NOMEN EST OMEN

Vanhimman lapsen menehdyttyä muutamaa vuotta aiemmin, antoivat Dyril ja Sofia Antov seuraavalle lapselleen kaksijakoisen nimen: pyhimykseksi ja kaiken aluksi jo muissa maailmoissa ristityn Marian, sekä silloin lähinnä miespuolisten käytössä olevan Nikitan, joka voittoon viittasi – voitoksi traagisen alun jälkeen, kenties. Koska tyttären etunimi oli yleinen, kristillisyydestä piinaantuneen maailman toistaessa sitä väsymykseen asti, otti nuori vampyyritar vartuttuaan kutsumanimekseen jälkimmäisen. Harvoin kukaan perheenjäsenistäkään alkuperäisellä etunimellä puhuttelee, ellei siitä taipuvalla lempinimellä Masha. Lempinimiä naisella on ollut useita – Niki, Kita, Kiki – joskin niitä ovat saaneet käyttää lähinnä naisen luotetut.

Sukunimet ovat vaihdelleet avioliittojen myötä, mutta niiden päättyessä Nikita on palannut omaansa.

Neuvostolle tekemiään toimeksiantoja käsittelevässä kirjanpidossa Nikita esiintyy koodinimellä Eden, joskin näistä tehtävistä on hyvin vähän dokumentaatiota muutenkaan. Uskoa ei vaadita ymmärtämään nimikkeen raamatullista ironiaa – jos kerran nainen ei ollut tarpeeksi pyhä Mariaksi, voisi hän olla kaiken ihmiskunnan korruption ja synnin alkupaikka.

VOIMAT

Muiden kaltaistensa lailla on Nikita fyysisesti ihmiseen vertaamaton, ja on vuosisatojen varrella harjoittanut ketteryyttään entisestään erilaisten harrastusten myötä. Toisin kuin monilla, ei synnynnäinen erikoiskykynsä kuitenkaan ole aineellinen. Muutaman vuosikymmenen elämänsä alussa nainen jopa kuvitteli jonkin luonnon oikun häneltä sellaisen kieltäneen.

Vaeltaessaan eräänä iltana syrjäisiä niittyjä lapsuudenkotinsa läheisyydessä, jotakin mielensä harhailevasti säveltämää kappaletta hyräillen, ilmeni kuitenkin äänensä voima: pelloilla työskennellyt ihmisnuorukainen ilmaantui kuin tyhjästä, vajosi miltei saman tien nuoren vampyyrin eteen polvilleen, ja rukoili kuulla vielä säkeen laulua. Lopulta nuorukainen päätyi naisen ensimmäiseksi tapoksi – ja ainoaksi vahingolliseksi uhrikseen, tapahtuneen syynä vain vampyyrittaren vielä kesyttämätön verenhimo.

The song nobody knows ________________
because anyone who has heard it ________________
________________ is dead, and the others
can’t remember.

Perheen sekä muutaman muun luotetun ”seireenin lauluksi” nimeämä kyky on sittemmin hioutunut omanlaiseksi aseekseen, ja vaikka Nikita nauttiikin muiden harhaanjohtamisesta pelkän älynsä avulla, ei nainen häikäile käyttää kykyään mielenhallintaan. Äänensä on juovuttava, hypnoottinen: lauluna miltei vastustamaton, ja tietyissä sävyissään puheenakin kykenevä irrottamaan kuulijan todellisuudesta. Ihminen lankeaa sen huumaaviin sävyihin helposti, ja toinen vampyyri – ainakin moni nuorempi tai varomaton – tietyn ajan jälkeen. Ne, jotka lauluäänensä ovat kuulleet, harvemmin ovat siitä ruhjeitta selvinneet; jos se ei kohtaloksi ole käynyt, on moni joutunut heräämään veren peitossa, tai hämmentyneenä, aikaa menettäneenä. Kuvailemattomat soinnut, jotka hädin tuskin mitään kehosta irtautuvaa muistuttavat, hukuttavat kuulijansa hulluuden rajoille; toismaailmaiseen huumaan, jossa kieron todellisuuden juottaminen uhrille on helppoa. Äänensä saattelee uhrin helposti loukkuun, ja vaivattomasti voi aiheuttaa kuulijassaan myös itsetuhoisuuden halun, minkä vuoksi Nikita onkin kirjaimellisesti pitänyt kätensä puhtaina monesta aiheuttamastaan tuhosta.

Vaikka keinoja kohtalon edistämiseen löytyy monia, saa nainen tietynlaista nautintoa myös fyysisestä kamppailusta. Tutustuttuaan Neuvoston kautta Mazeen, on hän oppinut tuottamaan muille kärsimystä varsinkin tikarien ja puukkojen avulla. Pitkään miekkailua jo harrastaneena, tuntui käsin hyödynnettävien aseiden käyttöönotto luontaiselta. Vaikka ylpeytensä vuoksi Nikitan on vaikea sitä suureleisesti tunnustaa, on hän kuitenkin Mazelle velkaa osan lähikamppailutaidoistaan – olihan naisen kanssa kiereksiminen aina vähintään osittain taistelua.


MAINE JA “AJANVIETTEET”

Nikita Antova oli vampyyrimaailman seurapiireissä kohuttu nimi jo ennen kuin piirit modernissa merkityksessään muotonsa saivat. Myöhäisen keskiajan käänteessä eläneet saattavut hämärästi muistaa Antovin nuorimmaisiin kuuluvan naisen vaikuttavasta läsnäolosta, joka ei perheen nimissä liikkuessakaan tuntunut nöyrtyvän, sekä nopeasti tuhoutuneesta liitostaan toiseen vaikutusvaltaiseen jaloveriseen sukuun. Tämän jälkeen nainen kuitenkin katosi vuosikymmeniksi. Paluu vampyyriyhteiskunnan keskiöön tapahtui ensin hiljattain: pitkittyneen poissaolonsa aikana, joka muuttui täydellisestä katoamistempusta vain tietoiseksi maanpaoksi perheen viimein tavoitettua kauas lähteneen tyttären, naista näkyi seurapiireissä edelleen harvoin, eikä suvun maine pahemmin tavoittamattomuudesta kärsinyt, säilyttiväthän sen jäsenet kenties sitäkin suurempaa kunnioitusta juuri heitä ympäröivän mystiikan takia.

