Vilkkaan suurkaupungin kadut saivat uuden jalankulkijan vuoden 1955 syksyllä, kun Mike ja Sally Baileyta siunattiin ensimmäisellä lapsella, joka jäi kuitenkin lukuisista yrityksistä huolimatta pariskunnan ainokaiseksi. Suurperheestä haaveilleet vanhemmat asettivatkin kaikki odotuksensa pettymykset nieltyään pienen ruskeasilmäisen tytön harteille kannateltavaksi. Samanaikaisesti Ellen käärittiin niin tiukan pumpulipallon ympäröimäksi, ettei vahingossakaan kukaan tai mikään päässyt satuttamaan heidän pientä prinsessaansa, joka oli isänsä silmäterä ja äitinsä suurin ylpeydenaihe. Ylisuojelu näkyi varhaislapsuudessa vaaratilanteiden minimoimisella niin oman kodin seinien sisä- kuin ulkopuolella. Leikkipuistoja välteltiin, mikäli paikalla oli enemmän kuin viisi lasta, ja Ellenin leikkitovereita seurattiin sivummalta siltä varalta, etteivät nämä tekisi mitään pahaa tytölle. Myös kotipuolen vaarat minimoitiin; oli kyse sitten terävistä pöydänkulmista, seinillä paistattelevista pistorasioista tai johdoista. Ensimmäisten kuumeilujen ja flunssaoireiden koitettua, Ellenin vanhemmat riensivät oikopäätä lähimpään sairaalaan huolesta sekaisin toivoen tytön pääsevän välittömästi lääkärin hoidettavaksi – kuinka monet kerrat huolestuneet vanhemmat passitettiinkaan takaisin kotiin hoitamaan lasta, joka tulisi paranemaan parissa päivässä siinä missä aikuisetkin. Vaikka Ellen saikin kasvaa liioitellun huolen keskellä, ei tytön elämästä puuttunut sitä rakkautta, joka määritteli myöhemmin lapsuuden olleen Ellenin elämässä onnellisimmaksi ajanjaksoksi.


Jo varhain 1960-luvulla huomattiin 5-vuotiaan Ellenin perineen isänsä musikaalisuuden niin rytmitajun kuin laulannan saralla. Lähes samalta seisomalta Ellen aloitti harrastuksensa musiikin parissa sekä pianoa soittaen että laulutuntien merkeissä koulutaipaleen rinnalla. Suurperhettä toivoneet vanhemmat asettivat odotuksensa pieneen tyttäreensä, jolta kaiken hellyyden keskellä vaadittiin moitteetonta koulumenestystä. Vaatimukset olivat korkeat, mutta niiden saavuttamiseksi ei kuitenkaan tarvinnut käyttää kiristystä saatikka uhkailua; lupaukset pienistä palkinnoista riittivät nostattamaan Ellenin motivaation ja halun suoriutua koulutehtävistä kunnialla. Hänellä ei myöskään ollut tietoa ja kokemusta siitä, mitä huonoista arvosanoista seuraisi – eikä Ellen ollutkaan halunnut saada tietää. Kuitenkin jo ensimmäisten kouluvuosien aikana huomattiin musiikin olevan lähimpänä nuoren neidonalun sydäntä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää ainokaiseltaan mahdollisuutta keskittyä sataprosenttisesti siihen, mikä tyttöä kiinnosti eniten. Toki vaatimukset menestyksekkäästä koulu-urasta eivät kadonneet mihinkään, mutta ne eivät myöskään loistaneet parrasvaloissa vaatien jatkuvaa huomiota osakseen. Ellen liittyi koulunsa kuoroon, kävi kahdesti viikossa laulu- ja pianotunneilla. Ulkopuolisen harjoittelun lisäksi Ellen soitti kotonaan päivittäin pianoa ja useimmiten Baileyn perheen illat täyttyivät sulosointuisista jazziin taittuvista laulunuoteista.

