Post by Maeri on Mar 22, 2023 22:31:06 GMT 2
Józefine
Syntyessä nimeksi saatu Józefine muotoutui myöhemmin Ranskassa Joséphineksi, vaikka naista onkin lähes koko elämän ajan puhuteltu leikitellen nimellä Joy. Muistojensa pohjalta syntymäpäiväksi on aikanaan valikoitunut 17. elokuuta 1942, vaikka kaunotar harvemmin ajattelee mennyttä elämäänsä tai lapsuudenkotiaan Jekaterinburgissa, Venäjällä. Nykyään Crimsonin alaisuudessa työskentelevän vampyyrittaren voi myös tuntea toisella nimellä: sorja Flavia on eksoottinen viihdyke tarpeeksi maksaville ja oikeaan osoitteeseen saapuville.
Lapsuudessa isänsä menettänyt ja myöhemmin äitinsä hylkäämä neito varttui Pariisin kaduilla ja oppi jo varhain selviytymään omillaan, ja Vähäverinen vampyyri onkin selviytynyt kohtalon arpomista huonoista korteista huolimatta kohtalaisesti. Henkilökohtaista omaisuutta ei juurikaan ole, mutta Crimson pitää huolen myyntituotteistaan taaten naiselle kohtuullisen elintason, vakituisen asumuksen ja muut tarpeellisuudet. Vuonna 2005 Joy synnytti esikoisensa JacKIEn ja päätyi pitämään lapsen olosuhteista huolimatta. Tällä hetkellä vampyyritar elää jälkikasvunsa kanssa Moskovassa työskennellen HUNT-yökerhossa ja yksityisenä seuralaisena.
Lapsuudessa isänsä menettänyt ja myöhemmin äitinsä hylkäämä neito varttui Pariisin kaduilla ja oppi jo varhain selviytymään omillaan, ja Vähäverinen vampyyri onkin selviytynyt kohtalon arpomista huonoista korteista huolimatta kohtalaisesti. Henkilökohtaista omaisuutta ei juurikaan ole, mutta Crimson pitää huolen myyntituotteistaan taaten naiselle kohtuullisen elintason, vakituisen asumuksen ja muut tarpeellisuudet. Vuonna 2005 Joy synnytti esikoisensa JacKIEn ja päätyi pitämään lapsen olosuhteista huolimatta. Tällä hetkellä vampyyritar elää jälkikasvunsa kanssa Moskovassa työskennellen HUNT-yökerhossa ja yksityisenä seuralaisena.
I'm not breaking, I won't take it, I won't ever feel this way again
MAINE & ASEMA
So we'll sneak in the back, and then we'll kick in the door
Vähäverisenä, voimattomana ja statuksettomana Joy ei ole koskaan omistanut mitään, ei edes sukunimeä. Petturuudesta tuomitun isän kuolema ajoi äidin ja lapsen karkuun Venäjältä kohti länttä Pariisiin, jonne epätoivoinen nainen hylkäsi ainokaisensa vannoen palaavansa, kunhan pöly hälvenisi – vaan eivät lupaukset soineet tyhjyyttä täyteläisempinä, sen tyttö oppi lopulta kantapään kautta, eihän nainen koskaan toteuttanut vannomaansa jättäen lapsen kasvamaan vieraaseen kaupunkiin omillaan. Katujen kasvatti napattiin vuosia myöhemmin kiinni Crimsonin toimesta ja asetettiin tilille vanhempiensa synneistä: vaihtoehtoina kuolema tai velanmaksu, joista jälkimmäinen tuntui huomattavasti miellyttävämmältä vaihtoehdolta.
Sopimuksen solmimisesta saakka Joy onkin työskennellyt alamaailmaa hallussaan pitävän organisaation hyväksi erinäisillä klubeilla, yökerhoissa ja tarpeeksi maksavien vuoteissa. Työnkuvaan on kuulunut muun muassa esiintymistä, strippaamista, emännöintiä ja seuralaistoimintaa, mutta tarvittaessa nainen taipuu mihin tahansa pyydettyyn, eihän vaihtoehtoja juuri ole. Vastineeksi panoksestaan vampyyritar viettää vapaa-aikansa valmiiksi maksetussa asunnossa ja kietoo itsensä muiden ostamiin kankaisiin, mutta varsinaista rahallista kompensaatiota ei juurikaan näy kaiken tienatun valuessa arkailematta muiden taskuihin. Henkilökohtaiselta maineeltaan Joy ei ole kummoinen, vaikka onkin oman elinpiirinsä sisällä monen vakioasiakkaan tiedossa; toiset nauttivat naisen väkevästä temperamentista, toiset kuvittelevat viettelevänsä naiivia ja kielitaidotonta eksoottista kukkaa, jotkut eivät edes tiedä mitä toivoa ennen kuin vampyyritar tekee päätökset heidän puolestaan.
Vähäverisyys ei suo Joylle juurikaan vipuvartta, eihän saastunut veri ole siunannut kuolematonta erikoisilla kyvyillä tai taidolla hallita mieliä. Myös fyysisellä vahvuudella on rajansa, kun kehonrakenne on niinkin solakka ja siro kuin naisen; suurinta valttia ovatkin nopeus ja näppäryys, joiden hiomiseen vampyyritar on uhrannut paljon ylimääräistä aikaa hyväksyttyään lopulta elämänsä realiteetit.
Sopimuksen solmimisesta saakka Joy onkin työskennellyt alamaailmaa hallussaan pitävän organisaation hyväksi erinäisillä klubeilla, yökerhoissa ja tarpeeksi maksavien vuoteissa. Työnkuvaan on kuulunut muun muassa esiintymistä, strippaamista, emännöintiä ja seuralaistoimintaa, mutta tarvittaessa nainen taipuu mihin tahansa pyydettyyn, eihän vaihtoehtoja juuri ole. Vastineeksi panoksestaan vampyyritar viettää vapaa-aikansa valmiiksi maksetussa asunnossa ja kietoo itsensä muiden ostamiin kankaisiin, mutta varsinaista rahallista kompensaatiota ei juurikaan näy kaiken tienatun valuessa arkailematta muiden taskuihin. Henkilökohtaiselta maineeltaan Joy ei ole kummoinen, vaikka onkin oman elinpiirinsä sisällä monen vakioasiakkaan tiedossa; toiset nauttivat naisen väkevästä temperamentista, toiset kuvittelevat viettelevänsä naiivia ja kielitaidotonta eksoottista kukkaa, jotkut eivät edes tiedä mitä toivoa ennen kuin vampyyritar tekee päätökset heidän puolestaan.
Vähäverisyys ei suo Joylle juurikaan vipuvartta, eihän saastunut veri ole siunannut kuolematonta erikoisilla kyvyillä tai taidolla hallita mieliä. Myös fyysisellä vahvuudella on rajansa, kun kehonrakenne on niinkin solakka ja siro kuin naisen; suurinta valttia ovatkin nopeus ja näppäryys, joiden hiomiseen vampyyritar on uhrannut paljon ylimääräistä aikaa hyväksyttyään lopulta elämänsä realiteetit.
HISTORIA
Told me pick my battles and be picking 'em wise
Vähäveriseen ja mitättömään perheeseen syntyneen lapsen tulevaisuus ei koskaan kimallellut kullan sävyissä, ja vaikka tyttö kasvoikin onnettomasta varallisuustilanteesta huolimatta ensimmäiset vuotensa tasaisessa ympäristössä, ei elämän alkutaipaleesta ole jäänyt mieleen juuri muistijälkiä. Perheen elättäjänä ja Crimsonin informanttina muutaman vuosikymmenen toiminut Valeri oli piireissään tunnettu huonosta onnestaan, vääriin hevosiin kaiken vähäisen omaisuutensa sijoittamisesta ja pelokkuudesta, joka ajoi miestä tekemään huonoja valintoja; oli ikuinen mysteeri, mitä kirkkaalla lauluäänellä ja kauneudella siunattu Jihye koskaan elämänkumppanissaan näki. Sotaa Pietaristi karkuun syvemmälle Venäjälle 1940 pakeneva kaksikko matkasi aina Jekaterinaburgiin saakka, eikä pitkää taivalta suinkaan syyttä taitettu – paremman puoliskonsa yllyttämän Valeri oli typeryyttään syöttänyt alamaailmaa otteessaan pitävälle organisaatiolle mädäntynyttä tietoa saatuaan toisaalta paremmaksi kuvittelemansa lahjuksen. Vaan kyllähän kumpaisenkin olisi pitänyt tietää, ettei Antov ollut nimi, jonka kantajia kannatti pettää: viisi vuotta myöhemmin petturin vähäpätöinen veri valutettiin pitkin maalaistilan pihamaata ja sama kohtalo olisi varmasti odottanut naistakin, ellei tämä olisi ehtinyt livahtaa karkuun pienen lapsensa kanssa.
