Luonnollisesti todellista identiteettiä ei vaivauduttu salailemaan myöskään yliluonnollisessa maailmassa, vaan etenkin perheen vanhemmat tunnettiin aidoilla nimillään, samoilla, joita kantaen oli tuotu yhteen kaksi vaikutusvaltaista jaloveristä sukua jo Rooman imperiumin alkuhämärissä. Yhdessä he johtivat rakentamansa dynastian 200-luvulla osaksi nuorta organisaatiota, joka perustettiin suojelemaan puhdasverisiä. Tähän tehtävään Volo ja Klotilde sitoutuivat ennennäkemättömän henkilökohtaisesti vuosisadoiksi, ja samaan tehtävään koulutettiin myös erityisesti esikoiseksi syntynyttä, antiikin aikojen sankarin mukaan nimettyä Herculesta, joka olisi vastaava suvun asioista, kun aika olisi kypsä. 

Statuksestaan puolijumalana nauttinut ja aktiivisesti pakanoina pitämiensä kristittyjen vainoihinkin osallistunut Volo ylenkatsoi uutta uskontoa siinä missä Klotilde suhtautui uuteen kirkkokuntaan suopeammin. Conrad kasvoi erityisen läheiseksi rautaisen harkitsevana tunnetun äitinsä kanssa, siinä missä isä ja myöhemmin nimensä muotoon Hercule lyhentänyt isoveli jakoivat sukulinjalle tyypillisen äkkijyrkän luonteenlaadun. Ei lienekään yllätys, että kun perheen nuorimmainen päätti osallistua varhaisille ristiretkille, erityisesti perheen miehet paheksuivat hanketta ja suhtautuivat asiaan koko lailla penseästi; tokkopa varsinkaan Volo uskoi vanhojen uskontojen katoon, vaikka olikin nähnyt kokonaisten valtakuntien tulevan ja menevän.  

Uuden vuosituhannen koittaessa jo korkeaan ikään yltäneet vanhemmat tulivat siihen lopputulokseen, että Hercule oli valmis lunastamaan paikkansa perustajasuvun edustajana Neuvostossa. Yhdessä perhe järjesti nimiasiansa yhden viimeisen kerran, omaksuen aikalaistensa tavoin itselleen leikittelevänkin sukunimen Le Beau, joka tosin menetti veljesten käytössä nopeasti tyylittelynsä; eihän kumpikaan ollut kiinnostunut elämään ihmisten keskellä vanhempiensa tavoin saati sitten koreilemaan jollain niinkin yksinkertaisella asialla kuin sukunimi. Kun tarvittavat järjestelyt oli tehty, Volo Joseph Michael  ja Klotilda Agata Le Beau etääntyivät lastensa elämistä ja jatkoivat kohti Aasiaa, luottaen siihen, että veljekset pitäisivät eriäväisyyksistään huolimatta yhtä ja puolustaisivat verenperimänsä kunniaa.

Ensimmäiset säröt oli kuitenkin lyöty veljesten suhteisiin jo aikaa sitten, ja kun Hercule menetti tyttärensä Emilden 1100-luvulla, ne levenivät railoiksi. Välit tulehtuivat ja riidoista tuli keskeinen osa yhä epäsäännöllisemmäksi käyviä tapaamisia. Lopulta veljeksistä vanhempi antoi despootin ottein ukaasin. Mies halusi lähettää Conradin jonkun etäisen linnoituksen herraksi, pois silmistään ja pois mielestään. Käytännössä kyseessä oli karkotus perheen ja laajemmassa mielessä myös Neuvoston vaikutuspiiristä. Suvulle ominainen ylpeys oli kuitenkin ominaisuus, joka ei ollut hypännyt kumpaisenkaan yli; taistelu yltyi fyysiseksi, ja maahan lyötynä nuorempi sai kuulla olevansa paitsi kuoleman uhalla karkotettu, myös sukunsa kieltämä.

Conrad ei uhmannut veljensä tuomiota, vaan vetäytyi nykyisen Saksan alueelle Klotilden sukulaisten luo. Hiljalleen riidan yhteydessä perhevarallisuutensa menettänyt mies pääsi omille jaloilleen, mutta vastoin paikoin vaativiakin odotuksia hän ei kuitenkaan haastanut veljeään. Sen sijaan Conrad valitsi tien ilman Neuvostoa ja löysi ensimmäistä kertaa rakkauden, tosin vähempiverisestä nimeltään Kunigunde. Uudenlaisen tilanteen myötä kilvoittelu Herculen kanssa alkoi tuntua entistä vähäpätöisemmältä, ja jonkin aikaa kaksikko elikin onnellisesti Saksin alueella vaivaamatta itseään yliluonnollisen maailman ongelmilla.