Vuonna 1965 Baileyn perheen täydellisyyttä hiponut idylli särkyi, kun kotiinpäin koulujen valtakunnallisista kuorokisoista matkalla ollut kolmihenkinen perhe joutui vilkkaalla valtatiellä auto-onnettomuuteen vastaan tulleen kuljettajan saatua sydänkohtauksen ja menetettyä ajoneuvonsa hallinnan. Koko perhe kiidätettiin kiiruulla sairaalaan, jonne päästyään sekä Mike että Sally kuolivat vakaviin vammoihinsa. Suojelusenkelit tuntuivat keskittyneen auton pienimpään matkustajaan, joka ihmeenkaupalla selviytyi ruhjeilla onnettomuudesta. Sen lisäksi että Ellen oli menettänyt rakastavat vanhempansa, meni hänen elämänsä kertaheitolla päälaelleen joutuessaan muuttamaan tätinsä Helen Baileyn luokse Brooklynin syrjäseuduille. Koulu, ystävät ja harrastukset jäivät nopeasti historiaan Helenin tehtyä selväksi veljentytölleen, ettei tällä olisi aikaa ja rahaa kuljettaa riesaksi tullutta tyttöä rämpyttämään pianoa ja laulamaan epävireisesti nuottien vierestä. Hyvämainen koulu vaihtui ääripäästä toiseen, ’hulttioiden ja huligaanien’ täyttäessä Ellenin uuden koulun käytävät. Siinä missä isä oli saattanut tyttärensä joka aamu kouluun ja äiti oli kotona vastaanottamassa lämpimän aterian kera, oli kaikki toisin Helenin kanssa. Helen loisti poissaolollaan – joko töiden merkeissä tai railakkaiden illanviettojen, jotka huipentuivat aina uuteen seuralaiseen, joka tuli vähäpukeisena ja nolona asunnon pienellä käytävällä nuorta Elleniä vastaan. Yhtäkään tätinsä seuralaista Ellen ei nähnyt toistamiseen – Helenin vierittäessä syyn Ellenin niskoille; kuka haluaisi olla hänen kanssaan, kun riippakivenä roikkui alaikäinen veljentyttö?! Nuori tyttö joutuikin jo ensimmäisenä vuotenaan tätinsä katon alla ottamaan vastuun itsestään kaikilla elämän osa-alueilla, mikä näkyi koulumenestyksen romahtamisena erinomaisesta tyydyttävään.

Täytettyään viisitoistavuotta vuonna 1970, Ellen aloitti työt opiskelun rinnalla kaupan kassalla ja läheisessä pubissa tarjoilijana. Teinitytön suurena haaveena oli säästää jokainen dollari yliopistoa varten, mutta ahneeksi heittäytynyt täti vaati kolmanneksen Ellenin tuloista vedoten asuinkuluihin ja henkisten kärsimystensä ’hoitoihin’, joita Ellen oli tädissään muka saanut aikaan. Montaa vuotta Ellenin ei kuitenkaan tarvinnut täyttää tätinsä lompakkoa, sillä täytettyään 18-vuotta, Helen heitti veljentyttärensä ulos asunnostaan ilman minkäänlaista katumusta tai syyllisyydentunnetta. Tyhjän päälle Ellenin ei tarvinnut kuitenkaan jäädä, hänen silloinen paras ystävänsä kouluajoilta suostui oitis majoittamaan Ellenin pieneen yksiöönsä lähemmäs Brooklynin sykettä. Vaikka Ellen pääsi ystävänsä siipien suojaan, halusi hän silti osallistua asunnon vuokranmaksuun, mikä yhdessä Helenin viemien rahojen kanssa tarkoitti sitä, ettei Ellenillä ollut varaa aloittaa opintoja yliopistossa. Koska koulutodistukset liikuskelivat tyydyttävän rajoilla, eivät myöskään työllistymismahdollisuudet olleet päätähuimaavia, minkä seurauksena Ellen teki kolmisen vuotta keikkatöitä eri ravintoloissa vähäisillä vapaapäivillä. Viimeisimmässä työpaikassaan vuonna 1976, Ellen tutustui työn saralla komeaan miesasiakkaakseen, joka joutui ostamaan monen monta kupillista kahvia saadakseen maaniteltua ulkonäkökriteerinsä täyttävän Ellenin töihin Jazzity klubilleen.


Käytyään ensimmäisen kerran vierailulla Little Italyssa sijaitsevassa Jazzityssa, Ellen oli mennyttä klubin taianomaiseen ympäristöön, joka oli kuin suoraan jazzin kulta-ajoilta 1900-luvun alkupuoliskolta. Päätöstä ryhtyä Jazzityyn tarjoilijaksi ei missään nimessä vaikeuttanut sen komea omistaja, Henry Wright, joka pujotti uuden sulan hattuunsa saatuaan uuden viehättävän neidon alaisekseen pitämään erityisesti varakkaat miehet Jazzityn asiakkaina. Vaikka tarjoilijan palkka ei ollut edelleenkään päätähuimaava, oli se kuitenkin huomattavasti parempi kuin mitä se oli ollut edellisessä työpaikassa, mikä oli mahdollistanut tummaverikölle muuton ensimmäisen omaan pieneen yksiöön, joka ei missään nimessä ollut hulppea, mutta juuri täydellinen Ellenille. Se, mikä tuli jopa Henrylle yllätyksenä, oli hänen uusimman lisäyksensä heleä lauluääni, jolla Ellen esitti virheettömiä tulkintoja klassikoiksi muodostuneista jazz lauluista ilahduttaakseen työkavereidensa työpäiviä. Samalla se oli Ellenille keino ylläpitää muistoja isästään, joka oli rakastanut jazzia lähestulkoon yhtä paljon kuin vaimoaan ja tytärtään.