Lopullinen paluu kuolemattomien seurapiireihin tapahtui vasta Nikitan mentyä uusiin naimisiin 1600-luvun loppupuolella, jonka jälkeen naista nähtiin muutaman vuosisadan erityisesti Manner-Euroopan koreuksien keskellä. Valitulle joukolle ylemmistöä ja kuriositeettien tapaan keräiltyjä vastaantulijoita avautuivat myös ovet naisen moniin lukaaleihin, joissa järjestetyt seurapiiritilaisuudet profiloituivat huhuissa aina ekstaasin kaltaisiksi kokemuksiksi; ajantajun sumentaviksi öiksi ja päiviksi, joissa kuolemattomilta harvoin luontonsa raaempia puolia kiellettiin.

Puheenaiheena naisen nimi on liikuttanut seurapiirejä myös siksi, ettei häntä Neuvoston virallisemmissakaan tilaisuuksissa vaatimattomuudestaan tunneta. Teräväkielinen ja avoimen viettelevä vampyyritar murskasi varsinkin uuden ajan kynnyksellä vielä pinttyneitä ajatusmalleja siitä, kuinka naisen – tai oikeastaan kenenkään – käyttäytyä kuului. Avioliittonsa aikana, huhuttiin paljon myös naisen uskottomuudesta: vaikka avioliitot kuolemattomien kesken värittyivätkin voimakkaammasta vaihtelevuudesta kuin ihmisten, oli siinä silti oiva syy paheksunnalle. Reiluuden nimissä, seurapiirirouvat olivat toisaalta oikeassa: Nikita ehti kellistää sänkyynsä niin merkityksettömiä sivullisia kuin Neuvoston rakenteissa itseään paljon syvemmällä oleviakin. Nainen itse kutsuisi sitä verkostoitumiseksi.

Aviomiehensä traagisen kuoleman jälkeen nainen vetäytyi jälleen hetkeksi kauemmas julkisuudesta 1800-luvun lopulla, mutta on 1900-luvun läpi nykypäivään asti pyörähdellyt jälleen tarpeeksi säännöllisesti seurapiireissä.

Todellisuudessa skandaalinmakuinen maineensa, harvoin huomaamatta jäävä läsnäolonsa, monet toisinaan näkyvätkin aviorikokset, sekä ajoittain ympärilleen keräämänsä seurueet ja sensaatiomaiset kokoontumiset, ovat aina olleet pääosin hämäystä ensisijaisilta aktiviteeteiltaan. Kun juorunaihetta riitti, vaivautuivat kuolemattomatkaan harvoin kyseenalaistamaan mitään sen pidemmälle – eivät varsinkaan neuvostosuvun vähemmän merkittävän tyttären kohdalla, joka oli lopulta helppo tulkita ailahtelevaksi sosialiitiksi. Lopulta Nikita on kuitenkin pidettyä seuraa ja usein kaivattu presenssi, mikäli kukaan merkityksellisyyttään seurapiireissä todistaa haluaa; läsnäolonsa kuin hyväksymisleima asemansa lujittamiseen pyrkiville. Suurimmilta osin pahamaineisin aikansa on myös peittynyt vampyyrieliitin yhteisessä muistissa muilla tuoreemmilla skandaaleilla. Ehkä myös siksi, että omiensa pinnassa pitäminen implikoisi väistämättä muita keskeisempiäkin toimijoita.


1900-luvun alusta lähtien Nikita on jälleen työskennellyt suoraan Neuvostolle, vaikka virallinen toimenkuvansa onkin vain instituution ylimpien tahojen tiedossa; laajemmassa vampyyriyhteiskunnassa naisen roolista Neuvoston sisällä ei tiedetä mitään. Viimeisen vuosisadan aikana Nikita on toiminut sekä palkkatappajana että fikserinä. Neuvostosuvun perillisenä poikkeuksellisen korkean asemansa puolesta nainen on ollut oiva soluttautuja vampyyrieliittien kärkipiireihin, ja tappolistallaan onkin yleensä ollut merkittäviä neuvostovaikuttajia ja muita vastaavia toimijoita, joiden hengiltä päästäminen on vaatinut erityistä hienovaraisuutta ja jälkien peittäminen tarkkaa harkintaa. Verkostoituneisuutensa takia Nikita on toiminut myös tiedonkerääjänä, ja muuten vaitonaisemmissakin vaiheissaan nainen on toisinaan tuottanut Neuvostolle vakoojan kaltaista tiedustelua myös ihmismaailman puolelta.

Henkilökohtaiset liiketoimensa ovat kuitenkin pitkälti Neuvostosta irrallisia. 1400-luvulta lähtien Nikita on kiertänyt maailmaa laajalti, ja eurooppalaisten imperiumien levitessä seuraavien vuosisatojen aikana kauemmas ja kauemmas omalta mantereeltaan, nainen solmi moninaisia suhteita muun muassa eurooppalaisten kauppakompanioiden kanssa. 1500-luvulla naisesta tuli merkittävä ”rahdinkuljettaja”, ja vuosien saatossa kauppatavarakseen muodostuivat lähinnä siirtomaista kuljetetut arkeologiset löydöt, taide ja timantit. Eurooppalaisten eliittien viimein innostuessa kivistä, osoittautuivat timantit lopulta selvästi hankkeistaan tuottoisimmaksi, ja vaikka läntisen Euroopan timanttikaupan kehittymisen seuraaminen oli pitkään silkan uteliaisuuden ajamaa, tuli siitä ajan kanssa naisen kenties keskeisin toimiala. Vaikka ihmisyhteiskuntien asenteet siirtomaista varastettuun tai sorron kautta hankittuun tavaraan ovat myöhemmin muuttuneet merkittävästi, ei Nikita koskaan ole kaihtanut muun muassa veritimanttien kauppaamista. Laajemmin naisella on edelleen näppinsä pelissä timanttibisneksessä, vaikkakin etäisemmin – istuu hän kuitenkin vaiheittain, ihmiselolle sopivin väliajoin, alan johtavan yhtiön hallituksessakin, muuten valtuutettujen alaisten kautta samaa roolia toimittaen. Pintapuolisesti nainen on kuitenkin 1990-luvun ja 2000-luvun käänteessä profiloinut itsensä merkittäväksi kansainväliseksi taidekauppiaaksi: omistuksessaan on alalla aktiivisesti toimiva yritys, jonka keulakuvana nainen itse kuitenkaan harvemmin esiintyy.

