We all cling to something, he said
to wrong things, she said

New Orleansissa vuosisatoja virrannut noituus ehti ajan saatossa nivoutua osaksi paikallista kulttuuria jopa ihmismaailmassa herättäen henkiin mitä jännittävimpiä tarinoita, joissa kai jokaisessa vähintään siemen totuudesta. Silti paikallisilta kysyttäessä Landryt eivät koskaan nousseet esiin kuin ehkä ohikiitäen tai sattumalta mainittuina kuin ikivanha noitasuku ei olisi ollut lainkaan tärkeä – eikä ehkä ollutkaan, ellei sattunut asuttamaan ranskalaista kaupunginosaa ja osannut erottaa jyviä akanoista. Suvun noituus tunnetaan paikallisessa yhteisössä hoodoona, hengellisenä ja maanläheisenä juurimagiana, joka perinteisestä noituudesta eroten nojaa voimakkaasti suulliseen perimätietoon ja oppiin sekä improvisaatioon, sillä kaikki tarvittava uskotaan löytyvän kehon sisältä ja olevan yksityistä, liian arvokasta paperille kirjoitettavaksi. Uskomus on vuosisatojen ajan kasvattanut itsenäisiä ja kekseliäitä hoodoonoitia, eikä Lida ole poikkeus omatessaan laajaa tietämystä niin yrteistä, parantamisesta ja suojausmagiasta, onhan hoodoon sydämessä aina pahan energian puhdistaminen, hoitaminen ja vääryyksien oikominen.

Suojausmagiassa ja parantamisessa erityislaatuisen taidokas isoäiti opetti nuoruusvuosien aikana lapsenlapselleen paljon kehon energiatasapainosta ja sen hoivaamisesta sekä erinäisiltä kirouksilta suojautumisesta, mutta Lida ei mittavasta potentiaalistaan huolimatta koskaan seurannut isoäitinsä jalanjäljissä pehmeämmälle polulle. Sen sijaan suojausloitsuista muotoutui maagin käsissä kuin itsestään herjauksia, parantavista rohdoista haavat mätiviksi muuttavia ja pahalta varjelevista pusseista kantajansa tavalla tai toisella kiroavia ja kostoa vaativia – ja aikanaan, kun nuoren noidan kyvyt puhkesivat todelliseen kukkaansa, johdattelivat uteliaisuus ja kokeilunhalu suoraan verimagian porteille. Nykyään verimagiaa voikin kutsua surutta Lidan ehdottomaksi erikoisalaksi ja pääasialliseksi magiaenergian lähteeksi, minkä vuoksi hän on lähes täysin kykenemätön harjoittamaan magiaansa ilman verta. Alussa noituuden harjoittaminen veren voimalla oli haasteellista ja hyvin kuluttavaa magian elävän luonteen vuoksi, mutta vuosikymmenten opettelu yhdistettynä aktiiviseen ja systemaattiseen käyttöön on vahvistanut naisen kestävyyttä ja hänen voimiensa väkevyyttä. Hoodoon perinteitä vaalien noita käyttää magiassaan veren lisäksi juuria, yrttejä, kynttilöitä, kristalleja ja metalleja, mutta myös eläviltä olennoilta saatuja aineksia, kuten luita ja hiuskiekuroita, ehkä hampaitakin, taitaen erityisesti erilaisten kirouspussien kokoamisen. Erinäiset suitsukkeet, hallusinaatioita aiheuttavat aineet ja miedot myrkyt kuuluvat yhtä lailla riitteihin, joissa ne palvelevat eräänlaisena hengellisenä väylänä maagin uskoessa niiden avaavan mieltä ja tekevän kohteesta alttiimman vaikutteille.

Kaikkein taidokkain Lida on ehdottomasti verimagiaa hyväksikäyttävissä sidosloitsuissa, joista vaikuttavin taidonnäyte lienee noitien Piirin hyväksi luotu ja ylläpidetty verivala, joka sitoo kaikki ryhmän jäsenet toisiinsa. Nainen on myös kykeneväinen sitomaan henkilöitä toistensa lisäksi elottomiin objekteihin ja tiloihin vain muutamalla pisaralla, luomaan rakkautta muistuttavaa hullaannusta ja pakkomielteistä riippuvuutta, jopa paikantamaan kokonaisia sukulinjoja, mikäli verta on tarpeeksi. Loitsujen luontoon vaikuttaa myös käytössä olevan veren laatu ja miten se on hankittu: vapaasti annettu veri on helpompaa hyödyntää ja kanavoida kuin väkisin tai varastamalla itselle anastettu, minkä vuoksi pyytäminen ja suorasukaisuus ovat Lidan valttikortit. Tästä huolimatta nainen kantaa alati oikean kätensä etusormessa yksinkertaista kultaista sormusta, jossa on pieni ja huomaamaton piikki, jonka avulla veren varastaminen pahaa-aavistamattomilta kohteilta on vaivatonta ja vahingoksi naamioitavissa, eikä ole tavatonta, että maagi käyttää sitä myös oman ihonsa rikkomiseen silloin, kun muuta lähdettä ei ole tarjolla. Siinä missä veri on väkevä ja voimallinen magiaenergian lähde, vaatii se myös suurempia uhrauksia käyttäjältään – ja vaikkei nainen ole vielä maksuaan täytenä joutunut suorittamaan, tiedostaa hän vääjäämättä tilille aikanaan joutuvansa, uhmaahan hän usein luonnon tasapainoa veren kautta uhrejaan manipuloimalla.

1980-luvun lopulla Lida yhdisti ensimmäistä kertaa kaiken isoäidiltä opitun ja itse uskaliaana kokeilemansa muodostamaan fyysisen ikääntymisen miltei pysäyttävän nuoruusloitsun, jonka pohjana toimii verimagiasta energiaa saava sidosloitsu, ja jonka Lida sitoi äidiltään perittyyn ja poikkeuksetta kaulassaan kantamaansa medaljonkiin. Väkevä loitsu hidastaa merkittävästi naisen ikääntymistä, muttei kuitenkaan estä sitä kokonaan, saati tee hänestä kuolematonta. Magia myös hiipuu käytön ja kuluvien vuosien mukana vaatien uusiutuvan riitin noin vuosikymmenen välein, ja jokainen uusinta taas vaatii uuden uhrauksen, johon nainen käyttää yleensä muilta saatua verta sitoen loitsunsa jonkun toisen elinvoimaan. Riitti riistää kohteelta energia ja nuoruutta ja siirtää kaiken sen noidalle aiheuttaen varkauden kohteeksi joutuneen terveydentilalle äkillisen ja yllättävän romahduksen, kun aiemmin elämänsä kunnossa ollut ihminen kehittää selittämättömän sydänvian tai muun vaikean sairauden. Loitsun merkittävin hinta Lidalle itselleen on luonnonlakien mukaisesti ollut hedelmällisyyden kuihtuminen, eikä haittavaikutus ole peruutettavissa, vaikka noita purkaisi loitsunsa pysyvästi.