Ei mennyt siis aikaakaan, kun Henry raha-ahneena – varmana täydellisestä menestyksestä, vaati Elleniä jättämään tarjoilijanuran taaksensa ja siirtymään esiintymislavalle esittämään upeita tulkintojaan. Jo muutaman vuoden asiakkaita hurmannut laulaja sai siirtyä uuden tulokkaan tieltä, vaikka Ellen olisi ollut halukas puolittamaan esiintymiset kokeneen konkarin kanssa. Se ei kuitenkaan sopinut Henrylle, joka iltojen päätteeksi laskeskeli onnensa kukkuroilla rahoja Ellenin osoittauduttua täydelliseksi menestykseksi – niin kuin hän oli ajatellutkin. Maineen keskellä kylpevä Henry ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt muiden myös kiinnostuvan Ellenistä – aina levytysstudioiden kyvynetsijöistä lähtien. Haluamatta menettää rahavirtansa tulonlähdettä, Henrystä kuoriutui varsin nopeasti mitä hurmaavin ja huomaavaisin mies, joka oli yhtäkkiä korviaan myöten rakastunut Elleniin. Hurjista elämänkäänteistään huolimatta Ellen ei ollut ennen kokenut sellaista huomiota miehiltä, minkä vuoksi Ellen oli täydessä sinisilmäisyydessään kyvytön erottamaan aidon syyn Henryn äkkiä syttyneelle tuliselle rakkaudelle. Vuoden 1980 alussa Ellen kihlautui näyttävin menoin Henry Wrightin kanssa luvaten jäädä miehen rinnalle Jazzityyn – näin Henry sai varmistettua, että jokainen kilpailija tipahti toinen toisensa jälkeen pois kyydistä.


Elämä kihlaparina ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi, kuin mitä Ellen oli olettanut sen olevan. Henryn rakkaus oli kuihtunut varsin nopeasti ja Ellen oli saanut seurata lavalta, kuinka hänen kihlattunsa juhli varsin avoimesti naispuolisten asiakkaiden kanssa läheisissä tunnelmissa. Sinisilmäisyys alkoi rakoilla ja Ellen ymmärsi miehen rakkauden olleen vain keino pitää hänet Jazzityn vetonaulana virtaavalle asiakaskunnalle. Vuotta myöhemmin Ellen yritti erota Henrystä, joka teki varsin nopeasi selväksi, kuinka tämä tuhoaisi armaan kihlattunsa elämän lehtien palstoilla ja niiden ulkopuolella, mikäli Ellen yrittäisi purkaa kihlat, joka hyödytti heitä molempia. Pelko miestä kohtaan kasvoi eikä Ellenillä ollut ketään, joka olisi voinut auttaa hänet pois tilanteesta, minkä myötä tummaverikkö nieli tappionsa ja myöntyi kohtaloonsa kulisseja ylläpitävänä kihlattuna, jota odottaisi parin vuoden sisällä ikuinen vankila avioliiton muodossa.