Onni ei kuitenkaan ehtinyt kukoistaa kauan. Lopulta kävikin niin, että Kunigunden jälkiä vuosia seuranneet metsästäjät yllättivät kaksikon, onnistuen haavoittamaan vakavasti Conradia ja surmaamaan naisen. Surun murtamana ja raivon sokaisemana mies paitsi etsi käsiinsä ja hävitti rakastettunsa tappajat maan päältä, vannoi myös kostoa jokaiselle noiden kaltaiselle. Eivätkä metsästäjät suinkaan olleet ainoita, jotka ansaitsivat osakseen kärsineen sielun raivon; uudelleen vihansa löytänyt mies muisti nyt myös itseään vastaan rikkoneen isoveljen, jota kohtaan tunnettiin yhtäkkiä korpeavaa kostonjanoa. Niinpä elämän tuulissa moninkertaisesti karaistunut Conrad Lebeau palasi Neuvoston vaikutuspiiriin 1300-luvulla, mutta tällä kertaa veljensä pahimpana kilpailijana, ei liittolaisena.

Sukujuuristaan huolimatta Conrad oli aluksi varsin etäinen hahmo organisaation toiminnan laidoilla. Häneen eivät vaikuttaneet veljen juonet saati Woden Waylandin tuho. Organisaatiomuutos ja kolmen kabinettipaikan politiikka laitettiin merkille, mutta Hercule tiukensi otettaan vaikutusvaltaisista istuimista uusien liittolaistensa häilyessä varjoissa taka-alalla. Oli selvää, että jokainen paikka täytettäisi ennemmin tai myöhemmin vaikka väkisin iäkkäämmän sukuhaarasta, ja myös veljeksistä nuorempi ymmärsi, että tätä taistelua ei kannattanut vielä valita; olkoonkin, että monilla oli Conradin asemaan liittyviä piilo-oletuksia. Välitön vääntö kabinettipaikoista olisi kuitenkin lopulta ennemmin heikentänyt miehen asemaa kuin vahvistanut sitä, ja myös perheen nimi olisi voinut kärsiä moisesta rimanalituksesta.

Conrad ymmärsi, että tähtäin oli asetettava pitkälle ja peli pelattava sen mukaisesti. Kykynsä, sukunimensä ja varallisuutensa turvin hän saattoi tarjota palveluksia vähäisemmille yksilöille, jättää muita itselleen velkaa - nopeasti miehen ympärille alkoi kehittyä verrattain kattava verkosto, jonka jäsenistä useimmat olivat tavalla tai toisella hyötyneet miehen avuista. 1500-luvulle tultaessa Conrad oli vakiinnuttanut itselleen tietynlaisen aseman palvelustentekijänä ja takapiruna, jonka toiminta toteutui kuitenkin isoilta osin Neuvoston suoran valtapiirin ulkopuolella ja täten myös Hercule-veljen kostotoimien ulottumattomissa. Toisaalta mukaan mahtui myös muutama nimekkäämpi yksilö, ja esimerkiksi pitkäaikaisen ystävänsä Ivan Antovin kanssa mies on junaillut näistä ajoista asti erilaisia hankkeita, vaikka varsinaisesta kiitollisuudenvelasta pelien ja palvelusten päälle ymmärtävän kaksikon välillä ei voidakaan puhua. 

Vaikutusvaltansa ja maineensa kasvaessa Lebeaun veljeksistä nuorempi uskaltautui astumaan näkyvämmin esiin ja kohtaamaan pelätyn isoveljensä. Yksin hatara toive perheen arvovallan säilyttämisestä esti kaksikkoa ajautumasta täysimittaiseen mittelöön, mutta kiistatta välien hyisyys leimasi koko 1600-lukua ja herätti jopa huolia siitä, kuinka Conradin vahvistunut asema vaikuttaisi Neuvoston sisäiseen dynamiikkaan. Mittelöiden rajoittuessa kuitenkin lähinnä erilaisiin kilvoitteleviin hankkeisiin ja suljettujen ovien takana tapahtuneisiin kädenvääntöihin useimmat kenties kaikkein valveutuneimpia ja ovelimpia lukuun ottamatta menettivät viimeistään 1700-luvulle tultaessa mielenkiintonsa jännittynyttä tilannetta kohtaan. Poliittisista olosuhteista huolimatta Conrad jatkoi palvelusten myöntämistä ja potentiaaliseksi katsomiensa yksilöiden sitomista itseensä, rakentaen perustavanlaatuisesti pohjaa myöhemmälle poliittiselle ja rikolliselle toiminnalleen.

