Post by Flowy on Jun 8, 2021 20:19:07 GMT 2
Joseph Lebeau
Joseph Marcel Valère Lebeau
Joe, Sepp & Jojo
syntynyt 30/08/1603
pariisi, ranska
jaloverinen vampyyri
neuvostosuku
naimisissa
asuu pariisissa
istuu kabinetissa, neuvoston pariisin toimipisteen vastaava, diplomaatti
MOODBOARD - INSPIRAATIO - AIKAJANA - ASUNTO
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
And I wondered
if a memory is something you have
or something you’ve
l o s t.
if a memory is something you have
or something you’ve
l o s t.
Voimat
Kykynä siirtyä ajassa muistojen avulla.
Eletyt vuodet filminauhaksi sielun säikeisiin tallentuvat, toisinaan unohtuvat ja vääristyvät, silti jälkensä mieleen pysyvästi jättävät. Joseph ei hallitse varsinaisesti muistoja, ei kykene niitä pelkän katseen voimalla näkemään ja mielivaltaisesti muovaamaan; menneet hetket ovat vain aineeton väline siirtyä ajasta toiseen. Voima on poikkeuksetta kovin yksinkertainen ja puhtaasti psyykkinen sisältämättä ulkoisia tekijöitä, saati kieroutuneita mahdollisuuksia tuhoa toisen mielelle tuottaa. Ajassa siirtyminen on illuusio, joka voidaan toteuttaa joko omiin tai muiden olentojen muistoihin. Omassa mielessä historian käänteisiin siirtyminen tapahtuu vaivattomammin; pienetkin ärsykkeet riittävät palauttamaan kaivatun muistojäljen nostaen eletyt tapahtumat vivahteikkaina verkkokalvoille. Lähimenneisyys on aina mutkattomampi saavuttaa jopa ilman suurempaa keskittymistä, mutta vuosisatojen päähän pysytään uppoamaan vain hiljaisuudessa ilman häiriötekijöitä. Toisen mieleen – niin läheisen kuin vieraan – on vaikea päästä tunkeutumaan ilman selkeää vihjettä etsitystä hetkestä, muuten muistojen mereen on varsin helppo hukkua. Varsinainen mieleen ujuttautuminen ei itsessään ole vaikeaa, joskin monet voimakkaammat yksilöt osaavat hellänkin tunkeutumisen torjua, mikäli väijytyksen ajoissa huomaavat.
Voiman varsinainen ydin lepää siinä, miten katsojana Joseph kykenee tarkastelemaan muiston miljöötä palaamalla kirjaimellisesti ajassa taaksepäin kyseiseen ajankohtaan. Aistimukset ovat aina aitoja, ja mies pystyy liikkumaan, koskemaan ja havainnoimaan muiston fyysistä ulottuvuutta, vaikka hänen olemassaolonsa ei muuta tai vaikuta sen sisältöön. Muiden pään sisällä vierailu on aina lyhytaikaista ja siksi yleensä huomaamatonta, mutta visiitin pitkittyessä uhri kokee lajista riippumatta voimistuvaa päänsärkyä kuitenkaan tiedostamatta välttämättä kivun lähdettä. Tunkeutuminen ei jätä muita konkreettisia jälkiä; ei muokkaa mitään eivätkä muiden muistot hänen omaan mieleensä tallennu erityisen painokkaina. Varsinainen muistoihin siirtyminen vaatii ärsykkeitä tai yksityiskohtia, joiden avulla haluttu muistijälki on löydettävissä. Ikiaikaisilla olennoilla muistijälkiä on toki niin loputon määrä, ettei haluttua hetkeä voi välttämättä aina löytää, ellei vastapuoli tietoisesti salli mieleensä pujahtaa. Muistot eivät koskaan ole kerralla selattavissa eikä Joseph pysty loputtomasti matkaansa taittamaan toistuvasti, vaan kyse on yleensä ohikiitävästä mahdollisuudesta. Muistoissa aika luonnollisesti hidastuu eikä todellisuudessa historian poimuissa vietetty ajanjakso ole muutamaa kymmentä sekuntia suurempi. Oman päänsä sisällä mies sen sijaan viihtyy toisinaan pitkiäkin jaksoja. Vaikka omat muistot ovat saavutettavissa liki rajattomasti, ajautuu mieli yleensä etsimään samoja, helposti toistettavissa olevia uomia.
Pyyhityt ja muokatut muistot ovat luonnollisesti monimutkaisempia tulkita. Teoriassa Joseph pääsee käsiksi ainoastaan hetkiin, jotka ovat tallella; kajotut tai korvatut muistijäljet nähdään sellaisenaan kuin ne ovat mieleen jääneet, vaikka muokatut saumat olisivat helposti erotettavissa. Taitavakin muistinmuokkaus jättää kuitenkin jälkeensä vinoumia sekä merkkejä, jotka ovat tallentuneet kallon sisälle, vaikka mieli ei kykenisi niitä enää muistamaan. Muistoihin sukeltaessaan mies näkee aina koko kuvan moninkertaisesti tarkemmin ja laajemmin kuin kokija itse, jolloin kaikenlaiset mielenhallinnan arpeumat ovat herkemmin havaittavissa. Kokonaan poistettuja muistoja Joseph ei kykene uudelleen elämään, mutta toisinaan myös muistiaukossa saattaa yhä olla erinäisiä vihjeitä – kuten etäisiä ääniä, tuoksuja tai kalpeita kajastuksia. Kaikki muistot eivät ylipäätään ole luotettavia tai kokonaisia, mikä useimmiten jo viittaa psyykkisten voimien käyttöön tai varsinkin kuolevaisten tapauksessa traumaan; hyvin usein eletyistä hetkistä huokuu joka tapauksessa hienoista valheellisuutta. Monenlaisia muistijälkiä tutkineena Joseph osaa arvuutella ja lukea niiden totuuspohjaa, mutta pohjimmiltaan muiden mieleen haudatut hetket ovat aina subjektiivisia ja siksi mahdollisen vääristyneitä. Varsinainen informatiivinen hyöty on kuitenkin aina suuri, sillä hyvin valheellisistakin muistijäljistä on saatavissa irti varsin todenperäisiä yksityiskohtia riippumatta siitä, mitä kokija itse muistaa.
Ajassa matkustaminen nähdään osittain kykynä, jollaisen kuka tahansa haluaisi. Pakeneminen muistoihin on kuin huume, jota ahnaasti halutaan maistaa, toistuvasti. Omaksi huvikseen Joseph pääasiassa kykyään käyttääkin; toisinaan kuluttaa voimansa loppuun vain elääkseen uudelleen hetkiä, joissa lepää sielun suurimpia aarteita – tai virheitä, pahimpia pettymyksiä ja menetyksiä. Siirtyminen muistoon, jossa voimia on aikanaan käytetty, on myös mahdollista. Muisto muistossa on kaikkein kuluttavin keino kykyä hyödyntää johtuen tilanteen psyykkisestä kuormittumisesta. On ollut hetkiä, joissa Josephilla on ollut vaikeuksia palata takaisin todellisuuteen; muistoihin jääminen ikuisesti ei liene suunnattoman aiheellinen pelko, mutta hankalien sukelluksien jälkeen nykyhetkeen palaaminen saattaa aiheuttaa uupumisen lisäksi sekavuutta. Muistojen rakenteellisesta tuttuudesta johtuen Joseph kykenee tavanomaista tarkempaan mielenhallintaan kuin muut jaloveriset vampyyrit; muistin pyyhkiminen, korvaaminen ja muokkailu onnistuvat moitteitta – vastaavaan vain tuskin koskaan ryhdytään. Valtaosalle hän on väittänyt olevansa kyvytön mielenhallintaan, sillä muistoihin kajoaminen koetaan aina henkilökohtaisen haitallisena ja kohtuuttomana ratkaisuna. Toisaalta vastahakoisuus johtuu epävarmuudesta, sillä Joseph ei ole täysin tietoinen, millaisia haittavaikutuksia hänen kyvyillään saattaa olla; olisiko muistojen korvaaminen hänen tapauksessaan jopa liian teknistä ja siksi epäuskottavaa? Tai kuinka peruuttamattomasti yhtä intensiivinen toiminta vaikuttaisi omaan mieleen, mikäli muistijälkiä liiaksi vääristetään päänsisäisillä vierailuilla?
We’ve got to live, no matter how many skies have fallen.
Menneisyys
Neuvoston perustajasukujen arvovallalla siunatut Hercule ja Annabelle Lebeau olivat eläneet jo tuhat elämää, ennen kuin kuopus ja kiistanalaisen virallisesti ainoaksi jäänyt perillinen syntyi pariisilaisen hienostokodin prameimpaan vuoteeseen elokuussa 1603. Kovin varrottu ja juhlallinen tapahtuma kirjattiin muistoihin suoranaisena valon päivänä, vaikka lopulta vain harvat hetkestä muuta muistavat kuin tukahduttavan kuumuuden ja enteet ukkosesta. Sääilmiön merkitys kaiketi kuvasti jo tuolloin, ettei piinallisen pitkästä odotuksesta huolimatta perheen ainoa poika ollut niin merkityksellinen yksilö, joka niin lähtemättömästi itsensä historiaan kirjoituttaisi. Varhaislapsuus aina nuoruusvuosiin saakka oli värittömän kurinalaista kaaosta yhdistettynä onnettomiin olentoihin, yltäkylläisyyteen, vallan tavoitteluun, perheriitoihin ja mahtipontisten persoonien sairaalloiseen haluun määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Äitinä aristokraattinen Annabelle olisi ollut luultavasti lempeä, ellei maailmaan tuuliin satoja vuosia sitten kadonnut esikoistytär Emilde olisi jättänyt jälkeensä niin ammottavaa aukkoa ja häpeää kalvamaan sydämestä irti verestäviä säikeitä. Kaiketi nainen kärsi konkreettisen menetyksensä ohella vajaavaisuuden tunteesta, eihän hänen kehonsa ollut erityisen onnekkaasti kestänyt jälkikasvun hankkimista niin hyvin kuin aviomies oli kaiketi toivonut. Jo tuolloin Joseph tunsi voimakasta myötätuntoa äitiään kohtaan, vaikka ei voinut tyystin ymmärtää, miten niin rajun inhimillinen ongelma oli päätynyt lankeamaan heidän kuolemattoman nujertamattomuutensa keskuuteen – sitähän isä aina jaksoi toistaa; he olivat mahtavia, muita parempia. Luihin iskostettu nöyryys ja isän aikaansaama puhdas pelko estivät aina ääneen kysymästä, miksei vahvatahtoinen suvun johtohahmo vain heittänyt heitä ulos ja mennyt uusiin naimisiin, jos kerran niin lähimpiään halveksi. Ilmeisemmin syy järkkymättömään yksiavioisuuteen lepäsi Sinclairin suvun vaikutusvallassa, jonka armollisen tuen ansioista oli Hercule saanut merkittävää jalansijaa myös neuvostopiirien ulkopuolella. Samaa poliittista viisautta vanhempi odotti pojaltaan eikä Joseph kyseenalaistanut määräykseltä tuntuvaa oletusta aikanaan solmittavasta avioliitosta, olihan malli jokseenkin turvalliselta tuntuva, muiden toimesta mutkattomasti ennalta suunniteltu vailla epäonnistumisen mahdollisuutta. Tyystin turhanpäiväinen perijä Joseph ei ollut muovautuessaan isänsä käsissä kaikkia miellyttäväksi seuramieheksi. Lapsuusaika saattoi olla onnetonta ja ikävystyttävää, mutta kaikkeen tottui – niin kuin yhä tavataan ajatella. Seurapiireihin astuminen tapahtui etikettien mukaan Herculeen varjossa jo varhain lapsuuden ja nuoruuden ristiaallokossa ilman suunnatonta sirkusta. Ilakoivissa saleissa ei pelätty ruttoja, ei köyhyyttä ja kurjuutta, ja vaikka kaduilla kulkutaudit jättivät ruumiita mätänemään, jaksoivat kuolemattomat laulaa, tanssia ja nautiskella kuin jumalat. Sivusta seuranneena oppi poikakin juhlimaan, vaikka ei niin tanssista pitänyt jäädessään seinänvierustoille uteliaana kuuntelemaan ikiaikaisten kuolemattomien tarinoita, valloituksia ja poliittisia juonia. Tietoa varttuneempien huulilta syötiin ahnaana tietämättä, mitä kaikella informaatiolla saatettaisiin edes koskaan tehdä; aihepiirit olivat näennäisen latautuneen latteita, mutta Joseph oivalsi yllättävän nopeasti säyseyteen piiloutuvia sävyjä, jotka totuudelta maistuivat. Samoissa juhlissa – kauan ennen tulevan vaimonsa ensikohtaamista – eksyi käsivarsille saman sukupolven neitoja, jotka eivät Lebeaun sukuun kelvanneet, mutta joiden kanssa saattoi opetella olemaan muutakin kuin yksinäisyydessä riutuva perillinen. Tietenkin Herculeen läpitunkeva katse ja jylisevä ääni muistuttivat kaiken aikaa Josephin roolista ja toisaalta virheistä, eikä mies hävennyt muiden läsnäoloa arvostellessaan poikaansa ryhdittömyydestä tai suupieliin typeränä kapuavasta hymystä. Sättiminen yhdistyi yleisemmin ylenpalttisen juomisen yllyttämään sentimentaalisuuteen, jonka verestävän katkun nuorempi oppi aikanaan tunnistamaan; Emildestä oli ehkä kiellettyä puhua, mutta isä etsi silti toistuvasti katseellaan väkijoukosta kadotettuja piirteitä velloessaan lapsenomaisessa toiveikkuudessaan. Pettymys oli kerta kerran jälkeen raastavampaa, eikä inho saattanut purkautua kehenkään muuhun yhtä tehokkaasti kuin jäljelle jääneeseen valitettavan mitättömään jälkeläiseen, jonka itsetunnon musertaminen oli toimiva pyrkimys pitää kyvyttömyyden tunteesta kärsivä visusti perheen vaikutuspiirissä. Niin riittämätön kuin Joseph värittömyydessään oli verraten tulisieluiseen, voimalliseen esikoiseen, oli poika ainakin olemassa yhä heidän keskuudessaan – eikä Hercule yksinkertaisesti vain voinut kumpaakin lastaan maailman tuuliin menettää. Sellaista kuoliniskua hänen maineensa ei olisi kestänyt.