Vuosi 1982 oli käännekohta niin klubin kuin sen omistajan ja vetonaulan kannalta, kun eräänä helmikuun lauantai-iltana New Yorkin alamaailmaa pyörittänyt mafia ilmestyi keskiyöllä perimään velkojaan, joita Henry ei ollut sovittuun aikaan mennessä maksanut takaisin. Olisihan viisaampien pitänyt ymmärtää, ettei Henry Wright ollut puhtain jauhoin pystyttänyt ensimmäistä klubiaan mitä parhaimmalle alueelle omilla rahoillaan. Jälkiviisaus oli kuitenkin yliarvostettua siinä vaiheessa, kun mafian joukot levittyivät ympäri klubia valmiina ampumaan jokaisen juhlijan ja työntekijän. Edes Henryn lupaukset maksaa velat korkojen kera takaisin ei auttanut enää; Henryn olisi pitänyt taikoa rahat tyhjästä. Ellen, joka oli seurannut baaritiskin sivustalla tapahtumia, yritti lähestyä takaovea varovaisin askelin, mutta päätyi pian mafiapomon huomionkohteeksi: joko Henry hankkisi rahat siltä istumalta tai he tappaisivat tämän rakkaan kihlatun, jonka kaunis lauluääni jäisi ainoastaan hailakaksi muistoksi. Siinä missä Ellen toivoi – ja uskoi hartaasti Henryn keksivän ratkaisun, sai hän ainoastaan kuulla sanat, jotka murensivat naisen vähäisen luottamuksen miestä kohtaan säpäleiksi. Henrylle oli aivan se ja sama mitä mafia tekisi Ellenille – maailmasta löytyisi varmasti paljon parempi laulajia täyttämään tämän paikan niin lavalla kuin hänen sydämessään. Jokainen lempeydenosoitus oli osoittautunut puhtaaksi huijaukseksi eikä Ellen voinut uskoa tulleensa niin pahasti huijatuksi, mikä huipentui mafiapomon aseen laukaukseen ja luotiin, joka sai naisen valahtamaan polvilleen tumman varjon pyyhältäessä nopeasti enkelin tavoin Ellenin luokse.


Ellen oli varma, että hänet oli käännytetty Taivaan porteilta alakerran puolelle kaikista niistä synneistä, joita hänen läheisensä olivat hänelle tehneet kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana. Se polttava kipu, joka oli lävistänyt hänen jokaisen ruumiinosan, kiehauttanut sisällä virtaavan veren tulikuumaksi ja repinyt niin onnelliset kuin surulliset muistot riekaleiksi kyseenalaisten kaikki tunteet, joita Ellen oli ehtinyt kokea lapsuudesta kuolinhetkeensä asti, oli varmasti Helvetin aikaansaannoksia ja ainoa asia, jota Ellen oli pystynyt muutoksensa aikana ajattelemaan. Toki mieltä oli poltellut kivun rinnalla tajunta siitä, ettei hänen olisi pitänyt olla kyvykäs ajattelemaan yhtikäs mitään kuolemansa jälkeen. Vai oliko tajunnan ylläpito jonkinlainen kiusa Helvetin porteista läpi kävelleelle? Oliko sokea luottamus lähimmäisiä kohtaan tosiaan ollut riittävä syy kääntämään selän hopeareunuksisille pilville? Ellen oli ennättänyt jo luvata käyttäytyvänsä paremmin seuraavassa elämässä – mikäli sellainen mahdollisuus koittaisi, kunnes tummaakin tummempaan pimeyteen oli alkanut ilmestyä valonsäikeitä, jotka olivat johdatelleet tummaverikön takaisin todellisuuteen, joka oli ollut samaan aikaan tuttu ja turvallinen mutta myös täysin vieras ja ennenkokematon. Aistit olivat terävöityneet äärimmilleen, auringon ihana lämpö oli tuntunut kuumemmalta kuin ihoa koskettavat liekit ja kurkku oli kuin hiekkapaperilla käsitelty, ja Ellen oli kokenut uskomatonta tarvetta saada kostutettua kuivuus tiehensä muulla kuin vedellä.

Vampyyri. Ellen Campbell – tavallinen tyttö New Yorkin kaduilta oli muutettu vampyyriksi ja näin ollen pelastettu varmalta kuolemalta Jazzityssa. Hänet oli muuttanut mies, joka oli joinakin iltoina saapunut Jazzityyn parille lasilliselle ja vielä harvemmin vaihtanut muutaman sanasen hänen kanssansa hetkiä ennen klubin sulkemista. Miehen mystisyys oli toki kiehtonut kihloissa ollutta Elleniä – mutta uskollisena naisena Ellen ei ollut ottanut selvää mystisyydestä asiallista jutustelua syvällisemmin. Ja nyt tuo mies oli osana hänen loppuelämäänsä – tai ikuisuutta, luojan nimissä. Sopeutuminen uuteen elämään sujui yllättävän rauhallisesti ilman suuria notkahduksia uudenlaisen elämän opettelemisessa. Ellen ei ollut lukeutunut niihin vastamuutettuihin vampyyreihin, jotka kauhistelivat muutosta ja toivoivat pikaista kuolemaa välttyäkseen ikuisuuden tuomalta kurjuudelta. Sen sijaan Ellen kummasteli – melkein jopa ihasteli niitä muutoksia, joita kuolemattomuus oli tuonut mukanaan. Toki tiiviillä ja näkymättömällä siteellä, joka vallitsi Ellenin ja Dante Acardon välillä oli voimakas, oli myös näppinsä mukana siinä, ettei Ellen ajautunut sivuraiteille kultaisen keskitien lähettyviltä. Haluamatta - uskaltamatta levittää oitis siipiään ja kokeilla niiden kestävyyttä muuttumisensa jälkeen, Ellen pakkasi onnettoman pienen omaisuutensa ja lähti avartamaan maailmaansa Danten rinnalla kiertämällä pitkin Yhdysvaltoja.