Nainen oli myös paikalla 2000-luvun alussa Pariisissa, kun noitien Piiri otti ensimmäiset askeleensa, eikä hänen asemansa ole horjunut kuluneen vuosikymmenen aikana. Yhtenä alkuperäisenä johtohahmona Lida nauttii liikkeen perustajan luottamusta ja omaa vaikutusvaltaa salaseuran sisällä toimien värvääjien yhteyshenkilönä. Piirin alkutaipaleella sen ideologia oli varsin ylevää ja vallankumouksellista, vahvasti noitien asemaa ajavaa ja silti nimenomaan pehmeitä arvoja peräänkuuluttavaa, mutta vuosien saatossa aatteet syvenivät ja saivat paljon tummempia sävyjä, joihin noita havahtui itse todella vasta vuoden 2013 lopulla. Sisäiset ristiriidat ovat huomaamatta nostaneet päätään, mutta toistaiseksi Lida kokee silti vahvaa lojaliteettia Piiriä ja sen jäseniä kohtaan.

Your memory is a monster;
                you forget — it doesn't
                                    it keeps things from you,
                                    or hides things from you

Livia Alize syntyi tammikuun lopulla esikoiseksi oman aikansa kiellettyyn liittoon vuonna 1957 New Orleansissa, Louisianassa, kun Richard Smith repäisi itsensä irti perheensä valkoisesta oikeistoideologiasta rakastuttuaan Simone Landryyn, afroamerikkalaiseen naiseen. Pari oli piilotellut suhdettaan jo vuosia, eikä lapsi ollut osa suunnitelmaa, eihän ympäröivä maailma tuntunut armolliselta, saati tarpeeksi anteeksiantavalta rotuerottelun pitäessä kaupunkia tiukassa otteessaan vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin huolimatta maata ravisuttavista uudistuksista ja vapaamielisemmistä agendoista. Silti perheen perustaminen oli Simonen unelma, eikä nainen ollut pahoillaan saadessaan keinuttaa lastaan käsivarsillaan, ja viiden vuoden sisällä paria siunattiin vielä toisella tytöllä, Lizalla. Perhe sai suopeamman vastaanoton kiistanalaiselle elämäntyylilleen kaupungin mustalta alueelta, jossa Simone pyöritti hiussalonkia – ja Livian ensimmäisiä muistoja ovatkin hiusrullilla leikkien tuolien väleissä juostut päivät, joista muotoutui vuosien kuluessa opetustuokioita äidin halutessa mieluummin pitää lapsensa kotiopetuksessa varjellakseen näitä paheksuvilta katseilta ja herjauksilta. Noituudesta jo 1950-luvun alussa luopunut nainen ei koskaan kertonut jälkikasvulleen verenperimästä, jota nämä suonissaan kantoivat toivoessaan, että magia jättäisi armollisesti yhden sukupolven välistä eikä koskaan puhkeaisi kukkaan kummankaan kohdalla, ja siksi perheen arjessa vain hyvin satunnaisesti vieraileva Etta Landry maalautui lasten mieliin kaukaisena ja aavistuksen eriskummallisena hahmona: monien tuntemana ja arvostamana hoodoo-tätinä, joka auttoi yhteisöään paikallisen parantolan yrtteihin erikoistuneena parantajana. Hoodoomagia oli kulkeutunut suvussa äidiltä tyttärelle jo vuosisatoja, eikä omanarvontuntoinen nainen ollut hyvillään tyttären kieltäytyessä perinnöstä, vaikka suostuikin kaikesta huolimatta kunnioittamaan ainokaisensa toiveita – mutta vain siihen saakka, että lapsenlapset aikanaan heräisivät omaan noituuteensa. Eikä Etta joutunut odottamaan loputtomiin, vaikka toive toteutuikin aikanaan hopeareunuksena käsittämättömälle tragedialle.

Oli tammikuun seitsemännen päivän aamuyö vuosikymmenen vaihduttua juuri seuraavaan, kun Livia heräsi hiestä nihkeänä painajaiseen, jossa tumma hahmo verenhohtoisine silmineen tunkeutui asuntoon repien rikki taulut ja tapetit tuhoten kaiken maallisen lisäksi koko perheen, kunnes tummanpunainen veri valui pitkin portaita valuen valtoimenaan lattialankkujen väleihin. Uni tuntui liian todelliselta ollakseen pelkkä kolmetoistavuotiaan alitajunnan oikku, mutta se piti tytön hereillä ja kuljetti aina alakerran keittiöön saakka, eikä minuuttiakaan liian myöhään – yön tapahtumat ovat painuneet mieleen katkonaisina pätkinä, verenpunaisina ja kirkuvina lyhytfilmeinä väleissään pikimustaa loputtomuutta, eikä Livia kyennyt koskaan kuvailemaan kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa poliisien vihdoin saavuttua paikalle seuraavana päivänä auringon porottaessa jo keskipäivän korkeudessa. Eikä kukaan kai olisi lasta todesta ottanutkaan: tapaus työnnettiin katalogiin viharikoksena, jonkun paikallisen radikaalin silmittömänä veritekona, eivätkä murhat saaneet koskaan ansaitsemaansa tutkintaa kansion päätyessään liian nopeasti pölyttymään arkistoon selvittämättömänä henkirikoksena. Valtio olisi kai ollut valmis työntämään eloon jääneen lapsen systeemin armottomaan otteeseen, mutta Etta Landry ei antanut siihen mahdollisuutta saapuessaan noutamaan tyttärentytärtään poliisiasemalta ennen kuin kukaan ehti muuta edes ajatella, eikä nainen suinkaan aikaillut tentatessaan lapsenlapseltaan painajaisen yksityiskohdista ja kaikesta muusta kummalliseksi koetusta – ja niin koko maailma kiepsahti päälaelleen muutamassa vuorokaudessa, kun määrätietoinen isoäiti paljasti Simonen kaikki vuodet pitämän salaisuuden vetäen tietämättömyyden hunnun yhdellä ronskilla repäisyllä juuri orvoksi jääneen lapsen silmiltä.