Huolimatta Herculeen julmuudesta, ei Joseph koskaan isäänsä vihannut. Hän tiedosti mallit ja maneerit, ymmärsi aikanaan sen, miten vähän halusi vanhempaansa muistuttaa ja löysi keinon käsitellä kärsimyksiään katkeruutta tuntematta. Päinvastoin kuin saattaisi olettaa, Annabelle oli oikeastaan ainoa henkilö, jota toisinaan kartettiin. Syy vieraantumiseen piili aina äidin passiivisessa haluttomuudessa poikaansa puolustaa – edes yhden kerran hänen puolelleen isää vastaan asettua. Kaiken lisäksi naisen läsnäolossa oli aina vaivaannuttavaa puutumista ruokkien Josephin omaa turtuneisuutta elämäänsä, jonka olisi kuulunut olla mahdollisuuksien alttari, ei pelkkä vankityrmä. Toisaalta äidin flegmaattiseen mieleen oli helpompi luikahtaa, mikä oli omiaan tyynnyttelemään uteliaisuutta ja samalla lietsomaan häpeää siitä, kuinka nälkäisenä vieraita muistoja aina katseltiin. Aluksi Joseph vain harhaili takertuen historianvirrassa mihin hyvänsä, mikä olisi voinut selittää heidän elämänsä harmauden. Verrattain merkityksettömien kokemusten seassa oli paljolti vihjeitä karanneesta sisaresta, jonka suhteen Joseph oli tuntenut aina selittämätöntä kiinnostusta, mutta samalla painavaa ymmärrystä olla koskaan enempää kysymättä. Äidin muistojen kautta mielikuvat Emildestä vahvistuivat. Vaikka Annabelle oli haluton muistelemaan kadonnutta, holtitonta tytärtään, oli säröilevään mieleen vaivatonta ujuttautua etsimään muistoja, kohtauksia, edes pieniä tiedonmuruja. Menneiden hetket heräsivät eloon alkaen tuntua omilta, vaalituilta salaisuuksilta, joiden pohjalta sisar muuttui todelliseksi ja kaivatuksi. Matkatessaan ajassa satoja vuosia taaksepäin alkoi mieli kehittää sisaresta ystävää, paljon todellisempaa olentoa, jonka uskottiin vielä joskus kotiin palaavan. Järjenvastaista toivetta ruokki jopa sisarentytär, joka ei koskaan heidän kotonaan käynyt, mutta joka harvakseltaan matkusteli Pariisiin muistuttaen etäisesti äidin mieleen piirtynyttä kuvajaista karkulaisesta; joskin Joia oli pienempi, linnunluisempi ja armottoman ylenkatsova. Ehkä Emilde kuitenkin saattaisi aikanaan tytärtään seurata? Hercule tietenkin halveksi Joiaa kiistäen naisen omaa vertaan olevan, eikä Joseph mielenkiinnostaan huolimatta nähnyt muuta tapaa kuin vieraan olennon elinpiirinsä ulkopuolelle tylysti sulkea perheensä näkemyksiä noudattaen – eihän nainenkaan ollut häntä huomaavinaan.
Ennen 1700-lukua oli Hercule tutustuttanut poikansa seurapiirien ohella Neuvoston toimintaan. Uudistunut, tyystin eri tavalla elinvoimainen organisaatio kasvoi ja kehittyi asettaen perheenpään poikkeuksellisen paineen alle. Isän kiistat veljensä Conradin kanssa olivat eskaloituneet jo aikaa sitten, ja Christopher Waylandin johtamassa kabinetissa riitti vain niukalti tuoleja vallattavaksi. Oli naurettavan ilmiselvää, mitä ainoalta pojalta haluttiin ja vaadittiin, mutta muiden mahtisukujen ikiaikaisten yksilöiden ja loisteliaan jälkikasvun ympäröimänä oli paikka lunastettava taidolla, ei pelkästään enää verenperimällä. Aluksi Joseph työskenteli isänsä valvovan silmän alla vähäpätöisemmissä tehtävissä, kunnes ankkuroitui osaksi aikansa turvallisuusosastoa. Kuka tahansa osasi pidellä asetta – niin kuin Hercule jaksoi muistuttaa – mutta viileän rauhallinen olemus keräsi kiitosta herättäen luottamusta kabinetin vanhimmissa; vuosikymmenen verran Joseph kulki isänsä, Linwoodien, Crawfordien tai peräti Antovien varjona erilaisilla matkoilla ja tilaisuuksissa ottaen kollegoidensa jatkeena osaa tapaamisiin, joissa tarkoitus oli eliminoida silmiinpistäviä uhkia. Turvamiehen roolin vaihtuessa enemmän palkkatappajan päivätyöhön oivalsi nuori mieli nopeasti tappamisen tuottavan poikkeuksellista mielihyvää sormen painautuessa varmana vasten liipaisinta. Hallinnantunne oli uutta, niin kutkuttavan tuntematonta, mutta samalla kaivattua. Ei ollut tarve hätäillä, saati epävarmuuteen heittäytyä, ja siksi Joseph työhönsä upposi tuntiessaan viimein orastavaa kuuluvuutta, mikä kuitenkin ravisutti vääjäämättä tiedostavaa sielua harkinnan alkaessa pettää vavisuttaessaan koko perustusta, jonka päällä nuorukainen oli uskonut seisoneensa. Oliko sisin sittenkään niin tasaiseksi tallottu kuin oli aiemmin luultu? Lopulta laitakaupungin keikat vaihtuivat lennossa diplomaattitehtäviin Herculen pettyessä siihen, miten kunnianhimoton poika mieluummin vaelsi kaduilla tai kulki kolme askelta arvokkaampiensa perässä kuin olisi pyrkinyt itse suojelluksi, isänsä rinnalle. Ilmeisemmin kulissien takana Christopher Wayland oli ollut suopea Josephin mahdolliselle ylennykselle, mutta matka kabinettiin vaati vielä rahtusen enemmän kokemusta sekä meriittejä kuin nuorella vampyyrilla oli tarjottavinaan.
Turhantärkeät edustustehtävät sopivat Josephin tasaiselle, miellyttävän eleettömälle luonnolle, kun piti neuvotella Komitean kaltaisten vaativien tahojen kanssa – toisinaan ihmismaailmassa pyörähtäessä oli alleviivaavan tärkeää, ettei ollut liian päällekäyvä. Sitä nuorin Lebeau ei todella ollut, ja siksi työskentely kirvoitti kehuja nuorukaisen solmiessa lyhyellä aikavälillä niin lukuisia sopimuksia kuin eri tahojen hankaliakin konflikteja. Eräällä diplomaattiretkellä Amsterdamissa 1600-luvun lopulla Joseph ajautui tapaamisiensa jälkeen paikallisen vampyyrieliitin seurapiirijuhliin; kenties neuvostovesan saapumista oli odotettu uteliaana, olihan isän maine kirinyt kaikkialle, mutta pojasta oli vain vähän tietoa Pariisin ulkopuolella. Yksin kulkiessaan Joseph oli aina vapautuneempi, jopa innokas ja leikkisä eikä ollenkaan niin kömpelön kokematon kuin monet lapsuudenaikaiset tuttavat saattoivat yhä ajatella. Mikään naistennaurattajan leima ei otsassa koreillut, mutta kenties eritoten hienoinen viileys viehätti niitä, jotka olivat tottuneet kenet tahansa sormensa ympärille kietomaan – niin kävi myös Nikita Antovan kohdalla. Tuoreeltaan naimisiin mennyt seurapiirien skandaalitar herätti kuhinaa ylimystön keskuudessa anteeksipyytämättömällä estottomuudellaan ja toisaalta tyttönimen varoittavuudellaan; Joseph tiesi Venäjää orjuuttavasta suvusta tarpeeksi kiinnostuakseen, vaikka hypnoottisen olennon syntyperä oli lopulta yhdentekevä. Suhde Nikitaan alkoi yhtä odottamatta kuin aikanaan loppui kestäen aina 1700-luvun alun tuuliin pysyessään pääasiassa salattuna intohimona ilman lupauksia, ilman valoja, saati odotuksia muusta kuin palaneista sormenpäistä. Ensin Joseph vain lumoutui, mutta vääjäämättä vasten tahtoaan rakastui; aluksi ainoastaan rooliinsa yhden tavoitelluimman naisen piiloteltuna viihdyttäjänä, kunnes rakastajan asemaan kiteytyi samaa valtaa ja hallinnankaipuuta, jota oli tunnettu aikanaan turvallisuusyksikön alaisena. Oudoksuttava yhteys kahden tyystin erilaisen ulottuvuuden välille oli kiistatta merkittävä oivallus hänen elämässään, vaikka tuolloin villin viekas Nikita olikin lähinnä palvottu nainen, jota ei vielä nähty heijastuspintana oman sisimmän sirpaleista.
Suhteen salatusta laadusta huolimatta Joseph oli toivoton peittämään tuntojaan kokonaan. Erityisen selväksi kasvanut kiivaus kävi isälle Christopher Waylandin häissä vuosituhannen vaihteessa. Tarkkasilmäinen, jo itään päin muutenkin tähyilevä Hercule varoitti poikaansa ja esitti vaatimuksenmakuisen toiveensa siitä, etteikö vakiintuminen ennen kabinettiin nousua olisi aiheellista tehdä nimenomaan naimattomaan naiseen. Kaiken lisäksi isä ei koskaan pitänyt tarpeellisena solmia liittoa perustajasukujen välillä, halusihan hän Lebeau-nimen seisovan vakaasti omilla jaloillaan; organisaation ulkopuolisista tahoista saattaisi olla muutenkin enemmän hyötyä yhteiskunnan sisässä ja muutoksien kourissa vapisevassa ihmismaailmassa. Tyrehtyvän sukulinjan jälkikasvun vähyys kaiketi piinasi yhä suvun vanhinta, joka kaiken lisäksi oli alituisessa kilpajuoksussa oman veljensä kanssa. Jokseenkin vanhanaikaiset ajatukset ohjasivat päätöksiä, ja tulevina vuosina vaimoehdokkaita ilmaantui ehtymättömänä virtana – Joseph ei varsinaisesti torjunut ainuttakaan, mutta isänsä harmiksi hän viihtyi edelleen ajoittain Nikitan seurassa, kunnes kohtalokkaan osuvasti työtehtävät sysäsivät miehen Kiovaan ja Budapestiin. Etäisyys, toistuva matkustaminen ja toisaalta rakastajattaren lainehtiva elämä näivettivät suhteen kokonaan uuden vuosituhannen käydessä toista kymmentään. Aika kului tappavan hitaasti, joskin enemmän seurapiirijuhlien sijaan kievareissa, pahamaineisimmissa kapakoissa, joissa ei Lebeaun perillistä tunnettu eikä toisaalta piitattu, kuka vaitonainen mies luuli olevansa. Jatkuva ruodottomuus ei kuitenkaan sopinut pohjimmiltaan velvollisuuksista nauttivalle puurtajalle, jota takaisin Pariisiin kaivattiin täyttämään vääjäämättömiä velvoitteitaan.
Orsolya Nádasdyyn rakastuttiin epäilemättä vahingossa, kun viehättävä muukalainen tavattiin seurapiirijuhlissa 1710-luvun alkupuoliskolla. Aluksi Josephin motiivit olivat arveluttavat, sillä vereslihalle jäänyt sydän kaipasi Nikitan tuoksua ja etsi kaiketi vain hetken huumaa kipuiluaan peittämään. Lopulta ohikiitävässä ajassa kävi selväksi, ettei tumma kaunotar ollut kevytkenkäinen eikä laisinkaan suostuvainen niihin kyseenalaisiin ehdotelmiin, joita Joseph oli tottunut jo esittämään. Torjutuksi tuleminen karkotti kosiskelijan aluksi tiehensä, olihan valitettavan ilmeistä, kuinka nuorukainen palasi aina isänsä varjoissa omaan nurkkarooliinsa kuin pelokas koira. Jo tuolloin hän tiedosti käytöksensä naurettavuuden kärsien kiistatta varttuneen mielen ja alisteisen aseman ristiriitaisuudesta – ehkä siksi karkuun ei kerrankin juosta haluttu. Kun Orsolya ilmestyi illallisille toistuvasti, havaitsi Joseph sydänalassaan uhmakasta ihastusta; nainen oli sivistynyt ja tyyni, likimain viileän veden lailla rauhoittavan seesteinen. Kyllin erilainen kuin entinen, silti yhtä varmasti omilla sorjilla jaloillaan seisova. Sisukkaana mielitietyn seuraan hakeuduttiin kerta kerran jälkeen varmempana ja toisaalta kyvyttömänä ohittamaan Lyan lempeyttä ja vaatimatonta, mutta juhlallisen arvokasta olemusta. Ajatus naimisiin menemisestä oli äkkinäisen hullaantumisen aikaansaannos johdatellessaan kaksikon pikaisen kihlauksen jälkeen avioliittoon 12.6.1713. Isän siunauksella oli merkittävä painoarvo sukujen yhdistymisessä, vaikka vielä suurempana taustapiruna toimi Orsolyan äiti Elisabet Báthory, joka osittain pahaa-aavistamattoman Josephin kauhuksi tuli pysyvänä kylkiäisenä osaksi Lebeaun perhepiirin elämää. Vielä häitä edeltävän ja toisaalta seuranneen lyhyen ajanjakson nuoripari sai viettää kutakuinkin rauhassa toisiinsa paremmin tutustuen, eikä liiton seuraukset olleet vielä suoranaisesti nähtävissä. Suhteellisen vieraita he toinen toisilleen alussa olivatkin, mikä kirvoitti hienovaraisia epäilyjä jopa miehessä itsessään, vaikka tunteet vaimoa kohtaan olivat kaiken aikaa olleet väkeviä, omalla painollaan syntyneitä ja hiljalleen lujittuneita. Uutuudenviehätyksen kaiketi pelättiin liian nopeasti haalenevan, ja siksi Joseph ilahtuikin huomatessaan mustanpuhuvat luulonsa turhiksi; varsinainen tulikoe rakkauden aitoudesta oli Antovin suvun nuorimmaisen hääjuhlat, joissa vain muutamia vuosia oman vihkimisen jälkeen jälleen Nikita tavattiin pidemmän tauon päätteeksi. Sydänalassa sykähti, mutta suupieliin kapusi enää lähinnä vilpitön ilahdus ilman ikävää.
