Beatrice sai elämältä huonot pelikortit heti ensimmäisessä jaossa, syntyessään Byron ja Editha Ravenin ensimmäiseksi ja ainoaksi jälkeläiseksi ennen ensimmäisen vuosituhannen taitetta; koko Ravenien suku joutui erityisen aggressiivisten vainojen kohteeksi, pakottaen jäljelle jääneet jälkeläiset kaivautumaan maailman pohjamutiin henkensä säilyttääkseen. Beatrice oli tuskin ehtinyt varttua aikuisuuteen, kun oli jo aika karata – herätys saapui lopulta Edithin murhaan naamioituneena, jaloverisen hybridin kuollessa yön pimeydessä paikalle saapuneen surmaajansa käsivarsille, ruumiin tippuessa kylmän lattian kivetykselle vasta kauan sen jälkeen, kun Byron oli jo kiidättänyt ainoan tyttärensä tarpeeksi kauas murhenäytelmästä. Beatrice ei saanut asettua aloilleen, joutuen katoamaan kauas Aasiaan, jossa kukaan ei tuntenut puhdasveristä linjaa eikä ymmärtänyt sitä, mitä nainen edusti; vampyyrit olivat kaukaista legendaa, jonkin helvetin demonin ruumiillistuma, johon kukaan ei oikeastaan uskonut. Niin nuorena perheestään eroon joutuneena naisen oli keksittävä omat selviytymiskeinonsa, valehtelemisen kuuluessa luontaiseen vaistoon, eihän kukaan saanut tietää vampyyrittaren todellista perimää – sukunimi pyyhittiin historiaan, Beatricen löytäessä pian paikkansa mongolikansan keskiöstä palvottuna puolijumalana, shamaanina, joka kykeni parantamaan sairaita ja ennustamaan tulevaa. Ihmiset antoivat kuolemattomalle kutsumanimen Niamh, myyttien alkaessa nopeasti muodostua naisen ympärille, olivat sanat sitten totta tai eivät.

Aasiassa vietettiin vuosisata, toinenkin, kunnes ympäröivä maailma vaikutti hellittäneen kuristusotettaan sen verran, että Beatrice saattoi sulautua takaisin eurooppalaiseen yhteiskuntaan – omaa nimeään ei nainen kertaakaan erehtynyt käyttämään edes vahingon kautta, turvautuen useisiin eri aliaksiin vuosisatojen varrella. Erityistä kiinnostusta herättivät 1400-luvun noitavainot, joista nainen sai osansa. Takaisin Englantiin vampyyritar oli onnistunut palaamaan muutama vuosikymmen sitten, asettuen pohjoisosassa sijaitsevaan kaupunkiin, jonne oli alkanut virrata muuttavaa ihmiskuntaa jo vuosia aikaisemmin; luonnollisesti katoavat henkilöt ja verettöminä löytyneet ruumiit nostattivat kysymyksiä, joihin kukaan ei osannut vastata. Ei ainakaan ennen, kuin uudenlainen teoria noidista saatiin luotua; oletettu sopimus itsensä Paholaisen kanssa antoi noidille voimia, joita kaivattiin ainoastaan pimeyden ruhtinaan herättämiseen, johon ruumiit luonnollisesti linkitettiin. Vaikka tuntuikin suunnattomalta huvilta seurata vierestä ihmisten elämää ja sen suuria ylä- ja alamäkiä, sai Beatrice pian itsekin osansa, joutuen syytetyksi – kidutuskeinot eivät tuottaneet tulosta vampyyrittaren antaessa kuolevaisille avokätisesti tilaisuuden näyttää taitonsa, niiden kuitenkin osoittautuivat onnettomiksi. Kaupungiksi kasvamassa ollut kylä pyyhkiytyi historiaan yhtenä onnettomana yönä, Beatricen saatua vihdoin tarpeekseen; kukaan ei jäänyt eloon kertomaan murhenäytelmästä seuraaville sukupolville, kylän muuttuessa nopeasti aaveiden riivaamaksi. Ensimmäiset Euroopassa tuulta alleen ottaneet huhut ja juorut löysivät alkunsa; nainen nimettiin Maeveksi, henkien kuningattareksi, joka kykeni huiputtamaan kuolemaa ja luomaan itsensä uudelleen, rankaisten niitä, jotka yrittivät tielle asettua. Vainojen aikana Beatrice onnistui luomaan suhteita niihin muutamiin oikeisiin noitiin, jotka välttivät ympäri Englantia pystytetyt roviot, asettaen perustan myöhempien vuosien yhteistyölle – yhä nykyäänkin naisen palveluksessa on useita noitia, jotka juontavat juurensa niihin verilinjoihin, joille vampyyritar vuosisatoja sitten teki palveluksen jos toisenkin, pelastaen nämä varmalta tuholta.