AVIOLIITTO JA PERHEDYNAMIIKAN MUUTOS

1700-luvulle tultaessa Conradin jalansija oli jo selkeästi vahvempi, ja mies herätti avointa mielenkiintoa muissa perustajaperheissä - etenkin perheen sisäisen hajaannuksen kautta ahdinkoon ajautuneissa Linwoodeissa. Osin poliittisista syistä ja osin veljensä perustajaperheiden erossa pitämiselle perustuneen ideologian pilkkaamiseksi perheensä kuopus astuikin 1720-luvun alkupuolella avioon Charlotte Linwoodin kanssa. Pohjimmiltaan kyseessä oli vastaus Herculen esikoispojan avioliittoon huolimatta siitä, että se myös konkreettisesti vahvisti liiton osapuolten asemaa organisaatiossa. Walter ja Wallace Linwoodin kanssa neuvotellun liiton reunaehdot olivat luonnollisesti ankarat, eihän kukaan toivonut Herculen ja Conradin taiston laajentuvan perustajaperheiden väliseksi. Neuvottelut sujuivat kuitenkin sinänsä vaivattomasti, ja avioliiton sopimusluontoisuudesta huolimatta pariskunta oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja kunnioittamaan toisiaan, vaikka järkipohjainen liitto saikin alkunsa vailla rakkautta. Kaksospoikien Michaelin ja Samaelin syntymä kabinettipaikan turvaamisen jälkimainingeissa vuonna 1772 lähensi kaksikkoa edelleen omalla tavallaan, muuttaen suhdetta liittolaisuudesta kenties lähemmäs ystävyyttä ja tasavertaista kumppanuutta. Näistä hedelmistä nautitaan yhä näinäkin päivinä. 

Kun Hercule I kuitenkin sai yllättäen surmansa, jäljelle jäänyt veli ymmärsi tilaisuutensa tulleen. Häikäilemättömästi veljensä puoleisen suvun väliaikaista hajaannusta hyödyntäen Conrad otti suoraan yhteyttä Neuvoston uuteen johtajaan ja tarjoutui täyttämään avoimeksi jääneen paikan. Tarkoin viime vuosien politikointia seuranneena mies osasi painottaa oikeita asioita, korostaen erityisesti puolueettomuuttaan ja asemaansa tavanomaisten piirien ulkopuolella. Asiasta saatiin nopealla aikataululla sopimus, ja 1700-luvun loppupuolella Conrad täytti perheensä viimeisen istuimen kabinetissa, ottaen vastaan vallan ja vastuun, joka oli jo pitkään mielletty myös oman sukuhaaran sääntöperinnöksi. 

Aluksi Conrad otti huomattavasti nykyistä enemmän näkemystä yliluonnollisen maailman asioista ja osallistui Neuvoston toimintaan. Mies ymmärsi tärkeäksi, että uutta maailmaa lähdettäisi rakentamaan hyödynnettävissä olevaan suuntaan, ja osin myös tästä syystä sai alkunsa oman edun huolellista harkintaa korostava toimintamalli, joka miehen toimintaa hienovaraisesti, mutta yhtä kaikki läpileikkaavasti näinäkin päivinä ohjaa. Varhaisina kabinettivuosina toimintaa kuitenkin ohjasivat ennen muuta suuret linjat ja niiden rakentuminen oikeanlaisiksi; varsinaisesti ideologisiin kysymyksiin ei kuitenkaan vielä tällöinkään otettu liian voimakkaasti kantaa. Suhtautuminen herkkiin aiheisiin pidettiin yhtä kaikki maltillisena ja jossain määrin yleistä mielipideilmastoa mukailevana. 

Perheen sisäisten jännitteiden mukanaan tuomille haasteille Conrad ei ollut myöskään sokea. Ennen muuta poliittisista syistä veljenpojan kanssa taivuttiin istumaan samaan pöytään, ja yllätyksekseen vanhempi ei löytänyt Josephista isänsä kaltaisen despootin piirteitä. Yhteistyö alkoi saada hiljalleen runsaampia värejä, kun sukulaismiehen perhekin todettiin melko kunnolliseksi, ja hiljalleen Conrad huomasi mieltyneensä joukkoon, joka kaikessa monimutkaisuudessaan muistutti häntä omasta lapsuudenperheestään sen varhaisina aikoina. Tietysti veljesten sota oli jättänyt myös nuorempaan polveen jälkensä, eikä leimasta täysin pääty koskaan eroon; tästä huolimatta kuolleiksi kuvitellut perheiden väliset sidokset saattoivat kuitenkin hiljalleen elpyä. Sveitsiläinen on sittemmin huomannut ottaneensa tarpeettomankin suopean suhtautumisen sukulaisiinsa, kenties osin omaa välirikkoaankin paikkaillakseen. 