Has it ever struck you that life is all memory,
except for the o n e present moment that goes by you so quick
you hardly catch it going?
you hardly catch it going?
Diplomaattitehtävistä Joseph kohosi Hercule Lebeaun rinnalle Neuvoston ytimeen nöyränä vuonna 1719 kuin palkinnoksi onnistuneesta avioliitosta. Yhteisen elämänsä alkutaipaleella tuore aviopari vietti aikaansa tiiviisti Yorkissa, mutta Pariisin kodin valmistuttua he muuttivat takaisin Ranskaan vastaanottamaan vuonna 1730 syntyneen esikoisensa. Hercule II, tuttavallisemmin ja varsin mieluusti lausuttuna Hugo, toi mukanaan korillisen lupauksia; Joseph tunsi olonsa liioitellun haavoittuvaksi pidellessään vastasyntynyttä sylissään vannoen välittömästi tekevänsä kaikkensa, ettei pojasta tulisi kaimansa jatketta. Toive ei kokonaan toteutunut merkittävistä ponnisteluista huolimatta, vaikka Hercule vanhempi olikin pehmennyt itsellään nähdessään suvun nuorimmaisessa mahdollisuuden uudenlaiseen nousuun, jonka Joseph oli toki teoillaan mahdollistanut, mutta ei koskaan loppuun asti suorittanut. Oman isyyden – joskin verrattain nuorella iällä saavutetun – myötä oma ääni ei ollut enää niin horjuva kiitos uudenlaisen vastuun sekä rinnalla ylväänä seisovan Orsolyan, joka oli jo tuolloin juurtunut rooliinsa nuorempana rouva Lebeauna. Esikoista seurasi suhteellisen lyhyellä aikajänteellä toinen poika täydentämään omintakeisen voimakasta onnea, vaikka seesteiset vuosikymmenet jäivätkin surkuhupaisan lyhyiksi. Avioliiton myötä elämään purjehti armeijallinen ongelmia, joilta silmät niin auliisti aluksi suljettiin, eihän Hercule pitänyt poikaansa tarpeeksi kyvykkäänä asioistaan huolehtimaan. Sivullinen Joseph kaiketi olikin anoppinsa sotkuihin, ja keskittyessään kantamaan vastuuta omasta perheestään ja työtehtävistään, sivuutti mies hyvin pitkälti kaiken kaaoksen silkalla sinnikkyydellään sivuun katsoa. Useampi vuosikymmen vierikin myrskyn riehuessa kulisseissa, kunnes viimein Lebeaun vanhin sai tarpeekseen ja halusi katkaista näkyvimmät siteensä koko Báthoryn sukuun lukuun ottamatta Orsolyaa, joka valitettavan virheen kautta oli jo sukuun peruuttamattomasti kahlittu – mahtipontinen julistus päätyi kuitenkin miehen omaan kuolemaan vuonna 1770. Samoihin aikoihin elämän myllerryksessä ajatukset olivat karanneet toistuvasti kauan sitten kadonneeseen sisareen; Joseph odottikin Emildeä salaa kotiin aina siihen saakka, kunnes Joiasta Fionaksi nimensä vaihtanut sisarentytär kertoi liki ylpeästi äitinsä kuolleen jo kauan ennen kuin eno oli edes syntynyt. Samana keväänä Joseph joutui luopumaan isästään, sisarestaan ja tavallaan äidistään, jonka asema pariisilaisten aristokraattien keskuudessa heikkeni miehensä menetyksen myötä. Tietenkin Annabellea olisi haluttu auttaa silkasta velvollisuudentunnosta ja kyynisestä rakkaudesta, jota kaiketi jossain määrin tunnettiin, mutta kotona odottava vastuu alkoi kasaantua heikoille hartioille muistuttaen terävästi siitä, mikä olikaan nyt omassa elämässä oleellisinta. Herculeen kuolemaa seurasi kaiken lisäksi kohtalokkaat kostotoimet, niin näyttävät ja teatraaliset puheet, aikeet ja seuraamukset, ettei äidiltä muuta voitukaan olettaa kuin karkumatkaa Sinclairin suvun helmoihin ennen totaalista katoamista suuren vallankumouksen puhjetessa Ranskassa vuonna 1789.
Feodaaliyhteiskunnan lohduton mureneminen sysäsi Lebeaun perheen piilottelemaan Yorkiin jo varhaisessa vaiheessa oman turvallisuuden takaamiseksi, vaikka näennäisesti Joseph oli antanut julkisen tukensa anopilleen, jonka liittolaisena koko kaaoksessa oli toiminut puolustaakseen salamurhatun Herculeen oikeutta. Valitettavasti Elisabet oli houkutellut Hugon mukaan vallankumoukseen ja suunnitelmiinsa, jotka huolestuttivat ennen kaikkea Lyaa; oli selvää, että vaimolla oli lukuisia syitä kyseenalaistaa äitinsä motiivit eikä kerta jäisi suinkaan viimeiseksi. Silmät suljettuina Joseph uskotteli itselleen toimivansa ainoalla oikealla tavalla keskittyessään pitämään ydinperheensä pääosin turvassa ja pysytellessään Yorkissa omassa toimenkuvassaan. Esikoispojan seikkailut hyväksyttiin hiljaisuudessa, eihän jälkikasvua voinut kellariin kahlita, ei estää elämästä ja kuvitella, miten ainoastaan kuolemattomien mittakaavassa olematon ikäero tekisi hänestä viisaamman, jotenkin oikeutetumman mielipiteissään. Englannin nummet ja hiljaisuus tarjosivat sielunrauhaa, jota Joseph ei tiennyt kaipaavansa. Luonto, etäisyydet ja alinomainen maan ja sateen tuoksu muistuttivat tavanomaisuudesta, niin perustavanlaatuisesta olemassaolosta, ettei Pariisin kiivautta ja kasvavaa kiihkomieltä edes kaivattu. Tuntui kuin mieli olisi irtaantunut ja löytänyt viimein paikkansa. Yorkilla onkin yhä sydämessä aivan oma lokeronsa, jonka hehkuvuutta ei ainakaan vähennä se, miten Valéria juuri siellä syntyi vuonna 1787. Ainoaksi jäänyt tytär varasti sydämen, eikä Joseph ole koskaan kliseistä hullaantumistaan hävennyt – saati arvata osannut, miten murheellisia vuosia edessä olla saattaisi tyttären aikanaan aikuiseksi varttuessa.
Uudella vuosisadalla myrskyt tyyntyivät näennäisesti, vaikka Joseph oli vasta todella kohtaamassa ensimmäiset suurimmat karikkonsa. Ilman isän ohjaavaa kättä kuopus oli vapaa perheensisäisestä orjuuttavasta halveksunnasta, mutta samalla elämästä oli kadonnut ankkuri, kilpi ja kapteeni. Yksin jääminen olisi voinut taata toisenlaisessa sielussa vapauden, tyystin uudenlaisen elämän ja mahdollisuuden loistoon; hetken aikaa Joseph jopa harkitsi taktisempia siirtojaan päästyään perille neuvostolaisen ideologian koukeroista. Poliittiseen valtapeliin astuminen olisi kuitenkin edellyttänyt suoraviivaisuutta sekä halua omaa heppoista jalustaa vakaammaksi valaa, eikä jaloverisellä kumpaakaan nimeksikään ollut. Ura lähti arkailevan alun jälkeen silti hitaaseen nousukiitoon tasapainottaen vain vaivoin perhepiirin sisällä kyteviä ongelmia. Valérian syntymän jälkimainingissa avioliitto Orsolyaan oli väljähtänyt eivätkä vaikeudet ratkenneet perheen palatessa lopulta vallankumouksen jälkeen takaisin Pariisiin – oikeastaan kotiinpaluu vain lisäsi kireyttä Elisabetin muodostuessa kiinteäksi osaksi heidän jokapäiväistä arkeaan. Joseph pitäytyi mielellään sivussa naisväen kiistoista, mutta neuvostomyönteisen leskirouvan pyrkimykset organisaation sisällä loivat ennen kaikkea painetta kabinettilaiselle, joka uutena suvun johtotähtenä nautti näennäisen äveriästä valta-asemaa tarjoten väylän Neuvoston ytimeen. Kun Hugo istutettiin lisäksi samaisen eliitin jatkeeksi vuonna 1812, löysi isä sekä oman liittolaisen että toisaalta uuden huolenaiheen pitkään kestäneen vaitonaisen vastarinnan viimein murentuessa jälkikasvun muuttuessa varjelluista yksilöistä kuvainnollisen pelipöydän nappuloiksi. Niin itsenäisiä, älykkäitä ja kyvykkäitä kuin lapset olivatkin, tiesi Joseph menettäneensä lopullisesti mahdollisuutensa pitää jälkikasvunsa kaukana Neuvoston sokkeloista ja siten heitä pysyvästi piileviltä uhkakuvilta suojella. Tunnelmaa perheen sisällä ei ainakaan kohentanut Orsolyan nuorimman sisaren kuolemaan johtaneet ikävät sattumukset vuosisadan alkupuoliskolla. Erityisen valitettavaa oli asianosaisten keskeiset sukujuuret, jotka johdattelivat Josephia diplomaattimielessä neuvottelupöytään vastapäätä Antoveja. Varsin kiusalliseksi neutraalina pysyttelevä mies koki Nikitan läsnäolon, eikä liennyt tyystin odottamatonta, kuinka kiistanalainen tilanne päätyi hairahdukseen kuin kaksikon välille ei olisi vuosisadan kuilua ennättänyt jo aikanaan halkeamaan.
Nikitan unohtamiseksi vaadittiin enemmän kuin kotiinpaluu höystettynä pullollisella konjakkia, mutta skandaalin varjo velvoitti erityislaatuista varovaisuutta. Itsekseen riutuva Joseph ei pelkästään kaivannut entistä rakastajatarta, vaan pikemminkin tunnetta, jonka nainen oli hänen sielussaan herättänyt; niin paljon kuin Lyaa oli aina pyyteettömästi rakastettu, oli avioliitto muuttunut muodolliseksi, niin valjuksi ja kunnioituksesta kiristäväksi, ettei kotikartanossa ollut oikeastaan muuta kuin lapset – tai lähinnä kaksi nuorimmaista, olihan Hugo jo omia polkujaan aikaa sitten kulkenut. Syyllisyys, jonkinlainen paljastumisen pelko virisivät jo valmiiksi raadellussa mielessä, mistä johtuen Joseph vietti enemmän aikaa Yorkissa yrittäessään hukuttautua töihin ja tehdessään itsestään edes hivenen korvaamattomampaa kuin olikaan. Irtosuhteita oli helpompi ylläpitää Lontoossa ja pienemmässä kyläpahasessa Orsolyan ollessa kiireinen Pariisissa, eikä kukaan todella ollut kiinnostunut, millaista elämää mies itsekseen vietti. Jonkin aikaa elo olikin vilpittömän tyyntä, kunnes estoton käytös alkoi saumoja riekaleiksi repiä. Käsipuoleen aikanaan eksynyt Vivian oli vähempiverinen vampyyri, joka rakastajattaren arvonimeä savuisissa kuppiloissa kantoi muodostuen eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi neuvostopiirien suojissa. Yllättävän pitkään Joseph sai olla onnellinen, ehkä vapaakin eläessään likimain avointa kaksoiselämää, jota peitteli ainoastaan muodollisen ohut verho. Kenties liikaa mies näennäisestä kahleettomuudestaan juopui, ennen kuin Elisabet viimein suvaitsi sekoiluun kalmaiset kätensä upottaa. Omaa iltatähteään visusti hellinyt anoppi irtaantui hetkellisesti kuopuksestaan muistuttaakseen olevansa äiti myös keskimmäiselle tyttärelleen. Orsolya ei seurannut kuritusta pelkästään toimettomana sivusta, vaan asetti itsekin panoksensa pöydälle epäröimättä aviomiestään yhdentekevällä salasuhteella kiristää. Tuloksena väliintulolle Vivian katosi Josephin elämästä silmänräpäyksessä eikä estoton huuma maistunut enää kitkerää tuhkaa kummemmalta. Takaisin vaimon syliin ryömittiin rukoilemaan anteeksiantoa, ja kaiken nöyryytyksen jälkeen jonkinlainen siunaus polvilleen tipahtaneelle jopa suotiin. Lepyttely kysyi uhrautuvaisuutta, mutta Joseph ei yrittänyt pyristellä vastaan tehdäkseen kaikkensa voidakseen vielä avioliittonsa ja perheensä pelastaa. Rakkauden elvyttämisestä syntyikin vuonna 1889 parin valloittava kuopus nimeltään Marcel.