90-luvun puolella Ellen auttoi taustalla Dantea ja tämän yhteistyökumppani Mira Ávilaa perustamaan Ava Venturan – pääomasijoitusfirman, josta Ellenillä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Ehkä juuri sen vuoksi Ellenin löysikin useimmiten järjestelemästä papereita ja soittelemassa kiireettömiä puheluita, jotka hyvät puheenlahjat omaava tuore vampyyri suoritti ongelmitta. Muutaman vuoden jälkeen Ellen olisi ollut jo kyvykäs ryhtymään Miran sihteeriksi, mutta yksityiselämän murheet saivat naisen kääntämään selkänsä niin Venturalle kuin Miralle ja erityisesti Dantelle. Odottamattomat ja ei-toivotut tunteet olivat astuneet kuvioihin sotkemaan Ellenin suhtautumista omaan luojaansa. Tunteet, joiden syntyperän Ellen kyseenalaisti rankalla kädellä; oliko hän muka oikeasti mieltynyt Danteen vai oliko kyse heidän välisestänsä siteestä, joka sitoi jokaisen muutetun vampyyrin kiinni luojaansa aiheuttaen mitä kummallisempia tuntemuksia. Ellen vakuuttui tunteidensa johtuvan ainoastaan yliluonnollisesta linkistä Danten viimeisempien kihlojen myötä, mikä sai tummaverikön pakkaamaan laukkunsa ja poistumaan ensimmäistä kertaa elämässään Yhdysvalloista Euroopan puolelle ilman tukiverkostoa. Uusi vuosituhat tarjosi nuorelle vampyyrille sekä uuden, sydämen särkevän romanssin, että yliopistossa syttyneen ystävyyden, minkä ansiosta Ellen löysi suunnan alkavalle työuralle muotimaailman parissa.



Jo lapsena Elleniä kuvailtiin kiltiksi, kaikki huomioivaksi ja rauhalliseksi tytöksi, joka ei koskaan ajautunut ongelmiin tahattomasti saatikka tahallisesti. Harvassa olivat olleet ne päivät, kun koulun käytävillä vastaantulijat eivät nähneet hymyä tummapiirteisen tytön huulilla. Ikätovereidensa keskuudessa Ellen oli suosittu ja ystävien ympäröimä siihen hetkeen asti, kunnes vanhempiensa kuoleman myötä Ellenin piti muuttaa tätinsä luokse Brooklyniin, jonne kukaan tytön ystävistä ei saanut vanhemmiltaan lupaa tulla vierailulle. Eikä Ellenillä ollut puolestaan rahaa matkustaa muutamaksi tunniksi ystäviensä luokse – tai niin ainakin tytön täti aina jankutti. Vanhempien menetys, uusi koulu tuntemattomine luokkatovereineen ja vastenmielisyyttään piilottelematon täti varmistivat sen, ettei Ellenin vakiomerkiksi muodostunut hymy päässyt uusilla kulmilla turhan usein paraatipaikalle sievillä kasvoilla. Myös tunteiden piilottelu asteli kuvioihin mukaan; Helen ei halunnut keskustella – omien sanojensa mukaan jaaritella turhanpäiväisistä asioista, minkä vuoksi vanhempien kuolema on jäänyt kunnolla käsittelemättä ja jäänyt myös kummittelemaan Ellenin elämään välillä suuremmassa ja välillä pienemmässä roolissa.