Huolimatta poliittisesta menestyksestä Conrad huomasi nopeasti ajautuneensa uuden haasteen eteen. Säädynmukainen elämä oli kallista, ja perheen rahavarat alkoivat huveta. Tämä johtui isolta osin siitä, että Hercule I oli riistänyt veljeltään valtaosan perhevarallisuudesta - sekä suorasti että epäsuorasti kilvoittelun muodossa - eivätkä Charlotten suvun myötäjäiset olleet riittävät pitämään kulisseja yllä loputtomasti. Tilanne salattiin huolellisesti samalla, kun ratkaisua alettiin etsiä kuolevaisten maailmasta; olisihan perustajaperheen jäsenen konkurssi ennenkuulumaton farssi ja poliittisessa mielessä epäilemättä suoranainen itsemurha. 

Näihin aikoihin Conrad kohtasi Saksan ja Ranskan länsirajalla sir Henry Pfeifferin nimellä liikkuessaan itseään alempitasoisemman ja nuoremman vampyyrin, joka oli jäänyt kodittomaksi. Verrattain harvinaisen empatian ohjaamana Kaeliksi tunnistautuneelle tarjottiin palvelijan paikkaa omassa taloudessa, ja aikaa myöten miehelle paljastettiin myös todellinen identiteetti. Kaksikon välinen viehätys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja huolimatta Conradin tyypillisestä varovaisuudesta, suhde eteni lähes vuosisadan kestäväksi romanssiksi. Nuoremmassa nähtiin paljon sellaista aitoutta ja luovuutta, jollaista kovin viehättävänä pidettiin; olihan avioliitto Charlotten kanssa lopulta sopimukseen perustuva ja kaukana sellaisesta rakkaudesta, mitä Kunigunden ja Kaelin kanssa oli koettu.

Aluksi tilannetta lähdettiin ratkaisemaan pörssin kautta. Elettiin 1800-lukua, ja talouden pelisääntöjä muovattiin ankaralla kädellä. Hiukan riskialttiistikin Conrad liittyi mukaan peliin pankkiiriliikkeellä, joka menestyi aluksi toivottavalla tavalla. Rahahanat aukesivat, ja perheen kirstu alkoi täyttyä hupenemisen sijasta. Neuvostoon liittyvien velvoitteiden edellyttämät kustannukset pystyttiin edelleen täyttämään, eikä palvelusväen ja totutun ylellisyyden ylläpito aiheuttanut enää haasteita. Aina vuoden 1929 pörssiromahdukseen asti vaikutti siltä, että haasteet saatettiin jättää historiaan; talouden kannalta ennennäkemätön mullistus ajoi kuitenkin yrityksen kehnoon tilanteeseen ja heikensi jälleen uhkaavasti Conradin vakavaraisuutta. 

Poliittista pääomaansa mies ei ollut kuitenkaan menettänyt. Lebeaun sukunimi oli edelleen vaikutusvaltainen ja avasi ovia pöytiin, joista saattoi hyvinkin löytyä monipuolisia ratkaisuja perhettä koetteleviin haasteisiin. Ensimmäinen maailmansota kiristi suurvaltasuhteita, ja samalla valtionsalaisuuksista tuli varjeltua tietoa, joiden arvo vain kasvoi tulevien vuosikymmenten aikana. Niinpä diplomaatin statuksesta nauttinut Conrad alkoi kehittää uudenlaista, rikollista toimintaa tiedonvälityksen ympärille; epärehellisesti tienatulla varallisuudella pelastettiin ensin kovia kokenut perheyritys, minkä jälkeen rahaa alettiin syöttää suoraan lähes tyhjilleen ajautuneeseen rahakirstuun.

Hiljalleen valtionsalaisuuksien välittämisen ympärille kehittyi verkosto, jonka varaan oli mahdollista rakentaa kokonainen rikollisorganisaatio. Conrad oli esiintynyt tiedonvälittäjänä nimellä "herra Volo" - jota tiedustelupiireissä pidettiin ulkomaalaisena vakoojana - ja titteli jäi lopulta elämään. Uusi ryhmittymä nimettiin epävirallisesti Volo-syndikaatiksi, ja aggressiivisen laajentumisen myötä se esimerkiksi kehitti uudenlaisen neuvottelupalvelun, joka erikoistui rikollisten välisiin sopimuksiin. Uuden markkinaraon löytänyt ryhmittymä ei kohdannut juurikaan kilpailua, ja jos sellaista ilmeni, toinen osapuoli lopetettiin verisesti. Hiljalleen toimintaa oli mahdollista alkaa laajentaa vanhalta mantereelta myös lännessä nousevaan Amerikan Yhdysvaltoihin. 