1900-luvun puolivälissä Nikita oli myös perustamassa kulttuurialaan keskittyvää kansalaisjärjestöä, jolle hän kerrytti rahoitusta osittain Neuvoston ja sen jatkeiden kautta. Neuvoston tuen nainen varmisti itselleen lähinnä siksi, että ihmismaailman julkisella puolella toimivan instituution pyörittäminen olisi pitkällä tähtäimellä ollut vaikeaa ilman sen siunausta. Pintapuolisesti järjestön toiminta keskittyy kulttuuriperinnön varjelemiseen varsinkin kehitysmaissa, mutta todellisuudessa se palvelee myös naisen omia hankkeita ja on aikanaan toiminut peitteenä monille kyseenalaisemmille liiketoimille. Valinnoistaan Nikita ei vielä ole omantunnontuskiin ajautunut, riistäväthän kuolevaiset toisiaan jo riittävästi ilman häntäkin, eikä nainen tunne suurta surua hyväntahtoisten, mutta perehtymättömien ihmiseliittien syöstessä varojaan suuntaansa – ja vielä hauskempaa on, kun vampyyrieliitit toisinaan eksyvät samoihin virheisiin.

Vuosisatojen varrella Nikita on kerryttänyt itselleen myös kattavat kiinteistösijoitukset: osan omaan käyttöönsä, osan vuokrilla rahastettaviksi. Osan kiinteistöistään hän on myöntänyt veljensä liiketoimien käyttöön, ja istuu myös muutaman Ilyan pyörittämän yhtiön hallituksessa. Ihmisyhteiskuntien vankaksi pohjaksi muodostuneesta markkinataloudesta merkittävästi itsekin hyötyneenä, on nainen vuosien varrella myös toiminut enkelisijoittajana moniin erilaisiin hankkeisiin, niiden kautta jo turhan suuren omaisuutensa päälle irrallisia tuloja kerryttäen.

Lähes koko luonnottoman pitkän elinikänsä aktiivisesti liike-elämässä toimineena, vaikkakin harkitusti omaa rooliaan koskaan korostamatta, Nikitan henkilökohtainen omaisuus on jo kauan sitten paisunut absurdeihin mittakaavoihin. Vaikka siitä suurin osa onkin kerrytetty harmaan talouden puolella, on nainen sekä yksityishenkilönä että järjestönsä kautta silloin tällöin myös lahjoittanut varojaan erilaisiin hyväntekeväisyyshankkeisiin – kuitenkaan pahemmin uskomatta siihen, että ne kenellekään sitä eniten tarvitseville suurta hyötyä toisivat, jos koskaan edes oikeisiin käsiin päätyvät. Kun varoja kuitenkin poltettavaksi asti on, miksei toisinaan ruokkia ihmiskunnan epätoivoista optimismia?


MENNEISYYS

Maria Antova syntyi hädin tuskin pari vuotta perheen esikoispojan traagisen surman jälkeen. Tapahtunut sävytti tytön alkuvuosia sinnikkäällä surulla, jota lapsi ei täysin voinut ymmärtää: suku eli joitain vuosia synkässä usvassa, ja vaikkei nuori tytär ollut yksin, varttui hän yksinäisessä ilmapiirissä – kuin syntymänsä olisi ollut pilkkaa menetetylle lapselle, muistutus kaikesta niin yllättäen pois pyyhkiytyneestä. Aika kuitenkin nuoli haavoja, ja lopulta varsinkin Sofia mieltyi tyttären seuraan, varjellen tuota rakastaen, väistämättä kasvattaen nuorimmaista kaltaisekseen – itsenäiseksi ja voimakastahtoiseksi, mutta kaunokieliseksi, omaa vetovoimaa häpeämättä syleileväksi. Mannerta hallitsevat kuolemattomien hierarkiat tulivat Nikitalle nopeasti tutuiksi, vaikka lapsena hän näki vain osan perheensä vallan laajuudesta.

Suvun arvot taottiin vampyyrittaren mieleen pienestä pitäen, eikä hän pitkään aikaan noussut mitään oppimaansa vastaa, ei kyseenalaistanut ympärilleen kasaantuvia rakenteita. Nikita ei koskaan pitänyt itsestäänselvyytenä itäistä Eurooppaa kovassa otteessaan pitelevien Antovien vaikutusvaltaa, mutta turhan nöyrää hänestä ei kasvanut – olihan jokainen perheen edustaja niin ylpeä vuosisatojen saavutuksista, ja nainen ei kaihtanut ottaa vastaan asemaansa osana pitkän työn tuottamaa hierarkiaa. Nuoruusvuodet vierivät sopivissa tehtävissä perheen rinnalla, silloin tällöin matkaillessa, ja vaikka ensimmäisten vuosikymmenten synkkä ilmapiiri pysyi jokseenkin selittämättömänä muistona naisen mielessä, menetti se ajan kanssa merkityksensä. Aika haihtui edessään, hajosi hetkellisesti eletyissä huumissa, lapsellisilla erämatkoilla perheen asioiden ulkopuolelle. Jo varhain nainen ehti leikitellä niin ihmisillä kuin kaltaisillaankin, aina kuitenkin perheen luo palaten.

Näin jatkui, kunnes viimein perheeseen syntyi seuraava lapsi ja Nikita tarttui mahdollisuuteen: ensin vielä osittain suvussa kiinni roikuttuaan, hajanaisesti sen nimissä toimien, antautui hän lopulta täysin uudelle elämälleen. Mitä kauemmas nainen lähti, sen älyttömämpi oli ajatus siitä, että hänen tulisi ikuisesti velloa suvun varjoissa, laahata perässä, mitättömiltä tuntiviin tehtäviin tyytyen – eihän häntä lampaaksi oltu kasvatettu. Muutaman vuosikymmenen nainen eli täysin omilla ehdoillaan, liikkui villien muutosten keskellä aina vain oman kuolemattoman syntyperänsä takia selviten. Nuorempia sisaruksia tavattiin siellä täällä kunnes heistäkin tuli vain vääristyneen viattomia kuvia naisesta itsestään.