Niin tätinsä kuin entisen kihlattunsa kohdalla Ellen sai olla jatkuvan arvostelun kohteena, mikä luonnollisesti jätti jälkensä nuoreen naiseen. Ellen yritti molempien kohdalla toimia näiden odotusten mukaisesti ja välttyä ikäviltä kommenteilta toimimalla näiden tahdon mukaisesti. Jotkut olisivat voineet sanoa Ellenin olleen miellyttämishaluinen pelon vuoksi, mutta Ellen piti itseään ahkerana ja vastuullisena naisena, joka halusi osoittaa olevansa saamiensa kritiikkien yläpuolella. Miksi muuten hän oli opiskelun rinnalla tehnyt parhaimmillaan kolmea työtä, jotta oli pystynyt maksamaan osuutensa Helenin ylläpitämästä elämästä? Vai oliko hän maksanut Helenin elämän ylläpidosta? Henryn arvostelujen kohdalla Ellen oli työstänyt lauluääntään lähes päivittäin ja seurannut tarkkaan – liioitellun tarkkaan ruokavaliotaan; eihän kukaan halunnut Henryn mukaan katsella lihavaa laulajaa pyörimässä lavalla. Kiitosta Ellen ei ollut koskaan saanut kummaltakaan eikä hän ollut sitä vaatinutkaan.


Nuoren ja kokemattoman naisen sinisilmäisyys oli päässyt oikeuksiinsa, kun Ellen oli langennut Henryn yhtäkkiä alkaneeseen flirttailuun ja haavekuviin yhteisestä tulevaisuudesta lasten kera. Myöhemmin Ellen onkin miettinyt, oliko hän oikeasti rakastunut Henryyn vai oliko hän ollut vain rakastanut haavekuvissaan pyörinyttä rakkautta. Kuinka monet kerrat Ellen oli antanut Henryn kävellä ylitseen, myötäillyt miehen vastenmielisyyttä ja antanut tämän päättää kirjaimellisesti kaikesta. Omaa tahtoaan Ellen ei ollut pyrkinyt saada esille; olisihan se ollut täysin turhaa. Jazzityn muut työntekijät kuvailivatkin Elleniä liian kiltiksi, rauhalliseksi ja alistuvaiseksi naiseksi, jolla oli upea lauluääni, joka kuitenkin jäi ahneen ja omistushaluisen kihlatun jalkoihin.

Siinä missä Dante Acardo muutti Ellenin elämän yhdestä eliniästä ikuiseksi, tarjosi tämä muunnetulleen myös mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Toki vanhoista piirteistä ja tavoista oli vaikea päästää irti, mutta jo reilu vuosikymmen riitti tarjoamaan Ellenille uudenlaisen suunnan elämässä. Enää Ellenin ei tarvinnut miettiä tekojensa seurauksia; miten ne vaikuttivat muihin tai mitä niistä sanottaisiin. Danten tarjoama vapaus ei kuitenkaan tehnyt Ellenistä ylimielistä muuta maailmaa kohtaan, mutta tietty taakka oli pudonnut tummaverikön harteilta. Keveys oli löytänyt tiensä Ellenin maailmankuvaan vakavuuden rinnalle, ja vuosien varrella kyseiset piirteet ovat löytäneet täydellisyyttä hipovan tasapainon naisen luonteessa.

Vaikka Ellenin elämä ei ollut enää pelkkää suoriutumista ja selviytymistä päivästä seuraavaan, ei Ellen suhtautunut ikuisuuteen liian rennoin rantein. Laiskottelu ei missään nimessä kuulunut Ellenin vahvuuksiin ja enemmän kuin mielellään Ellen pyöri Danten ja Miran taustajoukoissa näiden perustaessa yhteistä firmaansa. Mikä tehtävä nuorelle vampyyrille annettiinkaan, suoriutui Ellen niistä kunnialla. Mielipidettään kysyttäessä Ellen saattoi kuitenkin antaa vähätteleviä tai ympäripyöreitä vastauksia; pieni pelko vääristä vastauksista eleli yhä tummaverikön mielen uumenissa. Ensimmäisenä ja merkittävänä spontaanisena tekona voidaan pitää Ellenin äkkinäistä päätöstä lähteä Eurooppaan ilman sen tarkempia suunnitelmia. Vaikka lähtö turvallisesta ympäristöstä pelotti, ei Ellen ole katunut päätöstään hetkeäkään. Huolimatta siitä, että hän oli oma-aloitteisesti pyörinyt Danten lähettyvillä kuluneet vuodet, oli täydellinen yksinelo ollut jo salaa kaivattua ja toivottua. Valtameri hänen ja luojansa välillä mahdollisti kirkkaan ja selkeän ajatuskulun; Ellenin oli mahdollista keskittyä muuhunkin kuin pelkkiin tunteisiinsa, joiden synnyn hän oli pistänyt täysin luojan ja muunnetun välisen suhteen syyksi.

