nomen est omen

Poika nimettiin aikanaan menestyksen toiveesta, vaikka vanhemmat valitsivatkin tietoisesti tuoreemman kirjoitusasun nimelle, jonka traditionaalinen kirjoitusasu – Володимѣръ, Volodiměr – viittasi paljon selkeämmin suuruuteen. Nimen modernimmassa muodossa loppuosan мѣръ (“suuri, maineikas”) vaihtui liitteeksi миръ (”rauha”).

Äidin suussa Vladimirista tuli jo pojan lapsuudessa Miro – kenties siksi, että lupaus rauhasta tyydytti riehakkaan maailman keskellä. Isoisän nimestä muotoutuneen sukunimen rinnalla mies kantaa mukanaan isänsä nimeä toisena nimenään.

työ ja osaamisalueet

Miro Ivanov on työskennellyt Ilya Antovin turvallisuusosaston jäsenenä ja miehen henkilökohtaisena henkivartijana vuodesta 1923. Alkuperäinen etäisyys työnantajaan kutoutui suhteellisen nopeasti umpeen vuosisadan alun myrskyisän tunnelman sekä aiemmin Ilyan luotettuna turvamiehenä työskennelleen isänsä jättämän perinnön kautta, ja palkkaaja mieltyi Miron läsnäoloon jo ensimmäisten vuosikymmenten aikana poikkeuksellisen puitteettomasti.

Nykyään Miro on jalosukuisen henkivartijoista vakiintunein: varjo miehen rinnalla, synkronisoituna toisen liikkeisiin. Vaikka kaksikon välille on vuosien varrella kehittynyt tuttavallinen ja myöhemmin jopa toverillinen suhde, jossa virallisuuden rajoja hämärtävät toisinaan kevytmielinen vitsailu, toisinaan raa’an tunteen värittämät hetket, on Miro julkisesti vain taka-alalle jumittunut kuvajainen – jaloverisen jatke, kulisseihin kietoutuva, virallisissa tunnelmissa huomaamattomasti taustaan soluttautuva, vaikkakin aina läsnä.

Tavanomaiseen vampyyrivereen syntyneenä ei Miro omaa vahvempien lajitovereiden kaltaisia voimia. Kaikille kuolemattomille ominaiset aistit ja refleksit ovat kuitenkin liki satavuotisen sotilasuran aikana harjaantuneet poikkeuksellisen tarkoiksi ja miehen tilannetaju on terävimmästä päästä. Kestävyyttä ja fyysistä voimaa vereensä kätkeytyy muiden vampyyrien tavoin runsaasti, ja vaikka mieheltä puuttuvat toisille suodut psyykkisen ylivallan lahjat, luottaa Miro pitkälti niihin kykyihin, joita hänellä on – onhan hän tähänkin asti niillä elämässään pärjännyt.


Monissa aseellisissa konflikteissa, eri armeijoissa ja myöhemmin sissisodissa toimineena on Mirolla laajaa elettyä kokemusta sodankäynnin perinteistä ja kenttätyöskentelyn vaatimuksista. Elinaikansa on rinnastunut merkittäviin muutoksiin tavoissa, joilla maailma sotii: 1800-luvun läpi teollisesta sodankäynnistä siirryttiin sen nykyaikaisempiin malleihin, sitten hitaasti 1900-luvun alussa tiedostettuun totaaliseen sotaan, jossa osallisina eivät enää olleet vain aseita hyppysissään pitelevät ja kaukaisille rintamille lähteneet. Toimittuaan sekä rivisotilaana että vaiheittain sotilasarvolta korkeammissakin asemissa Miro on kerryttänyt laajaa ymmärrystä erilaisista sodankäynnin taktiikoista. Strategista ajattelua on vuosien varrella yllytetty myös kirjallisuuden kautta, vaikka mies harvoin aktiivisesti on ajatellut kirjojen tarjoavan sen suurempaa lisäystä omakohtaiseen kokemukseen.

Käytännön kyvyistään kehuskeltavin, mikäli mies kerskailuun erehtyisi, olisi harjaantuneisuutensa tarkka-ampujana. Vaikka tarkkuuskivääriteknologiaa on kehitetty rutkasti eteenpäin sen jälkeen kun Miro viimeksi sodassa asetta kantoi, on miehellä poikkeuksellisesti kokemusta sen käytöstä lähes kyseisen laitteiston koko historian ajalta.

Nykyään käyttöön ovat vakiintuneet pienemmät käsiaseet ja Miro kantaa mukanaan poikkeuksetta vähintään yhtä sellaista, usein kahta. Mies seuraa edelleen tietystä uteliaisuudesta aseteollisuuden laajempia kehityssuuntia, ja saattaa toisinaan kokeilla uusimpia malleja – oli tähtäimessä sitten aito uhka tai kannon päälle asetettu tölkki syrjäisen kartanon laitamilla. Satunnaisesti liipaisinsormi pääsee kiväärin taakse myös työnantajan virittämillä metsästysretkillä, joilla Miro ei enää moneen vuosikymmeneen ole esittänyt, etteikö palkkaajaansa mennen tullen taidoillaan pieksisi.

menneisyys

Venäläissotilaiden mukana Pohjansodan sivunäyttämölle Karjalaan 1600-luvun puolivälissä ajautunut Danil tapasi tulevan vaimonsa pian ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen. Nuoret vampyyrit kohtasivat toisensa naisen ajauduttua uteliaisuuttaan vihollislinnoituksen äärelle ja nopeasti syttynyt liekki pakotti miehen palaamaan naisen perään senkin jälkeen, kun sodat oli sodittu ja Danil oli palannut takaisin Moskovaan. Perheestä haaveileva pariskunta sai kuitenkin odottaa omaa lasta vielä pitkään. Muutokset ympäröivässä yhteiskunnassa eivät antaneet tilaa edes kuolemattomien unelmille: huolimatta vapauksista, joita luontonsa heille salli, olivat molemmat kasvaneet siinä uskossa, etteivät toisten lajitoverien valitsemat veriset tiet veisi elämässä pitkälle – eivät varsinkaan siellä, missä yliluonnollista maailmaa oltiin jo tovi ruodittu kuosiin. Vaikutusvaltaisten jaloveristen maine oli tuttu erityisesti Danilille, joka Venäjän silloiseen pääkaupunkiin oli syntynyt, eikä vähäpätöisen asemansa myötä vähien vaihtoehtojen varassa elävä kaksikko halunnut ottaa nomadisen elämän riskiä.