Päättyneen sodan runnoma länsi näytti karulta, mutta tuntui silti paremmalta vaihtoehdolta kuin Venäjä ja varma kuolema, ja niin kaksikko matkasi aina Pariisiin saakka aloittaakseen uudelleen alusta. Pitääkseen profiilinsa matalalla Jihye turvautui ensimmäiset kuukaudet tyhjissä asunnoissa piilotteluun ja kaduilla kerjäämiseen odottaen jatkuvasti viikatemiehen vaanivan seuraavan nurkan takana, mutta kun aikaa kului eikä luotia koskaan kuulunut, uskaltautui vampyyritar hiljalleen palaamaan vanhoihin tapoihinsa. Nuhjuiset kapakat olivat samanlaisia missä päin maailmaa tahansa ja niissä aikaansa viettävät miehet – niin ihmiset kuin yliluonnolliset – aivan yhtä helposti manipuloitavissa, eikä kestänyt kauaa löytää sopiva uhri, jonka vuoteeseen ja elämään soluttautua. Onneton ihmismies sai kaiken keskellä tietää yliluonnollisen maailman olemassaolosta, vaan ei välittänyt vaarasta rakastuttuaan lempeältä vaikuttavaan vampyyrittareen soljuvine sanoineen ja täyteläisine huulineen, ja niin naisella oli äkisti katto päänpäällä ja aina käytettävissä oleva ravinnonlähde sormien ulottuvissa. Elämä ei ehkä ollut hehkeää, muttei Jihye kai ollut koskaan silkkilakanoita ja setelinippuja tarvinnut osatakseen repiä ilon irti jokaisesta hetkestä – siis niin kauan, kun uhriksi valikoitunut jaksoi pitää ailahtelevaa mielenkiintoa yllä. Toissijaiseksi jäänyt pieni lapsi alkoi juuri ymmärtää ympärillä avautuvaa maailmaa, kun aikansa huvittanut ihmismies jo kohtasi karun loppunsa rakastajansa käsittelyssä naisen siirtyessä etsimään seuraavaa kohdettaan.
Varttuva lapsi oli usein osallisena vampyyrittaren erinäisissä huijauksissa, usein tietenkin tietämättään, eikä nainen arkaillut käyttää suloista ja äitinsä kauneudella siunattua tyttöä hyväkseen saadakseen haluamansa. Joy kasvoi muuntuvassa miljöössä, jossa yksikään päivä ei myötäillyt samoja raameja, eikä Jihye osannut jakaa huomiotaan tasaisesti unohtaessaan toisinaan lapsen olemassaolon moniksi päiviksi, kunnes taas tarvitsi tytärtään ja äkisti hukutti tämän lempeyteen. 1960-luvun lopulla naisen onnistui keplotella itsensä aavistuksen parempaan seuraan Pariisin keskustaan avautuneen klubin laulajana, mutta yleensä niin tarkkaavainen nainen yliarvioi samalla oman mitättömyytensä; käsipuoleen löytynyt vähäverinen ei ollutkaan kuka tahansa, vaan Valerin tapaan Crimsonin silminä toimiva soluttautuja ja informaationkerääjä. Valkeneva totuus säikäytti turvaansa tuudittautuneen Jihyen, jonka ensimmäinen impulssi oli suojella itseään ja omaa henkeään, paeta Pariisista niin nopeasti kuin suinkaan pääsi – eikä tällä kertaa ollut tilaa käsimatkatavaroille, olihan Joy varttunut pienestä kapalosta käveleväksi ja puhua pulputtavaksi ikuisen energian lähteeksi.
Kiirehtivä nainen jätti vuoden 1962 alussa pienen tytön Pariisissa vietettyjen vuosien aikana tutuksi tulleen katutaiteilijan, Violen, ovelle vannottaen, ettei ero ollut pysyvä: äiti palaisi takaisin hakemaan lapsen, kunhan pöly laskeutuisi ja kaupunkiin olisi taas turvallista palata. Vuodet kuitenkin kuluivat puhki eikä odottavan aika koskaan käynyt lyhyeksi – todellisuus valkeni lapselle hiljalleen, eikä ainakaan auttanut sopeutumaan. Viole oli aivan yhtä varaton kuin karkuteille kadonnut Jihyekin, joskin naisella oli kasvatettavanaan Joyn lisäksi kaksi omaa lasta, eikä vampyyrittaren aika riittänyt kaikkien paimentamiseen; kiukkua koko maailmaa kohtaan tunteva tyttö karkaili vähän väliä omille teilleen varastelemaan tietämättömiltä turisteilta ja huijaamaan helposti höynäytettäviltä viimeisetkin lantit. Kuritus ja komentaminen eivät tehonneet itsepäiseen ja villiin lapseen, joka vastasi fyysisiin iskuihin rajulla vimmalla vailla pelkoa, eikä Viole lopulta jaksanut edes yrittää potkiessaan kiittämättömän olennon Pariisin kaduille etsimään jonkun toisen, jota piinata kai salaa toivoen, että ruma maailma repisi turhan rikkaruohon juuriltaan. Kiivaalla elämänhalulla täyttynyt Joy ei kuitenkaan alistunut, olihan tyttö jo tutustunut muihin kaupungin mitättömyyksiin ja hylättyihin, joita kukaan ei halunnut; jostain löytyi aina vapaa patja ja suojaisa nurkka, jonne käpertyä muiden kaltaistensa seuraksi.
Vähäpätöinen elämä pysyi sellaisena aina 1970-luvun puoliväliin saakka, eikä välttämättä olisi mihinkään muuttunutkaan, ellei Viole olisi rahapulassa turvautunut Crimsonin apuun. Naisella ei ollut tarjota muuta kuin informaatiota vuosikymmeniä sitten Venäjältä Ranskaan paenneesta petturista ja mukana kulkeneesta lapsesta, jonka raukkamainen pelkuri oli jättänyt jälkeensä Pariisiin. Suloisesta tytöstä oli alkanut varttua nuori neito, piirteiltään kuin ilmetty äitinsä, eikä vaatinut paljon paikantaa ja tunnistaa kohde kaupungin kaduilta ja napata pahaa-aavistamaton uhri kiinni. Kohtaaminen järjestölle työskentelevien kanssa oli ääriviivoiltaan selkeälinjainen tuntemattomien sieppaajien antaessa Joylle kaksi vaihtoehtoa: tulla mukaan tai päätyä kalojen ruuaksi Seinen pohjalle. Vanhempien synnit olivat suurimmalta osin pysyneet varttuvalta lapselta pimennossa, eihän Jihye ollut puhunut menneisyydestä kuin vältellen tai korkeintaan etsijöitään parjaten – tietenkin tyttö oli tiennyt heidän pakoilleen ja piilotelleen, tiennyt isänsä menehtyneen verenhimoisten murhaajien käsissä, vaan ei ollut ymmärtänyt kertynyttä velkaa, joka nyt tuli kadonneen äidin puolesta sovittaa. Henkeensä kiintynyt katujen kasvatti suostui vastahakoisesti kuvitellen, että luikertelisi aikanaan itsensä vapaaksi tästäkin sopasta, kunhan ensin esittäisi aikansa nöyrää.
Vailla kunnollisia roolimalleja varttunut, huonoissa olosuhteissa elänyt ja kaduilla liikaa aikaa viettänyt nuori nainen oli kaikkea muuta kuin käytöstavat omistava ja sulosuinen, helposti koulittava tai pelokas, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ollut helppoa. Eden-klubit kukoistivat niin ihmisten kuin yliluonnollisten keskuudessa laadukkailla tytöillään, eikä Joy ollut sopiva viihdyttämään asiakkaita ennen uudelleenkoulutusta, eihän pelkkä kauneus riittänyt, jos suu oli täynnä rivouksia ja rumuutta. Kaikki oli opeteltava alusta: kuinka kantaa itsensä oikein, hillitä leimahtavaa temperamenttia ja liian kärkästä kieltä, puhua vain oikeina hetkinä ja oikealla tavalla, kuinka esittää itsestään parhaat puolet tai ehkä pelkkä hempeä harhakuva, manipuloida ja vietellä. Kaiken muun nuori neito oppi ajallaan, mutta suorasukaisuus ja terävä rehellisyys olivat pinttyneet vuosien aikana niin vahvasti selkärangan nikamaväleihin, ettei itsehillintä koskaan yltänyt samalle tasolle kuin muiden luonteeltaan paljon lempeämpien tyttöjen – sijoitus oli kuitenkin jo tehty, eikä aikaakaan, kun Joy löysi itsensä tarjoilemasta virvokkeita, pyörähtelemästä lavoilla ja laulamasta muiden määräämiä kappaleita äänellä, jonka oli synnyinlahjana perinyt äidiltään. Laidasta laitaan heittelehtiviä tunteita ja karikkoista sopeutumista avittivat huumausaineet, joita oli aina tarjolla tarpeeksi turruttamaan aistit ja mielen ilman, että suoriutumisesta tuli mahdotonta, eikä nuori tyttö osannut kieltäytyä, saati varoa piilevää vaaraa. Maksaville asiakkaille Joy oli eksoottinen helmi, kielitaidoton ja typerä, mutta vapaa-ajallaan vampyyritar opetteli ensimmäistä kertaa elämässään lukemaan uusien ystäviensä avustuksella samalla, kun kieli koetti harjaantua taipumaan venäjään, jotta neidon ei tarvitsisi enää vain luottaa sokeasti muiden vakuutuksiin ymmärtäessään, mitä kulissien takana kuiskien puhuttiin.