Yliluonnollisuus oli vaikea konsepti ymmärtää ja luottaa, olihan tyttö kasvanut koko elämänsä kaikkea muuta kuin erityisenä, eikä mikään perheen arjessa ollut antanut olettaa muuta. Silmät kuitenkin uskoivat sen minkä näkivät, eikä isoäiti säästellyt sanojaan tai kykyjään opettaessaan, kertoessaan ja näyttäessään lapsenlapselleen kaiken tietämänsä ja osaamansa – päivät hiussalongissa vaihtuivat pitkittyviin tunteihin parantolassa Livian opetellessa Ettan opastuksella yrttejä ja rohtoja kuin Raamattua, olihan jo enemmän kuin selvää, että varttuvan tytön magia oli heräämässä ja puhkeamassa kukkaan. Erityisesti suojaus- ja sidosloitsuistaan paikallisessa noitayhteisössä tunnettu nainen koki tehtäväkseen koulia ainoasta jäljelle jääneestä verisukulaisestaan kaltaisensa ja vähintään yhtä taidokkaan parantajan, mutta jo vuoden sisällä oli selvää, ettei tyttö omannut samaa luontaista kyvykkyyttä alaan kuin isoäitinsä, eikä asiaa auttanut, että lapsi tuntui hylkivän saamiaan opetuksia. Livia oli kai aina ollut omapäinen ja itsenäinen, mutta kohdattu tragedia ja uusi elämä valoivat teiniin aivan uudenlaista uhmaa, joka sai uteliaan ja kapinallisen mielen kyseenalaistamaan kaiken näkemänsä ja kokemansa kaivatessaan omaa tietään sen sijaan, että olisi seurannut muiden jo kartoittamia polkuja – eikä asiaa auttanut syvälle juurtunut syyllisyys, jonka koettu trauma poltti kudoksiin tatuoinnin lailla, olisihan hänen kuulunut kuolla muiden mukana. Jos hän olisi herättänyt vanhempansa unesta havahduttuaan, olisiko kaikki voinut olla toisin? Jossittelu ja vellominen saivat Livian vajoamaan tuntemattomiin syvyyksiin, eivätkä kerran alkaneet painajaiset ottaneet loppuakseen heräävän magian voimistuessa ja voimistuessa, kunnes tuhannen ja yhden itsepäisen kokeilun kautta kävi lopulta selväksi, että tytön noituus sykki kiivaimmin kirouksille ja paljon tummanpuhuvammalle magialle kuin Etta olisi toivonut.

Vallitseva ilmapiiri muuttui vaihtuvien vuosikymmenten aikana sallivammaksi, eikä Livia arvuutellut valintojaan päättäessään hakea vuonna 1975 New Orleansin yliopistoon opiskelemaan kulttuuriantropologiaa omanlaisenaan kunnianosoituksena edesmenneelle perheelleen. Etta olisi toivonut lapsenlapsensa omistavan aikansa parantolalle ja paikallisen noitayhteisön auttamiselle, mutta jo varhaisaikuisuuteen saakka varttunut nuori nainen oli itsepintainen, eikä kuunnellut toiveita kaivatessaan omaa polkua – ja tilaa, jota kampuksen asuntola avokätisesti tarjosi. Uudenlainen vapaus ja etäisyys isoäitiin antoi Livialle mahdollisuuden harjoitella ja tutkia kykyjään oman moraalinsa nojalla ja vailla paheksuvaa silmäparia, ja juuri yliopistovuosien aikana nainen löysikin ensimmäisen kerran todellisen kutsumuksensa: verimagia oli alkuun pelkkä ohikiitävä ajatus, sattumalta kirjojen eltaantuneiden sivujen välistä silmiin pistänyt idea, ja jo ensimmäisinä kertoina se oli valuttaa käyttäjänsä voimat olemattomiin kontrolloimattomalla ja itsepäisellä sielullaan. Väkevä energia ja voima oli kuin addiktio, paljon juovuttavampaa kuin mikään kokeiltu päihde tai huume – ja kun se aikanaan paljastui isoäidille, ei reaktio ollut hyväksyvä, taistelihan verimagia kaikkia naisen opettamia ideologioita vastaan, eikä Etta ollut täysin tietämätön itselleen vieraamman ja epäluonnollisen noituuden piirteistä, jotka eivät noudattaneet niitä luonnon harmoniaa ja tasapainoa kunnioittavia suuntaviivoja, joita noita oli aina vannonut hoodoomaagina vaalivansa. Erimielisyydet äityivät aikanaan riidoiksi, joiden yllyttämänä Livia kavahti aina vain kauemmas ainoasta elossa olevasta sukulaisestaan saadakseen tilaisuuden upota syvemmälle suonissaan virtaavan magian väkeviin sokkeloihin, joille ei tuntunut olevan loppua mahdollisuuksien avautuessa edessä loputtomina ja houkuttelevina. Opinnoistaan valmistunut nainen sai ensimmäisen työnsä paikallisesta museosta nykäisten itsensä lopullisesti irti isoäitinsä otteesta, eikä kaksikko puhunut toisilleen ennen vuonna 1982 vietettyjä hautajaisia Efram Landryn, Ettan aviomiehen, kuoltua.

Menetyksen edessä tehty hetkellinen aselepo saattoi itsepäiset naiset takaisin yhteen, mutta erimielisyydet eivät koskaan kadonneet leimahtaessaan vain uudelleen ilmiriidaksi muutama vuosi myöhemmin Livian yritettyä ensimmäistä nuoruusloitsuaan. Huonosti päättyneen illan päätteeksi epämiellyttävältä hetken huumalta luvatta varastettu veri oli liian arvaamatonta ja määrältään vähäistä, ja vaikka loitsu epäonnistui, päätyi uhriksi valikoitunut mies vielä samana yönä sairaalaan yllättävän sydänkohtauksen saattelemana – eikä nuori maagi ollut pahoillaan, ei tuntenut lainkaan sääliä, vaikka Etta raivostui pahemmin kuin koskaan ennen kaksikon erotessa jälleen riitaisissa merkeissä, eikä sovinnolle jäänyt koskaan aikaa isoäidin luhistuttua yllättävän aivoverenvuodon seurauksena vain muutama viikko myöhemmin, eikä nainen enää tullut tajuihinsa, vaikka tyttärentytär istui päivät sairaalasängyn vieressä pitämässä kädestä ja silittämässä valkeita hiuksia korvan taa. Isoäidin menetys sinetöikin kohtalon lopullisesti, eihän New Orleansissa ollut enää mitään jäljellä: ei perhettä, ei tuttuja ja rakkaita, ei muuta kuin vaikeita ja kipeitä muistoja kiusaamassa kirvelevää katumusta rintalastan alle. Ei vaatinut paljon muuttaa kaikki perintönä vanhemmilta ja isoäidiltä saatu puhtaaksi rahaksi, myydä jäljelle jääneet asunnot ja tilat ja vain karata, kadota kokonaan merten taakse Ranskaan, Pariisiin, jossa nimensä Livia Landrysta Lida Langleyksi vaihtanut nainen toivoi saavansa aloittaa alusta vailla menneisyytensä taakkaa – eikö hän voisikin olla kuka tahansa, määrittää itse itsensä uudelleen ja uudelleen, ehkä loputtomiin? Yhdysvalloissa pieleen menneestä nuorennusloitsusta muotoutui 1980-luvun lopulla naisen ainoa päämäärä ja tarkoitus, eikä todellisten voimiensa mahtiin vihdoin herännyt noita nähnyt rajoja tai rajoitteita kokeillessaan kaikkea ja kaikkia, kunnes onnistui vihdoin sitomaan nuoruutensa äidiltään perimäänsä medaljonkiin jonkun pahaa-aavistamattoman ja merkityksettömän kuolevaisen kustannuksella vuoden 1989 syksyllä, ja luoja miten voittamattomalta olo hetken verran tuntuikaan, vaikka aikaansaatu loitsu ei ollutkaan vielä täydellinen jättäessään varaa huomaamattomalle ja hellävaraiselle ikääntymiselle.