Pariskunta asettui lopulta Moskovasta etelään, Serpyhoviin, silloin merkittävään sotilaalliseen keskukseen. Ajan riistäessä jälleen tasapainon, josta pari ehti vain haaveilla, Danil lähti uusiin sotiin ja Verushka päätyi työskentelemään kaupungin käsityöteollisuudessa. Vaikka luonto vaati veren vuodatuksen vain oman hengen puolesta, eli pariskunta pitkään kuin kuolema olisi ollut heillekin vääjäämätön määränpää – soluttautui ihmisten keskuuteen, jossa lopulta oli jopa jossain määrin turvallisempaa olla. Pariskunnan päämäärätön elämä taittui kuitenkin uuteen suuntaan Danilin saadessa eteensä tarjouksen uudenlaisesta työnkuvasta. Venäjän jokaiseen yhteiskunnalliseen rakenteeseen kyntensä upottanut Antovien suku oli legendan värittämä klaani, jonka vaikutusvallasta tiesi vähäisinkin kuolematon sielu. Sotilasarvoltaan ajan kanssa hitaasti noussut, vuosikymmenten välillä tarjolla oleviin aukkoihin valahdellut Danil rekrytoitiin jaloverisen suvun henkilökohtaiseen armeijaan, jonka silloinen johtaja toisinaan haravoi läpi venäläistä sotilaskuntaa, jonne myös alemman tason kuolemattomien tiedettiin soluttautuneen. Vuosikymmenten saatossa Danil ehti toimia monessa roolissa, kunnes hiljattain uudelleen rakentuva henkilökohtainen armeija jakautui entistä selkeämmin suvun eri jäsenten tukijoukkoiksi. Lopulta miehestä tuli perheen kuopuksen, Ilya Antovin, henkilökohtainen turvamies, ja vuosien varrella läheinen sellainen.

Vaikka aikaa ei enää ollut loputtomasti rakkaalleen antaa, oli Danilin ja Veran alttarille astuminen lopulta osittain työnantajan yllytyksen saatos, eikä kumpikaan voinut olla kohtalostaan katkera. Antovien alaisuuteen kuuluminen toi mukanaan turvallisuudentunteen, josta molemmat olivat kiitollisia. Kun pariskunta viimein 1800-luvun alkupuolella lapsen maailmaan saattoi, tuntui neuvostosuvun varjelus sinetöivän jälkikasvullekin paremman tulevaisuuden. Vladimir Ivanov kasvoi äitinsä helmassa ja rakasti etäistä isäänsä niinä ohimenevinä hetkinä, joita yhdessä vietettiin. Toisinaan Danil palasi pidemmiksi ajanjaksoiksi, mutta poika tiesi aina, ettei isä koskaan tullut jäädäkseen. Silti kunnioitus sille helpolle, vaikkakin edelleen suhteellisen vaatimattomalle elämälle, joka perheelle oli suotu, kasvatti myös pojan kiitollisuutta niistä hengenvedoista, joita hän sai ottaa – vaikka kunnioitus kohdistuikin lähinnä isään, joka oli omilla uhrauksillaan mahdollistanut heille erilaisen elämän, eikä niinkään isänsä työnantajiin.

Lopulta ylpeys ja isän rohkaisevat sanat olivat syy sille, miksi myös Vladimir heittäytyi Danilin nuoruuden tielle. Vastoin rauhaan viittaavan lempinimen, johon poika jo lapsuudessa oli mieltynyt, Miro lähti kuolevaisen venäläiskansan rinnalla sotiin. Nuori vampyyrimies menestyi oman vaistonsa ja yliluonnollisen perimänsä ansiosta poikkeuksetta hyvin, ja vaikka edustamansa armeijat hävisivät monia sotia, auttoi Miro heitä voittoon useissa kamppailuissa niiden keskellä. Sotilaana nuori kuolematon päätyi ensimmäisiä kertoja myös kotimaansa ulkopuolelle – kukisti vallankumouksia lähellä ja kaukaa, ensin itä-Euroopassa, Turkissa, myöhemmin Kiinassa asti. Vuosien varrella, Miro vietti sotien välistä aikaa lähinnä Venäjällä, toisinaan rajojen yli ajautuen. Hiljattain hän uppoutui Moskovan alamaailman kulttuuripiireihin, tutustui aikalaisten kuolevaisten kimpoileviin ajatuksiin, mutta kiistatta elämäntavaksi kasvanut sotilaallisuus kutsui aina palaamaan armeijan riveihin.


Varttuessaan Miro ajautui entistä lähemmäs käännekohtaa, joka lopulta vetäisi mekaanisesti olemassaoloaan sotimalla oikeuttaneen keskelle Venäjän modernin historian murrosta. Vaikka luontonsa erotti hänet lähes kaikista kanssakamppailijoista, imi mies itseensä ympäröivän yhteiskunnan kasvavaa kärsimättömyyttä, jatkuvan kärsimyksen keskeltä uusia ääniä. Vanhempiensa tiedostamatta Miro päätyi lopulta vallankumouksesta haaveilevien keskelle, ja ensimmäinen sota, jonka mies jätti väliin, oli 1900-luvun alussa katkeraksi häviöksi koituva kamppailu Japania vastaan. Kun kapinat syttyivät läpi isänmaan ja yltyivät lopulta tsaarinvastaiseksi vallankumoukseksi, oli liian myöhäistä kääntyä pois. Mies katseli kuinka vanhat rakenteet leimahtivat liekkeihin uusien aatteiden alla ja taisteluhenkensä sai uuden purkautumistien. Vaikkei taistelu ollut hänen – ei suoraan, ei tavalla, joka olisi ollut itsestäänselvä – olivat olemassaolevat rakenteet myös kaltaiselleen vangitsevia. Sinisilmien taa kipusi kansanhuuto, johon Miro palavasti halusi silkasta empatiasta liittyä, ja joka varomatta oli herännyt pojan katsellessa vuosisatoja piinautuneita ihmisiä läpi itäisen Euroopan.