Elämänlinjat kohtasivat myös Dorrenin kanssa sattumalta Englannissa 1400-luvun alkupuoliskolla, naisen vaihtaessa maisemaa vainojen jälkeen. Vampyyritar oli kiinnittänyt huhuihin ja juoruihin huomattavan paljon huomiota aina siitä saakka, kun ne olivat alkaneet oman siluetin ympärillä pyöriä, eikä korvia luonnollisesti voitu ummistaa niiltä tarinoilta, jotka kertoivat kuolemattoman druidin kulkevan samalla maaperällä. Metsästäjäyhteyksiä ei Beatricella entuudestaan ollut, mutta niitä hankittiin lopulta suhteellisen helposti – ei vaatinut paljoa kuiskutella kuuntelevien korvien juuressa valheita, jotka käänsivät metsästäjien mielenkiinnon tällöin vielä nimettömään kulkijaan. Kuolemattomuuskorujen tarut kiinnostivat luonnollisesti naista, joka oli tottunut elämään paossa, vältellen kaikkea ja kaikkia; miltä tuntuisikaan vastustajansa leukaa nostaen kohdata, suorana ja vailla piilottelun mukanaan tuomaa varjoa? Kun Dorren lopulta saatiin sormien ulottumattomiin, ei nainen käynyt turhaan tarkoitusperiään peittelemään, kiskoen miehestä ulos sopimuksen, jonka turvin tulevaisuudessa yksi kantajansa kuolemalta pelastava koru löytäisi vielä tiensä vampyyrittaren sormiin – ennemmin tai myöhemmin.

York oli kaiken aikaa kasvattanut merkitystään Pohjois-Englannissa, eikä Beatrice lopulta epäröinyt siirtyessään kaikkien huhujen ja puheiden siivittämänä alati uudistuvaan kaupunkiin, jossa vampyyrien Neuvoston sydämen huhuttiin sijaitsevan. Alunperin nainen saapui paikalle silkka kosto mielessään, mutta maine oli kiirinyt kulovalkean tavoin ja vampyyritar oli tietämättään onnistunut kiinnittämään Middeltonien puhdasverisen jälkeläisen huomion. Mieheen tutustuttiin sosiaalisten piirien kautta varsin nopeasti, eikä heistä kumpikaan lopulta hidastellut julistaessaan kihlaustaan; häät vietettiin seuraavana keväänä ja pian Beatrice oli saanut paikkansa puhdasverisessä suvussa. Vuosisatojen pakoilu ja päämäärättömyys olivat tehneet naisesta levottoman ja varsin person viihdykkeille, eikä Lucasia epäröity vetää mukaan siihen uudenlaiseen maailmaan, joka vihdoin avautui naisen edessä – kaikenlaiset pelit, leikit ja ilakointi värittivät elämää, johon vampyyritar tuoreen sulhonsa mukanaan veti. Ja hyvän tovin kaikki se tyydyttikin naisen tarpeet, luoden vankan siteen Beatricen ja Lucasin välille, eikä turhalle salailulle nähty liitossa enää tilaa; miehelle oli jo alkuun paljastettu enemmän kuin olisi ehkä pitänyt, ja vuosisatojen saatossa loputkin salaisuudet valkenivat yksi kerrallaan. Oma hybridiveri oli salattu muulta maailmalta, mutta Lucas sai osansa tiedosta, ansaitsen kaiken sen päätteeksi loputtoman luottamuksen luvatessaan säilyttää salaisuuden, jota ei kellekään toiselle oltu koskaan ääneen lausuttu. Elämä puhdasverisen kanssa tuntui lujittuneen omille urilleen, eikä Beatrice kertaakaan edes ajatellut katoavansa – Lucas antoi naiselle omalla olemuksellaan ja vahvalla verellään turvaa, sellaista, jota ei oltu koskaan ennen keneltäkään saatu ja toisaalta mies myös ymmärsi ja sieti kaikkia niitä oikkuja, joita tielle heitettiin hetken mielijohteiden ajamana. Kaikki se ei vuosisadan jälkeen kuitenkaan tuntunut enää riittävän ja vampyyritar kaipasi jotain aitoa, entistä syvempää tarkoitusta, joka kulminoitui jälkikasvuun; luonnollisesti nainen sai tahtonsa läpi, Brandonin syntyessä 1600-luvun loppupuoliskolla.