Rahaksi muutettu omaisuus sijoitettiin parhaan tietotaidon mukaan ja kiinnitettiin kahteen Pariisista etsittyyn asuntoon toisen valikoituessa omaksi uudeksi kodiksi ja toisen jäädessä alkuun tyhjilleen, kunnes kaupunkiin asettunut nainen onnistui keplottelemaan tiensä peremmälle paikallisten noitapiirien kiemuraisiin ja vapaamielisiin koukeroihin, eikä vaatinut edes vuotta ja Lida oli jo onnistunut upottamaan itsensä keskelle vapautusliikettä, joka operoi Pariisista käsin auttaessaan noitia ympäri Eurooppaa pakenemaan ja piiloutumaan niiltä, jotka tahtoivat maagit maan päältä olemattomiin lopullisesti pyyhkiä. Tyhjästä asunnosta muotoutuikin aikanaan väliaikainen piilopaikka, jonne karkuteille kiirehtineitä onnettomia ohjattiin liikkeen toimesta, ja ensimmäistä kertaa elämässään nuori noita tunsi olevansa merkityksellinen ja avuksi itseään suuremmalle aatteelle – aivan kuin hän olisi voinut muutamalla teolla pyyhkiä menneisyytensä olemattomiin, oikoa kaikki tekemänsä väärät valinnat ja painamaan jääneet virheet. Yliluonnollisen maailman yksityiskohdat ja suuremmat suuntaviivat alkoivat hiljalleen piirtyä tietämättömän noidan mieliin, mutta vaikka Lida kuuli tarinoita yön hämärässä metsästävien vampyyrien hirmuteoista, ei aihe tuntunut koskettavan turhan läheltä maalautuessaan ajatuksiin lähinnä kaukaisena tarinana ja jonkun muun tragediana, eikä nainen uhrannut liiaksi ajatuksia petojen tuntomerkkien opettelemiseen. Turvalliselta tuntuvan uuden elämän huumassa tielle sattui 1990-luvulla osumaan sattumanvarainen romanssi, kahden tuntemattoman välillä syttyvä äkillinen ja yllättävä leimahdus, joka vei noidan auttamattaan mukanaan pinnan alle hukuttaen niin mielen kuin sydämen hetkelliseen huumaan täynnä pitkiä öitä ja aamuhämärää lakanoihin kietoutuneiden kehojen hehkuvaa lämpöä, mikä aikanaan suli aavistuksesta ymmärrykseen, ettei mystinen mies ollutkaan ihminen – todellisuus iskeytyi vasten kasvoja karvaampana kuin sen olisi voinut kuvitella, eikä nainen voinut mitään sille, miten vuosikymmeniä vanhat muistot palasivat kirkkaina takaisin vainoamaan ajatuksia pakottaen noidan pakenemaan ja katoamaan, hylkäämään hetken verran rakkaudeksi kuvitellun suhteen kuin se olisi ollut merkityksetön.





Eikä noita jäänyt Pariisiin nuolemaan haavojaan ja vellomaan vanhojen traumojen karmiininpunaisissa arvissa syöksyessään sen sijaan syvemmälle Ranskassa alkunsa kai aikanaan saaneen liikkeen keskukseen päätyen lukuisten mutkien kautta Venäjälle, jossa maagien asema oli ollut onneton jo miltei kaksi vuosituhatta huolimatta maan järjettömästä koosta ja lukuisista rajoista. Vampyyrien Neuvosto alkoi vasta näinä vuosina painua varmemmin mieleen kaikkine valtaa pitävine perustajasukuineen, joista Antovit saivat suonissa virtaavan veren kuohumaan kaikkein kiivaimmin Lidan todistettua maahan loukkuun jääneiden noitien onnettomia oloja, perusteettomia vainoja ja silmitöntä väkivaltaa, jota paikalliset vampyyrit silmiään räpäyttämättä maageihin kohdistivat, mikäli sattuivat koskaan kiinni saamaan. Auttamisesta tuli entistä suurempi missio, päättymätön tunneli, jonka päässä välkähti toisinaan valoa naisen onnistuttua avittamaan lukuisia noitia länsirajan ylitse Valko-Venäjälle ja Latviaan, josta tiet veivät lukuisten välikäsien kautta Pariisiin, ja muutamassa vuodessa Lida löysi paikkansa tärkeänä osana suurempaa koneistoa, jonka rattaiden vääjäämätön pyörintä loi elämälle uudenlaiset raamit ja merkityksen – ainakin vuoteen 1996 saakka. Kiinni jääminen oli kai aina ollut vain ajan kysymys, mutta todellisuus oli monin verroin karumpi kuin voittamattomuuden harhaan tuudittautunut nainen oli osannut kuvitella rikollisjärjestö Crimsonin napattua Valko-Venäjän rajalle yrittäneen tusinapäisen joukon kiinni Moskovan ulkopuolella. Heikoimmat antoivat periksi jo kidutuksen ensimmäisten tuntien aikana paljastaen avuttomina Lidan yhteyshenkilökseen, vaan ei informaation luovuttaminen heitä pelastanut vampyyrien kuljettaessa noitia yksi kerrallaan enemmän tietävän naisen eteen pakottaen maagin katsomaan sivusta, miten jokainen avuton ja juuri tätä kohtaloa paeta yrittänyt kohtasi loppunsa mitä värikkäimmin tavoin – ja vain tuolille istutettu vanki saattoi sen kaiken lopettaa paljastamalla loputkin Venäjän rajojen sisällä operoivat rikostoverinsa, salakuljetusringin kriittiset sijainnit ja käytetyt pakoreitit. Mutta oliko muutaman noidan henki arvokkaampi kuin satojen muiden, joita vastarintaliike saattaisi tulevaisuudessa auttaa?