Iltatähden saapuminen ei korjannut avioliittoon lohjennutta kuilua, vaikka hetkellisesti paikkasikin uppoavaa alusta avittaen vilpittömyydellään pinnalla pysymistä. Perheen yhtenäisyyden kannalta oli oleellista, että Joseph jäi pysyvästi Pariisiin suorittamaan kabinetin velvoittamia diplomaattitehtäviä; samoihin aikoihin pääkaupunkiin alettiin kaavailla Neuvoston haarakonttoria, jonka toiminnasta vastuuta miehelle luonnostaan ojennettiin. Kunniallisena, luonnostaan lopulta vastuuntuntoisena miehenä Joseph näki vaivaa korjatakseen liittoaan yrittäen taltuttaa pääasiassa sisimmissään riehuvia demoneitaan. Yhteiskunnallisissa mullistuksissa hän vakiinnutti rooliaan niin perheensä turvana kuin kabinetin osana uskoen vakaasti ja väsymättä ihmiskunnan sotkujen menevän ohi aikanaan eikä yksikään vallankumous tai sota saattaisi pysyvästi heitä horjuttaa. Neuvosto joutui silti kovan paineen alle ensimmäisen maailmansodan syttyessä riivaamaan kuolemattomia, ja kun niin vähän aikaa sitten syntynyt kuopuskin lähti omille teilleen karkuun vereviä vuosia, huomasi Joseph jälleen jäävänsä lukuisten tahtovien tahojen ristipaineeseen; kukaan ei ollut tyytyväinen, mutta miten ihmeessä hän olisi kyennyt ratkaisemaan itsestään riippumattomia pulmia? Maailmanlaajuisen kaaoksen lomassa yhteydenpito Nikitaan oli alkanut uudelleen, joskin kiitollisuudenvelkaansa kerryttäen naisen apua tarvittiin enemmän Neuvoston alaisuudessa, ja kenties vain omista itsekkäistä syistään vanha rakastettu sodanaikaiseen salamurhaoperaatioon mukaan suostuteltiinkin. Suhde ei tällä kertaa virinnyt uudelleen, mutta Antovien hengessä Joseph löysi pitkän tauon jälkeen bordellit, verikapakat ja uudet pakoreitit huijaamaan arjesta vähemmän kuolettavaa. Pitkälti hajanaiset vuodet sisälsivät holtittomampaa juhlintaa, salailua ja loputonta työtä sekä huolta maailman eri kolkissa sekasortoa synnyttävästä kuopuksesta. Suloinen Valéria – joka niin uhrautuen aina nuorempaansa oli kaitsenut – osallistui veljensä harhavuosiin niitä peittämällä, mikä olisi missä tahansa muussa elämäntilanteessa nähty takeena hyväsydämisyydestä, mutta nyt tyttären käytös tuntui enemmän petokselta. Välit omaan silmäterään viilenivät aavistuksen Marcelin tähden, vaikka pohjimmiltaan Elisabetin vaikutus oli kaikkein raskauttavin siinä, miten välttämätöntä Josephin oli kaikkeen suostua ja hiljaisuudessa sivuun vetäytyä asettumatta liiaksi poikkiteloin leskirouvan perustelluille naimakaupoille. Vaikka tyttären ensimmäinen kihlaus päättyi surkuhupaisaan skandaaliin, josta kaiken lisäksi jäätiin anopille vain velkaan, oli ilmiselvää, kuinka isoäiti oli tehnyt Lérasta oman valttikorttinsa. Ajatus puistatti Josephia, mutta voimattomana hän keskittyi itsepintaisena työntekoon Hugon rinnalla voidakseen viimeisiä lankojensa rippeitä edes muodollisesti sormissaan pidellä.
Niin pohjalle kuin Joseph ennätti kulissinsa takana monesti uppoamaan, tapahtui muutos parempaan lopulta odottamatta. Toisen maailmansodan jälkeen nuorimmainen ei viihtynyt kotona yhtään enempää kuin aiemminkaan – jos mahdollista jopa huomattavasti vähemmän – mutta Marcel ei enää ollut ongelmissa, ei juossut läpi Pariisin humaltuneena, käsivarrelta käsivarrelle alamaailman syövereissä vaaroja syleillen. Välit Valériaan olivat niin ikään normalisoituneet tyttären saavutettua yhteisymmärryksen isoäitinsä kanssa tulevista avioliittojärjestelyistä; yhtäkkiä elo oli pommitusten kuurouttamilla kaduilla hiljennyt, niin vain tasaisen huolettomaksi myrskyjen mainingeissa tyyntynyt. Tyhjentynyt koti huusi muutosta: vaihtelua, eteenpäin siirtymistä. Maailmansa laidalta vauhtia hakenut Joseph antoi irtosuhteidensa kuihtua vain polvistuakseen ties monennettako kertaa vaimonsa jalkojen juurelle; ehkä suunnan voisi vielä muuttaa? Kuin sinetiksi uusille tuulille Lebeaut ostivat viinitilan Ranskan Reimsistä ja alkoivat viljellä rypäleitä sekä tuottamaan samppanjaa, josta lopulta kehkeytyi pääasiassa Orsolyan otteissa varteenotettava, suhteellisen tunnettu bisnes ja perheen oma samppanjamerkki. Maaseudun rauhaan Joseph ihastui enemmän kuin mihinkään muuhun, ja maan alkaessa rakentua uudelleen sotien jälkeen, lisäsivät murrokset enemmän Neuvostonkin velvoitteita, joskin teknologian avulla saatavilla olon ehdot muuttuivat. Poliittisia murheita oli vähemmän, ja vaimonsa pelkoihin Elisabetin juonista Joseph vain harvakseltaan reagoi karatessaan yhä toistuvammin viinitilalle viljelyksillä käyskentelyn ja fyysisen työnteon tuottaessa tyystin uudenlaista nautintoa autojen korjailun ja kevyen seuraelämän ohella. Seesteisempi ajanjakso kurkotteli lempein säikein aina 2000-luvulle saakka, kunnes Marcel palasi varoittamatta vanhoihin tapoihinsa. Joseph oli etäisen tietoinen poikansa nykyisistä seuralaisista, joskin kytköksistä Antoveihin hän ei koskaan ääneen puhunut eikä varsinkaan kysynyt. Yhä kuopuksen annettiin olla vapaa jopa siinä pelossa, että Elisabet saisi aikanaan selville tyttärenpoikansa piirit; ehkäpä olisi ollut viisasta joskus asiaan puuttua, mutta eikö heidän kaikkien elämää ollut jo tarpeeksi rajoitettu, niin kohtuuttomasti tärvelty?
Varsinainen ratkeama repesi vasta vuonna 2005, kun berliiniläisen veribaarin satapäinen ihmisyleisö löytyi teurastettuna katastrofaalisin seurauksin. Samoihin aikoihin Marcel oli vähin äänin kadonnut aiheuttaen levottomuutta eteenkin talouden naisväessä. Diplomaattina Joseph joutui osaksi sotkua, joskin suurin vastuu sysättiin sisarentyttärelle iltatähden nimen vilahtaessa toistuvasti terroriteon yhteydessä suljettujen ovien turvallisemmalla puolella. Pahimmissa kauhukuvissa poika oli tietenkin kuollut, vaikka oli huomattavasti realistisempaa, ettei hulttio vain kehdannut tulla kotiin pelätessään kohtalokkaan virheensä kiistattomia seuraamuksia. Pahin skandaali saatiin sullottua kellariin muiden luurankojen seuraksi, mutta Elisabetin suhteen Joseph oli tavallista epäileväisempi – olihan hänellä jo vahva arvaus siitä, missä Marcel saattaisi piileksiä. Luuloja vahvisti Hunt-yökerhojen omistajan haluttomuus tapausta selvittää hänen niellessään aineelliset tappiot kivuttomasti kuin taloudellinen menetys olisi ollut liian vähäpätöinen vaadittavaksi. Huolimatta omista kytköksistään Antoveihin, ei Joseph hiiskunut kuopuksensa ongelmista kabinetissa, saati kuronut umpeen henkilökohtaisten suhteidensa väliin retkahtanutta railoa; epätietoisuus tuntui turvallisimmalta riskialttiissa tilanteessa, ja kenties isä uskoi aidosti pojan Pariisiin aikanaan palaavan pölyjen viimein laskeutuessa. Yliluonnollisen maailman tapahtumat pitivät uralleen omistautuneen miehen muutenkin kiireisenä. Kuolemattomia huomaansa haaliva sisäoppilaitos oli Neuvoston silmin suuri uhka tai vähintään poikkeuksellisen epäilyttävä hanke aiheuttamatta silti erityisiä toimenpiteitä Pariisista käsin – Yorkin ongelmat olivat alkaneet tuntua vuosi vuodelta ylipäätään yhdentekevimmiltä. Yhtä vähän muutkaan kuolemattoman maailman mullistukset Josephia todella koskettivat vereltään pyhimpien kaatuessa ja toisaalta henkiin herätessä, liittojen tuhoutuessa vain tehdäkseen tilaa entistä vahvemmille sidoksille. Omalta paikaltaan hän seurasi vaisuna sivusta pitkäaikaisen kollegansa pakomatkaa todistaen yhtä ilmeettömänä, kuinka anoppi poikansa kabinettiin johdatti kiinni kuumottelevaan vallankahvaan, josta Joseph olisi lähinnä luopua halunnut. Langon äkkinäinen menestys nostatti mieleen ainoastaan itsekkään toiveen; ehkäpä he muut viimein saisivat rauhan Elisabetin juonilta.
Epätietoisuuden tulehduttama aikakausi kohtasi viimein loppunsa Marcelin olinpaikan paljastuessa Orsolyalle alkuvuodesta 2010. Vaimo lensi yksin Moskovaan hakemaan poikaansa kotiin vain lähettääkseen karkurin Yorkiin turvaan Fionan armottomien siipien suojiin – turvaan niin Elisabetilta kuin vieroksutun sopimattomalta rakastajalta. Päätös oli yhteinen Josephin toivottua nuorimmaisen haasteiden kitkeytyvän olemattomiin tiedetyn kurinalaisissa käsissä, jotka olivat ennenkin levottomia sieluja onnistuneesti koulineet. Lopulta ratkaisu oli selkärangaton, niin likaisen itsekäs miehen halutessa irtaantua loputtomista solmuista, ristiriidoista ja syytöksistä keventääkseen omia kohtuuttomiksi kasvaneita paineitaan. Kuopuksen suru hiersi sielua ja jo ennestään rikkonaista avioliittoa yllyttäen miestä hakeutumaan tutuksi tulleiden lohtujensa äärelle välittämättä riskeistä, saati seuraamuksista. Satunnaiset hairahdukset eivät suhdetta Orsolyaan lopullisesti tuhonneet, vaan kuolettava haava piirtyi huomattavasti naurettavammin lujaksi uskottuun sidokseen sievän sormuksen säihkyvässä muodossa Elisabetin ilmoittaessa tahtovansa kihlata Valérian Ezekiel Linwoodille. Kielto olisi kielelle tipahtanut epäröimättä, mikäli avioliitolle olisi ollut edes puolittaisesti hyväksyttävä todellinen este – vaan kukapa muu olisi voinut olla tyttärelle täydellisempi puoliso kuin ikiaikaisen liittolaisen kunnianhimoinen vesa? Myöntyminen tuomittiin perheen puolelta petokseksi sysäten Josephin poikkeukselliseen epäsuosioon, jollaista ei koskaan aiemmin ollut rakkaiden keskellä kohdattu; käännettä seurasi välitön koleus kiivastuneiden sielujen hajaantuessa pitkin Eurooppaa kukin tahoilleen haavojaan nuolemaan.
So I am still and I am silent, because if I open my mouth, I may never stop s c r e a m i n g.
Persoonallisuus
Kohteliaimmatkin huulet kuvaavat Joseph Lebeauta viehättäväksi, joskin tylsäksi mieheksi. Yleisilmeeltään pedantti olemus on verenperimän ansiosta kunnioitettavan arvovaltainen, mutta useimmiten hiljainen ja huomaamaton. Kallis puku Pariisin parhaimpien ompelema, kengät kiiltävät ja miehekkäiden kasvojen ilmekirjo vähäeleinen, vakavuuteen taipuvainen ja tulkitsematon. Vakavasti otettavaksi byrokraatiksi hän kasvoi kulissien takana mielipuolisen isän ohjauksessa vain siirtyäkseen toisenlaisten pakotteiden ja vallan alle. Alistuminen, jokin äänettömämpi nöyryys lienee luihin juurtunut syvemmälle kuin on edes tiedostettavissa, vaikkei ulospäin tihku muuta kuin hillittyä itsevarmuutta. Synnynnäisesti kourallinen karismaa on suoniin eksynyt helpottamaan elämänkulkua hurmaavuuden perustuessa pohjimmiltaan kursailematta maineeseen helppona ja joustavana yksilönä, joka tunnetaan taipumuksestaan pyyteettömään avuliaisuuteen. Puhelahjoiltaan Joseph on keskinkertainen, harkitseva ja pohtiva eikä päästä suustaan puolihuolimattomia lipsahduksia, ei kiivastuneita tavuja sen kummemmin kuin kiihkeimpiä tuntojaan; ajatukset ovat useimmiten punnittuja, poliittisesti korrekteja ja toisaalta niin ilmeettömiä, ettei ole ollenkaan kummeksuttavaa, miksi häntä pidetään äärimmäisen älykkäänä, mutta jossain määrin puuduttavana miehenä. Ainoastaan viehkeä hymy sekä ujohko, alta kulmien luotu vakaan syvä silmäys saattavat juurevan illuusion rikkoa luodessaan särön huolelliseen, ennalta arvattavaan naamioon. Jos Josephin liikkeitä jää pidemmäksi aikaa seuraamaan saattaa huomata, miten omissa ajatuksissaan kulkeva ei paljasta itsestään paljoa, mutta jättää jälkeensä rauhallisen, hienoisen viileän salaperäisyyden tunnun – tyystin tarkoittamattaan. Hallittuihin eleisiin ja perustavanlaatuisen rauhalliseen ulosantiin on pesiytynyt rahtunen levottomuutta, joka näkyy toistuvilla asennonvaihdoilla, vihkisormuksen pyörittelyllä ja kohdettaan äkisti vaihtavalla vaeltavan tutkivalla katseella. Tarkkailijana mies on valpas, useimmiten keskittynyt ja perillä elettävästä hetkestä huomaten nopeasti erinäisiä yksityiskohtia, jotka saattavat valtaosalta luiskahtaa ohi silmien. On varsin tyypillistä, miten Joseph muodostaa kallonsa uumenissa mielikuvia, tulkintoja ja toisinaan purevia analyyseja niin ympäristöstä kuin sen elävistä olennoista. Tiedonkerääminen on luontaisen taipumuksen lisäksi avain sulavaan kommunikointiin ja diplomaattiseen tapaan ennakoida sekä ottaa läsnäolijat mahdollisimman otollisella tavalla huomioon, mikä useimmiten tukee vuosisatojen varrella kartutettuja vuorovaikutustaitoja korostaen olemuksen yleistä miellyttävyyttä.