Tämän jälkeen sodat, joita mies kävi, eivät enää olleet pelkästään isänmaan nimissä – eivät tyhjää kuuluvuuden etsimistä sieltä, mistä oma isä paikkansa oli löytänyt, sitä kyseenalaistamatta, vain suuremman valtarakenteen armoille oman elämänsä antaakseen. Vuosien saatossa Miro oli solminut ystävyyksiä monien toisinajattelijoiden kanssa ja kun sosialistinen vallankumous rutisti alleen kaiken, ei mies nähnyt päämääräänsä minkään muun aatteen valossa.

Omien kokemustensa kautta Mirolla oli tarjota strategista asiantuntijuuttaan ihmisille, joista kukaan ei ollut nähnyt yhtä läheltä kuinka sodankäynnin tavat ja välineet olivat kehittyneet, kuinka yhteiskuntia riistettiin aina ihanteeksi taiteiltujen määränpäiden vuoksi. Vaikka raaka luontonsa, koskaan kuihtumaton verenkaipuu, kenties teki helpommaksi väkivallan katselemisen, ei vihanpito koskaan ollut syy sille, miksi Miro sotiin oli lähtenyt. Eikä se ollut nytkään. Ei toisinaan raa’an voiman käyttöön yllyttäminen kutsunut miestä siksi, että hän sai sitä kautta toteuttaa todellista kaaosta, joka veressään kiehui. Miro uskoi syvällä sisimmässään, että kaikki keinot olivat sallittuja, mikäli epäreilut, raastavat rakenteet saataisiin alas vedettyä. Mestarin työkalut eivät koskaan purkaisi mestarin taloa – oli otettava käteen kirves, ase, oli annettava veren valua.

Vasta Venäjän sisällissodan sytyttyä alkoi ympärillään purkautuva todellisuus näyttäytyä sellaisena kuin se oli. Oppression tilalle oli asettunut uusi kauhunaika, roihuava ja vääjäämätön, ja entisten ystävien riistäytyessä aatteellisesti kauemmas ja kauemmas toisistaan, valitsi mies lopulta valtaan nousseita vastustavan puolen. Kamppailusta Miro ei kuitenkaan luopunut vaan heittäytyi talonpoikaiskapinoiden aikaansaattajaksi, liikkuvaksi strategiksi, joka vilpttömällä viehätysvoimallaan keräsi joukkoja ja järjesti heitä toimintaan.

Vaan eksyessään jälleen uuteen palavaan taistoon, oli mies harkitsemattomasti erkaantunut omasta perheestään. Kun pitkälti menetetyt kamppailut, ihmisten käsissä lopulta liian hauraat, oli omalta osaltaan hetkeksi loppuun saatettu, palasi Miro pitkästä aikaa äitinsä luo Serpyhoviin. Siellä odottivat uutiset kaatuneesta isästä: Ilya Antoviin ja jaloverisen moniin hankkeisiin kohdistuneet kipuilut, ja yksi väkisin liian lähelle päässyt hyökkäys, olivat saattaneet Danil Ivanovin hengestään. Roolimallinsa, erimielisyyksistä huolimatta poikkeukseton ylpeytensä, oma isänsä, oli poissa.

And some are murdered _______

And some are picnicking) ______..

Isän kuoleman jälkeen, sisällissodan sammuessa bolševikkien lopulta riittävästi kukistettua rimpuilevat vastavoimat, löysi Miro maailmasta enää vain yhden kiinnekohdan: äidin syvän surun. Niin suuri rakkaus oli miehelle vieras voima jopa liki sadan vuoden iässä. Äitinsä oli murtunut, saastunut kaipuusta, jollaista mies ei itse voinut ymmärtää, jollaista ei koskaan ollut ketään kohtaan tuntenut. Vaikka kuolema Antovista johtui, ei Miro silti tuntenut vihaa isän työnantajaa kohtaan kuin hetkellisesti. Sen kiivaan hetken hän halusi kostaa kaiken, kaikki ne menetyt vuodet isän vieressä – kunnes äitinsä katse takaisin todellisuuteen toi. Astuessaan isänsä saappaisiin jo toista kertaa, ei nuoremmalla Ivanovilla enää ollut luissaan katkeruuden makua. Järjellisesti hän tiesi, että isä oli antanut kaikkensa, koska uskoi tarkoituksen olevan oikea. Tietoisesti mies osasi olla kiitollinen siitä suojeluksesta, jonka äitinsäkin oli Antovien kautta saanut. Syvältä sisimmästään kumpusi myös väistämätön totuus, jota vastaan niin usein oman tarkoituksen takia oli kamppailtu: jokainen sota oli yhtä tarkoitukseton, jokainen niissä menetetty henki lopulta syytön, ja kuolemattomien keskuudessa käydyt kamppailut yhtä selittämättömiä kuin kaikki ne lähinnä ihmisten kesken soditut, joihin mies itsekin oli oman kortensa kantanut.

Isän kuoltua tarjottiin pojalle mahdollisuus astua samaan virkaan Ilya Antovin henkivartijana. Neuvostosuvun jälkeläisen turvallisuudesta vastaava Dimitri Sharov oli tietoinen nuoremman Ivanovin armeijakokemuksesta ja valmis antamaan Mirolle mahdollisuuden. Alun perin mies kai suostui lähinnä äitinsä takia – miten muuten saatettiin tuon elämää varjella, olihan koko maailma kaaoksessa, ja poika jo kertaalleen niin kauas eksynyt? Silti taka-alalla vampyyrimiestä työnsivät eteenpäin myös kaikki ne murtuneet kuvitelmat, joista aikanaan tarkoitusta oli itselleen saatu. Isän jalanjälkiä sokeasti nuoruudessaan seurannut oli eksynyt sodasta sotaan, taistosta taistoon, koskaan pysähtymättä tarpeeksi pitkäksi aikaa miettimään, minne tie todella johti. Kun kerran tarkoitus oli löytynyt, niin naiivin idealistisesti, oli kaikki lopulta murentunut käsiin. Oma ajatusmaailmansa oli säröytynyt ja lopulta särkynyt kokonaan isän kuoleman jälkeen: käteen jääneistä pirstaleista ei enää jaksettu lähteä uutta rakentamaan, eikä mies löytänyt syitä sille, miksi purra ruokkivaa kättä.