Vuodet kuluivat ja arki muuttui helpommaksi sietää työn oheistuotteina saapuneiden mukavuuksien pehmittäessä liian teräviä kulmia; enää ei tarvinnut etsiä ruokaansa itse tai huolehtia yösijasta, saati miettiä, miten selvitä hengissä niiden kynsistä, jotka halusivat upottaa kyntensä vaalealle pinnalle ja raadella, kunnes mitään ei olisi jäljellä. Pariisin klubi ja sen asukit muuttuivat perheeksi ja kodiksi, eikä asiakkaiden edessä näytteleminen tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta – peilien pinnoilta heijastuva kuvajainen muuttui aina vain viehkeämmäksi, tai ehkä Joy vain vihdoin oppi pitämään näkemästään ja oman sisimpänsä sävyistä, kun ei tuntenut kaiken aikaa olevansa yksin ja pilaantunut, sivuun heitetty mitättömyys vailla merkitystä ja tulevaisuutta. Kaikki vanhat epävarmuudet pulpahtivat kuitenkin pintaan 1987 yllättävän kohtaamisen merkeissä: Jihye oli vuosien pakoilun jälkeen palannut Pariisiin, eikä suinkaan etsimään jälkeen jättämäänsä tytärtään, vaan esittelemään kaupunkia uudelle sielunkumppanille ja kaksikon yhteiselle lapselle, pienelle pojalle. Törmäys oli ehkä sattumaa, mutta syöpyi mieleen polttomerkin lailla – äiti ei pyytänyt anteeksi, ei edes osoittanut katumusta perustellen vain, miksi oli tehnyt oikein, olihan tytär selvästi löytänyt paikkansa maailmassa ja näytti paremmalta kuin nainen oli edes osannut kuvitella. Eikä Joy jälkikäteen muistanut kuin sen, miten nainen oli kaiken aikaa silittänyt sylissä istuneen pojan tummia hiuksia kuin olisi rakastanut lasta enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
Vuosi 1988 kaiversi lisää naarmuja aiemmin löytyneeseen itsekunnioitukseen vampyyrittaren päätyessä ensimmäistä kertaa vuokratuksi klubin ulkopuolelle; asiakas oli aiemmilla vierailuillaan mieltynyt keijukaismaiseen olemukseen ja heleään lauluääneen, ja halusi välttämättä naisen mukaansa viihdykkeeksi kesähuvilalle Korsikaan. Matka kului huumausaineiden vaikutuksen alaisena, fyysisesti kuritettuna ja monin eri tavoin alistettuna, kunnes kauniiksi monin eri sanankääntein kehuttu iho oli täynnä mustelmia ja naarmuja, eikä kipupisteeseen saakka taivutettu ja ylpeä luonne kyennyt enää alentumaan yhtään alemmas. Ensimmäistä kertaa mieleen purskahti ajatus karkaamisesta, aivan niin kuin Jihyekin oli tehnyt, mutta kai Joy tiesi kaiken aikaa syvällä sisimmässään, ettei selviäisi yhtä pitkälle kuin häikäilemätön äitinsä – siksi epätoivo ajoi toisenlaiseen ratkaisuun naisen hiipiessä aamuyön pimeydessä merenrantaan aikeenaan hukuttautua aaltoilevan mereen. Kuolema ei olisi kuolematonta korjannut, vaan ei epätoivoinen sitä tiennyt heittäytyessään kylmän veden vietäväksi, kunnes vahingossa paikalle saapunut pelastaja repi typeryksen pois arvaamattomista syvyyksistä; Xavier jäi mieleen yllättävänä pelastajana ja raivostuttavana persoonana, eikä Joy ymmärtänyt olla kiitollinen kuin vasta vuosia myöhemmin.
Kukaan ei koskaan saanut tietää rannalla koetusta heikosta hetkestä ja liikaa valtaansa väärinkäyttänyt asiakas sai kaiken päätteeksi luopua yhdestä sormestaan palautettuaan kauppatavaran täynnä vielä parantuvia sinelmiä. Vuosi 1991 toi tullessaan muutoksia ensimmäisen HUNT-yökerhon avautuessa Moskovaan, eikä aikaakaan, kun Joy löysi itsensä Venäjältä ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen. Itsenäisesti opiskeltu kielitaito teki siirtymästä helpon, eikä nuori nainen jäänyt kaipaamaan Pariisia huolimatta kaikista kaupungissa vietetyistä vuosista. Työnkuvan laajentuminen suurimmalta osin seuralaistoimintaan tarkoitti, että vampyyritar pääsi myös vihdoin näkemään maailmaa ja kimaltelemaan parempiosaisten bisnesmiesten käsikoristeena tapahtumissa ja yksityisissä juhlissa, joihin varattomalla vähäverisellä ei olisi muuten kuunaan ollut asiaa. Oma asema ei kaiken keskellä kuitenkaan koskaan päässyt unohtumaan, muistuttivathan erinäiset pienet yksityiskohdat toistuvasti siitä, ettei Joy ollut kirjaoppinut tai sivistynyt, eikä ymmärtänyt rivien väleihin piiloutuneita vivahteita tai valkoisten valheiden merkityksiä. Joku muu olisi saattanut tuntea katkeruutta, mutta mutkaton ja ylpeä luonne ei välittänyt liiaksi katseista tai huomautuksista, ei toivonut syntyneensä muuhun aikaan tai paikkaan, tuntuihan oma elämä monin verroin yksinkertaisemmalta kuin se huijarien näyttämö, jolla vereltään puhtaammat pyörähtelivät.
Elämä kulki eteenpäin omalla painollaan, vuosituhat vaihtui seuraavaan ja vanhat asiakkaat uusiin, joista mielenkiintoisimmaksi osoittautui Joseph Lebeau. Politiikasta ja maailman rakenteesta tietämätön nainen ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että sukunimeen tuntui yhdistyvän painoarvo ja vauraus, ja silti mies vaikutti surumieliseltä kuin loistokas elämä ei olisikaan ollut avain onneen. Toistuviksi muuttuvien kohtaamisten ei ollut tarkoitus jättää jälkeensä mitään, mutta toisin lopulta kävi: odottamaton raskaus sai aikaan tunteiden myrskyn, jollaista Joy ei ollut ennen kokenut. Lapsesta olisi ollut järkevintä hankkiutua eroon, mutta itse aikanaan hylätyksi tullut vampyyritar ei halunnut olla äitinsä kaltainen, ei voinut edes kuvitella antavansa pienen kapalon eteenpäin, jotta joku muu saisi kutsua sitä omakseen – eikä lapsesta liioin voinut hiiskua miehelle, eihän nainen voinut olla varma, ettei mahdollisesti haluton isä päättäisi pyyhkäistä vahingollista virhettä olemattomiin. Aviottomat äpärät eivät olleet uusi ilmiö klubeilla ja seuralaisina työskentelevien tyttöjen keskuudessa, eikä ollut lopulta liian vaikeaa piilotella raskautta niin pitkään kuin mahdollista ja pysytellä loput kuukaudet näkymättömänä auttajana kulissien takana.
Lapsi syntyi vuoden 2005 lokakuussa ja sai nimekseen Jacques, vaikka äitinsä tavoin poikaa puhuteltiin mieluummin hellittelynimillä Jac tai Jackie, eikä ollut olemassa sydäntä, jota alusta asti suloinen ja helppo lapsi ei olisi sulattanut. Arki palautui hiljalleen takaisin tavanomaisille urilleen; pienellä pojalla oli useita huolehtijoita ja tiiviiksi muovautunut naisjoukkio ympärillään, joiden helmoihin lapsen saattoi jättää silloin, kun velvoitteet vetivät toisaalle.
Päättyneen sodan runnoma länsi näytti karulta, mutta tuntui silti paremmalta vaihtoehdolta kuin Venäjä ja varma kuolema, ja niin kaksikko matkasi aina Pariisiin saakka aloittaakseen uudelleen alusta. Pitääkseen profiilinsa matalalla Jihye turvautui ensimmäiset kuukaudet tyhjissä asunnoissa piilotteluun ja kaduilla kerjäämiseen odottaen jatkuvasti viikatemiehen vaanivan seuraavan nurkan takana, mutta kun aikaa kului eikä luotia koskaan kuulunut, uskaltautui vampyyritar hiljalleen palaamaan vanhoihin tapoihinsa. Nuhjuiset kapakat olivat samanlaisia missä päin maailmaa tahansa ja niissä aikaansa viettävät miehet – niin ihmiset kuin yliluonnolliset – aivan yhtä helposti manipuloitavissa, eikä kestänyt kauaa löytää sopiva uhri, jonka vuoteeseen ja elämään soluttautua. Onneton ihmismies sai kaiken keskellä tietää yliluonnollisen maailman olemassaolosta, vaan ei välittänyt vaarasta rakastuttuaan lempeältä vaikuttavaan vampyyrittareen soljuvine sanoineen ja täyteläisine huulineen, ja niin naisella oli äkisti katto päänpäällä ja aina käytettävissä oleva ravinnonlähde sormien ulottuvissa. Elämä ei ehkä ollut hehkeää, muttei Jihye kai ollut koskaan silkkilakanoita ja setelinippuja tarvinnut osatakseen repiä ilon irti jokaisesta hetkestä – siis niin kauan, kun uhriksi valikoitunut jaksoi pitää ailahtelevaa mielenkiintoa yllä. Toissijaiseksi jäänyt pieni lapsi alkoi juuri ymmärtää ympärillä avautuvaa maailmaa, kun aikansa huvittanut ihmismies jo kohtasi karun loppunsa rakastajansa käsittelyssä naisen siirtyessä etsimään seuraavaa kohdettaan.
Varttuva lapsi oli usein osallisena vampyyrittaren erinäisissä huijauksissa, usein tietenkin tietämättään, eikä nainen arkaillut käyttää suloista ja äitinsä kauneudella siunattua tyttöä hyväkseen saadakseen haluamansa. Joy kasvoi muuntuvassa miljöössä, jossa yksikään päivä ei myötäillyt samoja raameja, eikä Jihye osannut jakaa huomiotaan tasaisesti unohtaessaan toisinaan lapsen olemassaolon moniksi päiviksi, kunnes taas tarvitsi tytärtään ja äkisti hukutti tämän lempeyteen. 1960-luvun lopulla naisen onnistui keplotella itsensä aavistuksen parempaan seuraan Pariisin keskustaan avautuneen klubin laulajana, mutta yleensä niin tarkkaavainen nainen yliarvioi samalla oman mitättömyytensä; käsipuoleen löytynyt vähäverinen ei ollutkaan kuka tahansa, vaan Valerin tapaan Crimsonin silminä toimiva soluttautuja ja informaationkerääjä. Valkeneva totuus säikäytti turvaansa tuudittautuneen Jihyen, jonka ensimmäinen impulssi oli suojella itseään ja omaa henkeään, paeta Pariisista niin nopeasti kuin suinkaan pääsi – eikä tällä kertaa ollut tilaa käsimatkatavaroille, olihan Joy varttunut pienestä kapalosta käveleväksi ja puhua pulputtavaksi ikuisen energian lähteeksi.