Sosiaalisilta taidoiltaan Joseph onkin moitteeton. Käytöskoodisto nojaa poikkeuksetta etiketteihin, joita elämän varrella ovat sukulaiset ja lähimmät niin neuroottisina vaalineet. Kohtelias, hyväkäytöksinen ja varsin salonkikelpoinen Joseph oli jo nuorena, jolloin hurmurinvikaa livahti suupieliin spontaanimmin vain sittemmin pois kuivuakseen. Joskus pienessä punssihiprakassa muistoissa valutaan päämäärättömästi elon alkutaipaleen vapauden viattomiin tuuliin, jossa elämä oli avara, hänen edessään voimaton, ehkä jännittävääkin. Kaipuu on läsnä usein, joskaan ei hallitsevana eikä toistuvana myrkkynä sydänalaa korventamassa; marttyyriksi miestä ei voi nimittää eikä itsesääli hallitse hänen tavanomaista arkeaan, vaikka Joseph elämäänsä niin loputtomasti toisinaan luuleekin vihaavansa. Suorituskeskeisyys, huolellisuus ja luotettavuus pitävät yllä hiottua kulissia, joka koetaan suurimmaksi osiksi jopa turvalliseksi uomaksi, lähes pakopaikaksi omilta ajatuksilta kuin tunnoiltakin, vaikkei sielunelämää karkuun koskaan päästäkään. Kokemusmaailma on jokseenkin turtunut, haaveet kuin kiinnostuksetkin väljenneet huolimatta sisukkaasta halusta yhä suuntaa etsiä. Tyytyminen ja pysähtyneisyys ovat olleet omia valintoja, kenties aikanaan ainoiksi koettuja vaihtoehtoja, eihän Joseph koe päätäntävaltaa sormenpäissään todella tanssittavansa. Onneton mies on ollut niin kauan kuin muistaa, vaikka surumielisyys, saati melankolia eivät tulvi yli äyräiden; lukuun ottamatta hienoista totisuuteen taipuvaa asiallisuutta, vaikuttaa vampyyri päinvastoin tavanomaisen tyytyväiseltä, keskeiseltä ja kunnioitetulta olennolta, jolta ei mitään puutu. Toimissaan Joseph on tarkka, lähes poikkeuksetta omistautunut ja vaatimaton puurtaja, joka osaa esittää asiansa selvästi vaan harvemmin erityisen suoraan. Tunneälykkäänä, joten kuten syvän empaattisena persoonana hän osaa lukea tilanteita ja toimia tarvittavan tahdikkaasti. Jalkoihin runnottava mies ei varsinaisesti ole koskaan ollut asemassaan, jossa kuitenkin näennäistä valtaa ja viisautta vaalitaan. Silti varsin harvoin vastaan sanotaan tai omia mielipiteitä jyrkästi ilmaistaan, onhan yhteinen hyvä useimmiten kaikkien edun mukaista. Onko yksilön toiveilla edes niin väliä?
Jo nuorena Joseph halusi perheen, mielellään suuren ja rakastavan, sillä sellaista ei omasta lapsuudesta löytynyt. Toive toteutui osittain, ja jonkin aikaa toiveikas sydän jaksoi ylläpitää ajatusta perheidyllistä, jossa rooli kaikkivoipana isänä ja ihanteellisena aviomiehenä olisi tahraton. Yksinkertainen. Jollain tavalla harhaluulo elää yhä, vaikka rooli perheen sisässä ei tunnu nykyisellään olevan sylkykuppia kummempi. Halveksunta on hyväksytty, aina yhtä ilmeettömästi iskut vastaanotettu, onhan jonkun heistä oltava panssarina, murenemattomana muurina selustaa suojaamassa. Isänä Joseph on aina ollut omistautuva, kaikkea muuta kuin etäinen tai ankara kuvajainen silmäluomien takana. Silti jos joku nyt kysyisi, saattaisi hän todeta, ettei osannut kasvattaa lapsiaan oikein, sillä hän ei halunnut kasvattaa heitä laisinkaan. Entä jos hyvien aikeiden takaa lohkeaisi esiin edesmenneen isän ääni? Mustanpuhuva ja myrkyllinen. Omat lapsuusajan traumat pyrittiin korjaamaan pehmeydellä, hemmottelulla ja suopeudella, kunnes oli pakko esittää kovempaa kuin oli; kunnes jälkikasvu varttui ja alkoi vaatia isän ulottumattomissa olevia asioita. Riittämättömyyden tunne oli uudenlainen, joskin nykyään niin ominainen, ettei sitä ilman edes osattaisi elää. Rakastava, huolehtivan lempeä ja leppoisa Joseph on yhä, varsinkin kotona vieraampien katseiden suojassa lähimpiensä ympäröimänä. Kriisien keskellä sisin pyrkii kylmettymään ja kantamaan vastuuta romahtamatta, jolloin rooli meren mutiin tarraavana ankkurina saa jähmeät mittasuhteet, ja tällaisena miehenä ulkopuoliset hänet usein näkevätkin. Kylmänviileä sisu pitää näkymättömän korttipakan kasassa polttavimmissakin liekeissä eikä perheen näennäinen johtohahmo arastele ottaa rooliaan suunnannäyttäjänä, vaikka ohjaksissa istuminen onkin enemmän silmänlumetta kuin todellista päämäärätietoisuutta. Useimmille esitys silti riittää. Olisi väärin sanoa, etteikö Joseph olisi intuitiivinen, valintoihinsa ja ratkaisuihinsa luottava. Epävarmuus kalvaa harvemmin mieltä, useimmiten ongelmat omien visioiden toteuttamisessa liittyvät voimakkaampiin tahoihin ja vahvempiin persooniin, sillä asemastaan huolimatta Joseph ei ole ikinä ollut erityisen kunnianhimoinen eikä varsinkaan ominaisuuksiltaan syntynyt muita johtamaan. Auktoriteettiasemassaan hän ei ole karismaattinen, mutta taidoissaan sekä tasaisuudessaan epäilemättä kyllin uskottava – joskin kiistatta vaarattoman harmiton muodostamatta muille merkittävää uhkaa. Parhaimmillaan hän on kuitenkin pienen paineen alla, eihän elämä koskaan muuta ole ollutkaan kuin odotuksien alla tasapainoilua ja yritystä omia kykyjä liki epätoivoisesti osoittaa.
Julkisen valokeilan ulkopuolella maneerit pehmenevät silminnähden. Ilmeettömästä virkamiehestä kuoriutuu oman valtakuntansa nautiskelija, jokseenkin väkinäisen perhe-elämänsä ihannoima isähahmo kyselemässä kiinnostuneena läheisempiensä kuulumisia, ottamassa osaa yhteisiin aktiviteetteihin ja nauramassa muiden mukana niille sattumuksille, jotka jossain toisessa perheessä saattaisivat muita hirvittää. Joseph on salliva, ymmärtäväinen ja useimmiten vilpitön halussaan olla läsnä osana kokonaisuuta. Aikaa uhrataan pyytämättä kaikkeen siihen, mikä muita kiinnostaa ja hyödyttää. Muiden toiveita kuunnellaan herkästi, mielellään jo ennakoiden, lähes valmiiksi hyvitellen tulevaa, jotain vääjäämätöntä kynnyksellä kyyhöttävää, joka odottaa lupaa sisään astua. Ja lupa annetaan, tietenkin, eihän elämää voi estää, ei pysäyttää, ei hallita. Valitettavasti velvollisuudentunto halkeaa kahtia läheisten suojelemisesta siihen, mikä on lopulta välttämätöntä. Periksi antaminen ja myötämielisyys nähdään todellisesta elämästä irrallisina ideaalimaailman ominaisuuksina. Realiteettien myöntäminen on miehestä itsestään hyve, mikä kiistatta korostaa jonkinlaista vaatimattomuutta sekoittuen ikävästi selkärangattomuuteen, jonka mies itse mieltää vain käytännöllisyydeksi ja oivallukseksi maailman tilasta. Realisti Joseph kaikessa pelkistetyssä ajattelussaan onkin nähdessään itsessään taipumusta filosofoinnin sijaan logiikkaan: faktat, numerot ja tilastot eivät valehtele. Toisin kuin elävät olennot ajatuksineen, toiveineen ja varsinkin tunteineen, joihin nojaamista ei nähdä heikkoutena vaan inhimillisenä virheenä, joka kelle hyvänsä hymyillen suodaan – kaikkihan joskus erehtyvät. Epäonnistumisesta tai vähintään sen tunteesta huolimatta Joseph on aina omistautunut parhaalla mahdollisella tavallaan erityisesti lapsilleen. Kuin omat ääriviivat olisivat yhdentekeviä, sisällöttömiä ja tyhjiä aivan kuin hän olisi olemassa vain muita varten. Oman rajallisuuden kokemus ei ole estänyt olemasta horjumaton olkapää: sängyn laidalla istuva hahmo, tarinoiden kärsivällinen lukija käsivarret kiedottuna itkusta värisevien hartioiden ympärille. Rauhanneuvottelija, syntipukki, uskottu tai pelkkä kannustava nyökkäys harjoittelukentän laidalla, päivällispöydässä tai toisella puolella maailmaa puhelinsoiton päässä. Asema perheen auktoriteettina ei ole kokonaan särkynyt, ja silti hyväksyvä, salliva läsnäolo on ainoa asia, jota Joseph on todella pyrkinyt perheelleen tarjoamaan: jopa vaimolleen, jopa silloin, kun vastakaiku on ollut pelkkä veitsi kaularangalla.
Ymmärtäväisyys lienee yksi vaalittu ja näkyvä ominaisuus, vaikka omassa tunneilmaisussaan Joseph on toisinaan valitettavan köyhä. Mietteet, tuntemukset kuin kaikki muukin käsin kosketeltavan todellinen ovat haudattu mielen takaisimpaan lokeroon niin monen lukon taakse, ettei kukaan vahingossakaan erehdy ruostuneita ajatuksia päivänvaloon saattamaan. Vakaa, hallittu olemus antaa vain harvoin vihjeitä siitä hurrikaanista, joka silmien takana repii periaatteita ja oppeja irti juurineen; Joseph ei ole usein sitä mieltä kuin sanoo. Jopa herkemmillään kielelle karkaavat aatteet ovat enemmän arkoja arvailuja totuutta kiertämässä kuin varsinaisia aitoja havaintoja ja tunteita. Poikkeuksia tietenkin tapahtuu toisinaan tihkuna, joskus tulvana riippumattomana omasta tahdosta, saati vastapuolen sisukkuudesta, ainoastaan joskus vääjäämättä loppuun kulutetuista voimavaroista. Yhdentekeväksi kaikki sisälle padottu niin usein tuomitaan, eikä hän koskaan käy kiistämään itseensä kohdistuvia valheellisiakin väitteitä – ja mitä itsessään valehteluun tulee, siinä Joseph on mestari. Totuus on harvoin yksinkertainen toisin kuin valheet, joihin on elämässä turvauduttu aina; joskus jopa puhtaasti uhmakkaana, hetkellisestä mielenoikusta kuin osoituksena siitä, miten hänelläkin on oma tahto. Valheet ovat kuin muuri, jonka taakse voi kätkeytyä ilman tarvetta hyökätä, niin verisesti jotain omaa puolustaa. Tosin varautuneisuus ja pidättyväisyys koskee lähinnä rosoreunaisia tunteita: arveluttavia, petollisia ja näivettäviä tuntoja, joiden ääneen lausuminen voisi repiä alas kulissit ja kodiksi kuvatut seinät. Yleistä harmoniaa vaalitaan enemmän kuin oman mielen sävyjä eikä miehellä siksi ole merkittävää ongelmaa ilmaista kiintymystään. Oikeastaan päinvastoin Joseph on vuosien saatossa oppinut tuomaan ilmi sisimmässään sykähteleviä sointuja niin kauan kuin ne ovat myönteisiä, haluttuja ja tärkeäksi koettuja läheisempien suhteiden ylläpidon kannalta; hän ei häpeile tunnustaa rakkauttaan, ei arastele missään tilanteissa osoittaa kiintymystään, eikä eleissä hehku arkuus, ei edes vähäinen haparointi. Rohkea elekieli huokuu piiloteltua varmuutta, ja vaikka fyysisessä olemuksessa on hänen tapauksessaan aina hienovaraista huomaamattomuutta, ei Joseph suinkaan ole liikkeissään kömpelö, saati ujo. Tietynlainen suoruus välittyy nimenomaan kehonkielestä, joka toisinaan tuhoaa seesteisen olemuksen raottaessaan tahattomasti pinnan alla piiloteltavaa kytevää kiivautta.