Venäjää hallitsevan neuvostosuvun perillisen maailma oli vastakohta kaikelle, mihin nuori vampyyri oli tottunut: römpsyilevää, turhamaista, loputtomasti kimaltavaa jopa synkimpinä aikoina. 1920-luku oli kaaosta, johon asetuttiin ryhdikkäästi sotien aikana opitun kurin myötä. Seuraava vuosikymmen ei ollut sen parempi, ja seuraava maailmansota pieksi silmiensä edessä jopa kuninkaan tavoin kaiken ylle kurotellutta jaloveristä. Silti, Miro löysi yllättävän nopeasti paikkansa uudesta elämästään. Kiivaat ja arvaamattomat ajat pakottivat työnantajansa paljastamaan tarkoituksetta itsestään liikaa, ja vaikka Miro ei osannut, eikä halunnut, tarttua siihen turhan antaumuksellisesti, oli hän lopulta vilpittömyydessään säröilevä. Hetkittäin palkkaajan ja palkatun välillä rimpsuilevat säkeet lähinnä täyttivät sitä tyhjyyttä, joka miestä itseään söi, ja kenties tyydyttivät kaaosta, joka jaloverisen elämässä hallitsi. Hiljattain aikojen laantuessa, maailman taas kerran asettuessa paikoilleen, korotettiin Miro Ilyan vakiintuneimpien vartijoiden joukkoon – sinne, missä isänsä aikanaan oli ollut.

1900-luvun puolivälissä Antovin varjoon kadonnut revittiin yllättäen seurapiireihin mukaan: Ilya teki paluun sinne, minne kuului, ja Miro seurasi perässä, liikkui taustalla haamun tavoin. Sodan pieksemää, toiveikkaasti itseään uudelleen rakentavaa Eurooppaa läpi kiidettiin kauhistunutta epäuskoa kivittyneiden kasvojen taa piilottaen, ja silti uteliaisuuteen langeten, toisen elämää viereltä kiiluvin silmin katsellen ja välillä tuon riivatuimpiin pyörteisiin mukaan eksyen. Ilyan kohdatessa kertaalleen niin himokkaimmat pyrkyrit kuin arvaamattomimmat mutkat suunniteltuun matkaan, lipui Miro mukana – silloin tällöin itsekin suurkaupunkien kiihkeisiin hetkiin eksyen, mutta tunnollisuuttaan aina nopeasti tehtäväänsä palaten. Vääjäämättä Miro näki työnantajansa kohtalokkaimpien suhteiden kehkeytyvän: ensin juovuttavan Verona Arrivabenen, joka tuntui synkkyydessään silti niin suurta elämäniloa huokuvan, ja viimein ranskalaismiehen, joka vuosikymmentenkään jälkeen ei ole varjostetun elämästä kadonnut.

Vaikka Miro muistaa Marcel Lebeauta ohimenevästi ympäröineet juonet – ne koston säkeet, joita llya ääneen lähimmilleen soitti – oli nuorukainen lopulta myös se, jonka myötä työnantajasta viimein toisenlainen puoli paljastui. 1980-luvun vaihteessa eksyi Antov jälleen Ranskan maille, ja ennakoimattoman pitkäksi venyneen ajanjakson aikana päätyi Miro viimein maistamaan sitä vapautta, jonka pakollinen seuralaisensa parhaimmillaan saattoi suoda. Oleskelun venyessä ja vuosien vieriessä oli Miro hetkellisesti luottavaisempi toisen selvitymiseen – kuluihan jaloverisen aika pitkälti piilossa maailmalta Marcelin vierellä, ja varjostavasta haamusta pinttyneeksi presenssiksi kuin huomaamatta muodostunut turvamies tutustui vahingonomaisesti myös jonkinlaista pelastusta työnantajalleen tarjonneeseen nuorukaiseen. Ajan saatossa, muuntui Miron elämä yhtälailla vapaammaksi: yhtäkkiä edessään oli se maailma, joka kaukaa oli koettu, jonne edellisen vuosisadan aikana oli melkein rantauduttu, sotien aina kuitenkin repäistessä miehen irralleen, koskaan sen todellista makua maistamatta.

Rakastajia miehellä oli elämänsä aikana ehtinyt olla, mutta poikkeuksetta ne olivat jääneet nopeiden liikkeidensä väliin ja usein sotatannerten salaisiin kohtaamispaikkoihin, eikä Miro koskaan ollut osannut enempää toivoa. Pariisin syövereihin eksyessään, uudenlaista vapautta ja täysin muuttunutta maailmaa koetellessaan, kehkeytyi eteensä kuitenkin sattumanvaraisesti varomattoman pitkä lista kohtalokkaita kumppaneita. 1990-luvun vaihteessa kulttuurin kukoistus oli huumaavaa, kotimaan puolella ja pitkin Eurooppaa painaneiden rakenteiden ainakin näennäisesti murtuessa uuden ajan tieltä, ja kuin huomaamattaan mies heittäytyi sen armoille. Vaikkei Miro sitä kenties tunnustaa kehtaisi, osui tielleen siihen mennessä tuntemistaan rakkauksista suurin kuin ohimennen: joitain vuosia kestänyt suhde naiseen, joka ei koskaan mystisyyttään täysin menettänyt edes arkisissa kohtaamisissa, raukesi lopulta miehen luultua Moskovaan paluun olevan jo lähellä. Rakkaansa anoi, ettei tuo enää takaisin lähtisi, eikä mies osannut sellaista luvata – ehkei rakkaus lopulta niin suurta ollutkaan. Silti oleskelun taas venyessä murtui sydämensä kertaalleen naisen muistolle: vielä pidemmälle, syvemmälle kaupungin nieluun kirittiin niinä hetkinä, joita mies itselleen salli. Hetkellisesti vietettiin loppumattomalta tuntuvia jaksoja palkkaajansa ja tuon rakastajan kanssa, toisinaan epäuskoisena kiihkoa katsellen, ja silti rakastavaisten yhteiselo tuntui vain syvemmälle kurimukseen sieluaan saattavan.