Tunnit muuttuivat päiviksi, ehkä viikoiksi, ei tunkkaiseen bunkkeriin teljetty nainen hahmottanut ajan kulua joutuessaan kuuntelemaan katsomaan haistamaan tuntemaan tuskan, jota jopa Ilya Antov saapui paikalle ihailemaan, eikä äärilleen venytetty psyyke lopulta enää kestänyt Lidan paljastaessa kolmen Venäjällä toimivan yhteyshenkilön nimet ja kaksi Moskovassa sijaitsevaa turvataloa vastineeksi omasta hengestään. Kaikki muut olivat jo kuolleet, muuttuneet elottomiksi kehoiksi seinänvierustoille ja peruuttamattomiksi kauhukuviksi mielen laidoille eikä jäljellä ollut enää ketään todistamassa petturuutta, itsekästä ja epätoivoista valintaa roikkua kiinni omassa hengessä muiden kustannuksella – ja niin maagi sullottiin auton takakonttiin ja hylättiin muutama tunti myöhemmin lähelle Ukrainan rajaa, josta niin henkisesti kuin fyysisesti rikottu olento löysi aikanaan tiensä Euroopan halki aina Pariisiin saakka. Kaiken koetun ja omien valintojen todellisuus iskeytyi päin kasvoja vasta paljon myöhemmin saaden Lidan eristäytymään paikallisesta noitayhteisöstä, jonka aktiivinen osa oli aiemmin ollut, eihän syyllisyyttä poteva pystynyt enää katsomaan kaltaisiaan silmiin upotessaan jälleen takaisin katumuksen, itsesyytösten ja -säälin loputtomaan spiraaliin vanhojen traumojen kuohuessa pintaan uusien seuraksi. Mieltä söi sisältä myös toisenlainen ajatus: entä jos Simone oli ollut oikeassa luovuttuaan noituudestaan ja halutessaan elää elämänsä kuin kuka tahansa tavallinen kuolevainen? Houkutus kasvoi yksinäisyyden keskellä, mutta maagi ei ollut koskaan tarpeeksi vahva tekemään päätöstä aivan uudenlaisen kuolemanpelon asetuttua luihin ja ytimiin. Ja jos Lida olikin kuvitellut osuneensa jo omaan kivipohjaansa, oli nainen väärässä – vuosi 1998 toi mukanaan parisuhteen, jonka olisi kuulunut olla lempeä ja hoivaava, silottaa kaikki arvet, sielun terävät reunat ja sydämen syvät viillot, mutta muotoutuikin maanpäälliseksi helvetiksi miltei periksi antaneen naisen alistuessa henkisen ja fyysisen väkivallan edessä kyvyttömänä puolustamaan itseään, saati lähtemään, kun osa sisimmästä ajatteli ansaitsevansa jokaisen lyönnin, uhkauksen ja armottoman sanan.

Vasta uuden vuosituhannen vaihde sai ravisteltua Lidan hereille itsesäälin kierteestä ja lamaannuksesta, kun nainen tutustui muutaman sattumanvaraisen mutkan kautta Pariisilaiseen maagiin, Marc Durandiin, joka houkutteli maanrakoon taotun noidan mukanaan takaisin kaupungin liberaalimpiin piireihin ja lopulta pinnan alle, jossa neljän hengen ryhmä oli jo muutaman kuukauden verran kokoontunut puimaan yhteisiä ajatuksiaan yliluonnollisen maailman käänteistä, vampyyrien ylivallasta ja magian tulevaisuudesta. Alkuun tapaamiset tapahtuivat klubeilla, kadunvarsien kahviloissa ja pubeissa, kunnes siirtyivät hiljalleen yksityisiin asuntoihin ja suljettuihin takahuoneisiin ääneen lausuttujen aatteiden alkaessa kaikua vallankumouksen hennoilla nuoteilla. Ryhmän kiistatta valovoimaisin ja karismaattisin maagi ei koskaan paljastanut muille todellista nimeään esiintyessään aliaksella Ace ja kannustaessaan muita tekemään samoin, eihän koskaan voinut olla liian varovainen, ei edes luotetussa seurassa, ja niin Lida muuttui Circeksi, eikä kukaan enää lausunut passiin kirjattua nimeä kuin ympäröivän ihmismaailman pakottamana. Acesta kuoriutui nopeasti koko ryhmän keskus, kaikkea yhdessä pitävä liima ja selvä johtohahmo, jonka idealistisista ajatuksista noitien Piiri lopulta muotoutui alkukantaiseen muotoonsa ryhmän jäsenten jakaessa valoisamman huomisen kaipuun lisäksi palavan inhon vampyyreja kohtaan, eikä vienyt kuin muutama vuosi ja salaseura oli kasvanut kolminkertaiseksi rauhanomaisten aatteiden saadessa samalla tummempia taustasävyjä, jotka saivat vuoden 2003 syksyllä kaksi viidestä perustajasta kääntämään liikkeelle selkänsä. Petturuus tiivisti jäljelle jääneiden rivejä entisestään yllyttäen kolmikkoa rakentamaan salaseuralle selkeämmät suuntaviivat ja agendan, kiihdyttämään rekrytointia, levittämään huhuja ja ojentamaan auttava kättä Pariisissa jo vuosikymmeniä toimineelle noitien salakuljetusringille, joka seuraavien vuosien saatossa sulautui osittain osaksi Piiriä. Samalla johtohahmot asettuivat entistä selkeämpiin asemiinsa Acen toimiessa liikkeen kasvona ja viimeistä päätäntävaltaa pitävänä perustajana Marcin keskittyessä pyörittämään sisäisiä asioita siinä missä Lida otti vastuulleen värväyksen kehitellen vuoden 2004 aikana verimagiaa käyttävän sidosloitsun, jolla kaikki mukaan pyrkivät saatiin nidottua tiiviisti yhteen ymmärtämättä ehkä aivan itsekään, kuinka peruuttamattomasti se muutti koko salaseuran dynamiikkaa ja valoi vankemman perustan kaikelle tulevalle.

Ihmismaailman arjessaan Louvressa työskennellyt maagi hylkäsi paikkansa vuoden 2005 keväällä kaivatessaan elämälleen uutta suuntaa, joka löytyi lopulta kirjailijan uran muodossa, ja samalla myös Pariisi vaihtui Lontooseen, kun matkustelua vaativa toimenkuva Piirin hyväksi ei enää sitonut naista Ranskaan. Ensimmäinen synkkä fantasiaromaani ilmestyi seuraavan vuoden joulukuussa ja ponnahti odottamatta verrattain menestyksekkääksi esikoisteokseksi suoriutuen paremmin kuin Lida oli osannut kuvitella poikiessaan maagille niin nimeä kuin vaurautta, josta suurin osa ohjattiin sen enempää ajattelematta suoraan vakaasti kasvavan salaseuran käyttöön. Romaani sai jatko-osansa vasta vuoden 2009 kesällä sen osoittautuessa edeltäjäänsä suositummaksi naisen päätyessä matkustamaan ympäri Keski-Eurooppaa mainostaessaan teostaan hoitaen samalla velvoitteitaan Piirin värväysvastaavana ja riittien suorittajana. Lojaliteetti salaseuraa kohtaan ei koskaan kokenut notkahdusta, vaikka liikkeen aatteet muuttuivat kuluvien vuosien aikana aina vain radikaalimpaan suuntaan Acen siirtyessä hitaasti, mutta varmasti puhumaan noitien vapauden ja yhdenvertaisuuden sijaan siitä, miten vampyyrit olivat koko maailmaa otteessaan pitävä syöpä, jonka puhdistaminen ja nujertaminen oli aina ollut pyhä kutsumus, jonka maagit olivat vain vuosisatojen saatossa unohtaneet antauduttuaan houkutuksille ja unohdettuaan oman mahtinsa. Todellinen käännekohta saavutettiin kuitenkin vasta vuonna 2011, kun Piirin kolmas johtohahmo Marc Durand sai tarpeekseen uudesta kyseenalaisesta suunnasta – vaan ei yhtä johtajista voinut niin vain päästää lähtemään, ei antaa tälle mahdollisuutta kääntää selkäänsä satapäisen yleisön edessä. Niinpä mies muutettiin marttyyriksi palvelemaan kultiksi muovautuneen salaseuran tarpeita: ajatus oli ehkä Acen, mutta Lida likasi sormensa aivan yhtä varmasti vereen auttaessaan liikkeen perustajaa juonittelemaan murhan, jonka neuvonantajaksi noussut Mabel Boucher toteutti kolmikon naamioidessa tapahtumat tragediaksi, vampyyrien aiheuttamaksi silmittömäksi veriteoksi, jonka ainoa tarkoitus oli valaa Piirin jäseniin uutta taistelutahtoa ja aina vain syvempää vihaa ja inhoa yön petoja kohtaan.