Hyveiksi monet osaavat nimetä Josephin pitkäjänteisyyden, sitkeyden ja tasaisuuden, onhan hänellä loputtomasti kärsivällisyyttä, mikä suorastaan yllyttää rohkeampia venyttämään pinnaa katkeamisen toivossa. Harvemmin hermosäikeet todella repeytyvät, mutta paremmin tietävät ovat epäilemättä silti oppineet, miten maltin loppuessa edessä on totinen paikka. Jos mies ilmaiseekin suuttumustaan äärimmäisen harvoin, on raivostumisen hetki sitäkin kuohuttavampi; tavallisesti vaimealla, vakaalla äänellä tuotettu puhe muuttuu massiiviseksi huudoksi, silkaksi suoruudeksi eikä Joseph estele itseään heittäessään pöytäänsä nurin. Aggressiivisuus saattaa kohdistua myös elollisiin olentoihin, toisinaan fyysisiä ulottuvuuksia kurotellen. Uhkaava käytös on särö kerrostetussa kuoressa, jonka alla kituu aivan toisenlainen, paljon synkempi olento. Kontrollin pettäessä persoona rakoilee antautuessaan luuhäkkiin vangitulle epätoivolle saaden virtansa mustuneista toiveista, toteutumattomista unelmista ja säälimättömästä vapaudenkaipuusta; suru menetettyä ja kaikkea saavuttamatonta kohtaan on liian lamaannuttava taltutettavaksi. Kaoottisempi kiivaus ei ikinä tiivisty vihaksi, ja riistäytyviä impulsseja kadutaan välittömästi äkkinäisen raivonpuuskan tukehtuessa omaan mahdottomuuteensa. Niin harvoin kuin teot äärimmilleen äityvät, on Joseph kuitenkin oppinut pyytämään anteeksi kaikkea ja myöntämään aina oma-aloitteisesti virheensä – usein syntejä tunnustetaan jopa silloin, kun vika ei yksistään ole hänessä ollut. Nöyryys tiputtaa Josephin polvilleen maalaten käytökseen hyvittelevyyden aikaansaamaa pehmeyttä, jopa eräänlaista anelevaa herkkyyttä vilauttamaan auliisti haavoittuvaisempaa puolta. Ylpeys on vähäistä, ellei kokonaan olematonta. Kaiketi omista heikkouksista ollaan korostuneen tietoisia, mikä toisinaan sekoittaa ymmärrykseen valheellisen vivahteen hämärryttämään todellisuutta; itselleen Joseph on toisinaan armoton kituessaan huonojen valintojensa päättymättömässä virrassa. Voisi sanoa miehen sietävän lopulta paljon niin sisältään kuin ulkopuoleltaan kumpuavaa kritiikkiä, painetta kuin laajemminkin jalkojen juurelle heitettyjä haasteita. Useimmiten vaikeudet kestetään vaitonaisena hammasta purren, vielä todennäköisemmin ylhäisessä yksinäisyydessä, eihän ole mitään mieltä muita turhaan huolestuttaa. Uhrautuvaisuudestaan mies ei odota palkintoja, vaan altruistiset käytösmallit rakentuvat ajattelematta Josephin ollessa pohjimmiltaan pyyteetön ja kiltti, toisia kunnioittava. Vahva oikeudenmukaisuudentunto ohjaa ajatuksia enemmän kuin toimintaa, mikä saattaa vääristää sielunmaisemaa passiivisemmaksi kuin todella onkaan; ilmiömäinen sopeutumiskyky on pakottanut muovaamaan omaa arvomaailmaa vuosien saatossa, ja vaikka Joseph ei ole ylpeä ruodottomuudestaan, hän tiedostaa varsin hyvin juuri mukautuvaisen vaatimattomuuden olevan avain siihen, miten suurimmilta vaikeuksilta on toistuvasti vältytty – vaan onko oma elämä aina ollut myrskyjen ohittamisen arvoista?
Käytännönläheisyydestään ja asiallisuudestaan huolimatta Joseph ei kaikessa vaitonaisuudessaan ole pelkästään kivikasvoisen jähmeä. Olemuksessa viivähtää jäykkä varovaisuus vain hänen aavistellessaan tilanteissa pahaenteisyyttä tai ristiriitoja, joita konflikteja kammoava sielu pyrkii alinomaa välttämään. Rauhanomaisena miehenä riitely, valitus ja kaiken kaikkiaan ongelmiin ajautuminen ovat hyväksyttävä osa elämää, mutta silti yhtä lailla epämiellyttäviä ja mieluusti kartettavia asioita. Humoristinen Joseph on yllättävissä määrin, vaikka leikittely odotuttaakin oikeaa aikaa ja paikkaa sekä kohdetta turvautuen karkeaan varmuuteen ja yksinkertaisiin eleisiin. Varsinainen verbaalinen leikki ei yleensä suupieliin sujahda vaan oikeastaan kaikenlainen vitsikkyys kiteytyy lähinnä naurahduksiin ja luontaisen viehätysvoiman siunaamiin silmäniskuihin. Huumorintaju on aavistuksen viekas, toisinaan pieniin kepposiin ja hyväntahtoiseen kujeiluun taipuva. Olemuksessa on selittämätöntä intensiivisyyttä, joka tiivistyy seuralaisten vähentyessä ja viinin virratessa notkistamaan eleistä eloisampia. Hitaasti lämpenevänä persoonana Joseph ei ole innostuja, ei erityisen spontaani ja vauhdikas, mutta pienessä ryhmässä ja perheensä kesken kyky antautua hetkelle on otollisempi. Sivistynyt introvertti on eräänlainen otsaan lyöty leima, joka lohkeilee hienoisesti erityisesti alkoholin innoittamana, jolloin estottomuus riisuu ylimääräistä painolastia vapauttaen sielun lennokkaamman puolen. Pientä rohkaisua mies mieluusti nauttiikin useissa tilanteissa, vaikka jonkinlainen kunniallisuus julkisissa tilaisuuksissa pyritään aseman puolesta säilyttämään. Muiden mielipiteillä nähdään ylipäätään raskauttavaa painoarvoa jopa siinä määrin, ettei harmia haluta missään nimessä aiheuttaa; Joseph on useimmiten kiusallisuuteen asti tietoinen siitä, mitä hänestä ajatellaan. Vastaava kurinalaisuus onkin ollut omiaan yllyttämään sisälle kahlittua kapinahenkeä, jonka olemassaolon hän tiedostaa, vaikka vinhasti kieltääkin.
Tukevasti omilla jaloillaan seisova, huoliteltu ja tasainen olemus ei ikinä paljasta pienintäkään hermostuneisuutta eikä sisäisten ristiriitojen sytyttämiä konflikteja, mikä toimii valheellisempana haarniskana herättäen muissa luottamusta ja varmuutta. Tästä johtuen Josephia voisi luonnehtia helposti lähestyttäväksi hienoisesta flegmaattisuudesta huolimatta. Mietteisiinsä uppoava pohtii mielellään elämää kauhistuttavine kuin kiehtovine puolineen avaamatta kuitenkaan ajatuksiaan yleensä syvemmin ääneen; keskusteluun osallistuessaan tavut harvoin sisältävät suuria viisauksia tai henkilökohtaisia paljastuksia, vaan lähinnä tilannesidonnaisia huomioita. Jos häneltä odotetaan neuvoja ja intellektuelleja virsiä, suostuu Joseph niitäkin lausumaan, tosin mekaanisempaan sävyyn kuin vastapuoli saattaa olettaa. Innokkaammin hän äityy keskustelemaan autoista, koirista, viinistä ja viljelystä – toisinaan taiteesta, arkkitehtuurista, joskin jälkimmäisissä tulkintojen sijaan mies puhuu mielellään pääasiassa faktapohjaisista havainnoista. Tyystin kuiva keskustelukumppani Joseph ei silti ole, vaikka hurmaavuus pohjautuukin lähinnä verenperimän ohella siihen, miten häntä pidetään viehättävänä sekä toisaalta luotettavana, kenties jopa arvoituksellisen kiinnostavana. Seurustelusta ja juhlallisuuksista on opittu velvollisuudentunnosta nauttimaan, vaikka lienee auttamattoman selvää, ettei kirkkain valokeila ole ikinä kodilta tuntunut. Edustaminen ei ole aina mieluista, mutta iskostuneet käytöstavat takaavat puhumisen kuin esiintymisen luontevuuden sortumatta silti liialliseen teatteriin. Huomio ei missään muodossa sielua hivele, vaikka valheista suurin olisi väittää, etteikö Joseph toisinaan juuri katseita itseensä kaipaisi: tullakseen huomatuksi, nähdyksi – ennen kaikkea todellisena itsenään.
You wear a mask for so long, you forget who you were beneath it.
Ulkonäkö
Ei liene suuri vale väittää Joseph Lebeaun olevan seurapiireissä kuulu hillityn olemuksensa ohella yllättävän pettämättömästä tyylitajustaan, joka henkii ujostelematta keskieurooppalaista eleganssia. Luontaisesta vaatimattomuudestaan huolimatta ulkoiseen viehättävyyteen ja tyyliin panostetaan kernaasti toisinaan turhamaisuuteen sortuen kuin miehen tarkoitus olisikin kaiken aikaa ollut oma siluetti katsojien mieliin kaivertaa. Yleisvaikutelma on aina kokonaisvaltaisen huoliteltu täydentyessään laadukkailla kankailla, kerroksilla, tunnistettavilla brändeillä ja leikittelevillä asusteilla. Iholta huokuu vaihtelevasti parfyymien ja partavesien laajahko kirjo riippuen niin tilaisuudesta, vuodenajasta kuin seurastakin. Yhden tunnistettavan ominaistuoksun sijasta Josephin ympärillä leijailee useimmiten bergamotti, mausteinen rosmariini, salvia tai patsuli – unohtamatta savukkeiden hienoista häivää.
Olemuksen kevyt rosoisuus kulminoituu siististi muotoiltuun mustanpuhuvaan sänkeen sekä elämää nähneiden kasvojen uurteisiin, joista ominaisimmat otsalle laskoksiaan rypyttävät. Eleet ja ilmeet ovat hallittuja, hitaanpuoleisia ja vähäeleisiä, mutta kaiken kaikkiaan kohteliaisuutta ilmentäviä. Ystävällisyys ei tosin rönsyä silmistä, eikä orjuuta huulia toistuvaan iloon vaan tihkuu maltillisen vaivihkaa suupieliin ilman liioittelevuutta. Luontevaksi voisi Josephia kaikessa rauhallisuudessaan kuvata, ja samaa miellyttävyyksien jatkumoa myötäilee matala, vaimean karkea puheääni raukeassa rytmissään. Ääntämys on kielestä riippumatta tasaisen yleiskielistä ja sulavaa, eikä miehen pariisilaista aksenttia ole havaittavissa muutoin kuin äidinkielisissä puheenparsissa, jotka luontevimmin kieltä notkistavat. Liikeradoiltaan Joseph on liki huomaamaton sulautuessaan ympäristöönsä yleensä saumattomasti tekemättä itsestään turhaan numeroa. Kiistatta katsoja saattaa silti kiinnittää erityistä huomiota vaatetuksen runsaisiin yksityiskohtiin, ylvääseen ryhtiin tai äkkinäisen odottamattomiin liikahduksiin; joskus levottomuus kiiruhtaa rikkomaan ulkokuoren laskelmoitua tyyneyttä sormenpäiden hapuillessa kosketuspintaa kynistä, paperinkulmista tai nimettömän kahleesta. Tavanomaisesti kädet ristitään tyynesti syliin, elleivät taskuihin poikamaisesti pujahda.
Sävyiltään tummapiirteinen Joseph suosii nykyisin mustanruskeissa hiuksissaan lyhyttä, joskin aavistuksen taipuisaa mittaa. Siististi kammatut suortuvat noudattavat huolettoman orjallista järjestystä taaksepäin tai sivulle sukaistuna osoittamatta silmiinpistävää kuritonta jääräpäisyyttä. Sama värikylläisyys kaartuu ripsiin ja runsaisiin, joskin hallitun tuuheisiin kulmakarvoihin, jotka harvemmin osakseen saavat ilmeikkäitä kaaria. Tarkkalinjainen parransänki kruunaa kokonaisuuden maalaten kontrastia lämpimänvaalealle iholle luoden valheellisen illuusion jykevistä leukaperistä. Kasvonpiirteiltään Joseph muistuttaa pitkälti sukunsa miehiä kulmikkuudellaan ja luuston jyrkkyydellään; ilmejuonteet ovat voimakkaita korostaessaan profiilin notkelmia ja rajun yhtäkkisiä muotoja. Erityisen vahvarakenteiset kasvot eivät ole huomion kiinnittyessä ensimmäisenä lähinnä korkeahkoihin poskipäihin, niiden alle valuvaan vähäiseen eroosioon ja pitkänomaiseen, veistokselliseen sopusointuun. Nenä on kookkaampi, kenties varsin persoonallinen varastamatta silti huomiota intensiivisen kapeista, kirkkaan huurteisen sinisistä silmistä. Sävy on kylmähkö, mutta syvä, reunoiltaan hienoisen tummuva. Joseph ei karttele katsekontaktia itselleen ominaisesta välttelevyydestä huolimatta, vaan päinvastoin hyvin usein nimenomaan silmät puhuvat suuta äänekkäämmin – katse näyttelee ratkaisevaa roolia tunneilmaisussa, mikäli omia tuntoja päätetään paljastaa. Samoin kuin kahlittu kielensä, ilmaisee vampyyri eleillään pääasiassa myönteisiä tuntemuksiaan; onnenkiilto säihkyy huomaamatta iiristen reunoilta sytyttäen poikkeuksellisen pilkkeen sineen tuikkimaan. Huulten symmetrisille kaarteille ei silti hymy hiivi herkästi, mutta jos suupielet kiiruhtavat iloa ilmentämään, eksyy seuraksi uurteita sekä hymykuoppia korostamaan riemun aitoutta.