Kun Pariisin perukoille jäämisen pidentyvän jälleen tiedettiin mies palasi kaupungin vilskeeseen uudella innolla, vaikkakin hetken keinotekoisella. Antovin nimi saattoi Miron koreileviin piireihin, eikä sieltä mitään itselleen käteen jäänyt, kunnes satunnainen kohtaaminen Montmartren vilkkaassa yöelämässä osoittautui kuin aiempien, tiedostamatta ristiin menneiden teiden yhtymäksi. Ensin herkkä, ujo, sitten riipivän kiivas, sitten taas lempeä, hellä, ja taas raivoisan intohimon valloittama suhde saattoi parivaljakon hetkellisesti typerään, juovuttavaan onneen, jonka lomassa joko mahdollisuuksien mukaan yhdessä läpi päivien ja öiden aikaa vietettiin, tai toisinaan kuin yhteistä leikkiä todeksi tehden kaupungin hälinään taas eksyttiin, muiden kautta aina vain uudelleen ja uudelleen toisiaan vietellen. Tummapiirteisen naisen kuvajainen piirtyi miehen mieleen usein niinäkin hetkinä kun työnantajan luo palattiin, seiniä vasten nojaillessaan muka välinpitämättömästi huoneeseen toista kuvitellessaan. Odottamaton kiihko piti kenties miestä järjissään: täytti venyvät tunnit, pitkittyvät yöt. Pearlin luo palatessaan oli turvallisuudentunne aina aito, kuin etäisyys ei mitään merkinnyt olisi, ja yhteinen leikki aina kertaalleen käynnistää saatettaisiin.

Unelma rikkoutui viimein yhtä yllättäen kuin se alkanut oli. Kaukaakin imperiumiaan laajentamaan ryhtyneen Ilyan puheet viittasivat uusiin tuuliin, ja rehellisyydessään kenties turhankin ylpeänä kertoi Miro jälleen palaavansa Moskovaan, sen suuremmin yksityiskohtia selittämättä. Desjardinsien perillisen kanssa oli kuitenkin aina ollut yhteisymmärrys siitä, ettei hupi ikuisesti jatkuisi: hyvästit olivat yhteisen taipaleen veroiset, mutta kumpikaan ei kaunan kanssa toisesta eronnut. Lopulta viimeisin välien katkaisu kuitenkin sinetöi miehelle sen, ettei palkkaajansa liikkeitä turhan ennakoivasti tulkita kannattanut: Pariisista lähtö ei taaskaan tullut. Jälleen muottiinsa vajoavan turvamiehen onneksi oli leikikkään kiihkon kautta kertynyt rakkaus jättänyt vaivihkaa vielä aidommat jälkensä: Pearl Desjardinsista oli tullut ystävä, jonka viereltä Miro löysi odottamattoman ymmärryksen ja lempeän hymyn vielä kauan tarkoitetun välirikon jälkeen. Silkkilakanoissa lähekkäin vietetyt yöt muuttuivat vilpittömän uteliaisuuden ohjaamiksi seikkailuiksi läpi kaupungin, ja vaikka neuvostosuvun jälkeläinen lopulta omalle maalleen palasi, ehti henkivartijalle jäädä muisto aidosta, sodan ja kaaoksen sijaan silkan vilpittömän uteliaisuuden kautta solmitusta toveruudesta. Jopa viimein Pariisin taakse jäädessä, jäi nainen aina vain puhelun päähän.

Tähän päivään asti Miro on seurannut uskollisena Ilyan vierellä. 2000-luvun vaihde ja uuden vuosituhannen alku pieksivät jälleen myrskyillään, mutta mikään ei silti tuntunut pysyviä säröjä työnantajansa maailmaan jättävän. Moskovassa Miro on soluttautunut jalosukuisten elämään nuorimman pojan jatkeena, tuttuna kasvona kaikille Antoville. Satunnaiset kohtaamiset oman äidin kanssa lisääntyivät jo edellisellä vuosikymmenellä, kun jalosukuisten pitkäaikainen avustaja mahdollisti naiselle paikan perheen palvelijoiden joukossa. 2000-luvun lopun odottamattomat käänteet työnantajan henkilökohtaisessa elämässä veivät jälleen Miroa mukanaan, mutta kaikkeen on jo totuttu: sinne minne Ilya menee, menee Mirokin. Kuka tahansa vastassa saattaisi olla, olisi miehen enää vaikea kuvitella kovin suuria muutoksia omaan elämäänsä.

luonne

Ronski musta huumori ja sähäkkä, silti usein tunteeton katse antavat helposti mielikuvan kovettuneesta sotilaasta, joka on tyytynyt siihen, ettei koskaan sankariksi yltänyt – ei ainakaan ikinä omassa peilikuvassaan. Varjoksi muuntunut mies on puhuessaan hetken huomionarvoinen, parhaimmillaan viihdyttävä, mutta mikään olemuksessaan ei huuda lähemmäksi astumaan, ei vaadi katsetta viipymään, ei pitkittynyttä kiinnostusta omaan olemassaoloonsa. Toiset tulevat ja menevät trombin tavoin muiden elämään ja siitä ulos, mutta Miro lipuu, soljuu hetkestä toiseen, usein huomaamatta taustaan jääden, tarpeen mukaan. Vaatimaton, vakavaksi usein virallisuuden nimissä vaipuva läsnäolo jää helposti huomiotta, ja vaikka utelias silmä siihen tarttuisi, sallii hetki harvoin siltä muuta pyytää. Tyynen katseen taakse kätkeytyy monenlaista, mutta siitä harvoin pyytämättä, kaivamatta, mitään muille tarjotaan – onhan samassa huoneessa yleensä muita, joiden ylle valokeilan langeta kuuluu.