1300-luvun loppupuolella nainen kuitenkin sinetöi itselleen uuden pakotteen ensimmäistä kertaa avioituessaan: sulhanen oli toisen jalon vampyyrisuvun jälkeläinen, eikä perhe kyseenalaistanut vimmaista päätöstä. Nikita läheni jälleen hetkellisesti perheensä kanssa ensin vihkiäisten, sitten häiden merkeissä, eikä suvun mainetta oltu vapaiden vuosien aikana onnistuttu satuttamaan olleenkaan – kunnes nainen katosi. Katosi vain parin vuoden jälkeen mieheltään, katosi perheeltään, nuorimmalta veljeltä, jonka lapsekkaisiin piirteisiin kai muita enemmän mieltyä oltiin ehditty; katosi silloin vielä hajanaisilta seurapiireiltä, joissa kasvonsa olivat kuitenkin tunnistettaviksi tulleet. Vuosisatoja myöhemmin, Nikita nauraa edelleen ensimmäiselle oikealle skandaalilleen.

Tietenkin, kaikki hoidettiin sulavasti pois kuolemattomien kollektiivisesta muistista. Muutamien vuosikymmenten jälkeen, Nikita törmäsi vanhempaan veljeensä maailman toisella puolen, jonka jälkeen nainen palasi hetkeksi kotimaahan. Moskovaan asettuneen perheen luona ei kuitenkaan kauaa viivytty, vaikka muita paremmin aloillaan viihtyvän nuorimman veljen seura koettiin varsin viihtyisäksi nyt, kun pojallekin oli kasvanut omia pyrkimyksiä ja tunnistettavaa elämänjanoa. 1400-luvun alussa Nikita oleskeli pääosin Manner-Euroopan kukoistavissa kaupunkikeskuksissa, toisinaan kuitenkin Välimeren toisellakin puolella pidempiä ajanjaksoja viettäen. Moskovassa nainen vieraili satunnaisesti, lähimmän veljen ja pian tuon tuoreen vaimon kiusana hetken pidempään vuosisadan puolivälissä viihtyen, kunnes levottomuus veti takaisin muille teille.


Merkityksettömäksi Nikita ei koskaan elämäänsä kokenut, mutta ajan kanssa päämäärättömyys alkoi lopulta tylsistyttää. Seuraavan vuosisadan alussa nainen soluttautui harkitummin ihmismaailman eliittien piireihin, alkoi matkustaa maailmaa mahtivaltojen kauppiaiden kanssa. Ihmismaailma värisi omista hädistään, ja samalla sen keskelle tuntui maalautuvan lupaus entistä suuremmasta kukoistuksesta – tai ainakin jostain, josta nainen itse saattaisi hyötyä. Vuosien varrella, muutamien kauppakeskusten muokkaantuessa toistuviksi matkakohteiksi myös omilla retkillään, löysi Nikita itselleen uuden ajanvietteen. Omien verkostojensa kautta nainen kuljetti Euroopan markkinoille eksoottisuudessaan himoittua taidetta, ryöstettyjä reliikkejä, kaikkea, mistä joku oli valmis maksamaan. Timanteista oli jo 1400-luvulla tullut varakkaiden eurooppalaisten himoitsemia, ja nainen löysi pian paikkansa välikätenä Välimeren rannikoille Aasiasta saapuvien kauppiaiden ja muun Euroopan välisessä kaupankäynnissä. Toisinaan nainen matkusti myös parhaiden antimien alkupaikoille, siellä täällä yhdistäen retkiään omiinsa tulleen pikkuveljen hankkeisiin: lomittain kulkevat tiet kehittyvän maailmantalouden sydämessä toivat sisaruksia lähemmäs toisiaan, ja vaikka yhteistyötä motivoikin molempien osalta omien verkostojen laajentaminen ja yhteinen hyöty, muistutti paljon tiiviimmin muuhun perheeseen yhteyttä pitävä pikkuveli myös toisaalta kaikesta, mitä nainen oli taakseen jättänyt.

Nikita oli lujittanut oman asemansa eurooppalaisissa piireissä, kuitenkin tietoisesti vähemmän kiinnostusta kuolemattomille antaen – olihan nopeatempoinen ihmiselämä niin paljon jännittävämpää seurattavaa kuin vellominen itseään toistavien, ikuisuutta elävien keskuudessa. Silti, nainen koki hyödylliseksi ylläpitää edes jonkinlaista mainetta myös kaltaistensa keskuudessa: läpi 1600-luvun häntä nähtiin yhä useammin myös vampyyrien omissa seurapiireissä, ja aikaa vietettiin vaihteeksi myös enemmän oman suvun kanssa. Vuosisadan loppupuolella suvun sisällä pohdittiin sen asemaa läntisessä Euroopassa: Antovien valta ei ollut horjunut ja takasi kunniakkaan maineen muuallakin kuin idässä, mutta laajemmista liikkeistä tietoinen Dyril aavisti jo tässä vaiheessa itse Neuvoston pään harkitsevan avioliittoa. Vääjäämättä tämä tarkoittaisi Waylandille jälkikasvua, joka uuden ajan mukaisesti varmasti kasvatettaisiin uudistuneeseen Neuvostoon kiinni; sen jatkeiksi, vankasti sen vallan kehtoon lapsuudesta asti juurtuviksi, toisin kuin paljon varhaisempina aikoina itsenäisyytensä löytäneet Antovin nuorimmat. Varmasti turhankin vapaasti jo nuoruudessaan maailmaa kierrelleen Nikitan elämäntyyli, sekä vuosisatoja sitten tyttären puolesta haudattu äkillisesti rikottu aviovelvollisuus, tarjosi isälle mahdollisuuden vedota Nikitan vastuuntuntoon – olisiko aika harkita jälleen avioliittoa, asettua edes hetkeksi aloilleen?

1600-luvun lopulla Nikita avioitui toista kertaa. Sulhonsa oli matkoillaan vastaan tullut jaloverinen, jonka suku hallitsi silloin kukoistavan Hollannin taloutta. Reinhart Van Haven oli kaikin puolin oiva valinta: hyödyllinen naiselle henkilökohtaisesti, maineikas vampyyriyhteiskunnan suuremmassa kokonaisuudessa, ja jopa varsin charmikas. Muutaman vuosikymmenen nainen koki liki aitoa onnea: sulhanen oli kiinnostava, nokkela, aistikas, ja Nikita rumensi liittoa vain salaa sen ulkopuolisilla suhteilla, aina tiettyä kiintymystä puolisoaan kohden silti säilyttäen. Ajan kanssa asetelma kuitenkin muuttui, ja kenties nainen olisi voinut itseään syyttää; väistämätöntä taipumustaan tylsistyä kaikkeen, mikä liian kauan kesti. Lopulta suhteen karikoituminen kuitenkin tapahtui varsin muista syistä, olihan vampyyritar näyttelijänä vailla vertaa, ja olisi voinut ylläpitää kulissia paljon pidempään.