Parin välille kehittynyt rakkaus oli kaiken sen keskellä antanut aina tilaa ohikiitäville suhteille ja rakastajille, joiden merkityksettömyyden kumpikin tiesi, eikä kysymyksiä kyselty; Beatrice oli kaksikosta julkeampi, saattaen muutaman ihmiskumppaninsa jopa kartanon seinien sisälle, joskin vain kerran tai kaksi – yleensä kaikki pidettiin kaukana kotoa, jotta mikään ei pääsisi häiritsemään sitä onnea, jonka Brandonin syntymä oli luonut. Beatrice oli aina ollut kiivas ja intensiivinen, mutta lapsi tuntui herättävän entistä voimakkaampia tunteita, naisen kietoessa vuosien saatossa itsensä kaikin mahdollisin tavoin pojan ympärille, janoten sitä kiistatonta rakkautta, jota vastalahjaksi pyytämättä saatiin. Jopa vartuttuaan vanhemmaksi, oli selvää, että Brandon oli äitinsä ilmetty kuva ja altis naisen vaikutteille, joita nuori hybridi ei osannut edes kunnolla ymmärtää – veren epäpuhtautta ei pojalle myöskään ikinä paljastettu. Täysin epäitsekkäitä eivät vampyyrittaren teot tai syyt Brandonin kohdalla koskaan olleet, mutta kukaan ei niistä häntä tilille pakottanut varsinkaan sen jälkeen, kun Lucas löysi odottamattoman yhteyden onnettomaan ihmisnuorukaiseen, jonka mies lopulta kaiken kaaoksen keskellä muutti vampyyriksi. Olisi ollut valetta väittää, ettei Beatrice olisi tuntenut oloaan lainkaan petetyksi – mieltä nakersi erityisesti tieto ja ymmärrys siitä, että Lucas oli onnistunut luomaan itselleen jotain sellaista, jota nainen ei koskaan kykenisi itse saavuttamaan. Rick muutti asumaan Yorkin sydämessä sijaitsevaan kartanoon kuin yksi perheenjäsen, vaikka nuorukaista ei sellaiseksi koskaan oikeastaan kyetty hyväksymään; Lucas ymmärsi pitää suhteen kaukana vaimostaan, piilottaen kaiken tarpeettoman katseiden saavuttamattomiin, mutta Beatrice oli aina osannut kaivaa salaisuudet esille silloinkin, kun ei olisi niitä todellisuudessa halunnut kuulla tai tietää. Muutettua vähäveristä ei koskaan pidetty suoranaisena uhkana tai varsinaisena kilpailijana, täysin muunlaisten syiden kaivertaessa rotkoa pariskunnan välille vielä siinäkin vaiheessa, kun Rick vihdoin katosi pois kaikkitietävien silmien alta.

Vuosisatoja sitten kohdatun Dorrenin sukulaissuhde Lucasiin kävi ilmi vasta, kun mies ilmestyi pariskunnan kynnykselle ensimmäistä kertaa sisarensa kanssa, eikä yllätys ollut yksipuoleista, joskaan aikaisemmasta kohtaamisesta ei koskaan Lucasille sanallakaan hiiskuttu. Ei tarvittu lopulta edes kovin paljon päättelykykä siihen, että Beatrice yhdisti useasti kartanolla vierailleen Dorrenin käynnit kuolemattomuuskoruihin ja siihen, että niitä oli vihdoin kyetty valmistamaan tavalla, joka oli tuottanut toivottua tulosta; oma tilaisuus nähtiin nopeasti, naisen käydessä omaa salakavalaa kauppaansa Dorrenin kanssa miehensä selän takana varmistaakseen, että sai osansa aarteesta. Arvottomammat, vähemmän voimaa sisältävät korut kyettiin kaiken päätteeksi kuitenkin lunastamaan niin omaan kuin Brandoninkin käyttöön, eikä hetkeäkään liian myöhään. Uusi vuosisata oli juuri saavuttanut taitteensa, kun siihen asti suhteellisen säröttömänä säilynyt perheonni vihdoin kohtasi loppunsa Neuvoston toimesta, Ricardo McAveryn osallistuessa kohtalokkaaseen veritekoon muiden kannattajien joukossa. Beatrice oli tiennyt jo pitkään, ettei kykenisi pakoilemaan verenperintöään ikuisuuksiin ja ehkä kohtaamista oli osattu omalla tavallaan odottaa – sormeen pujotettu kuolemattomuuskoru teki kuitenkin kaikesta yhdentekevää, eikä nainen lopulta edes taistellut viimeiseen hengenvetoonsa saakka, kun vahva keho iskettiin maahan ja jätettiin kuolemaan kartanon kylmälle lattialle. Kun hengettömyydestä vihdoin havahduttiin hereille, oli Brandon kadonnut ja Lucas upotettu todellisen kuoleman porteille, joiden ääreltä nainen ei tätä voinut omin voimin pelastaa; miehen ei ollut pitänyt kuolla, eihän tämä ollut tiennyt mitään. Dorrenia ei muisteltu kertaakaan lämmöllä, olihan korujen oletettu pelastavan oman hengen lisäksi myös Brandonin elämä, mutta poika oli kadonnut kuin maan nielemänä, eikä tästä löydetty jälkeäkään kaikista yrityksistä huolimatta. Neuvosto halusi myös kaiken jälkeen juhlistaa ylivaltaansa, tehden virallisen ilmoituksen veriteostaan; niin Beatrice, Lucas kuin Brandonkin julistettiin kuolleiksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi siis paeta ja karata kauas Englannista, sulautua takaisin varjoihin ja kietoa itsensä niihin valheisiin, joiden luomisessa vampyyritar oli aina niin kiistattoman taitava ollut.