Aina vääjäämättä omassa elämässään sivuhenkilöksi jääneenä on Miro oppinut näkemään ja kuulemaan myös kaiken sen, mikä näyttämättä tai sanomatta jää. Hiljaisuudessaan mies lukee muita hyvin, mutta jättäytyy tuomitsemasta muita havaintojensa perusteella. Sekä aikaisemmassa elämässään että viimeisen vajaan vuosisadan vaiheikkaissa käänteissä Miro on nähnyt eteensä piirtyvän kohtauksia, joita olisi turha yrittää sulavaksi tarinaksi kirjoittaa: edessään on leikitty rakkauden monet sävelet, taisteltu tragedioiden synkimmät säkeet, eksytty arjen juovuttavaan tunnottomuuteen. Mikään ei oikeastaan miestä säväytä, vaikka tunteiden hallitut laineet eivät suinkaan piittaamattomuudesta kieli. Omassa elämässään Miro on kuitenkin tyytyväinen rooliinsa sivustakatsojana. Silloin kun häntä tarvitaan, hän on aina läsnä, aina valmis hyppäämään tilanteen ytimeen, mutta merkittävää kiihkoa miehellä ei ole rynnätä kohti suurempaa tarkoitusta.

Näin ei toki aina ole ollut: nuoruudessaan mies ehti hetken takertua myös vahvaan aatteellisuuteen, sen anteliaaseen paloon. Nykyään järkkymättömästä, turtuneesta persoonastaan huolimatta on Miro edelleen huomaamattaankin intellektuaalinen, niin paljon kuin itse luokittelua vieroksuisi. Jo kauan ennen kuin mies sille osasi arvoa antaa, piinasi mieltään uteliaisuus ympäröivän yhteiskunnan sisällä sykkiviin ajatuksiin, arvomaailmoihin, niiden ristiriitoihin, selityksiin; järjestelmällisesti niiden purkamiseen, rakoihin, joita aina jokaisen aatteen väliin tuntui jäävän. Kysymyksiä tyydytettiin kirjallisuudella, jossa kohtaamattomat kasvot vastauksia latelivat, ja myöhemmin mies ehti hetkeksi liittyä niiden vireessä kulkeneisiin ajattelijoihin.

Oma ajattelutapansa on aina ollut systemaattista ja selkeää, turhiin yksityiskohtiin takertumatonta, mutta sen periferioissa tanssivat edelleen tulkinnat, joihin aikanaan on eniten viehdytty. Ja vaikka ihmiskunnan sekavat järkeilyt milloin millekin kehityssuunnalle, milloin minkäkin murroksen oikeuttamiselle, ovat kenties tätä nykyä enemmän viihdettä kuin mitään, mihin todella tartuttaisiin, on edellisen vuosisadan vaihteen ajattelijoiden ajatusmaailma jäänyt mieleensä kytemään. Turhaan mies ei enää yritä tarkoitusperäisesti ideologioissaan roikkua, onhan yliluonnollisen maailman vallan kehtoon eksyminen kertaalleen todistanut, ettei mikään niin yksinkertaista ole. Silti, pinttyneesti, saattaa huuliltaan toisinaan lipsahtaa huomautus jos toinenkin, jossa liiallisen selvästi paljastuu syvä – tai syvälle työnnetty – tyytymättömyys järjestykseen, johon niin ihmisten kuin vampyyrienkin maailma on asettunut.

Idealistiseksi Miro tuskin itseään kuvaisi, sävyttäähän mieltään niin usein kyynisyys, mutta pohjimmiltaan mies on sekä empaattinen että mukautuva. Vaikka maailman kärsimystä on kauan läheltäkin katseltu ja aikanaan konemainen, kenties ajattelematon linssi suodatti sen synkimmät kohdat kiusaksi takaraivoon vain satunnaisten painajaisten muodossa ilmaantuviksi, on miehellä edelleen sisimmässään lähes vilpitön myötätuntoisuus kanssaeläjiään kohtaan. Kenties vanhempiensa aikanaan ihmismaailmaan niin kovin sulautunut elämäntapa on kantautunut myös omaan suhtautumiseensa kuolevaisia kohtaan. Vaikka ihmiselon mukanaan tuoma naiiviuus tuntuu toisinaan lähes piinaavalta, ymmärtää Miro myös sen kauneuden – kenties on sitä joskus kadehtinutkin. Kuolemattomien ikuisuuden riivaama olemassaolo sen sijaan oli nuoruudessa miehelle kaukainen kaiken paitsi oman kohtalon kautta, ja vaikka rintamalta rintamalle juostessaan ja niiden väliin jääneissä henkäyksissä eteensä osui myös monia kaltaisiaan, ei hän pitkään löytänyt heistä samanlaista tarttumapintaa kuin mitä kiivas ihmishenki tarjota saattoi.

Myöhemmin lajitovereiden keskuuteen lyöttäydyttyään, erityisesti kaltaistaan niin paljon korkeampiarvoisten, vaikutusvaltaisten, suureellisten sielujen, on sama kuriositeetti kuitenkin löytynyt myös muista kuolemattomista. Kaikessa raivokkaassa kesyttämättömyydessään he kaikki tuntuvat löytäneen tiensä niihin samoihin tunteiden kierteisiin, joita mies nuorena niin suurin silmin ihmisissä oli seurannut; vaikka kaiken yläpuolella, oli heissä silti jotain, joka juurtui paljon syvemmälle kuin mitä moni tahtoi antaa ilmi. Omaan tunne-elämään yhteyden luominen on ollut hidas ja vieläkin pitkälti tyydyttämätön koitos, mutta muita tarkastellessa sille on voitu antaa raamit. Pinnallisesta viileydestä huolimatta on hetkenkin aikaa miehen seurassa viettäneille usein selvää, ettei silmien takana suinkaan pelkkä tyhjyys syki.