Kaksi johtajaa ei ollut riittävä määrä kolmen tuntuessa miltei symboliselta, ja siksi Marcin saappaisiin kohotettiin liikkeen sisällä itsensä todistanut ja hyödylliseksi osoittautunut Anahita Salomon-Attar: nainen oli pehmeä ja helposti lähestyttävä toisin kuin kovakuorisempi Lida, ja istui karismaattisen Acen jatkeeksi täydelliseksi tasapainottavaksi tekijäksi. Ja niin Piiri jatkoi entistä vahvempana ja vihamielisempänä uusien rivijäsenten värväyksen kiihtyessä entisestään samalla, kun salaseuran toiminta muotoutui tiiviimmäksi, organisoidummaksi ja armottomammaksi kulminoituen vuoden 2013 uutena vuotena Yorkissa suoritettuun riittiin, joka oli liikkeen ensimmäinen suuri ja merkittävä saavutus, joka aiheutti kauaskantoisia ongelmia ja seurauksia koko yliluonnolliselle yhteisölle mahdollistettuaan muutosprosessin minkä tahansa vampyyrin puremasta.

    sometimes you can
    only feel something
                                by its absence
                                        by the empty spaces
                                        it leaves behind

Kaupungin kiireisillä kaduilla eteen sattuva siluetti harvoin kutsuu tuntemattomia luokseen kerätessään lähinnä kaukaa epävarmuudella maustettuja vilkaisuja, toisinaan pitkittyviä tuijotuksiakin – pelkän ensivaikutelman perusteella mieliin piirtyy usein kuva kylmäkiskoisesta, viileästä ja tavoittamattomasta olennosta, jonka vierelle jätetään tyhjä paikka julksisissa kulkuneuvoissa, eikä Lida aina välitä rikkoa oletuksia nauttiessaan rauhastaan. Miljöö näyttelee lopulta huomattavan merkittävää roolia siinä, miten nainen milloinkin muille näyttäytyy, mutta pääpiirteet pysyvät samoina: olemus on rauhallinen ja hallittu, itsevarmalla tavalla rento ja tyyni, maagin osatessa ottaa tilan kuin tilan haltuunsa niin halutessaan. Eleistä harvoin välittyy epäröintiä luontevan, joskin kontrolloidun itseilmaisun huokuessa uskoa ja varmuutta kuin nainen tietäisi aina tarkalleen minne on matkalla ja kuinka saavuttaa määränpäänsä. Mielikuva jähmeästä kylmyydestä ratkeaa aina viimeistään noidan avatessa suunsa: tummat, mutta lempeät nuotit sotivat kaikkea kuviteltua vastaan nakertaen oletuksilta pohjaa, jota hyvät puheenlahjat, selvä artikulaatio ja tarkat sanavalinnat vielä entisestään murentavat. Lida on tottunut esiintymään ja soluttautumaan uusiin ympäristöihin ventovieraiden keskelle, ja vaikkei maagi spottivalossa seisomista palavasti rakastakaan, käyttää hän arkailematta tielle osuvat tilaisuudet solmia suhteita mistä niitä ikinä löytääkään. Naisesta onkin yllättävän helppo pitää, mikäli pääsee kurkistamaan hiotun ja etäisen kuoren toiselle puolen pehmeämmäksi muuttuvan ja silti itsevarman elehdinnän tuntuessa aidolta niin kuin ehdoton läsnäolokin, kun pohjattoman tumma katse ei suostu huomiotaan toisaalle kääntämään kerran kohteen löydettyään.

Persoonan ehdottomana kivijalkana toimii väkevä määrätietoisuus, joka on kiidättänyt naista vuosikymmenten lävitse, eikä periksiantamaton ja sisukas sielu ole koskaan osannut niellä tappioitaan ollessaan miltei pakkomielteisen pitkäjänteinen jotain todella halutessaan. Aikaansaava maagi lähestyy eteen osuvia ongelmia ja esteitä ensisijaisesti ratkaisukeskeisesti setvien umpisolmuja sormet veressä, kunnes langat vihdoin suoristuvat – tai katkeavat armottomassa käsittelyssä, hyvittäähän lopputulos aina käytetyt keinot. Osittain tästä syystä Lida on lohduttajana karkea ja suora kuunnellessaan itselleen läheisten murheita ja tuntiessaan miltei pakottavaa tarvetta auttaa fyysisin teoin ja ohjein pelkän emotionaalisen tuen sijaan hiljaa pysymisen ollessa lähes mahdotonta. Intensiivinen nainen on myös vaativa niin itseään kuin ympärillään olevia kohtaan, eikä mikään saa suonissa sykkivää verta kuohumaan yhtä kiivaasti kuin tunne, etteivät muut jaa samoja moraaleja ja yhtä palavaa intohimoa täydellisyyteen, jonka jatkuva tavoittelu itselleen tärkeiden asioiden yhteydessä tekee Lidasta toisinaan kykenemättömän rentoutumaan pysähtymisen tuntuessa mahdottomuudelta. Kiireestä onkin muotoutunut omanlaisensa pakokeino, jota nainen käyttää kaikissa saamissaan tilaisuuksissa upottaessaan itsensä mieluummin moniin yhtäaikaisiin projekteihin sen sijaan, että hidastaisi tahtiaan ja antaisi ajatustensa vaeltaa muistelemaan menneisyyden tummanpuhuvia aaveita, jotka väijyvät alati mielen perällä. Luonteen kriittisyys kohdistuu ankarimmin aina kantajaansa itseensä, vaikka maagi omaakin vahvoja ja periksiantamattomia mielipiteitä ja näkemyksiä pelkäämättä sanoittaa niitä ääneen – joskaan ei aina täysin suoraan, onhan Lida oppinut vuosien saatossa ujuttamaan terävimpiä mietteitään sanojen katveeseen varmistaakseen, että tulee todella kuulluksi silloinkin, kun vastapuoli ei jaa samoja aatteita.