Muutaman vuoden ajan Ellen antoi elämänsä virran vietäväksi ja spontaaniset päätökset johdattelivat aina kaupungista toiseen, kunnes Amerikan tyttö mieltyi niin kovin Pariisiin, että päätti jäädä opiskelemaan ranskan kielen ja aloittamaan yliopistossa opiskelut muodin parissa. Opiskelu ja sen rinnalla löydetty ystävä kasvattivat Ellenin itsevarmuutta monella saralla samanaikaisesti. Täysin varmana omista kasvaneesta varmuudestaan, Ellen uskaltautui heittäytyä uuden rakkauden vietäväksi, joka päättyessään sai itsensä romantikoksi luokitelleen Ellenin kyseenalaistamaan niin rakkauden kuin romantiikan olemassaolon. Ehkä sellaista löytyi vain kirjoista ja elokuvista.


Epäonnistunut rakkaus saikin Ellenin keskittymään opintojen päättämiseen ja yhteisen firman perustamiseen ystävänsä kanssa Ison-Britannian puolella. Vaikka naisen itsevarmuus olikin saanut kolhun, ei se näkynyt Ellenin toimissa saada firma pystyyn keinolla millä hyvänsä. Lukuisat neuvottelut ja kokoukset ovat muovanneet Ellenistä varsin kovatahtoisen ja päättäväisen naisen, joka on valmis neuvottelemaan niin kauan, kunnes molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Kuinka monesti Ellen onkin jo osoittanut kokouksissa miesten ajatukset naisten kyvyistä osallistua kokouksiin ja pärjätä niissä, vääriksi. Vaaditaankin paljon, että Ellen menettää hermonsa ja suuttuu, jolloin Ellen ei edes yritä säästellä tai kaunistella sanoissaan. Hän myös loukkaantuu helposti, mutta kiitos menneisyytensä ja karujen kokemustensa, Ellen pitää tuntemuksensa visusti itsellään. Anteeksianto tapahtuu puolestaan naurettavan helposti; Ellen ei edes tiedä millaista on olla pitkävihainen tai miten joku pystyy vihoittelemaan jollekin kovin pitkään.

Vampyyrina oleminen on korostanut Ellenin luonteenpiirteitä – jopa niitä, jotka ovat olleet vahvasti piilosilla Ellenin oltua vielä ihminen. Muutos teki Ellenistä rohkeamman kaikilla osa-alueilla antaen tummaverikölle uskoa itseensä ja kykyihinsä. Yliluonnollisena olentona eläminen onkin Ellenin mielestä enemmän siunaus kuin kirous, vaikkakin yönkulkijana olemisella on myös ikäviä puolia, joita Ellen ei kuitenkaan turhia murehdi kovinkaan usein. Hän on saanut kokea muutoksen kohti parempaa versiota itsestään ilman, että hän kokisi olevansa kuolemattomana ihmisten yläpuolella. Jos Ellenin pitäisi mainita jokin asia, mitä hän on jäänyt kaipaamaan kuolevaisten elämästä, vastaisi hän todennäköisesti kaipaavansa ihmisten luonnollisesti tapahtuvaa vanhenemista ja harmaita hapsuja.



Ensimmäiseksi huomion ehdottomasti varastavat suuret ja pyöreät silmät, joiden värimaailma liikuskelee vihreän ja ruskean eri sävyissä. Valotuksesta riippuen Ellenin silmistä taittuvat kuitenkin enemmän vihertävän metsän kirjaviin värityksiin kuin lämpimän ruskean värikirjoihin. Huomiota kiinnittäviä silmiä korostavat pitkät ja tuuheat sekä tummat ripset, joidenka näyttävyyttä Ellen lisää käyttämällä lähes päivittäin ripsiväriä, joka onkin naisen tärkein meikkausväline. Myös tummat ja tarkoin huolitellut kulmat edesauttavat vastaantulijaa huomioimaan hurmaavat silmät, joista heijastuvat sielunpeilin lailla Ellenin tunnekirjo aina aidosta ilosta maailmanlopuksi luokiteltavaan harmitukseen.

Poskipäiden pyöreys antavat omistajastaan nuoremman vaikutelman muiden kasvonpiirteiden ollessa varsin selkeälinjaiset – elleivät jopa teräväpiirteiset sivuprofiilista katsottuna. Teräväpiirteisyyttä säröttää myös sirolinjainen nenä, joka ei varasta katsojan katsetta osakseen. Silmien kanssa huomiosta saakin aika ajoin kilpailla täyteläiset huulet virheettömän amorinkaarensa kera, joita Ellen korostaa erisävyisillä huulipunilla. Koristaessaan Jazzityn esiintymislavaa, Ellen käytti lähes päivittäin kirkkaanpunaista huulipunaa, minkä vuoksi Ellen suosii nykyisin muita värejä huulillaan – vaikkei hän ole kokonaan hylännyt puhuttelevan punaista sävyä. Muutenkin Ellenin meikkaustyylit ja värimaailmat vaihtelevat suuresti, eikä tummaveriköllä ole mitään tiettyä suosikkisävyä tai -tyyliä. Meikin tulee kuitenkin sointua asukokonaisuuteen.