Kiirehtivä nainen jätti vuoden 1962 alussa pienen tytön Pariisissa vietettyjen vuosien aikana tutuksi tulleen katutaiteilijan, Violen, ovelle vannottaen, ettei ero ollut pysyvä: äiti palaisi takaisin hakemaan lapsen, kunhan pöly laskeutuisi ja kaupunkiin olisi taas turvallista palata. Vuodet kuitenkin kuluivat puhki eikä odottavan aika koskaan käynyt lyhyeksi – todellisuus valkeni lapselle hiljalleen, eikä ainakaan auttanut sopeutumaan. Viole oli aivan yhtä varaton kuin karkuteille kadonnut Jihyekin, joskin naisella oli kasvatettavanaan Joyn lisäksi kaksi omaa lasta, eikä vampyyrittaren aika riittänyt kaikkien paimentamiseen; kiukkua koko maailmaa kohtaan tunteva tyttö karkaili vähän väliä omille teilleen varastelemaan tietämättömiltä turisteilta ja huijaamaan helposti höynäytettäviltä viimeisetkin lantit. Kuritus ja komentaminen eivät tehonneet itsepäiseen ja villiin lapseen, joka vastasi fyysisiin iskuihin rajulla vimmalla vailla pelkoa, eikä Viole lopulta jaksanut edes yrittää potkiessaan kiittämättömän olennon Pariisin kaduille etsimään jonkun toisen, jota piinata kai salaa toivoen, että ruma maailma repisi turhan rikkaruohon juuriltaan. Kiivaalla elämänhalulla täyttynyt Joy ei kuitenkaan alistunut, olihan tyttö jo tutustunut muihin kaupungin mitättömyyksiin ja hylättyihin, joita kukaan ei halunnut; jostain löytyi aina vapaa patja ja suojaisa nurkka, jonne käpertyä muiden kaltaistensa seuraksi.
Vähäpätöinen elämä pysyi sellaisena aina 1970-luvun puoliväliin saakka, eikä välttämättä olisi mihinkään muuttunutkaan, ellei Viole olisi rahapulassa turvautunut Crimsonin apuun. Naisella ei ollut tarjota muuta kuin informaatiota vuosikymmeniä sitten Venäjältä Ranskaan paenneesta petturista ja mukana kulkeneesta lapsesta, jonka raukkamainen pelkuri oli jättänyt jälkeensä Pariisiin. Suloisesta tytöstä oli alkanut varttua nuori neito, piirteiltään kuin ilmetty äitinsä, eikä vaatinut paljon paikantaa ja tunnistaa kohde kaupungin kaduilta ja napata pahaa-aavistamaton uhri kiinni. Kohtaaminen järjestölle työskentelevien kanssa oli ääriviivoiltaan selkeälinjainen tuntemattomien sieppaajien antaessa Joylle kaksi vaihtoehtoa: tulla mukaan tai päätyä kalojen ruuaksi Seinen pohjalle. Vanhempien synnit olivat suurimmalta osin pysyneet varttuvalta lapselta pimennossa, eihän Jihye ollut puhunut menneisyydestä kuin vältellen tai korkeintaan etsijöitään parjaten – tietenkin tyttö oli tiennyt heidän pakoilleen ja piilotelleen, tiennyt isänsä menehtyneen verenhimoisten murhaajien käsissä, vaan ei ollut ymmärtänyt kertynyttä velkaa, joka nyt tuli kadonneen äidin puolesta sovittaa. Henkeensä kiintynyt katujen kasvatti suostui vastahakoisesti kuvitellen, että luikertelisi aikanaan itsensä vapaaksi tästäkin sopasta, kunhan ensin esittäisi aikansa nöyrää.
Vailla kunnollisia roolimalleja varttunut, huonoissa olosuhteissa elänyt ja kaduilla liikaa aikaa viettänyt nuori nainen oli kaikkea muuta kuin käytöstavat omistava ja sulosuinen, helposti koulittava tai pelokas, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ollut helppoa. Eden-klubit kukoistivat niin ihmisten kuin yliluonnollisten keskuudessa laadukkailla tytöillään, eikä Joy ollut sopiva viihdyttämään asiakkaita ennen uudelleenkoulutusta, eihän pelkkä kauneus riittänyt, jos suu oli täynnä rivouksia ja rumuutta. Kaikki oli opeteltava alusta: kuinka kantaa itsensä oikein, hillitä leimahtavaa temperamenttia ja liian kärkästä kieltä, puhua vain oikeina hetkinä ja oikealla tavalla, kuinka esittää itsestään parhaat puolet tai ehkä pelkkä hempeä harhakuva, manipuloida ja vietellä. Kaiken muun nuori neito oppi ajallaan, mutta suorasukaisuus ja terävä rehellisyys olivat pinttyneet vuosien aikana niin vahvasti selkärangan nikamaväleihin, ettei itsehillintä koskaan yltänyt samalle tasolle kuin muiden luonteeltaan paljon lempeämpien tyttöjen – sijoitus oli kuitenkin jo tehty, eikä aikaakaan, kun Joy löysi itsensä tarjoilemasta virvokkeita, pyörähtelemästä lavoilla ja laulamasta muiden määräämiä kappaleita äänellä, jonka oli synnyinlahjana perinyt äidiltään. Laidasta laitaan heittelehtiviä tunteita ja karikkoista sopeutumista avittivat huumausaineet, joita oli aina tarjolla tarpeeksi turruttamaan aistit ja mielen ilman, että suoriutumisesta tuli mahdotonta, eikä nuori tyttö osannut kieltäytyä, saati varoa piilevää vaaraa. Maksaville asiakkaille Joy oli eksoottinen helmi, kielitaidoton ja typerä, mutta vapaa-ajallaan vampyyritar opetteli ensimmäistä kertaa elämässään lukemaan uusien ystäviensä avustuksella samalla, kun kieli koetti harjaantua taipumaan venäjään, jotta neidon ei tarvitsisi enää vain luottaa sokeasti muiden vakuutuksiin ymmärtäessään, mitä kulissien takana kuiskien puhuttiin.
Vuodet kuluivat ja arki muuttui helpommaksi sietää työn oheistuotteina saapuneiden mukavuuksien pehmittäessä liian teräviä kulmia; enää ei tarvinnut etsiä ruokaansa itse tai huolehtia yösijasta, saati miettiä, miten selvitä hengissä niiden kynsistä, jotka halusivat upottaa kyntensä vaalealle pinnalle ja raadella, kunnes mitään ei olisi jäljellä. Pariisin klubi ja sen asukit muuttuivat perheeksi ja kodiksi, eikä asiakkaiden edessä näytteleminen tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta – peilien pinnoilta heijastuva kuvajainen muuttui aina vain viehkeämmäksi, tai ehkä Joy vain vihdoin oppi pitämään näkemästään ja oman sisimpänsä sävyistä, kun ei tuntenut kaiken aikaa olevansa yksin ja pilaantunut, sivuun heitetty mitättömyys vailla merkitystä ja tulevaisuutta. Kaikki vanhat epävarmuudet pulpahtivat kuitenkin pintaan 1987 yllättävän kohtaamisen merkeissä: Jihye oli vuosien pakoilun jälkeen palannut Pariisiin, eikä suinkaan etsimään jälkeen jättämäänsä tytärtään, vaan esittelemään kaupunkia uudelle sielunkumppanille ja kaksikon yhteiselle lapselle, pienelle pojalle. Törmäys oli ehkä sattumaa, mutta syöpyi mieleen polttomerkin lailla – äiti ei pyytänyt anteeksi, ei edes osoittanut katumusta perustellen vain, miksi oli tehnyt oikein, olihan tytär selvästi löytänyt paikkansa maailmassa ja näytti paremmalta kuin nainen oli edes osannut kuvitella. Eikä Joy jälkikäteen muistanut kuin sen, miten nainen oli kaiken aikaa silittänyt sylissä istuneen pojan tummia hiuksia kuin olisi rakastanut lasta enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
Vuosi 1988 kaiversi lisää naarmuja aiemmin löytyneeseen itsekunnioitukseen vampyyrittaren päätyessä ensimmäistä kertaa vuokratuksi klubin ulkopuolelle; asiakas oli aiemmilla vierailuillaan mieltynyt keijukaismaiseen olemukseen ja heleään lauluääneen, ja halusi välttämättä naisen mukaansa viihdykkeeksi kesähuvilalle Korsikaan. Matka kului huumausaineiden vaikutuksen alaisena, fyysisesti kuritettuna ja monin eri tavoin alistettuna, kunnes kauniiksi monin eri sanankääntein kehuttu iho oli täynnä mustelmia ja naarmuja, eikä kipupisteeseen saakka taivutettu ja ylpeä luonne kyennyt enää alentumaan yhtään alemmas. Ensimmäistä kertaa mieleen purskahti ajatus karkaamisesta, aivan niin kuin Jihyekin oli tehnyt, mutta kai Joy tiesi kaiken aikaa syvällä sisimmässään, ettei selviäisi yhtä pitkälle kuin häikäilemätön äitinsä – siksi epätoivo ajoi toisenlaiseen ratkaisuun naisen hiipiessä aamuyön pimeydessä merenrantaan aikeenaan hukuttautua aaltoilevan mereen. Kuolema ei olisi kuolematonta korjannut, vaan ei epätoivoinen sitä tiennyt heittäytyessään kylmän veden vietäväksi, kunnes vahingossa paikalle saapunut pelastaja repi typeryksen pois arvaamattomista syvyyksistä; Xavier jäi mieleen yllättävänä pelastajana ja raivostuttavana persoonana, eikä Joy ymmärtänyt olla kiitollinen kuin vasta vuosia myöhemmin.