Kenties saman ajattelematta vilpittömän, omalla tavallaan jopa kypsymättömän asenteensa takia on Miro myös herkkä ympäristölleen. Ei niinkään siten, että sen kiivaudesta usein itse villiinnyttäisiin, mutta muiden kanssaeläjien olemuksista revitään usein irti ne piirteet, joita imitoimalla yhteiselosta saadaan mahdollisimman sopuisaa. Falskia miehestä ei saa tekemälläkään, sillä mitään, mihin hän ei usko, ei ilman hyvää syytä huulilta syöstetä. Tyynnytteleville sananparsille osataan kuitenkin löytää syy jo pelkästä armollisuudesta: joskus oma vastareaktio on parempi hiljentää, jos lempeämpi vastaus voi johtaa toista parempaan oloon. Saman piirteen kautta on kehittynyt myös tapansa omaksua muiden luonteenpiirteitä omikseen. Jos miestä avoimuudella lähestytään, on hän avoin – jos viileys ja näkymätön seinä eteensä asetetaan, ei hän lähde siitä herkkiä kohtia koputtelemaan. Kyseessä on kenties yhtä lailla sanomaton miellyttämisen tarve kuin selviytymismekanismikin, mutta pahaa Miro harvoin luonteenomaisella teeskenteleväisyydellään tarkoittaa.

Kuori on kokemusten kypsyttämä, kenties paikoittain niiden kovettama, mutta pohjimmiltaan miehellä on myös omakseen tunnistettavat, hallitsevat piirteensä. Näistä hiivutettuna elää sisällään kyltymätön mielipiteikkyys, joka aikanaan saattoi miehen johtoasemiin niissä toivottomissa taistoissa, joihin hän ennen nykyistä elämäänsä lähes raivokkaalla intohimolla kääntyi. Vaikka aina kylmäkiskoinen järki ja vanhemmilta peritty vaatimattomuus estivät näkemästä omia tekoja järin suureellisina, osoitti Miro aikanaan merkkejä määrätietoisesta johtajasta, jonka harkittuun, mutta tarpeeksi pontevaan sanaan monen oli helppo tarttua. Nykyään tuo lähes tiedostamaton määrätietoisuus on muuttanut muotoaan ja paljastuu tinkimättömänä ammattimaisuutena, joka kenties satunnaisesti heiteltyjen retorttien lisäksi luottamusta työnantajassaan aikanaan herätti. Vuosikymmenten myötä työtehtävissä enemmän vastuuta saaneena ei Miro vierasta tehtävien delegoimista itseään alemmassa asemassa oleville, ja vaikka reiluutensa saattaa miehen toisinaan jopa heikointa säälimään, osaa mies myös tulkita muiden potentiaalia sen suurempia itsetunnon kriisejä potematta.

Mikäli mukavuusalueelle toisen läsnäolosta huolimatta päästään, on Miro persoonaltaan myös odottamattoman räväkkä. Huumorintajunsa on synkkä, mutta asenteensa myös vilpittömän leikkimielinen, ja mies heittäytyy lopulta kohtalaisen helposti kepposteluun ja viattomaan kiusantekoon. Mielen vetreys ja vastoinkäymisistä huolimatta jokseenkin lapsenomainen suorasukaisuutensa ovat myös omalla tavallaan valloittavia, mikäli pintaan rakentunut totisuus pois kuoriutuu. Lopulta letkeä vitsiniekka ei edes kovin syvälle ole kaivautunut, vaikka virkansa myötä hillitty ulospano siltä usein hämää ja karskit maneerit voivat säikäyttää. Myötätuntonsa takia mies on toisaalta sisimmiltään myös herkkä: vakuuttavan vaarallisen pinnan alla on pehmeys, joka heijastuu helposti tapaansa kohdella muita. Pahimmillaan tuo kuitenkin tiedostettu lempeys vääristyy harhaanjohtavaksi viettelyksi, parhaimmillaan lähes vahingollisen hurmaavaksi suojelevuudeksi, jonka keskelle paatuneinkin mielellään antautuu. Aidosti toisesta välittäessään, on Mirolla aina antaa turvasatama – niin monien merien takaiselta kuin se tuntua voikin.


ulkonäkö

Tumma, tyköistuva puku yllään mies sulautuu helposti huoneen varjoihin, katoaa seiniä vasten seistessään. Pitkien raajojen peitteeksi asettunut kangas on vuosikymmenten varrella vaihtunut halvasta villasta silkkiin, pellavaan, puuvillaan, toisinaan kashmiiriin, joka lahkeissa laskostuu juuri oikeassa pituudessa nahkakengän osittain peittämään, ja asettuu lihaksikkaan selän ylle tarpeeksi liikkumatilaa käsivarsiin sallien. Paljoa vaihtuvuutta puvustuksessa ei ole silloin kun työnantajan rinnalla virallisuuksiin eksytään, oli kyse seurapiirien loisteesta tai neuvotteluista kauppakumppanien kanssa. Kravatti on aseteltu kaulaan siinä, missä ehkä vielä edellisen vuosisadan alussa olisi solmuke sen paikalla ollut. Aikanaan turvamiehen puvustuksessa tavanomaisemman liivin ovat paikanneet modernimmat traditiot, modernimmat leikkaukset puvuissa, jotka asettuvat ihon pintaan juuri tarpeeksi tilaa antaakseen, vaikka vielä edellisen vuosisadan lopulla raamin yllä roikkuivat paljon väljemmät vaatteet, sen ajan tottumuksia mukaillen.

Monelta kai jääkin näkemättä Miron poikkeuksellinen ajantaju oman ulosantinsa puitteissa. Dandymaista miehestä ei saa tekemälläkään, ja Miro vierastaa yhä toisinaan asemansa mahdollistamia tilaisuuksia pukeutua kalliimpiin kankaisiin. Hän ei kuitenkaan arastele vaatturin määräämisessä, mikäli tuo lyhentää lahjetta puolen senttimetrin liikaa, tai tarjoaa ylleen väärän väristä solmiota. Voimakkaammin oma sanomaton tyylitietoisuutensa heijastuu kuitenkin virallisten tai ainakin suurten yleisöjen eteen tarkoitettujen naamioiden ulkopuolella. Ilman sen suurempia edustustilaisuuksia miehen puvustus pidättäytyy yhä usein maltillisissa värimaailmoissa, mutta mustan, harmaan ja sinisen eri sävyissä vaihtelevien pukujen rinnalla hänet voi yhtä hyvin nähdä nahkatakki päällään; toisinaan vanhoista ajoista tottumukseksi tullut liivi kauluspaidan peitteenä; silloin tällöin – kunnolla laiskistuessaan, työnantajan keskittyessä omaan elämäänsä tarpeeksi turvallisten rajojen sisällä – missä vain aikanaan jostain mukaan tarttuneessa puserossa, jossa toisinaan leikittelevät erilaiset printit, vaikka harvoin järin räväkkää vaikutelmaa silti sallivat. Jos koskaan miehen ylle kirkkaampia värejä eksyy, on siitä usein syytettävä palkkaajansa kyljessä vuosikymmenet liikkunutta, joka kenties on auttanut miestä löytämään oman tyylinsä pakotetun harmauden keskeltä.