Rehellisyyttä maagi arvostaa silloinkin, kun se aiheuttaa paperiviiltoja terävyydellään halutessaan mieluummin kuulla totuuden valkeiden valheiden sijaan, eikä yksityiskohtien turha pehmittely suinkaan saa hyväksyvää vastaanottoa – naisen arvostus onkin helppo saavuttaa suoruudella jopa tilanteissa, joissa muuta yhteistä jalansijaa ei löydy. Kirkaskatseinen valehtelu ei ehkä istu persoonaan, mutta se ei suinkaan tarkoita, että Lida jakaisi kaikki mieltään ja sydäntään piinaavat ajatukset osatessaan oikeuttaa itselleen salaisuuksien pitämisen ajatellessaan säilövänsä totuuksia muita suojellakseen, ja nainen onkin varsin taidokas kiertämään selkärangalleen taottuja moraalikoodeja pitäessään suurempaa kuvaa tärkeämpänä kuin yksittäisiä yksityiskohtia. Oman magian sydämessä sykkii isoäidiltä opittujen hoodoon periaatteiden mukaisesti tasapaino, koko maailmaa otteessaan pitävä symmetria, jota kohti nainen uskoo universumin aina tavalla tai toisella hakeutuvan – ja jostain syystä vuosien varrella mieli on onnistunut vakuuttamaan itselleen, että omat sormet ovat aivan yhtä kyvykkäitä jakamaan oikeutta vääryyksille kuin itse maailmankaikkeus. Suonissa virtaakin tietty kostonhalu, jota maagi ei sellaiseksi tunnista ajatellessaan aina korkeampia päämääriä ja jalompia syitä henkilökohtaisten kaunojen sijaan, eikä itsepäiselle ja määrätietoiselle sielulle ole helppoa päästää katkeruuksista, häpeästä ja kaunoista irti silloinkaan, kun tunteet eivät ole omia.

Kaiken itsevarmuuden ja pettämättömältä tuntuvan aatteellisuuden alla nainen on ennen kaikkea omien traumojensa orja; koetut menetykset ja tragediat ovat saaneet alkujaan pehmeän pinnan kovettumaan kuoreksi, jonka nurjalle puolelle Lida ei haluaisi päästää enää ketään, eihän yksikään lähelle päässyt ole elossa säilynyt tarinaansa kertoakseen. Kädenmitan säilyttäminen ihmissuhteissa ei kuitenkaan aina ole niin yksiselitteistä, sillä pohjimmiltaan harmoniaa ja yhteyttä janoava sisin kiintyy helpommin kuin haluaisi myöntää taipumuksen aiheuttaessa ristiriitoja, kun suojelu- ja auttamishalu ajavat naisen toistuvasti kyseenalaisiin päätöksiin ja tekoihin. Siinä missä noita kokee itse olevansa viileä ja karu, ei sydän ole samaa mieltä sykkiessään lempeyttä ja voimakasta empatiakykyä erityisesti niitä kohtaan, joiden kokee tulleen kaltoinkohdelluiksi – eikä liene yllätys, että kohdattu haavoittuvuus on sudenkuopista syvin maagin kompastuessa toistuvasti oman auttamishalunsa ansalankaan. Kerran aloilleen asettunutta kiintymystä on vaikeaa saada rapistumaan, eikä ole olemassa paljonkaan sellaista, mikä saisi Lidan kavahtamaan, oli kyse sitten ihmisten tai ympäröivän maailman karuudesta naisen ollessa kiihkeän lojaali niille, joista välittää. Vastuuntuntoisuus ei myöskään anna periksiantamattomalle persoonalle oikeutta kääntää selkäänsä kuin syvälle uppoavan ja verisen petturuuden edessä, ja kun luottamus kerran särkyy, ei sitä enää takaisin saa, eihän kerran rypistynyttä paperia enää pysty suoraksi silittämään.

Tutussa ja luotetussa seurassa usein tosikoksi ja liian vakavaksi tuntemattomampien toimesta kuvailtu maagi on yllättävän nauravainen ja huumorintajuinen nauttiessaan piikittelystä ja sanallisista mittelöistä, joissa terävä – joskin usein pidättyvä – kieli pääsee loistamaan, eikä sovi myöskään unohtaa kiivaasta temperamenttia ja palavaa intohimoa, jotka tekevät naisesta intensiivisen kohdattavan. Toisin kuin saattaisi kuvitella, ei Lida myöskään kammoksu omaa ajoittain pintaan kohoavaa herkkyyttään vaaliessaan tunteitaan, olivat ne sitten millaisia tahansa, eikä hän pidä pehmeyttä luonteen vikana ihaillessaan niitä, jotka eivät ole antaneet maailman nujertaa tai kovettaa itseään. Piirin johtohahmoksi kohoamisessa on myös oma ironiansa, eihän Lida halunnut aiemmassa elämässään tehdä muuta kuin etsiä omat polkunsa vapaana rajoitteista ja tuomitsevilta katseilta, kun nykyään vain hyvin harva teko jää vaille ihmetteleviä silmäpareja. Eikä ole tavatonta kuulla naisen vakuuttavan, ettei ole koskaan kaivannut valtaa, saati asemaa mielen kai todella uskoessa tavut, vaikka kontrollista tyydytystä saava persoona nauttii mahdollisuudesta toteuttaa omia visioitaan ja jakaa oikeutta, jonka uskoo velvollisuudekseen. Eteenpäin maagia ajaa väkevä aatteellisuus ja halu parantaa maailmaa, luoda tulevaisuus, jossa harmonia ei enää ole pelkkä dystopinen harhakuvitelma, eikä naiselle ole koskaan tuottanut vaikeuksia liata sormiaan tai kokeilla jotain ennenkuulumatonta ja kiistanalaista. Elämän synkät kääntöpuolet, pimeät ja karut halkeamat ja raadollisuus eivät saa itsevarmaa ja vakaasti uskovaa noitaa värähtämään, eikä hän pelkää epäonnistua tietäessään kykenevänsä nousemaan uudelleen – onhan niin käynyt ennenkin.