Kukaan ei koskaan saanut tietää rannalla koetusta heikosta hetkestä ja liikaa valtaansa väärinkäyttänyt asiakas sai kaiken päätteeksi luopua yhdestä sormestaan palautettuaan kauppatavaran täynnä vielä parantuvia sinelmiä. Vuosi 1991 toi tullessaan muutoksia ensimmäisen HUNT-yökerhon avautuessa Moskovaan, eikä aikaakaan, kun Joy löysi itsensä Venäjältä ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen. Itsenäisesti opiskeltu kielitaito teki siirtymästä helpon, eikä nuori nainen jäänyt kaipaamaan Pariisia huolimatta kaikista kaupungissa vietetyistä vuosista. Työnkuvan laajentuminen suurimmalta osin seuralaistoimintaan tarkoitti, että vampyyritar pääsi myös vihdoin näkemään maailmaa ja kimaltelemaan parempiosaisten bisnesmiesten käsikoristeena tapahtumissa ja yksityisissä juhlissa, joihin varattomalla vähäverisellä ei olisi muuten kuunaan ollut asiaa. Oma asema ei kaiken keskellä kuitenkaan koskaan päässyt unohtumaan, muistuttivathan erinäiset pienet yksityiskohdat toistuvasti siitä, ettei Joy ollut kirjaoppinut tai sivistynyt, eikä ymmärtänyt rivien väleihin piiloutuneita vivahteita tai valkoisten valheiden merkityksiä. Joku muu olisi saattanut tuntea katkeruutta, mutta mutkaton ja ylpeä luonne ei välittänyt liiaksi katseista tai huomautuksista, ei toivonut syntyneensä muuhun aikaan tai paikkaan, tuntuihan oma elämä monin verroin yksinkertaisemmalta kuin se huijarien näyttämö, jolla vereltään puhtaammat pyörähtelivät.
Elämä kulki eteenpäin omalla painollaan, vuosituhat vaihtui seuraavaan ja vanhat asiakkaat uusiin, joista mielenkiintoisimmaksi osoittautui Joseph Lebeau. Politiikasta ja maailman rakenteesta tietämätön nainen ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että sukunimeen tuntui yhdistyvän painoarvo ja vauraus, ja silti mies vaikutti surumieliseltä kuin loistokas elämä ei olisikaan ollut avain onneen. Toistuviksi muuttuvien kohtaamisten ei ollut tarkoitus jättää jälkeensä mitään, mutta toisin lopulta kävi: odottamaton raskaus sai aikaan tunteiden myrskyn, jollaista Joy ei ollut ennen kokenut. Lapsesta olisi ollut järkevintä hankkiutua eroon, mutta itse aikanaan hylätyksi tullut vampyyritar ei halunnut olla äitinsä kaltainen, ei voinut edes kuvitella antavansa pienen kapalon eteenpäin, jotta joku muu saisi kutsua sitä omakseen – eikä lapsesta liioin voinut hiiskua miehelle, eihän nainen voinut olla varma, ettei mahdollisesti haluton isä päättäisi pyyhkäistä vahingollista virhettä olemattomiin. Aviottomat äpärät eivät olleet uusi ilmiö klubeilla ja seuralaisina työskentelevien tyttöjen keskuudessa, eikä ollut lopulta liian vaikeaa piilotella raskautta niin pitkään kuin mahdollista ja pysytellä loput kuukaudet näkymättömänä auttajana kulissien takana.
Lapsi syntyi vuoden 2005 lokakuussa ja sai nimekseen Jacques, vaikka äitinsä tavoin poikaa puhuteltiin mieluummin hellittelynimillä Jac tai Jackie, eikä ollut olemassa sydäntä, jota alusta asti suloinen ja helppo lapsi ei olisi sulattanut. Arki palautui hiljalleen takaisin tavanomaisille urilleen; pienellä pojalla oli useita huolehtijoita ja tiiviiksi muovautunut naisjoukkio ympärillään, joiden helmoihin lapsen saattoi jättää silloin, kun velvoitteet vetivät toisaalle.
PERSOONA
But I wanna pick 'em all and I don't want to decide
Seuralaisena useammin muiden muistiin painuva kuva naisesta on ennen kaikkea pidättyväinen, hyväkäytöksinen ja mukautuvainen, milloin mihinkin koreamman väen juhlallisuuksiin enemmän kuin sopiva vampyyrittaren pujahtaessa vaivatta sisälle kauniin ja hillityn käsikoristeen osaan. Ulkokuori muovautuu juuri sellaiseksi kuin siltä vaaditaan, eikä Joylta puutu näyttelijän taitoja – tarvittaessa esitys sosiaalista perhosesta on aivan yhtä uskottava kuin näytelmä kielitaidottomasta eksoottisesta kukasta, jonka ainoa tehtävä on näyttää kauniilta. Oikean persoonan ääriviivat paistavat luotujen roolien harsoon jääneiden huomaamattomien lovien lävitse liian terävän kielen, näppärien kommenttien ja pyytämättäkin saadun oma-aloitteisuuden muodossa, vaikka hyvä tilannetaju ja saumaton kyky puhua muut pyörryksiin onkin usein säästänyt kaunottaren suuremmilta ongelmilta.
Todellisuudessa Joséphine on kaikkea muuta kuin myöntyvä ja muiden toimesta valmiiksi valettuun muottiin sopiva. Räväkkä persoona on itsepäisyyteen saakka itsenäinen, eikä suostu herkästi muiden ohjailtavaksi – kaikki tulee tehdä hänen tavallaan tai sitten ei laisinkaan, eikä nainen tee kompromisseja kuin viimeisenä oljenkortenaan. Sosiaalisuus on aina imarrellut luonnetta, joka on parhaimmillaan muiden ympäröimänä kaihtamatta suotta valokeilaa, mikäli se kohdalle lankeaa; huomion kohteena oleminen on aina ollut Joylle enemmän energianlähde kuin mikään muu, eikä ujostus punoita poskipäillä herkästi. Toisinaan liiallisuuksiin saakka viety uhkarohkeus ja elämyshakuisuus keinuttavat perustuksia ja ajavat naisen yllättäviin tilanteisiin, joista ei puutu vauhtia tai vaaraa, eikä liene salaisuus, että tietynlainen reunalla eläminen on aina pukenut vauhdikasta ja vauhkoa persoonaa, joka tylsistyy liialliseen tasaisuuteen hälyttävän nopeasti. Tukalatkin tilanteet ovat parempia kuin tylsä tasaisuus – nainen tiedostaa tasapainottelevansa itsetuhon ja epäterveellisen riskinoton rajamailla, mutta ei useinkaan jaksa välittää tarpeeksi siitä millainen lopputulema on, kunhan se sävähdyttää kiivaana rintalastan alla hakkaavaa sydäntä. Toisinaan karuksikin kuvailtavissa oleva elämä ei ole koskaan ollut sitä elävälle katkeruuden tai surkuttelun arvoinen, eikä ylpeä persoona siedä sääliä opittuaan arvostamaan itseään ja kaikkea oppimaansa, oli se sitten miten paljon vähäpätöisempää ja puutteellisempaa kuin muiden. Joy ei ole yksi nyörtymään ja kumartamaan ilman taistelua siron leuan kohotessa aina mieluummin terävästi ylöspäin, eikä sisimmässä aina asunut kuriton kipinä suostu sammumaan hehkuessaan vain kirkkaampana, mitä painokkaammin sitä yritetään tukahduttaa.
Kaoottisesta energiastaan huolimatta Joy ei ole myöskään yksinkertainen tai tyhmä; nopeat hoksottimet pelaavat toisinaan liiankin ripeään mielen ennakoidessa ja kiitäessä vauhkolla vimmalla eteenpäin niin, ettei notkea kielikään aina pysy matkassa. Vähäpätöistä elämää elänyt nainen on katuviisas ja käytännöllinen suosien ylipäätään aina mieluummin toiminnallista mallia kuin liiallista paikoillaan pysymistä ja suunnittelua – hetkessä spontaanisti improvisointi on yksi vampyyrittaren valttikorteista, eikä luonteesta puutu heittäytymiskykyä, saati pokkaa toteuttaa kaikkein villeimmätkin ideat. Tulinen temperamentti takaa sen, ettei vauhdilla etenevästä vuoristoradasta puutu myöskään tunnetta; Joy on aina ollut intohimoinen ja valmis paneutumaan asioihin ja ihmisiin, jotka häntä tavalla tai toisella koskettavat, eikä kukaan naisen paremmin tunteva edes leikillään kuvailisi rinnan alla piilottelevaa sydäntä tunnekylmäksi. Nopealle kiivastumiselle ei usein tarvitse olla syvällistä syytä luonteen leimahtaessa liekkeihin toisinaan jopa varoituksetta, ja vaikka riitely ei ehkä itsessään ole mielipuuhaa, sytyttää väittely ja kaikenlainen verbaalinen mitteleminen mielen sen sijaan luvattomankin herkästi. Todelliselle suuttumukselle täytyy taas aina olla painavampi syy, eikä Joy kaihda likaisia keinoja mieltään ilmaistessaan – ei ole täysin tavatonta, että vihastuksen kohteen auton kiiltävä maalipinta on aamulla naarmutettu, ikkunat hakattu rikki ja omat nimikirjaimet ikuistettu renkaisiin teräaseen avustuksella. Liiallisuuksiin paisuvan ja yliampuvan kostonhimoisuuden vastapainoksi nainen rauhoittuu ja leppyy kohtuullisen nopeasti etenkin lahjottaessa, eikä jää turhaan pitämään kaunoista kiinni kynsin ja hampain jatkaessaan mieluummin eteenpäin paikoillaan polkemisen ja yksitoikkoisen pitkävihaisuuden sijaan.
