valmistajan hän on tuntenutkin; yksityistöitä hän on teettänyt näillä vuosien varrella useamman.
- Nainen on valmentanut useampaa miekkailujoukkuetta, ja tehnyt lisäksi muutaman uran vähemmän näkyvissä piireissä. Ihmismaailman uutisotsikot tunnistavat hänet lähinnä olympiakisavalmennuksista sekä niistä seuranneista yksittäisturnausvoitoista.
- Erinäiset päihteet kuten alkoholi ja huumeaineet ovat toisinaan mukana naisen elämässä, mutta eivät ota suurta painoarvoa; tupakka-aski on kuitenkin lähes aina mukana, salainen pahe lievittämässä stressiä ja ahdistusta syöpäkääryleen muodossa.
varpu – created 2020 – FC: Saoirse Ronan