Avioliiton alun huuman jälkeen Nikita oli palannut omiin tapoihinsa, ja muiden lomassa rinnalleen oli eksynyt eräs nuori, varomaton sielu: Joseph Lebeau, toisen Neuvoston perustajasuvun poika. Silloin vielä naimattoman Josephin kanssa vietettiin muutama vuosikymmen yhteisessä, leikkimielisessä symbioosissa, joka vuosisadan vaihteen läpi parin kantoi. Yhteys katkeili paikoittain, mutta omaksi yllätykseen Nikita viihtyi miehen seurassa paljon pidempään kuin oli alun perin tarkoittanut. Sopuisa ero toteutui vasta miehen ollessa itse avioliiton partaalla, jolloin vampyyritar oli enemmän kuin valmis päästämään tuosta irti – hyvästit olivat yhtä ikimuistoiset kuin ensikohtaaminen aikanaan, mutta Josephin perään ei suinkaan kaipailemaan jääty. Nainen jatkoi omia harrastuksiaan, ylläpiti siellä täällä riehakkaita kokoontumisia kuolemattomille eliiteille, vieden seuralaisiaan kartanosta toiseen läpi Euroopan, pohjoisen Afrikan ja Lähi-Idän, siinä sivussa jo kauan sitten aloittamiaan liiketoimia jatkaen. Puolisonsa kanssa nainen jäi paikoilleen silloin, kun turtunutta avioelämää hetki jälleen syleillä jaksettiin. Ja kovin olisi Reinhart lapsiakin halunnut, vaikka nainen tiesi jo ennen vihkiäisiä tehneensä selväksi, ettei oma kiinnostuksensa niihin riittänyt. Siellä täällä matkaili nainen myös miehensä mukana tuon liikematkoilla, koskaan omista intresseistään lukuisiin matkakohteisiin avautumatta. Hetkellisesti miehen käsivarressa keikastelu oli tyydyttävää leikkiä itsessään, mutta loputtomiin se ei päivänvaloa kestänyt – kahden kesken, miehestä purkautui hallitsevampi puoli, omistushalu vaimoa kohtaan, jolla tuntui kaikkialla jo olevan ystäviä, joiden luo rientää.

Yksi Nikitan odottamattomista riennoista johti myös puolisonsa kauhuksi erään nuorehkon vampyyrin kotiin tuomiseen. Reinhart osasi äkkiä häipyä muille maille, kyllästyneenä vaimonsa loputtomiin oikkuihin, ja hetkeksi rauhallisuutensa löytänyt vampyyritar jäi hoivaamaan pelastettuaan. Veljensä suojatti oli pelastettu metsästäjien kynsistä palvelijattarensa avulla, kun huolestuneita viestejä oli Nikitalle kantautunut – miten muuten olisi tuon jäljille edes päästy? Vaikkei naisella ollut taipumusta hempeyteen, oli hän tavannut Vanyan jo kertaalleen veljensä rinnalla, ja tiesi varsin hyvin, kuinka paljon mies lopulta Ilyalle merkitsi. Veljeltään hän ei kiitosta edes odottanut, olihan päätös lähteä matkoiltaan hetkeksi harhaan ollut omansa, mutta jälkikäteen naisen oli vaikea katua päätöstään. Siinä missä ajanvietteitä etsittiin jokaisesta vastaantulevasta, oli Vanya omalla tavallaan jo juurtunut mieleensä ilman harkitsemattomia ristiretkiä; vellonut veljen varjossa tarpeeksi pitkään, että tuota oli jo vuosien varrella kertaalleen kiusaamaan päästy. Ja parivaljakon yhtäkkiä ollessa kahden kesken, nousi ruhjeiden keskeltä lopulta kartanon seinillä roikkuvien muotokuvien kylmien silmien alle eloisa seuralainen, jonka viettely oli kenties ensin ollut pelastuspalkkion lunastamista, mutta päättyi lopulta tunnustamattomaan kiintymykseen. Lopulta nuorukainen karkotettiin rinnaltaan miehensä palatessa matkoiltaan, ja eskapismin – jopa unenomaiselta rauhalta hetken tuntuneen liiton – tilalle piirtyi jälleen todellisuus.


1800-luvun puolivälissä kupla vihdoin puhkesi. Käytettyään vuosikymmeniä miehensä pyörittämiä kauppaverkostoja omaksi hyödykseen, oli osa Nikitan toimista tuon tietoisuuteen tullut: Reinhartin selän takana neuvotellut sopimukset, uudenlaiset rahdit, hyötysuhteet, joista mies itse ei tähän mennessä ollut mitään tiennyt. Raivo kiihtyi kun nainen uhmakkuuttaan kerran päin puolison kasvoja nauroi – omat köytensä olivat paljon tiukemmin sidottuja, syvemmälle kuin toinen kuvitella saattoi, tai omaa suuruudenhullua ylpeyttään kehtasi edes aavistaa. Hetkeksi sai Nikita kuitenkin manipuloitua puolisonsa hiljaisuuteen, kunnes miehen yrittäessä ensimmäistä kertaa kiristää naista teoistaan ja toiminnastaan, alkoi tarkkaan harkittu kostonsa muodostua. Neuvostoon asti vampyyrieliittien piireissä suhteita solminut Nikita alkoi hiljalleen ujuttaa keskusteluun viitteitä Reinhartin ja tuon maineikkaan suvun rikkeistä – lähinnä olemattomista sellaisista. Hitaasti alkoi Neuvostolle valua tietoa miehen yhteyksistä instituutiota vastustaviin tahoihin, jopa silloisia vainoja karkaileviin puhdasverisiin, naisen sepittäessä seittiään ahnaasti syntipukkeja etsivien korviin. Yhtäkään tarinaa ei omille huulilleen jäljittää voinut, osittain kiitos liittolaiseksi taipuneen aikaisemman tuttavuutensa, Corinne Rotschildin, joka jo silloin yhtenä Neuvoston julkisivua ylläpitävistä voimista toimi.