Turha kaksinaamaisuus tai selkään puukotus eivät kuulu Joyn repertuaariin naisen selvittäessä mieluummin kaiken kasvotusten ja mahdollisimman suoraan – luultavasti veitsikin iskettäisi rintakehälle lapaluiden välin sijaan, mikäli petturuuteen olisi aihetta. Tavallisesti kyseessä onkin luotettava persoona, joka on turhuuteen saakka lojaali itselleen tärkeitä kohtaan, eikä pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaroille näitä suojellakseen, eikä suloisen suun ja viattomien silmien kannata antaa hämätä: nainen jakaa rajuja totuuksiaan kaikille ja varsinkin niille, jotka eivät haluaisi kuunnella. Karaistunut, kovia kokenut ja elämän nurjan puolen silmästä silmään todistanut neito ei säiky vähästä tai pelkää ottaa iskuja vastaan, olivat ne sitten fyysisiä tai verbaalisia, eikä elinvoimaista luonnetta ole helppo nujertaa särkymispisteeseen. Joy itse kuvailisi itseään raa'aksi realistiksi ripauksella kyynikon piirteitä, mutta todellisuudessa hän on huomattavasti idealistisempi kuin suostuu myöntämään – ja osaltaan positiivisuus on auttanutkin, saanut puskemaan eteenpäin ja taistelemaan luovuttamisen sijaan aivan niin kuin ylpeyskin, joka ei anna liian nopeasti periksi. Ylimääräistä draamaa nainen välttää omien sanojensa mukaan turhaan luomasta, mutta tuntuu silti ajautuvan kerta toisensa jälkeen keskelle sekasortoa taipuessaan liian herkästi puolustamaan itseään ja sanomaan kaunistelematta kaiken sen, mikä kannattaisi pitää omana tietona. Ylipäätään oman mielipiteen tai näkemysten ilmaiseminen ei ole koskaan tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.
Tunteikkuudestaan huolimatta Joy ei varsinaisesti ole tunneherkkä – ainakaan ulospäin. Sydän ei ole koskaan valahtanut hihansuuhun liian helposti, eikä nainen ole sinisilmäinen, vaikka kykeneekin suhteellisen helposti samaistumaan muihin kanssaeläjiin ja ottamaan muiden tunteet huomioon. Rosoisesta karkeudesta välittämättä luonne ei ole pahansuopa tai vihamielinen, vaikka neito onkin taipuvainen ajoittaiseen sähäkkyyteen pitäessään kiinni ehdottomasta suoruudestaan; huulilta karkaavien sanojen ei ole tarkoitus olla ilkeitä vaan ainoastaan rehellisiä, eikä nainen pidä velvollisuutenaan huolehtia mahdollisista naarmuista, joita herkemmät pehmoisiin pintoihinsa saavat. Rajojen asettaminen on tullut opituksi kantapään kautta jo nuoruudessa, eikä Joy näytä muille omaa haavoittuvuutta kuin mahdottomissa tilanteissa ja äärimmäisyyksiin saakka venytettynä – silmänurkkiin kohoavia kyyneleitä nainen ei silti pidä merkkinä heikkoudesta antaessaan itselleen luvan tuntea tunteensa, kunnes pinnalle puskee jälleen tuttu päättäväisyys ja taistelutahto. Särkymätön neito ei tietenkään kovasta kuorestaan huolimatta ole välittäessään aidosti, eikä ole koskaan osannut kovettaa itseään ulkomaailmalta niin perusteellisesti kuin ehkä olisi joskus halunnut. Täysin tavallisina päivinä energinen nainen on kuin auringonsäde täynnä vetovoimaa ja karismaa, eikä tuttavallisesta ja huolettomasta persoonasta ole vaikea pitää jo pelkän lyhyen yhteentörmäyksen seurauksena; mieli on täynnä ideoita, kieli taipuisa ja nauru herkässä.
Todellisuudessa Joséphine on kaikkea muuta kuin myöntyvä ja muiden toimesta valmiiksi valettuun muottiin sopiva. Räväkkä persoona on itsepäisyyteen saakka itsenäinen, eikä suostu herkästi muiden ohjailtavaksi – kaikki tulee tehdä hänen tavallaan tai sitten ei laisinkaan, eikä nainen tee kompromisseja kuin viimeisenä oljenkortenaan. Sosiaalisuus on aina imarrellut luonnetta, joka on parhaimmillaan muiden ympäröimänä kaihtamatta suotta valokeilaa, mikäli se kohdalle lankeaa; huomion kohteena oleminen on aina ollut Joylle enemmän energianlähde kuin mikään muu, eikä ujostus punoita poskipäillä herkästi. Toisinaan liiallisuuksiin saakka viety uhkarohkeus ja elämyshakuisuus keinuttavat perustuksia ja ajavat naisen yllättäviin tilanteisiin, joista ei puutu vauhtia tai vaaraa, eikä liene salaisuus, että tietynlainen reunalla eläminen on aina pukenut vauhdikasta ja vauhkoa persoonaa, joka tylsistyy liialliseen tasaisuuteen hälyttävän nopeasti. Tukalatkin tilanteet ovat parempia kuin tylsä tasaisuus – nainen tiedostaa tasapainottelevansa itsetuhon ja epäterveellisen riskinoton rajamailla, mutta ei useinkaan jaksa välittää tarpeeksi siitä millainen lopputulema on, kunhan se sävähdyttää kiivaana rintalastan alla hakkaavaa sydäntä. Toisinaan karuksikin kuvailtavissa oleva elämä ei ole koskaan ollut sitä elävälle katkeruuden tai surkuttelun arvoinen, eikä ylpeä persoona siedä sääliä opittuaan arvostamaan itseään ja kaikkea oppimaansa, oli se sitten miten paljon vähäpätöisempää ja puutteellisempaa kuin muiden. Joy ei ole yksi nyörtymään ja kumartamaan ilman taistelua siron leuan kohotessa aina mieluummin terävästi ylöspäin, eikä sisimmässä aina asunut kuriton kipinä suostu sammumaan hehkuessaan vain kirkkaampana, mitä painokkaammin sitä yritetään tukahduttaa.
Kaoottisesta energiastaan huolimatta Joy ei ole myöskään yksinkertainen tai tyhmä; nopeat hoksottimet pelaavat toisinaan liiankin ripeään mielen ennakoidessa ja kiitäessä vauhkolla vimmalla eteenpäin niin, ettei notkea kielikään aina pysy matkassa. Vähäpätöistä elämää elänyt nainen on katuviisas ja käytännöllinen suosien ylipäätään aina mieluummin toiminnallista mallia kuin liiallista paikoillaan pysymistä ja suunnittelua – hetkessä spontaanisti improvisointi on yksi vampyyrittaren valttikorteista, eikä luonteesta puutu heittäytymiskykyä, saati pokkaa toteuttaa kaikkein villeimmätkin ideat. Tulinen temperamentti takaa sen, ettei vauhdilla etenevästä vuoristoradasta puutu myöskään tunnetta; Joy on aina ollut intohimoinen ja valmis paneutumaan asioihin ja ihmisiin, jotka häntä tavalla tai toisella koskettavat, eikä kukaan naisen paremmin tunteva edes leikillään kuvailisi rinnan alla piilottelevaa sydäntä tunnekylmäksi. Nopealle kiivastumiselle ei usein tarvitse olla syvällistä syytä luonteen leimahtaessa liekkeihin toisinaan jopa varoituksetta, ja vaikka riitely ei ehkä itsessään ole mielipuuhaa, sytyttää väittely ja kaikenlainen verbaalinen mitteleminen mielen sen sijaan luvattomankin herkästi. Todelliselle suuttumukselle täytyy taas aina olla painavampi syy, eikä Joy kaihda likaisia keinoja mieltään ilmaistessaan – ei ole täysin tavatonta, että vihastuksen kohteen auton kiiltävä maalipinta on aamulla naarmutettu, ikkunat hakattu rikki ja omat nimikirjaimet ikuistettu renkaisiin teräaseen avustuksella. Liiallisuuksiin paisuvan ja yliampuvan kostonhimoisuuden vastapainoksi nainen rauhoittuu ja leppyy kohtuullisen nopeasti etenkin lahjottaessa, eikä jää turhaan pitämään kaunoista kiinni kynsin ja hampain jatkaessaan mieluummin eteenpäin paikoillaan polkemisen ja yksitoikkoisen pitkävihaisuuden sijaan.
Turha kaksinaamaisuus tai selkään puukotus eivät kuulu Joyn repertuaariin naisen selvittäessä mieluummin kaiken kasvotusten ja mahdollisimman suoraan – luultavasti veitsikin iskettäisi rintakehälle lapaluiden välin sijaan, mikäli petturuuteen olisi aihetta. Tavallisesti kyseessä onkin luotettava persoona, joka on turhuuteen saakka lojaali itselleen tärkeitä kohtaan, eikä pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaroille näitä suojellakseen, eikä suloisen suun ja viattomien silmien kannata antaa hämätä: nainen jakaa rajuja totuuksiaan kaikille ja varsinkin niille, jotka eivät haluaisi kuunnella. Karaistunut, kovia kokenut ja elämän nurjan puolen silmästä silmään todistanut neito ei säiky vähästä tai pelkää ottaa iskuja vastaan, olivat ne sitten fyysisiä tai verbaalisia, eikä elinvoimaista luonnetta ole helppo nujertaa särkymispisteeseen. Joy itse kuvailisi itseään raa'aksi realistiksi ripauksella kyynikon piirteitä, mutta todellisuudessa hän on huomattavasti idealistisempi kuin suostuu myöntämään – ja osaltaan positiivisuus on auttanutkin, saanut puskemaan eteenpäin ja taistelemaan luovuttamisen sijaan aivan niin kuin ylpeyskin, joka ei anna liian nopeasti periksi. Ylimääräistä draamaa nainen välttää omien sanojensa mukaan turhaan luomasta, mutta tuntuu silti ajautuvan kerta toisensa jälkeen keskelle sekasortoa taipuessaan liian herkästi puolustamaan itseään ja sanomaan kaunistelematta kaiken sen, mikä kannattaisi pitää omana tietona. Ylipäätään oman mielipiteen tai näkemysten ilmaiseminen ei ole koskaan tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.