Beatrice siirtyi vähin äänin Irlantiin, heittäytyen jo aikaisemmin Pohjois-Englannissa aiheuttamiensa tarinoiden pariin, puhaltaen vanhoihin huhupuheisiin uutta eloa ja metsästäen kynsiinsä niiden noitien jälkeläisiä, jotka joskus olivat palveluksen velkaa naiselle jääneet. Suhteiden verkosto alkoi herätä eloon uudelleen, eikä vampyyritar tällä kertaa arastellut kalastellessaan lisää vaikutusvaltaa ja laajempia piirejä, kunnes päätyi siirtymään 1950-luvun jälkeen kokonaan Ranskaan. Pariisi otti saapujan avosylin vastaan, eikä aikaakaan, kun kaupungin sykkeeseen oli onnistuttu rakentamaan alku omalle, täysin uudenlaiselle perheelle, joka oli suunniteltu pitämään naisen salaisuudet sisällään. Beatrice luopui taas synnyinnimestään, piiloutuen Ivoryn taakse; seurapiireissä ei tunnettu naista kasvoilta juuri lainkaan, mutta yön synkimpinä tunteina huhut ja juorut vaihtoivat omistajaa kiivaina, luoden omaa illuusiotaan siitä, mitä Pariisin sydämeen asettunut vampyyritar todellisuudessa edustikaan. Seuraavat vuosikymmenet vietettiin piilossa sen oletuksen ajamana, että Neuvosto oli ymmärtänyt naisen paenneen kohtaloaan, sinne tänne viljeltyjen laululintusten kantaessa rakastajattarelleen tietoa niin Dorrenin kuin Neuvostonkin liikkeistä – puhdasverinen tultaisiin kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin, eikä miestä aiottu säästää petollisten kynsien rusentavalta otteelta. Ennen vuosituhannen vaihdetta Beatrice oli muuttanut usean seuraansa eksyneen ihmisen puoliveriseksi vain voidakseen seurata, kuinka muutos ei koskaan saanut päätöstään ja hulluuteen tuomitut hiipuivat vähitellen pimeyteen mielensä menettäneinä – uudenlainen kauhu piinasi Pariisia, eikä siitä voitu olla nauttimatta, naisen ottaessa kaiken ilon siitä valheellisesta vapaudesta ja surkuhupaisasta oikeudestaan, jonka perheen menettäminen oli tälle suonut.

Huhut Ricardo McAveryn kuolemasta kantautuivat Beatricen korviin nopeasti, mutta siitä huolimatta ei vampyyritar heti astunut esiin varjoistaan – voisihan tieto olla valhetta, pelkkä ansa? Tietysti ajatus puhdasverisen kuolemasta helli mieltä, mutta nainen oli vuosituhantensa aikana oppinut varovaisuutta, kietoutuen yhä tiiviimmin Pariisin luomaan turvaan aina siihen saakka, että yllättävä taho kurottautui Beatricen suunnalle. Ja lopulta Ranska vaihtui Englantiin, vampyyrittaren palatessa takaisin Yorkiin, jossa oli viettänyt niin monet vuosisadat. Perheensä teurastaneen puhdasverisen kuoleman jälkeen nainen sai tarpeekseen piilottelusta ja oman henkilöllisyytensä salailusta; omia voimia oli hiottu kaiken aikaa parhaaseen mahdolliseen terään, eikä Beatrice ollut koskaan tuntenut oloon yhtä voimakkaaksi – oli aika nousta esiin varjoista ja antaa koko maailman tietää.