Viimeinen naula iskeytyi kuitenkin puolison arkkuun vasta vuosia myöhemmin. Tuohtunut, maineensa menettänyt Reinhart osoitti viimein syyttävää sormea vaimoaan kohtaan – tiesi, luuli tietävänsä, tuon maineensa pilanneen, turmelleen niin, ettei mikään enää hyppysissään pysynyt, sillä kuka hylkiön kanssa toimia tahtoi? – ja heitti vihdoin ilmoille esiin kaivamansa totuuden: nainen oli maannut kabinettilaisen sängyssä, käärinyt varmasti tuonkin oman sormensa ympärille, ja huijannut kaikkia, huijannut ylimpiä, kunniakkaimpia johtajia. Myrskyistä huolimatta, pariskunta oli tähän asti jaksanut näytellä avio-onnea, ja viimeisin implikaatio ryöpsähti harkitsemattomasti miehen huulilta vain Nikitan korviin kotikartanon huostassa, miehen esivanhempien katsellessa tuomitsevina seinillä roikkuvista maalauksista. Vaikka suhteensa Joseph Lebeaun kanssa oli päättynyt virallisesti jo yli sata vuotta sitten, oli totta, että pari oli senkin jälkeen toisinaan toistensa teille eksynyt. Eikä aviomies toisaalta täysin pihalla ollut kuvitellessaan, että nainen oli suhdetta muutenkin hyödyntänyt. Mikä jo vuosia oli ollut harkittu murha muuntui lopulta intohimorikokseksi – vaikka intohimo suhteesta jo niin kaukana olikin.

Julkisesti asia oli yksinkertainen: puolisonsa katosi yllättäen, kenties jonkin matkoillaan kohtaamansa konfliktin seurauksena. Olihan Reinhartilla selvästi, kaikkien seurapiireissä jo niin kauan kiertäneiden huhujen perusteella, ollut riittävästi vihollisia. Samoista huhuista johtuen, ei miestä myöskään pitkäksi aikaa kaipaamaan jääty. Nikita oli vapauttanut itsensä, vetäytyen muodollisesti jälleen hetkeksi seurapiireistä – varmasti miestä surrakseen. Muutama perheenjäsen tuli kuitenkin tietoiseksi naisen alkuperäisestä kuviosta, ja siitä, kuinka säälimättömästi hän oli Neuvoston sisäisiä jännitteitä omaksi hyödykseen käyttänyt. Vaikka suhtautuminen oli lopulta kaikin puolin myöntäilevä – luottivathan suvun jäsenet toistensa motiiveihin, herkkinäkin hetkinä – avasi viimeisin juonensa oven myös uusille vaatimuksille.


Lopulta varsinkin isäänsä tyydyttääkseen, ja samalla muita hankkeitaan suojellakseen, hyväksyi Nikita niin kauan näennäisesti välttelemänsä instituution nimissä uuden virallisen tehtävänannon 1900-luvun käänteessä. Vaikka nainen oli elänyt omaa elämäänsä jo vuosisadat, ei kunnioitus perhettä kohtaan koskaan lopullisesti ollut hiipunut. Pikemminkin, silloin tällöin pintaan oli noussut jopa omanlaistaan kateutta. Olihan hänet sivuutettu, kenties hyvästä syystä, monista mahdollisista tehtävistä, ja vaikkei Nikita niitä koskaan kaivannut ollutkaan, oli silti selvää, ketkä perheessä vanhempien huomion saivat – jopa pikkuveli tuntui lähemmäs kietoutuneen, ja jossain mielensä perukoilla nainen ymmärsi, että oli väkisin rimpuillut jo kenties liian kauas siitä tiestä, jonka edeltäjänsä olivat uurtaneet, ja jota nainen sisimmissään edelleen kunnioitti, josta kiitollinen oli. Kun tarjous työskennellä järjestön nimissä uuden aseman myötä esiin nousi, hyväksyi Nikita tehtävän lopulta sen enempää pohtimatta. Olihan naisella selvästi luontainen kyky toteuttaa kuolemantuomio mitä hienostuneimmin, eikä häntä sen enempää haitannut, vaikkei hienovaraisuutta tulevaisuudessa aina tarvittaisikaan.

Palkkatappajana ja soluttautujana Nikita heittelehti läpi Euroopan, toisinaan kauemmas sen monien sijaissotien myötä päätyen. Maailmansotien aikana nainen kurittautui tehtäviinsä antaumuksella, niiden välissä omia liiketoimiaan siellä täällä ylläpitäen, ja aina löytäen aukkoja uusien suhteiden solmimiseen. Vuosisadan toisella puoliskolla kiinnostuksensa alkoi hiipua, mutta vampyyritar osasi edelleen tehdä itsestään hyödyllisen: kylmän sodan kyntäessä maailman valtioita, sukelsi nainen lähes viihteellisesti sen kulissien taa, repien Neuvostolle johtolankoja sieltä, minne moni muu ei huomaamatta päässyt. Monia välivuosia Nikita harjoitti lähinnä omaa toimintaansa, mutta instituution tehtävät olivat loppujen lopuksi naisesta jopa hauskoja. Parhaimmillaan oli rinnallaan myös koulutettu kumppani, jonka seurassa jokainen taisto tuntui pelkältä peliltä: Neuvoston alaisuudessa jo pidempään työskennellyt Maze oli palanen, jonka jokainen aiheuttamansa tapaturma tarvitsi muuttuakseen vaatimuksesta silkaksi ekstaasiksi. Parivaljakko täydensi toisiaan, Nikitan lipuessa ikuiseen elämäänsä uutta viihdykettä etsivien vaikuttajien seuraan, houkutellen heitä luottamukseen, varomattomuuteen – ja kun kohde oli tarpeeksi haavoittuvainen, toi jalosukuinen mukanaan raa’asta ja armottomasta tyylistään tunnetun tappajan. Töiden sivussa omia hankkeitaan edistäessään, törmäsi nainen useampaan muuhunkin vertaiseensa vastukseen, vaikkakin niin toisenlaisiin: veljensä käsivarteen myöhemmin eksynyt Verona Arrivabene oli hetkellinen juovutus, jonka kanssa kissaa ja hiirtä obsessiivisesti eri tantereilla leikittiin, teiden kohdatessa siellä täällä toisinaan odottamattomasti, toisinaan tylsyydestään kärsivän jalosukuisen etsiessä käsiinsä toista vampyyritarta milloin toteuttaakseen kostoa edellisestä häviöstä, milloin repiäkseen vahingoniloa edellisestä voitosta.