Tunteikkuudestaan huolimatta Joy ei varsinaisesti ole tunneherkkä – ainakaan ulospäin. Sydän ei ole koskaan valahtanut hihansuuhun liian helposti, eikä nainen ole sinisilmäinen, vaikka kykeneekin suhteellisen helposti samaistumaan muihin kanssaeläjiin ja ottamaan muiden tunteet huomioon. Rosoisesta karkeudesta välittämättä luonne ei ole pahansuopa tai vihamielinen, vaikka neito onkin taipuvainen ajoittaiseen sähäkkyyteen pitäessään kiinni ehdottomasta suoruudestaan; huulilta karkaavien sanojen ei ole tarkoitus olla ilkeitä vaan ainoastaan rehellisiä, eikä nainen pidä velvollisuutenaan huolehtia mahdollisista naarmuista, joita herkemmät pehmoisiin pintoihinsa saavat. Rajojen asettaminen on tullut opituksi kantapään kautta jo nuoruudessa, eikä Joy näytä muille omaa haavoittuvuutta kuin mahdottomissa tilanteissa ja äärimmäisyyksiin saakka venytettynä – silmänurkkiin kohoavia kyyneleitä nainen ei silti pidä merkkinä heikkoudesta antaessaan itselleen luvan tuntea tunteensa, kunnes pinnalle puskee jälleen tuttu päättäväisyys ja taistelutahto. Särkymätön neito ei tietenkään kovasta kuorestaan huolimatta ole välittäessään aidosti, eikä ole koskaan osannut kovettaa itseään ulkomaailmalta niin perusteellisesti kuin ehkä olisi joskus halunnut. Täysin tavallisina päivinä energinen nainen on kuin auringonsäde täynnä vetovoimaa ja karismaa, eikä tuttavallisesta ja huolettomasta persoonasta ole vaikea pitää jo pelkän lyhyen yhteentörmäyksen seurauksena; mieli on täynnä ideoita, kieli taipuisa ja nauru herkässä.
ULKONÄKÖ
Tell me have you ever keyed a Ferrari before?
Pituudeltaan keskivertoa aasialaista mittaa aavistuksen korkeammalle 166 senttimetrin turvin kohoava Joy on aina ollut keijumaisen siro, pieniluinen ja solakka vailla merkittävää lihasmassaa. Kehon kaaret eivät nekään yllätä, saati riko kaavaa pysyttyään maltillisina, joskin silti naisellisen viehättävinä: vyötärö on imarteleva kaikessa kapeudessaan ja jättää tilaa leveämmälle lantiolle ja pienelle, mutta pyöreälle rintamukselle. Solisluut, ranteet ja olkapäät näyttävät luisevuudesta huolimatta pehmeiltä luontaisesti vaalean ihon lähennellessä kerman sävyä miltei kosketusta osakseen kutsuen – kaiken alla piilotteleva hento punapigmentti tuo poskiin rosoa kiivastuksen ja voimakkaiden tunteiden yllyttämänä ja saa kokonaisuuden sointumaan ruusukullan sävyyn vaalennettujen hiusten kanssa. Ohuet suortuvat yltävät suorina lähes ristiselän notkolle hajanaisesti leikattuina muutaman lyhyemmän kiehkuran laskeutuessa reunustamaan luonnostaan pyöreähköjä kasvoja, jotka ovat silti enemmän ovaalin muotoiset kuin mitään muuta. Kasvojen ehdottomana vetonaulana toimivat suuret ja ilmeikkäät silmät, jotka ovat aasialaisittain kaartuvat, mutta eivät silti raskasluomiset; iiristen väri on syvän tummanruskea, lähes musta, reunustuksen antavat ripset pitkät ja tuuheat, eikä Joy arastele korostaa katsettaan hillityllä meikillä. Hempeän ominaistuoksun rinnalle on vuosien saatossa löytynyt useampikin parfyymi miellyttämään seurasta milloinkin nauttivia, mutta ehdottomaksi suosikikseen vampyyritar nimeää mustan orkidean: jasmiinin ja mustaherukan väkevän alkutuoksun sydämestä pintaan puskee vaniljan ja meripihkan tumma mausteisuus.
Sen lisäksi, että kapean vartalon koristeeksi tuntuu sopivan vaatetus kuin vaatetus, naisella on kyky tehdä mistä tahansa kokonaisuudesta omansa. Kaikki riippuu silti aina tilaisuudesta; maksettuna seuralaisena nainen laittautuu aina parhaimpiinsa kietoutuen merkkivaatteisiin ja kimalteleviin mekkoihin kaikkein imartelevimmilla linjoilla ja kaula-aukoilla, valitsee siroihin jalkoihinsa korkeimmat korot ja kruunaa kaiken maltillisilla asusteilla aina korvakoruista rannerenkaisiin. Tällöin värimaailma pyörähtelee usein maanläheisissä sävyissä, valkeassa ja mustassa, toisinaan ehkä räväkämmässä ja silti aistikkaassa värissä, jota tasapainottamaan on valittu aina maltillisempi taustasävy. Cocktailmekkojen helmat ovat poikkeuksetta lyhyitä ja paljastavia, vaan jättävät silti tarpeeksi arvailun varaan – Joy ei kaihda paljaan pinnan esittämistä, mikäli se palvelee tavoitteita, joskin työnkuva pakottaa toisinaan venyttämään haaleita rajoja muiden määrätessä tahdin ja esittäessä toiveet. Vapaa-ajalla materiaalit, värit ja kokonaisuudet ovat huomattavasti kantaa ottavampia ja kokeellisempia, eivätkä aina aivan yhtä edustuskelpoisia, eikä vampyyritar välttämättä välitä muiden mielipiteistä suosiessaan mukavuutta ja ilmavuutta peittäessään solakan kehonsa kaaria kuin suojellakseen arvokasta kauppatavaraa. Tietty kaipuu tyyliin, laatuun ja rikkauksiin on pujahtanut mieleen vuosien aikana ja jäänyt elämään muiden kustantamien asujen avulla, vaikka henkilökohtainen tuhlaaminen on lähes olematonta kiitos varattomuuden ja asemattomuuden.
Elehdintä noudattaa samoja kaavoja jäljitellessään pidättyväistä aina silloin, kun tarkkuudelle ja lauhkeudelle on tarvetta. Mitättömänä ja köyhänä katujen kasvattina etiketti ei ole alkuperäisesti kuulunut Joyn bravuureihin, mutta nykyään nainen taitaa useimmat käytösmallit ilman suurempia ongelmia opeteltuaan joko omien virheidensä kautta tai muita tarkasti seuraamalla. Luonnostaan nainen on kuitenkin varsin räväkkä ilmaisemaan itseään, eikä peittele kasvoiltaan kuvastuvia tunteita ilman syytä – niin ilo, suru kuin viha ja kaikki väliin lankeavat kontrastit paljastuvat leikiten ilmeikkäiltä piirteiltä, eikä Joy ole kokenut tunteidensa piilottelemista itselleen edullisena muualla kuin työympäristössä. Liikkeiltään neito on sulava ja kissamainen, osaa asetella itsensä kaikkein edustavimpaan asentoon pelkästä käskystä esitellen vaivatta parhaat puolensa muiden ihasteltavaksi kuin kaunis pinta ei piilottelisi takanaan lainkaan virheitä. Kaunotar tietää olevansa varsin viehättävä, suloinenkin, käyttäen hurmaavuuttaan herkästi hyväkseen tilaisuuden saatuaan vailla katumusta. Fyysisyys on osa luontaista tapaa kommunikoida pitkien sormien kurkotellessa herkästi koskettamaan seuraan päätyneitä, mutta vain silloin, kun nainen niin itse haluaa ja tuntee saavansa tilaa olla oma itsensä.
Sen lisäksi, että kapean vartalon koristeeksi tuntuu sopivan vaatetus kuin vaatetus, naisella on kyky tehdä mistä tahansa kokonaisuudesta omansa. Kaikki riippuu silti aina tilaisuudesta; maksettuna seuralaisena nainen laittautuu aina parhaimpiinsa kietoutuen merkkivaatteisiin ja kimalteleviin mekkoihin kaikkein imartelevimmilla linjoilla ja kaula-aukoilla, valitsee siroihin jalkoihinsa korkeimmat korot ja kruunaa kaiken maltillisilla asusteilla aina korvakoruista rannerenkaisiin. Tällöin värimaailma pyörähtelee usein maanläheisissä sävyissä, valkeassa ja mustassa, toisinaan ehkä räväkämmässä ja silti aistikkaassa värissä, jota tasapainottamaan on valittu aina maltillisempi taustasävy. Cocktailmekkojen helmat ovat poikkeuksetta lyhyitä ja paljastavia, vaan jättävät silti tarpeeksi arvailun varaan – Joy ei kaihda paljaan pinnan esittämistä, mikäli se palvelee tavoitteita, joskin työnkuva pakottaa toisinaan venyttämään haaleita rajoja muiden määrätessä tahdin ja esittäessä toiveet. Vapaa-ajalla materiaalit, värit ja kokonaisuudet ovat huomattavasti kantaa ottavampia ja kokeellisempia, eivätkä aina aivan yhtä edustuskelpoisia, eikä vampyyritar välttämättä välitä muiden mielipiteistä suosiessaan mukavuutta ja ilmavuutta peittäessään solakan kehonsa kaaria kuin suojellakseen arvokasta kauppatavaraa. Tietty kaipuu tyyliin, laatuun ja rikkauksiin on pujahtanut mieleen vuosien aikana ja jäänyt elämään muiden kustantamien asujen avulla, vaikka henkilökohtainen tuhlaaminen on lähes olematonta kiitos varattomuuden ja asemattomuuden.