                                  There’s only one thing I want,
            don’t make me say it, just get me bandages,
I’m bleeding

Siron ja linnunluisen siluetin saattaisi kuvitella katoavan väenpaljouteen iltapäivän ruuhkaannuttamien katujen sykkeessä, vaan ei nainen ole koskaan ollut helposti ohitettava, saati unohdettavissa hehkuessaan läsnäoloa ja luontevaa elinvoimaa missä ikinä kulkeekaan. Vain 156 senttimetriin kohoavien ja pienten raamien kulmikkuutta korostavat muuhun kehoon nähden leveä hartialinja ja terävät olkapäät, aistikkaana kaartuva kaula ja ihon alta esiin puskevien solisluiden ääriviivat muun vartalon noudattaessa suorien linjojen ja selkeinä erottuvien kulmien laatimaa teemaa. Edes varttuessaan naista ei koskaan häirinnyt se, miten lantio ei kaartunut kauniin pehmeänä eivätkä pienet rinnat vetäneet katseita puoleensa niin kuin olisi ehkä kuulunut, mikäli oman äidin miltei romanttisen täyteläisiin piirteisiin itseään vertasi ja kuvitteli niistä jotain perineensä – ja isäänsä Lida kai aina enemmän tulikin hyväksyessään ja syleillessään vartalonsa maskuliinisiksi kuvailtavia yksityiskohtia. Etnisen taustan mukaisesti tummempi iho on suurimmaksi osin virheetön lukuun ottamatta eteenkin kasvoja ja käsiä koristavia pigmenttivirheitä, hentoja pisamia, ja leuan vasemmalla puolella erottuvaa luomea. Timantinmuotoisten kasvojen miltei karulla tavalla terävä luusto on poikkeuksellisen väkevä erityisesti leukapielillä ja poskipäiden korkeilla kohoumilla puhumattakaan tuuheista ja tummista kulmista, jotka jättävät kissamaisesti kapenevat syvän tummanruskeat silmät alleen, eikä Lida juuri tarvitse hienovaraista ripausta enempää meikkiä piirteitään vahvistamaan keskittyessään lähinnä korostamaan silmien kapeutta tummalla kajaalilla ja pientä, mutta täyteläistä suuta usein räikeälläkin punalla. Katseen vangitsevia piirteitä reunustavat ristiselän notkolle saakka yltävät pikimustat hiukset, jotka ovat vuosien saatossa eläneet omaa elämäänsä nähden kaiken leteistä rastoihin ja nykyiseen suoristuspermanenttiin.

Muuttuneiden vuosikymmenten läpi eläneenä ja silti nuorena pysyneen noidan henkilökohtaisessa tyylissä voi usein nähdä vivahteita menneiltä ajoilta, eikä nainen arastele yhdistellä eri tyylejä toisiinsa nauttiessaan vaatteista itseilmaisun muotona. Useimmiten kapeaa ja siroa siluettia peittävät aavistuksen liian suuret kudelmat, pehmeät ja väljät kankaat, toisinaan räikeätkin värit yhdistettyinä mustaan ja valkoiseen, eikä Lida arastele paljastaa kehonsa kaaria tai auringonsuutelemaa ihoaan. Vaikka noidan henkilökohtaista tyyliä voisi arkailematta kuvailla rennoksi ja välittömäksi, ei ole lainkaan tavatonta kohdata täysin päinvastaista elämystä asennetta ja uhkarohkeutta huokuvien mekkojen ja koreampien asukokonaisuuksien muodossa, ja maagi tuntuukin tietävän aina oikean tavan esitellä itseään ja fyysisiä avujaan oli tilanne mikä tahansa. Tietty sulavuus huokuu lähes poikkeuksetta itseään arkailematta kantavasta olemuksesta, joka tuntuu ääneti huutavan haluaan tulla nähdyksi silti kaiken negatiivisen huomion torjuen – aivan kuin omituisella tavalla herkkiä ja samalla anteeksiantamattoman kovia ääriviivoja ympäröisi käsittämätön vaivattomuuden aura. Varakkuus ei välttämättä hohka asukokonaisuuksista itsestään, vaan käytetyistä kankaista ja materiaaleista, ehkä ranteessa kimmeltävästä kultakorustakin, asujen tuntuessa ja näyttäessä katalogien sivuilta revityiltä. Ihon koristeeksi on vuosikymmenten aikana ehtinyt ikuistua varsin mittava määrä erinäisiä ja erikokoisia tatuointeja, joilla jokaisella on oma merkityksensä, vaikka Lida usein kieltäytyy yhtäkään auki selittämästä. Suurin osa merkinnöistä löytyy selästä, olka- ja käsivarsista, käsistä ja sormista ja kokonaisuudessaan niitä lienee jo vähintään viisikymmentä uusien ilmestyessä edellisten seuraksi tasaiseen tahtiin. Musteen lisäksi vasemman ranteen sisäsyrjältä löytyy punertava kuunsirppi, Piirin verivalan merkki, jota nainen selitti pitkään syntymämerkiksi sen vahingossa huomaaville ja liikaa uteleville, kunnes kyllästyneenä tatuoi sen seuraksi käärmeen saattaakseen kuitata merkin osaksi teosta. Myös lävistykset ovat oma osansa kehoa kirjoen molempia korvanlehtiä ja nenää septum-korun vaihtuessa hopeasta kultaan mielen mukaan ja sopiakseen kehon kaaria koristamaan valittuun asuun. Hajuvedet ovat aina olleet maagin mieleen, ja useimmiten iholle sipaistaan hedelmäisiä tuoksuja ripauksella tummempaa aromia, kuten jasmiinia, appelsiininkukkaa ja täyteläistä setriä.

Elekieli ja sanaton itseilmaisu ovat aina olleet Lidan vahvuuksia maagin kyetessä välittämään ajatuksia ja tunnetiloja ympärillään oleville vaivattomasti pelkällä kehonkielellään, joka on selkeydestään huolimatta usein vähäeleistä ja minimalistista huoliteltujen kulmien kaartuessa ja silmien tarkkaavaisen pilkkeen muuttuessa pistäväksi puhumattakaan hymystä, joka tuntuu valaisevan lämmöllään kasvot ja koko ympäröivän tilan kaivertaessaan poskille hymykuopat ja saadessa luonnostaan ylöspäin kaartuvat suupielet notkistumaan entisestään. Kaikesta tästä huolimatta noitaa harvoin kuvaillaan helposti lähestyttäväksi, onhan naisen perusilme miltei viileä kaikessa ilmeettömyydessään huomaamattomien ja vakaiden liikkeiden luodessa kuvaa itsevarmasta persoonasta, joka ei pelkää ilmaista mielipidettään. Eleganssi on osaltaan synnynnäistä, osaltaan opeteltua, onhan maagilla ollut vuosikymmeniä aikaa opetella kehonsa hallintaa ja kuinka kantaa itsensä ja kapeat raaminsa; pienen ja siron siluetin ympärillä leijuukin usein miltei eteerinen aura täynnä raukeutta ja rauhaa, jonka tyyntä pintaa valppaus ja toisinaan teräviksi yltyvät elkeet rikkovat. Fyysinen koskemattomuus on maagille tärkeää ja siksi tämä kunnioittaa myös muiden tilaa unohtaen liialliset kontaktit, elleivät ne palvele suurempaa tarkoitusta tai toimi hienovaraisen manipulaation tukena – eikä ylläpidetty etäisyys muihin ole aina pelkästään fyysinen, onhan Lida taidokas salaamaan ajatuksensa ja agendansa niin, etteivät ne koskaan heijastu sielunpeileistä tai eleistä ilman, että nainen niin toivoo.

                    what did I expect?
                to leave a hemorrhage
of violets wherever I walked?

Hahmo luotu 08/2024   /   Kasvojaan lainaa Zoë Kravitz   /   tekstit Maerin käsialaa