1900-luku kului Nikitan osalta lopulta varsin vauhdikkaasti. Omien sormenpäiden varassa saatetun sorron keskeltä löytyi yhä useampia mahdollisuuksia riistää ihmismaailmalta sellaista, mitä ennen ei tarjolla edes ollut. Maailman muokkaantuessa hiljattain nykyiseen muottiinsa, ilakoi Nikita myös lempiveljensä rinnalla – repi kuopusta eteenpäin hankkeissaan, vuosisadan loppupuolella myös Ilyan tueksi sijoitusten muodossa heittäytyen. Uhkarohkeaksi sijoittajaksi helposti soveltuvana on nainen piiskonut liekkejä muihinkin yrityksiin, ihmismaailman arvaamattomia markkinatapahtumia naureskellen ruokkiessaan, ja viimeisimmästäkin pörssiromahduksesta vain muutamia häviöitä osakseen saaden.

Vaikka Nikitan tehtävät Neuvoston leivissä ovat harventuneet – eihän sitä kohtaan pitkään aikaan aitoa uhkaa ole ollut – ja nainen on saanut keskittyä omiin hankkeisiinsa, toi 2010-luku taas syyn palata vallan keskiöön. Vanhimman sisarensa kihlajaiset olivat jo pitkään olleet tiedossa, ja vuoden 2013 joulu kutsui viimein ”kotiin” – tai ainakin perheen rinnalle Yorkin koreilevaan neuvostokeskiöön. Julian vuoksi Yorkissa vieraillessaan, herätti ympärillään kuhiseva maailma jälleen uteliaisuutensa. Pitkäaikainen työkumppaninsa oli eksynyt samaan kaupunkiin, ja Nikitaa alkoi kutitella kiinnostus siellä tapahtuvaan. Miksi vuosia maailman ympäri tappojahdissa kulkenut Maze oli paikalleen jäänyt? Mikä oli viime aikoina Neuvostoa hätkäytellyt? Eikä hetkeäkään kun uusi vuosi toi jo tullessaan myllerryksen, jonka jälkimeininki sai naisen kaupungissa viipymään.


LUONNE

Viehättävästä kuoresta huolimatta, ei Nikita sisimmiltään ole erityisen lämmin persoona. Pintaa koristaa laskelmoitu hymy ja kieleltä soljuvat sulokkaat, kaunokieliset sanat, mutta todellisuudessa naisen mielenkiinto minkäänlaista aitoa kanssakäymistä kohtaan on heikko. Vastaantulevalla saattaa toki toisinaan olla kiinnostavia tarinoita, älykästä sanottavaa, tai jokin muu huomionsa kaappaava piirre, mutta Nikitaa ei häiritse pintaa syvempi uteliaisuus lähes ketään kohtaan. Mikäli joku mielenkiintonsa kaappaa, on todennäköistä, että syynä on jonkinlainen mahdollinen hyöty – jos edes pelkkä viihdearvo. Suurin vahvuutensa lienee kykynsä imeä juuri oikea tieto niin ihmisistä kuin kaltaisistaankin: pureutua nopeasti kiinni, mikäli toisella on jotain, mitä nainen voi omaksi edukseen käyttää.

Nikita arvostaa niin itsessään kuin muissakin itsenäisyyttä enemmän kuin tunteellisuuksia, ovathan turhan sentimentaaliset siteet vain mahdollisuus sortaa toista. Toki, vampyyritar on luonut itselleen voimakkaitakin verkostoja, mutta lähtökohta on aina ollut sama: muut luottavat häneen tai palvelevat häntä, eikä hän itse ole kenellekään mitään velkaa. Vaikka luonteensa on pohjimmiltaan varsin oikukas ja taipuvainen omiin vimmoihinsa heittäytymään, on tuhannen vuoden eletty kokemus tehnyt naisesta laskelmoivan ja tarkkaavaisen. Omaa kryptistä mielenjuoksua ei turhan tarkkaan jäädä analysoimaan, mutta omiin vaistoihin luotetaan sitäkin enemmän. Tämän takia naisen valinnat voivat tietämättömän silmiin vaikuttaa äkkipikaisilta, mutta todellisuudessa päätöksentekonsa on harkittua – omaa intuitiotaan ei turhan takia jäädä arkailemaan. Satojen vuosien saatossa Nikita on tutustunut omiin impulsseihinsa tarpeeksi läheisesti, ettei niiden osoittamia teitä kyseenalaista, ja vaikka nainen toisinaan harha-askeleen ottaisikin, on hän myös varsin luottavainen siihen, että pystyy kääntämään tilanteen kuin tilanteen voitokseen – eihän hänellä lopulta ole mitään menetettävää.

Vaikka asenteensa elämää kohtaan on heittäytyvä, vallitsee viettelevän jäisen katseen takana vankka epäluulo maailmaa kohtaan. Nuoruudessaan Nikita ehti hetken olla naiivin utelias, mutta harva aiemmin omaavansa usko on jäänyt harhaluuloksi todistamatta. Kukaan ei naisen silmissä ole viaton, riippumatta siitä, kuinka sinisilmäisesti he todellisuutta katselevat: nyt rikkeetön tulee vielä joskus tekemään jotain, mikä tekee hänestä samanlaisen kuin kaikista muista. Kaikilla on omat salaisuutensa, omat luurankonsa kaapin pohjalla. Parhaimmillaan, nainen odottaa samaa epäluuloa muilta itseään kohtaan, sillä mikäli hän ei keneenkään luota, miksi kenenkään kuuluisi luottaa häneen? Omat luurankonsa, uhrien kylkiluista ja nikamista kootut, kenties koristeellisen mahonkikaapin pohjalle unohdetut, pysyvät aina häpeilemättömänä osana itseään – kuvainnollisesti ainakin. Nainen tietää olevansa vain kokoelma rikkeitä, aivan kuten kaikki muutkin.