Elehdintä noudattaa samoja kaavoja jäljitellessään pidättyväistä aina silloin, kun tarkkuudelle ja lauhkeudelle on tarvetta. Mitättömänä ja köyhänä katujen kasvattina etiketti ei ole alkuperäisesti kuulunut Joyn bravuureihin, mutta nykyään nainen taitaa useimmat käytösmallit ilman suurempia ongelmia opeteltuaan joko omien virheidensä kautta tai muita tarkasti seuraamalla. Luonnostaan nainen on kuitenkin varsin räväkkä ilmaisemaan itseään, eikä peittele kasvoiltaan kuvastuvia tunteita ilman syytä – niin ilo, suru kuin viha ja kaikki väliin lankeavat kontrastit paljastuvat leikiten ilmeikkäiltä piirteiltä, eikä Joy ole kokenut tunteidensa piilottelemista itselleen edullisena muualla kuin työympäristössä. Liikkeiltään neito on sulava ja kissamainen, osaa asetella itsensä kaikkein edustavimpaan asentoon pelkästä käskystä esitellen vaivatta parhaat puolensa muiden ihasteltavaksi kuin kaunis pinta ei piilottelisi takanaan lainkaan virheitä. Kaunotar tietää olevansa varsin viehättävä, suloinenkin, käyttäen hurmaavuuttaan herkästi hyväkseen tilaisuuden saatuaan vailla katumusta. Fyysisyys on osa luontaista tapaa kommunikoida pitkien sormien kurkotellessa herkästi koskettamaan seuraan päätyneitä, mutta vain silloin, kun nainen niin itse haluaa ja tuntee saavansa tilaa olla oma itsensä.
NIPPELITIEDOT
— Puhuu äidinkielenään koreaa, joskin elämän useiden mutkien ja sattumien kautta ei juurikaan harjoita äidiltään perimäänsä kielitaitoa venäjän ja ranskan vallattua merkittävästi pinta-alaa omakseen. Venäjää nainen kuuli jo lapsuudessaan perheen asuttua maassa, eikä kielen syvempi opettelu myöhemmin ollut liian vaivalloista – sama pätee ranskaan, jonka Joy opetteli yhtä lailla jo nuoruudessaan päädyttyään hylätyksi Pariisiin. Muuta kielitaitoa ei juurikaan ole vampyyrittaren ymmärtäessä vain vaivoin englantia osaamatta muodostaa kokonaisia lauseita ilman muihin kieliin sotkeutumista. Naisen bravuureihin kuuluu myös täysin kielitaidottoman esittäminen; mikä sen parempi kuin typeränä näyttäytyminen, kaukaa Aasiasta saapuneena eksoottisena ja naiivina neitona muiden mieliin piirtyminen.
— Raha ei ole koskaan ollut asia, jota Joy olisi ymmärtänyt tai saattanut omakseen haalia. Vähäverisille vanhimme syntyminen, karkulaisuus ja hylätyksi tuleminen takasivat, ettei naisella koskaan juuri ollut omaisuutta, vaikka työskenteleekin nykyään Crimsonille. Vanhempiensa velkoja maksaessa oma vauraus ei pääse liiaksi karttumaan, mutta työnantajan järjestämä asutus, puvustus ja muut työn oheistuotteina saapuvat mukavuudet pitävät yllä harhakuvaa, että Joy olisi jotain muuta kuin rutiköyhä katujen kasvatti. Ajan saatossa muotoutunut mentaalinen kuoppa on yksi syy sille, miksei nainen ole edes ajatellut elämää nykyisten raamien ulkopuolella, eihän tyhjän päälle päätyminen juuri lämmitä sisintä.
— Päihteet ovat vuosien lävitse toimineet ainoana pakoreittinä, eikä Joy ole liiaksi arastellut tarttua tilaisuuksiin turruttaa aistejaan ja ajatuksiaan. Erityisesti huumausaineet ovat olleet omanlaisensa ongelma, kun helposti koukuttuva persoona on yrittänyt etsiä keinotekoista onnea ja autuutta – alkoholi puolestaan miellyttää ainoastaan väkevässä muodossa, eikä Joy ole yksi juomaan vain muutaman siemauksen vuoksi. Lapsen syntymän jälkeen turha sotkuisuus on hälvennyt ja vähentynyt naisen haluttua kasvattaa ainokaisensa niin kuin tämä ansaitsi, mutta pinnan alla vaanii yhä vanha addiktio, jota vampyyritar koettaa jatkuvasti pitää aisoissa muun muassa tupakoimalla saadakseen sormilleen tekemistä.
— Miltein puolet elämästään lukutaidottomana varttunut nainen opetteli vasta Crimsonin kynsiin päädyttyään lukemaan muiden avustuksella. Nykyään lukeminen ja kirjoittaminen onnistuu niin koreaksi, ranskaksi kuin venäjäksi, joskin viimeisenä mainittu on vielä työstön alla, eikä kielioppi ole välttämättä täysin hallussa. Lisäksi Joy tunnistaa englanninkielisiä sanoja, osaa ulkoa nimiä ja katujen kylttejä peittäen usein varsin taitavasti vajaavuutensa.
— Huolimatta olemattomasta esimerkistä, mitä vanhemmuuteen tulee – tai ehkä juuri sen vuoksi – Joy suhtautuu erityisen suojelevasti ja intohimoisesti ainokaiseen lapseensa. Poika sai ehkä alkunsa epäsuotuisissa olosuhteissa, mutta yksityiskohta ei ole koskaan värittänyt naisen mielipidettä tai saanut tuntemaan lasta kohtaa mitään muuta kuin syvää kiintymystä ja omistushalua, onhan Jackie ehkä ainoa asia maailmassa, joka kuuluu todella vain yksin hänelle. Ulkopuolisista saattaa vaikuttaa siltä, ettei sotkuinen ja ajoittain ailahteleva Joy ole kummoinen äiti, saati edes rooliin sopiva henkilö, mutta vampyyrittaren paremmin tuntevat tietävät, ettei lapselta ole koskaan puuttunut mitään tärkeää, eikä ainakaan rakkautta ja huolenpitoa.
— Raha ei ole koskaan ollut asia, jota Joy olisi ymmärtänyt tai saattanut omakseen haalia. Vähäverisille vanhimme syntyminen, karkulaisuus ja hylätyksi tuleminen takasivat, ettei naisella koskaan juuri ollut omaisuutta, vaikka työskenteleekin nykyään Crimsonille. Vanhempiensa velkoja maksaessa oma vauraus ei pääse liiaksi karttumaan, mutta työnantajan järjestämä asutus, puvustus ja muut työn oheistuotteina saapuvat mukavuudet pitävät yllä harhakuvaa, että Joy olisi jotain muuta kuin rutiköyhä katujen kasvatti. Ajan saatossa muotoutunut mentaalinen kuoppa on yksi syy sille, miksei nainen ole edes ajatellut elämää nykyisten raamien ulkopuolella, eihän tyhjän päälle päätyminen juuri lämmitä sisintä.
— Päihteet ovat vuosien lävitse toimineet ainoana pakoreittinä, eikä Joy ole liiaksi arastellut tarttua tilaisuuksiin turruttaa aistejaan ja ajatuksiaan. Erityisesti huumausaineet ovat olleet omanlaisensa ongelma, kun helposti koukuttuva persoona on yrittänyt etsiä keinotekoista onnea ja autuutta – alkoholi puolestaan miellyttää ainoastaan väkevässä muodossa, eikä Joy ole yksi juomaan vain muutaman siemauksen vuoksi. Lapsen syntymän jälkeen turha sotkuisuus on hälvennyt ja vähentynyt naisen haluttua kasvattaa ainokaisensa niin kuin tämä ansaitsi, mutta pinnan alla vaanii yhä vanha addiktio, jota vampyyritar koettaa jatkuvasti pitää aisoissa muun muassa tupakoimalla saadakseen sormilleen tekemistä.
— Miltein puolet elämästään lukutaidottomana varttunut nainen opetteli vasta Crimsonin kynsiin päädyttyään lukemaan muiden avustuksella. Nykyään lukeminen ja kirjoittaminen onnistuu niin koreaksi, ranskaksi kuin venäjäksi, joskin viimeisenä mainittu on vielä työstön alla, eikä kielioppi ole välttämättä täysin hallussa. Lisäksi Joy tunnistaa englanninkielisiä sanoja, osaa ulkoa nimiä ja katujen kylttejä peittäen usein varsin taitavasti vajaavuutensa.
— Huolimatta olemattomasta esimerkistä, mitä vanhemmuuteen tulee – tai ehkä juuri sen vuoksi – Joy suhtautuu erityisen suojelevasti ja intohimoisesti ainokaiseen lapseensa. Poika sai ehkä alkunsa epäsuotuisissa olosuhteissa, mutta yksityiskohta ei ole koskaan värittänyt naisen mielipidettä tai saanut tuntemaan lasta kohtaa mitään muuta kuin syvää kiintymystä ja omistushalua, onhan Jackie ehkä ainoa asia maailmassa, joka kuuluu todella vain yksin hänelle. Ulkopuolisista saattaa vaikuttaa siltä, ettei sotkuinen ja ajoittain ailahteleva Joy ole kummoinen äiti, saati edes rooliin sopiva henkilö, mutta vampyyrittaren paremmin tuntevat tietävät, ettei lapselta ole koskaan puuttunut mitään tärkeää, eikä ainakaan rakkautta ja huolenpitoa.
Hahmo luotu 03/2023 / Kasvojaan lainaa Roseanne Park / tekstit Maerin käsialaa