Mitään kovin silmiinpistävää Mirossa ei ole, mikäli silmä huoneen reunalle tai palkkaajan viereen sohvan tai tuolin lähettyville asettuneen miehen ohittaa. Komea hän on siitä huolimatta – ja pahimmissa tapauksissa siitä itse tietoinen. Suurimman osan ajasta kasvoilla on niille vuosikymmeniä sitten lujittunut ilmeettömyys; haalean sinisissä silmissä tyhjä katse, jonka takaa kukaan ei koskaan yhtäkään salaisuutta ole ulos saanut – ei nykyisen palkkaajansa alaisuudessa, eikä sitä ennen. Karkea sänki on vakiintunut kulmikkaan leuan pintaan tavaramerkin tavoin; sen rajoilla korkeat poskipäät nostavat kasvoja vain sen verran, että katsojan silmä palaa syvään asettuneisiin silmäkuoppiin, pehmeästi katseen ylle laskeutuviin luomiin ja tuuheisiin kulmiin, jotka painuvat luonnollisesti alas ja yhteen, aina tietynlaisen määrätietoisuuden tai määräävyyden miehen kasvoille pakottaen. Vakavuuteen asetuttuaan on miehen kasvoilla vaikea välttyä sen miehekkäiltä piirteiltä, kuten pitkän, kookkaan nenän linjalta – ja silti sen itsestään selvän jyrkkyyden alla on piirteissä jotain kaunista.

Kun ilme rentoutuu ja hymy eksyy miehen kasvoille, jokainen niin kovalta tuntuva linja tuntuu pehmevän. Terävän leuan rinnalle ilmestyvät hymykuopat, leveän suun paljastaessa hammasrivin kapeiden huulien alta. Parhaimillaan hymy yltää silmiin asti, juonteiden ilmestyessä silmäkulmiin, kulmien irrottautuessa ikuiselta tuntuvasta vakavuudestaan. Siinä missä Miro on usein rauhallinen, soljuva, elehtien tietyllä maltillisuudella jopa äkkinäisiin liikkeisiin pakotettuna, osaa mies rentoutuessaan olla varsin elävöitynyt. Kivittynyt naamio karisee ilmeikkyyden tieltä – sen kai ajoittain päästessä valloilleen muutenkin, toisinaan haluamattaan, vahingonomaisesti, mikäli kukaan tarpeeksi syytä silmien pyörittelylle antaa. Tutussa seurassa Miro kuitenkaan harvoin pidättelee kasvojensa monia värähdyksiä, eikä miehen kasvoilta ole vaikea ajatuksiaan lukea – ei ainakaan niitä ajatuksia, jotka hän haluaa kanssaolijalleen viestiä. Mekaanisuuteen oppinut keho osaa seistä täydellisessä ryhdissä, liikehtiä sopuisaan, ketään hätkäyttämättömään tapaan. Mutta opittu kehonhallinta sallii yhtä lailla yhteyden kehon yllättävämpiin rytmeihin, eikä mies koskaan ole kaihtanut tanssiaskelta jos toistakin – ellei vain todistaakseen itseään rytmitajuisemmaksi kuin työnantajaansa, tai keinuttaakseen juuri oikean kehtolaulun säkeissä tuon jälkikasvua sylissään.

muita yksityiskohtia

— Mirolla on loistavat käsityötaidot: aikanaan äitiään avustaessaan mies oppi kuromaan lahkeen jos toisenkin, laskostamaan helmoja, mittaamaan puvun istuvuuksia erilaisten ruumiiden ylle, ja taiteilemaan vaikeampiakin kankaita yhteen. Toisinaan taidoista oli hyötyä myös sotatantereilla. Vaikkei mies erityisemmin ole tottunut itselleen pukeita räätälöimään, ovat monet vaatteistaan pitkäikäisiä juuri korjaus- ja muokkauskykynsä ansiosta.
— Viinapäänsä vetää vertoja monelle. Kovin nirso mies ei tarjoilujen suhteen ole, vaikka onkin viime vuosina oppinut ärsyttämään liikoja itsestään kuvittelevia oluthifistelijöitä omilla, paremmilla suosituksillaan.
— Toisinaan karskista ulkokuorestaan huolimatta Miro on omalla tavallaan varsin lapsirakas. Kun työnantajan myöhäisempi jälkikasvu syliinsä pakottautui, pehmeni miehen olemus aina hetkessä – eiväthän he vielä olleet tehneet mitään, mikä järeyttä tai mulkoilua oikeuttaisi. Myöhemmin myös Ilyan aiemman jälkikasvun, Csillan, oma lapsi on päätynyt kertaalleen miehen syliin keinuteltavaksi, eikä mies koskaan ole pannut sitä pahakseen.
— Venäjää aikanaan myllertäneiden vallankumousten aikana mies nautti aina eniten pilapiirrosten ja sarjakuvien muotoon taiteillusta aktivismista ja propagandasta. Myöhemmin mies on keräillyt sieltä täältä erilaisia, erityisesti poliittisesti latautuneita sarjakuvia omaksi ilokseen.
— Sarjakuvien lisäksi mies keräilee aseita. Toisinaan uteliaisuus estää vaalimasta niitä vaaditulla hellyydellä, onhan vanhaakin asetta hauska päästä ampumaan, mutta miehellä on kuitenkin pienimuotoinen kokoelma. Hän on myös valitettavan valmis antamaan luentoja aseteollisuuden kehityksestä ja sotahistoriasta laajemminkin. Fiksut ovat oppineet, että läimäytys selkään ja lasillinen viinaa naaman eteen saavat miehen taas hetkeksi hiljenemään.

Let the night come: strike the hour ____________
________ The days go past while
_____________________________________ I stand here