Kuolematon kauneus leijailee vääjäämättä viehätysvoimana Josephin ympärillä, joskin pelkkiin yliluonnollisiin avuihinsa mies ei ole koskaan kokonaan luottanut. Fyysinen kurinalaisuus on tehnyt kehosta virtaviivaisen ja lihaksikkaan, eikä raameista puutu näyttäviä linjoja. Ryhdikäs, pystypäin kannateltu vartalo kohoaa 185 senttimetrin korkeuteen pituuden jakautuessa melko tasaisesti raajoille ja selkärangalle alleviivaten miehen sopusuhtaisuuttaan. Erityisen kookas jaloverinen ei ole näyttävistä käsivarsistaan ja vatsanseudun lihaksista huolimatta luukehikon ollessa lopulta varsin sirorakenteinen. Tyylikkyyteen taipuvana mies pukeutuu arkielämässään klassisesti usein pukuun, mutta käyttää mieluusti mielikuvitustaan tyytymättä yksinkertaisiin ratkaisuihin; kenties eritoten pukeutumisellaan Joseph ilmaisee itseään kaikkein räiskyvämmin. Poikkeukselliset värit, kuosit ja kuviot määrittelevät tyyliä eikä asuvalinnoissa karteta ruutuja, printtejä tai harmoniaa särkeviä sävyjä. Kontrasti työn, huvin ja kotiolojen välillä ei ole valtavan suuri, vaikka vapaa-ajallaan pikkutakit vaihtuvat luonnollisemmin neuleisiin ja suorat housut rentoihin farkkuihin. Yliluonnollisten aistiensa puolesta mies ei silmälaseja tarvitsisi, mutta toisinaan mustasankaiset kehykset mieluusti nenänvarrelle asetetaan osaksi kulloistakin kokonaisuutta. Ylipäätään asusteilla on aina ollut Josephin vaatetuksessa ratkaiseva rooli; herrasmiestyyliin istuvat niin huivit kuin hatut unohtamatta hansikkaita, jotka tilanteesta riippuen saattavat saada suurtakin painoarvoa valikoituessaan kätten jatkeeksi ratin taakse. Kontekstisidonnaisuus ja etiketti ovat kumpainenkin vampyyrille tärkeitä pukeutumisen kulmakiviä, joista joustetaan vaihtelevasti tilanteen niin salliessa. Kapinahenkisyys ei tyyliä kuitenkaan sanele, vaikka kokeiluhaluaan Joseph harvemmin käy kiistämään.
Silmiinpistäviä fyysisiä tuntomerkkejä vampyyrin ihosta löytyy ainoastaan vasemman kyynärvarren sisäpuolelta mustavalkoisen tatuoinnin muodossa. Ääriviivoiltaan selkeä kompassi piirtyy näyttävänä piirroksena kalvakalle pinnalle, mutta ilmansuuntien sijasta kunkin kärjen päätteeksi on raapustettu lasten nimikirjaimet kellotaulun mukaisesti pohjoisesta alkaen: H, ?, V ja M. Kompassi itsessään maapallokuvion päällä kuvastaa perheen ohella erityisesti vaimoa, jota ei typografisesti ole ihoon jäljennetty. Lävistyksiä Josephilla ei ole, ja koruja hän käyttää vähäeleisesti lukuun ottamatta kalvosinnappeja ja sukusormusta. Hopeista vihkisormusta kannatellaan vaalien vasemmassa nimettömässä, joskin tarkkasilmäisimmät saattavat toisinaan huomata renkaan loistavan poissaolollaan. Orsolyan nimellä ja hääpäivällä koristettu lupaus on Josephille varsin rakas symboli, jolle osataan antaa suunnatonta arvoa – siksi kaikissa tilanteissa sen kantaminen ei tunnu aina oikeutetulta.
Olemuksen kevyt rosoisuus kulminoituu siististi muotoiltuun mustanpuhuvaan sänkeen sekä elämää nähneiden kasvojen uurteisiin, joista ominaisimmat otsalle laskoksiaan rypyttävät. Eleet ja ilmeet ovat hallittuja, hitaanpuoleisia ja vähäeleisiä, mutta kaiken kaikkiaan kohteliaisuutta ilmentäviä. Ystävällisyys ei tosin rönsyä silmistä, eikä orjuuta huulia toistuvaan iloon vaan tihkuu maltillisen vaivihkaa suupieliin ilman liioittelevuutta. Luontevaksi voisi Josephia kaikessa rauhallisuudessaan kuvata, ja samaa miellyttävyyksien jatkumoa myötäilee matala, vaimean karkea puheääni raukeassa rytmissään. Ääntämys on kielestä riippumatta tasaisen yleiskielistä ja sulavaa, eikä miehen pariisilaista aksenttia ole havaittavissa muutoin kuin äidinkielisissä puheenparsissa, jotka luontevimmin kieltä notkistavat. Liikeradoiltaan Joseph on liki huomaamaton sulautuessaan ympäristöönsä yleensä saumattomasti tekemättä itsestään turhaan numeroa. Kiistatta katsoja saattaa silti kiinnittää erityistä huomiota vaatetuksen runsaisiin yksityiskohtiin, ylvääseen ryhtiin tai äkkinäisen odottamattomiin liikahduksiin; joskus levottomuus kiiruhtaa rikkomaan ulkokuoren laskelmoitua tyyneyttä sormenpäiden hapuillessa kosketuspintaa kynistä, paperinkulmista tai nimettömän kahleesta. Tavanomaisesti kädet ristitään tyynesti syliin, elleivät taskuihin poikamaisesti pujahda.
Sävyiltään tummapiirteinen Joseph suosii nykyisin mustanruskeissa hiuksissaan lyhyttä, joskin aavistuksen taipuisaa mittaa. Siististi kammatut suortuvat noudattavat huolettoman orjallista järjestystä taaksepäin tai sivulle sukaistuna osoittamatta silmiinpistävää kuritonta jääräpäisyyttä. Sama värikylläisyys kaartuu ripsiin ja runsaisiin, joskin hallitun tuuheisiin kulmakarvoihin, jotka harvemmin osakseen saavat ilmeikkäitä kaaria. Tarkkalinjainen parransänki kruunaa kokonaisuuden maalaten kontrastia lämpimänvaalealle iholle luoden valheellisen illuusion jykevistä leukaperistä. Kasvonpiirteiltään Joseph muistuttaa pitkälti sukunsa miehiä kulmikkuudellaan ja luuston jyrkkyydellään; ilmejuonteet ovat voimakkaita korostaessaan profiilin notkelmia ja rajun yhtäkkisiä muotoja. Erityisen vahvarakenteiset kasvot eivät ole huomion kiinnittyessä ensimmäisenä lähinnä korkeahkoihin poskipäihin, niiden alle valuvaan vähäiseen eroosioon ja pitkänomaiseen, veistokselliseen sopusointuun. Nenä on kookkaampi, kenties varsin persoonallinen varastamatta silti huomiota intensiivisen kapeista, kirkkaan huurteisen sinisistä silmistä. Sävy on kylmähkö, mutta syvä, reunoiltaan hienoisen tummuva. Joseph ei karttele katsekontaktia itselleen ominaisesta välttelevyydestä huolimatta, vaan päinvastoin hyvin usein nimenomaan silmät puhuvat suuta äänekkäämmin – katse näyttelee ratkaisevaa roolia tunneilmaisussa, mikäli omia tuntoja päätetään paljastaa. Samoin kuin kahlittu kielensä, ilmaisee vampyyri eleillään pääasiassa myönteisiä tuntemuksiaan; onnenkiilto säihkyy huomaamatta iiristen reunoilta sytyttäen poikkeuksellisen pilkkeen sineen tuikkimaan. Huulten symmetrisille kaarteille ei silti hymy hiivi herkästi, mutta jos suupielet kiiruhtavat iloa ilmentämään, eksyy seuraksi uurteita sekä hymykuoppia korostamaan riemun aitoutta.
Kuolematon kauneus leijailee vääjäämättä viehätysvoimana Josephin ympärillä, joskin pelkkiin yliluonnollisiin avuihinsa mies ei ole koskaan kokonaan luottanut. Fyysinen kurinalaisuus on tehnyt kehosta virtaviivaisen ja lihaksikkaan, eikä raameista puutu näyttäviä linjoja. Ryhdikäs, pystypäin kannateltu vartalo kohoaa 185 senttimetrin korkeuteen pituuden jakautuessa melko tasaisesti raajoille ja selkärangalle alleviivaten miehen sopusuhtaisuuttaan. Erityisen kookas jaloverinen ei ole näyttävistä käsivarsistaan ja vatsanseudun lihaksista huolimatta luukehikon ollessa lopulta varsin sirorakenteinen. Tyylikkyyteen taipuvana mies pukeutuu arkielämässään klassisesti usein pukuun, mutta käyttää mieluusti mielikuvitustaan tyytymättä yksinkertaisiin ratkaisuihin; kenties eritoten pukeutumisellaan Joseph ilmaisee itseään kaikkein räiskyvämmin. Poikkeukselliset värit, kuosit ja kuviot määrittelevät tyyliä eikä asuvalinnoissa karteta ruutuja, printtejä tai harmoniaa särkeviä sävyjä. Kontrasti työn, huvin ja kotiolojen välillä ei ole valtavan suuri, vaikka vapaa-ajallaan pikkutakit vaihtuvat luonnollisemmin neuleisiin ja suorat housut rentoihin farkkuihin. Yliluonnollisten aistiensa puolesta mies ei silmälaseja tarvitsisi, mutta toisinaan mustasankaiset kehykset mieluusti nenänvarrelle asetetaan osaksi kulloistakin kokonaisuutta. Ylipäätään asusteilla on aina ollut Josephin vaatetuksessa ratkaiseva rooli; herrasmiestyyliin istuvat niin huivit kuin hatut unohtamatta hansikkaita, jotka tilanteesta riippuen saattavat saada suurtakin painoarvoa valikoituessaan kätten jatkeeksi ratin taakse. Kontekstisidonnaisuus ja etiketti ovat kumpainenkin vampyyrille tärkeitä pukeutumisen kulmakiviä, joista joustetaan vaihtelevasti tilanteen niin salliessa. Kapinahenkisyys ei tyyliä kuitenkaan sanele, vaikka kokeiluhaluaan Joseph harvemmin käy kiistämään.
Silmiinpistäviä fyysisiä tuntomerkkejä vampyyrin ihosta löytyy ainoastaan vasemman kyynärvarren sisäpuolelta mustavalkoisen tatuoinnin muodossa. Ääriviivoiltaan selkeä kompassi piirtyy näyttävänä piirroksena kalvakalle pinnalle, mutta ilmansuuntien sijasta kunkin kärjen päätteeksi on raapustettu lasten nimikirjaimet kellotaulun mukaisesti pohjoisesta alkaen: H, ?, V ja M. Kompassi itsessään maapallokuvion päällä kuvastaa perheen ohella erityisesti vaimoa, jota ei typografisesti ole ihoon jäljennetty. Lävistyksiä Josephilla ei ole, ja koruja hän käyttää vähäeleisesti lukuun ottamatta kalvosinnappeja ja sukusormusta. Hopeista vihkisormusta kannatellaan vaalien vasemmassa nimettömässä, joskin tarkkasilmäisimmät saattavat toisinaan huomata renkaan loistavan poissaolollaan. Orsolyan nimellä ja hääpäivällä koristettu lupaus on Josephille varsin rakas symboli, jolle osataan antaa suunnatonta arvoa – siksi kaikissa tilanteissa sen kantaminen ei tunnu aina oikeutetulta.
How can I begin anything new with all of yesterday in me?
Asema, maine ja suhtautuminen
Kuuluisan nimen arvoasemasta lienee kiittäminen pääasiassa jo edesmennyttä isää, jonka perillisenä Joseph on juurtunut osaksi Neuvoston perustajasukujen jatkumoa ja siten ujuttautunut kuin vahingossa vampyyrimaailman silmäätekevien marginaaliseen joukkioon. Varsinainen rooli Neuvoston valtarakenteissa on kulminoitunut vuodesta 1719 lähtien kabinettipaikkaan, minkä myötä hän alkoi niittää enemmän myös henkilökohtaista mainettaan. Hallinnollisemman puolen ja päätöksenteon ohella varsinainen toimenkuva nojaa edelleen organisaation sisässä erinäisiin diplomaattitehtäviin; Komitean kuin ihmismaailman hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa välikätenä toimiminen on yksi miehen keskeisimmistä vastuualueista. Käytännössä Joseph osallistuu eri tahojen välisiin neuvotteluihin, yhteistyöhankkeisiin ja erilasiin edustustilaisuuksiin ylläpitäessään Neuvoston ja koko yliluonnollisen maailman asemaa osana kuolevaisempaa todellisuutta. Mahdollisiin lähialueiden konflikteihin osallistutaan rauhanneuvottelijana yleensä itse, mikäli tilanteet ovat kärjistyneet ja vaativat puuttumista ylemmältä taholta. Muodollisesti Joseph työskentelee Neuvoston Pariisin yksikön vastaavana johtajana, mutta käytännössä esimiehen tehtävät haarautuvat pääasiassa alaisille miehen keskittyessä lähinnä rooliinsa sivukonttorin keulakuvana.