Kun organisaatio alkoi hiljalleen rakentua, kävi entistäkin arvokkaammaksi rakentaa uudenlaisia verkostoja. Niinpä Conrad otti yhteyttä Ilya Antoviin ja muihin merkittäviin tahoihin voidakseen neuvotella yhteistyöstä. Merkittävien alamaailman toimijoiden kanssa saavutettiin yhteisymmärrys, ja näistä suhteista niiden suomine etuineen on nautittu tähän päivänä saakka. Moni liittolainen on ehtinyt vaihtua ja kenties omankin käden kautta hävitä kartalta milloin mistäkin syystä, mutta niitä harvoja, jotka ovat pysyneet luotettavina halki vuosikymmenten arvostetaan yhä tänäkin päivänä suuresti. 

Conrad rahoitti uuden varallisuutensa turvin, joskin tiukasti salassa, natsipuoluetta, jonka primitiivisessä ideologiassa nähtiin mahdollisuus kostaa vanhoille vihollisille. Omalta osaltaan avun vastineeksi edellytettiin sitä, että puolueen ajatusmaailmaan läheisesti liittyneet tuhoamistoimet ulotettaisi myös erikseen nimettyihin henkilöihin, jotka miehen tapauksessa olivat hänen organisaationsa tietoon tulleita metsästäjiä. Kolmas valtakunta pyrittiin valjastamaan hyvinkin tehokkaasti tuon ammattikunnan jäsenten kitkemiseen, vaikka toiseen maailmansotaan tai sen lopputulemaan miehellä olikin hyvin vähän osaa taikka arpaa. Siitä huolimatta inhimillisen kärsimyksen hintaan suhtauduttiin poikkeuksellisen tunteettomasti suhteessa siihen vähäiseen henkilökohtaiseen hyötyyn, jota verinen kierre lopulta Conradille toi. 

Maailmansodan ja natsien tappion jäljiltä oli selvää, että jo toistamiseen hävinnyt Saksa saisi maksaa kalliisti historianlehtien tahrimisesta vereen. Niinpä myös Conrad jätti savuavat rauniot taakseen ja vetäytyi perheineen suorastaan symbolisesti Sveitsin Davosissa sijaitsevalle 3000 eekkerin alppihuvilalle. Lisäksi Conrad hankki Bernistä ylellisen edustuskodin Neuvostoon ja pankkiin liittyvien asioiden hoitamiseen - tästä syystä sitä pidetään yleisesti ottaen myös perheen kotipaikkana. Poliittisen vakauden takia pankin pääkonttori oli siirretty samaan kaupunkiin jo Saksaa raunioittaneen ensimmäisen maailmansodan jäljiltä, joten siirtymä vaikutti luonnolliselta. 

Kun perhe siirtyi Berniin, myös Conradin osalta viimeistään vuonna 1949, oli vaivattomampaa delegoida pankin päivittäisten asioiden hoitaminen perheen nuoremmille. Conrad luopui toimitusjohtajan statuksesta ja jättäytyi takapiruksi hallituksen puheenjohtajan tittelillä. Tosiasiallisesti mies on kuitenkin keskittynyt viimeiset vuosikymmenet hallinnoimaan alamaailman organisaatiotaan, jonka toimintamuodoiksi ovat kehittyneet erityisesti valkokaulusrikollisuus ja rahanpesu, jossa rahan digitaalisia jälkiä kyetään häivyttämään hyvinkin pitkälle. Samalla järjestö on 1960-luvulta alkaen erikoistunut tuottamaan korkealaatuisia valehenkilöllisyyksiä erityisesti Neuvoston vaikutuspiiriin kuuluville henkilöille, eikä digiaikaan siirtyminen ole heikentänyt tarjottujen palvelujen laatua.

Conrad on ollut kabinetin tapaamisissa harvinainen kasvo koko 1900-luvun ajan, eikä siirtymä symbolisesti puolueettomaan Sveitsiin ole muuttanut asiaa. Osallistuminen Neuvoston toimintaan on riittävän aktiivista, mutta ei ylitsepursuavaa; monikaan 1800-luvun jälkeen syntynyt ei osaa yhdistää nimeä kasvoihin. Samaten kuolevaisten keskuudessa mies välttelee kameroita ja julkisuutta parhaansa mukaan voidakseen myös jatkossa toimia aktiivisesti alamaailmassa anonymiteettinsä turvin.