Tummia silmiä korostaa tummemmat – lähestulkoon pikimustat hiukset, jotka ovat kallisarvoista perintöä Ellenin äidiltä. Ainoa asia, joka Elleniä häiritsee muuten niin rakkaissa hiuksissaan on luonnonkiharoiden puute, joita isän geenit eivät olleet tyttärelle suoneet. Aina lapsuudesta pitkälle 90-luvulle saakka Ellen piti hiuksensa pitkinä, kunnes spontaaniset päätökset, jotka olivat johdattaneet hänet Euroopan puolelle, saivat Ellenin leikkauttamaan hiuksensa lyhyeksi, joiden pituus on vaihdellut viime vuodet polkkatukasta harteille asti ylettyviksi. Haluten karistaa menneiden pölyt harteiltaan, Ellen on aika ajoin myös leikitellyt väreillä aina omasta hiusväristään vaaleisiin raitoihin ruskean eri sävyjä testaillen.

Tummaverikön pituus on jäänyt kolme senttiä vaille pyöreästä 160 cm:stä, mikä on suuresti aikoinaan harmittanut Elleniä, joka joutui Jazzityssa aloitettuaan harjoittelemaan korkeilla koroilla liikkumisen. Ja vain ja ainoastaan sen vuoksi, että Henry oli sitä vaatinut; miehet halusivat kuulemma katsella pitkiä naisia lauleskelemassa mikrofoniin. Se, mikä oli miellyttänyt myös jopa Henryä, oli Ellenin siro vartalo, jota saattoi helposti joko korostaa tai peittää erilaisilla vaatteilla. Viimeiset vuodet ihmisenä ollessaan Ellenillä oli varsin tarkka ruokavalio, jonka oli laatinut kukapa muukaan kuin hänen kihlattunsa. Myös liikunta oli tärkeässä roolissa Ellenin vapaa-ajalla, mikä on ylläpitänyt naisen siroa vartaloa. Kaikki tämä vain sen vuoksi, että Ellen näytti hyvältä häntä katsomaan tulleiden ihmisten silmissä. Nykyisin Ellen liikkuu tasan sen verran kuin mitä itse haluaa ja liikuntamuodot vaihtelevat naisen mielialojen mukaisesti. Vaatetyyliltään Ellen kulkee virran mukana omalla pienellä twistillään. Jokaiseen tilaisuuteen löytyy omat vaatteet ja vaatteiden värikirjo vaihtelee niin mielialan kuin vuodenaikojen välillä.


Extrat
- C-tason vampyyrina ei omaa erityiskykyjä
- Jazzityssa tapahtuneen välikohtauksen myötä Ellen lopetti kokonaan laulamisen, kukaan ei ole kuullut Ellenin edes hyräilevän lempilaulujaan
- Ellen pitää erityisen paljon kukkasista, mitä värikkäämpiä, sitä parempi. Naisen asunnosta löytyykin aina vähintään yksi kukkakimppu
- Ellenillä on 5-vuotias cavalier, Molly
- Erittäin harvoin Ellen juo suoraan suonesta, suosii mieluiten veripakkauksia
- Pitää hienoista drinkeistä ja kokeilee mielellään aina uusia juomia ilman tarkoituksellista humalanhakua
- Taitaa jo hyvin ranskan kielen, opiskelun alla nyt puhtaasta mielenkiinnosta italian ja saksan kieli
- Ei omaa mielipiteitä Neuvostosta yrittäessään tarkoituksellisesti pysyä kaukana vampyyreja koskevasta politiikasta
- Yhdessä ystävänsä kanssa Ellen on perustanut firman, jonka toiminta pyörii nettikaupan ympärillä. Nettikaupassa myydään Ellenin ystävän suunnittelemia vaatteita, Ellenin ollessa vastuussa mallien stailaamisesta sekä nettikaupan pyörittämisestä. Molempien haaveissa on saada mainetta nettikaupalle ja mahdollisuuksien mukaan vaatteita myyntiin myös kivijalkakauppoihin.