Josephin varsinainen henkilökohtainen maine lienee valitettavan ristiriitainen. Kollegoiden, alaisten ja koko työyhteisön kesken hänet tunnetaan asiansa osaavana, epäilemättä kohteliaana ja luotettavana eikä yhteistyö haastavimpienkaan tahojen kanssa tuota ongelmaa. Miellyttävyyden kääntöpuolena väijyy kuitenkin armoton totuus ruodottomuudesta; monet ovat valitettavan tietoisia Lebeaun aseman häälyvyydestä ja siitä, miten vähän todellista päätäntävaltaa Josephilla on edes omassa perhepiirissään. Tilanne tiedostetaan poikkeuksellisen hyvin, ja osittain tästä syystä kuumimmasta polttopisteestä on pyritty pysymään sivussa tarjoamalla esikoiselleen kirkkainta valokeilaa. Miehen asema on laadultaan kiistatta huonompi kulissien takana kuin päällepäin saattaa vaikuttaa, mutta maineeltaan Joseph on yleisesti moitteettomampi – mitä nyt kabinettilaisten keskuudessa tiedetään myös hänen kyseenalaisemmista taipumuksistansa yksityiselämän saralla.
Lojaliteetti on aikanaan vannottu Neuvostolle ja kollegoille, eikä Joseph ole koskaan nähnyt syytä luottamusta pettää, saati vakaumustaan uudelleen harkita. Näennäisesti mies kannattaa organisaationsa ideologioita mutkattomasti kuin ei olisi kyse ainoastaan ulkoa opitusta mantrasta, jonka todelliset merkitykset lienevät yhdentekeviä. Diplomaattina radikaaleja mielipiteitä ei julki tuoda edes lähimmille, mikäli äärimmäisiä ajatuksia on koskaan edes muotoutumaan päässyt; erilaiset tahot kohdataan aina yksittäistapauksina, vaikka lukuisia ennakko-oletuksia on vuosisatojen aikana kerennyt punoutua jo puhtaasti kokemuksesta. Erityisiä pelkoja, patoumia tai katkeruutta ei kohdisteta kehenkään eikä Joseph ole kiinnostunut lajikohtaisista eroista, vaikka niin puhdasveriset, noidat kuin metsästäjätkin herättelevät herkemmin erityistä varovaisuutta varsinkin kriisien äärellä.
Josephin varsinainen henkilökohtainen maine lienee valitettavan ristiriitainen. Kollegoiden, alaisten ja koko työyhteisön kesken hänet tunnetaan asiansa osaavana, epäilemättä kohteliaana ja luotettavana eikä yhteistyö haastavimpienkaan tahojen kanssa tuota ongelmaa. Miellyttävyyden kääntöpuolena väijyy kuitenkin armoton totuus ruodottomuudesta; monet ovat valitettavan tietoisia Lebeaun aseman häälyvyydestä ja siitä, miten vähän todellista päätäntävaltaa Josephilla on edes omassa perhepiirissään. Tilanne tiedostetaan poikkeuksellisen hyvin, ja osittain tästä syystä kuumimmasta polttopisteestä on pyritty pysymään sivussa tarjoamalla esikoiselleen kirkkainta valokeilaa. Miehen asema on laadultaan kiistatta huonompi kulissien takana kuin päällepäin saattaa vaikuttaa, mutta maineeltaan Joseph on yleisesti moitteettomampi – mitä nyt kabinettilaisten keskuudessa tiedetään myös hänen kyseenalaisemmista taipumuksistansa yksityiselämän saralla.
Lojaliteetti on aikanaan vannottu Neuvostolle ja kollegoille, eikä Joseph ole koskaan nähnyt syytä luottamusta pettää, saati vakaumustaan uudelleen harkita. Näennäisesti mies kannattaa organisaationsa ideologioita mutkattomasti kuin ei olisi kyse ainoastaan ulkoa opitusta mantrasta, jonka todelliset merkitykset lienevät yhdentekeviä. Diplomaattina radikaaleja mielipiteitä ei julki tuoda edes lähimmille, mikäli äärimmäisiä ajatuksia on koskaan edes muotoutumaan päässyt; erilaiset tahot kohdataan aina yksittäistapauksina, vaikka lukuisia ennakko-oletuksia on vuosisatojen aikana kerennyt punoutua jo puhtaasti kokemuksesta. Erityisiä pelkoja, patoumia tai katkeruutta ei kohdisteta kehenkään eikä Joseph ole kiinnostunut lajikohtaisista eroista, vaikka niin puhdasveriset, noidat kuin metsästäjätkin herättelevät herkemmin erityistä varovaisuutta varsinkin kriisien äärellä.
Muuta
- Muistojen kautta eläminen on toiminut pääasiassa pakokeinona todellisuudesta, mutta aivan yhtä paljon historian kerroksista halutaan palauttaa aaveita verkkokalvoille kummittelemaan. Oman sisaren ja menetettyjen rakastettujen kuvajaisia useammin Joseph livahtaa keskusteluihin oman isänsä kanssa; kaksikon ristiriitaisista väleistä huolimatta mies kaipaa toisinaan isäänsä suunnattomasti. Pelkän päänsisäisen varjomaailman ohella hän käyskentelee mielellään Père-Lachaisen hautausmaalla, jonne myös Hercule I on haudattu ruumiittoman sisaren seuraksi. Sukuhaudalle tavataan viedä viikoittain kukkia, joskin ensisijaisesti Joseph lähinnä vaeltelee vierailemassa vieraiden leposijojen äärellä kuvittelemassa, millaista elämää maan multiin päätyneet ovat oikein viettäneet.
- Intohimoisena autoharrastajana Joseph keräilee menneiden vuosikymmenten helmiä; klassikkoautoista mieluisimpia ovat Jaguaarit ja eritoten Mercedes-Benzit, joita löytyy tallista myös nykyaikaisemmilla varusteilla. Pelkiksi museoautoiksi mies ei ole kokoelmaansa kahlinnut vaan ajelee mieluusti aarteillaan säiden salliessa. Osana harrastustaan Joseph innostuu tilaisuuden tullen likaamaan kätensä moottoriöljyyn kunnostamalla viallisia yksilöitä viinitilallaan Reimssissä. Konkreettisten autojen ja ajamisen lisäksi hullutus pitää sisällään palavaa kiinnostusta ylipäätään autourheiluun; Joseph on tuttu näky erilaisissa moottoriurheilukilpailuissa, joista merkittävin lienee Formula 1 -sarjan osakilpailut. Kovin tiiviisti mies ei toki kuninkuusluokan tapahtumiin osallistu, vaikka onkin toiminut vuosien saatossa niin sponsorina kuin muutamien tallien osaomistajana.
- Omien kiinnostuksenkohteiden lisäksi täyttänyt elämäänsä rakkaimpien harrastuksilla pystyäkseen viettämään erityisesti jälkikasvunsa sekä vaimonsa kanssa enemmän yhteistä aikaa. Miekkailun, ratsastuksen ja ampumisen sekä metsästyksen ohessa rakastaa yli kaiken purjehdusta ja ylipäätään vesillä oloa. Kulttuurin ja taiteen suurkuluttajan lisäksi Joseph on tituleerattu varsinkin lähipiirin keskuudessa kulinaristiksi; hän laittaa toisinaan itsekin ruokaa, mutta viihtyy maineikkaissa ravintoloissa. Suunnattoman syömisen sijasta enemmän nautiskelija, joka pitää eritoten viikunoista, taateleista ja päärynöistä sekä sitrushedelmistä. Isänmaallisesti makupalettiin istuu parhaiten ranskalaisen keittiön antimet, mutta ei kieltäydy eksoottisemmistakaan katukeittiöiden herkuista – saati pizzasta tai sushista. Oman viinitilan myötä on alkanut myös harrastaa viinejä aivan uudenlaisessa merkityksessä.
- Taiteen ja kulttuurin ystävä, joskin enemmän perheensä velvoittamana. Josephilla itsellään on vaikuttava lauluääni ja hän myös soitti aikanaan miltei mitä tahansa soitinta, kunnes jätti musiikin kokonaan. Rakastaa silti yhä kuunnella musiikkia sekä keräilee vinyylilevyjä; nauttii salaisena paheenaan rock-musiikista ja psykedeelisestä punkista. Vielä suuremmissa määrin keräilee kuvataiteita, joista maalaustaide ja kuvanveisto kilpailevat vuorotellen paikasta sydämen suosikkina. Mittava taidekokoelma on sijoitettu niin asuintaloihin kuin lainaksi Louvreen. Joseph itse ei maalaa vaan on innostunut enemmän laivojen pienoismalleista sekä arkkitehtuurista, vaikka mukana kulkevaan luonnosvihkoon saattaa silti ilmestyä toisinaan muutakin kuin vain pohjapiirroksia tai kattorakenteita; mikäli mies ei olisi niin sidottu Neuvostoon, olisi hän halunnut luoda uraa arkkitehtina. Kirjallisuus on miehelle vierain osa-alue, mutta nykyisellään hän pyrkii lukemaan vapaa-ajallaan paljolti niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta, ja hän suhtautuukin useampiin teoksiin kriittisen uteliaana hahmotellessaan erilaisia, omistaan poikkeava käsityksiä maailmasta. Suurin innoittaja lukemiseen on ollut perheen kuopus, jonka sielunmaisemaa on yritetty tavoittaa klassikoita koluamalla.
- Lebeaun perheen omistuksessa on lukuisia kiinteistöjä, joista merkittävimmät ovat Pariisin kaupunkikoti, Josephin isältä peritty kotikartano samaisen kaupungin reunamilla, Yorkin laidalla sijaitseva maalaiskartano, maineikas viinitila Reimsissä sekä huvila Rivieralla. Lisäksi Josephilla on nimissään pieni ullakkohuoneisto Pariisin kattojen yllä likellä Neuvoston sivukonttoria, mutta kyllin etäällä varsinaisesta kodista. Mikäli mies saisi päättää, hän asuisi alinomaa maalla poissa kaupungin vilskeestä. Suhtautuu rahaan järkiperäisesti eikä pidä varallisuutta itsestään selvänä. Pyrkinyt investoimaan omaisuuttaan harkiten, ja vaurauden kohtuullisen suuresta määrästä huolimatta ei sorru tuhlailuun, vaikka ulospäin Lebeaun perhe elääkin varsin yltäkylläistä elämää. Lopulta maallisen omaisuuden arvo on Josephille yhdentekevä, joskin viinitilasta ja autoistaan hän ei helposti luopuisi.
- Puhuu äidinkielenään ranskaa, mutta osaa sujuvasti lisäksi englantia ja venäjää sekä kiitettävästi unkaria sekä saksaa. Ei ole vaivautunut opiskelemaan muita kieliä elinpiirinsä ulkopuolelta.
- Nautintoaineet eivät ole Josephille tabu, vaikka huumausaineisiin mies ei ole koskaan kajonnut. Jaloverinen on sosiaalinen tupakoitsija, joskin pahe juurtuu joskus pysyvästi erilaisiin ajanjaksoihin tukea tuomaan suurimmissa tunnemyrskyissä enemmän eleenä kuin todellisena rauhoittavana hyötynä. Vastaavasti sormiin eksyy erilaisia väkeviä, joiden toivotaan mieltä keventävän. Noin muuten käyttää vapautuneesti alkoholia seurustelujuomana, mutta pyrkii (toisinaan epäonnisesti) välttämään ylilyöntejä virallisissa tilaisuuksissa. Omalla ajallaan Joseph harjoittaa harvakseltaan räikeää todellisuuspakoa juomatottumuksillaan kosteiden harharetkien säilyessä suurimmaksi osaksi hallittuina salaisuuksina vaikuttamatta liiammin tavalliseen elämään. Veren suhteen mies ei nirsoile, joskin seurasta riippuen saattaa hienostella hilliten leikiten janonsa. Nauttii kuitenkin häpeällisen paljon estottomasta juomisesta, saalistuksesta ja mielikuvituksellisuudesta, kun verisiin juhliin tilaisuus vain tarjoutuu – tosin taipumuksia ei koskaan ääneen tunnustettaisi.
- Yleisestä jähmeydestään huolimatta Joseph on aina ollut yllättävän nuorekas ja ajassa elävä. Teknologian suuri suosija niin työtehtävissä kuin siviilissä, mutta rakastaa lukea päivän lehden fyysisessä muodossaan. Käyttää nykyisin myös sosiaalista mediaa.
- Silmäteränä perheen arviolta 6-vuotias Yorkin terrieri Descartes – tuttavallisemmin René – joka pelastettiin Pariisin kaduilta kohtalon johdattelemasta sattumuksesta vuoden 2008 lopulla. Iloinen hurmuri on isännälleen erityisen rakas eikä Joseph karta eläimen hoitamista, vaikka usein jokapäiväiset ruokarutiinit lankeavatkin henkilökunnan vastuulle. Kävelystä nauttiva vampyyri rakastaa kuitenkin yöllisiä puistolenkkejä kuljettaen toisinaan koiraa mukanaan myös matkoillaan.
- Nimi kokonaisuudessaan juontaa juurensa suvun suurmiehistä, eikä Joseph ole välttämättömiä aliaksiaan lukuun ottamatta ristimänimeensä kajonnut. Etunimellä kutsuminen lienee tavallisin tapa häntä puhutella ilman virallisempia velvoitteita. Lukuisia lyhenteitä ja lempinimiä on vuosien mittaan silti kertynyt eikä ainuttakaan variaatiota erityisemmin kaihdeta. Jo nuoruudessa mies suosi nimensä harvinaisempaa varianttia Sepp, joka on läheisempien kesken jäänyt elämään. Toinen, kenties intiimimmin perhepiirissä esiintyvä Jojo on kujeilevampi, ehkäpä enemmän hellittelyä muistuttava ja siksi varsin vaalittu. Kolmas ja tavanomaisin lyhenne Joe kuuluu vahvimmin tuttavapiirin sanavarastoon nimen englanninkielisenä varianttina, joka vääntyy pariisilaisten keskuudessa muotoon José.
Where have the lost fragments gone? As I lie wakeful in bed what I see is
a long corridor of closed doors.
a long corridor of closed doors.
pelaaja: flowy
FC: David Gandy
hahmo luotu 2021
[/span][/ul]hahmo luotu 2021