Itsetietoisuudestaan on koitunut ainakin kaksi asiaa: se, ettei Nikita oleta kenenkään luottavan itseensä turhaan, ja se, että hän osaa naamioida omat tekonsa ja aikeensa päällepäin pitkälti nuhteettomiksi. Hän arvostaa tervettä epäluuloa muissa, viestiihän se älykkyydestä. Mikäli kukaan osoittaa turhan voimakasta myötämielisyyttä tai julistaa uskollisuuttaan, menettää tuo naisen arvostuksen nopeasti. Ne, jotka eivät osaa varoa kaunista kuorta, harvemmin myöskään hyödyksi koituvat. Koska nainen olettaa ystävyyden harvoin olevan aitoa, on hänellä todellisia ystäviä vain rajoitettu määrä. Onhan hän itse petollisuuden ruumiillistuma: pinnalta moitteeton, viehättävä, tyhmimmille jo vain sinisistä silmistään ja vaaleista piirteistään enkeliksi muokkaantuva – ja alta piikikäs. Maailma on naiselle näyttämö, elämä pelkkä esitys, ja uudet tuttavuudet usein vain käärmeitä kaislikossa. Silti, nainen harvoin kaihtaa puvustuksia saati elämän leikkiä, eikä hän pelkää yksiäkään irvessä olevia hampaita. Päinvastoin, hän arvostaa niissä piilevää myrkkyä, onhan se ainut todiste vertaisesta vastuksesta.

Epäluuloistaan huolimatta, ei Nikita suinkaan käyttäydy epäsosiaalisesti saati säästele omaa viehätysvoimaansa. Hän kerää alituisesti ympärilleen uusia tuttavuuksia, ovathan yhteydet ja suhteet, mikäli niitä oikeisiin henkilöihin muodostaa, aina hyödyllisiä. Nimensä on tullut tunnetuksi, hyvässä ja pahassa, vampyyrieliittien keskuudessa, ja kaikista skandaaleistaan huolimatta on Nikita Antova pidetty ilmestys kutsulistoilla. Halutessaan, viileän laskelmoiva kuori karisee tuikkivien silmien ja lennokkaiden puheiden tieltä, ja moni nauttii heleä nauru huulillaan ilmaantuvan vampyyrittaren seurasta. Hän tuntee etiketit läpikotaisin ja osaa sopeutua eri maiden erilaisiin tapoihin, mikä on osoittautunut tuottoisaksi varsinkin ihmispiireissä. Aito näyttelijä osaa elää rooliaan, ja välillä Nikita eksyy siihen lähes vahingossa: omat rehelliset mielipiteet tuodaan helposti keskustelussa esiin ja anekdootteja kerrotaan aidolla innolla. Nainen loihtii vaivattomasti varomattomat pauloihinsa, ja muiden hurmaamisessa onkin tietty viehätys. Äänensä yliluonnolliset sävyt ovat vain harvoin välttämättömiä, vaikka toisinaan Nikita nauttiikin siitä, että uhrinsa on vastustamattomasti armoillaan.

Nikita uskookin vahvasti maailmassa hallitsevaan luonnolliseen hierarkiaan, eikä kuluta aikaansa vähempien olentojen säälimiseen. Kaiken kierouden keskellä omahyväisyys liene juuri suurin paheensa. Liki tuhat vuotta eläneenä, uskoo nainen voimakkaasti omaan ylemmyyteensä: hänellä on selkeä näkemys kuolemattomien ylivallasta, onhan se mieleensä syntymästä asti taottu, ja monista ihmismaailman suhteistaan huolimatta, tuntee nainen myös säännöllisesti omanarvoistensa seurassa näyttäytymisen arvon. Motiivi tälle on kuitenkin lähinnä tietyn relevanssin ylläpitäminen ja suhteiden laatiminen muihin vaikutusvaltaisiin tahoihin. Vaikka Nikita saattaa toisinaan näyttäytyä kalseana, ei hän kiellä alempitasoisilta vampyyreiltakaan ansaittua kunnioitusta, onhan hän elämänsä aikana työskennellyt monen pätevän sellaisen kanssa sekä Neuvoston leivissä että muualla. Vaikka nainen tietää valta-asemansa ihmisten keskuudessa ja on hyväksikäyttänyt lukemattomia, ei naisella myöskään ole mitään aatteellisesti ihmisiä vastaan. Heillä on aivan omat hierarkiansa, ja mikäli kuolevaisten seasta löytää voimakkaimmat, on heissä usein ainesta oiviksi liittolaisiksi.

Kaihtamattomasti Nikita on myös materialisti, ja kenties arvostuksensa kauniille asioille, esineille ja kanssakävijöille on toisinaan myös lisännyt arvostustaan kuolevaisia kohtaan – tarjoavathan he lopulta raa’assa, inhimillisessä yksinkertaisuudessaan mitä hurmaavimpia ajanvietteitä. Ääripäässään materialisminsa näkyy rakkaudessaan koruihin, jalokiviin, jalometalleihin; kaikki mikä kiiltää viehättää naista kuin varista. Hän viehättyy helpoiten muotitietoisista, veistoksellisista vastaantulijoista, ja valitsee usein jopa ajoittaiset janontyydyttäjät ulkoisen viehätysvoiman perusteella. Kenties syynä on juuri pinnallisuus – tai kenties nuorten, viehkeiden kohteiden korruptoiminen on osa iloa. Vaikkei nainen nykyisessä maailmantilassa yhtä helposti kuin aikoinaan ihmisen suoneen hampaitaan upota, ajattelee hän itseään ensisijaisesti saalistajana, oli saalis mikä tai kuka tahansa. Mielessään ne vampyyrit, jotka turhan idealistisesti luontoaan ajattelevat, ovat suurin maallinen riski.

On vaikea sanoa, minkälainen naisen puhtain sisin kaikkien kerrosten alla on, sillä vain harva on sen kohdannut. Kaiken karisman pois kuoriessa, kohtaa häikäilemättömän olennon, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen, mitä haluaa. Mutta onko määrätietoisuus ja kylmäkiskoisuus kaikki, mitä viekkaan, lähes omahyväisen hymyn taakse piiloutuu? Onko herkullinen uhmakkuus ainut valttinsa? Ei suinkaan, onhan viileimmälläkin varkaalla sydän – ilman sitä älykkyys, oveluus ja maireus eivät riitä mihinkään; ilman sitä on mahdoton ymmärtää, mihin kohtaan muita kuuluu iskeä. Aito hymy ja vilpitön nauru esiintyvät kuitenkin harvoin, ja ne saattavatkin olla suurin salaisuutensa. Niihin käsiksi päässeitä Nikita vaalii vilpittömästi, toisinaan tajuamattaan, ja vaikka nainen tietää, että pääsee kaikesta yli – tulee nousemaan jokaisesta palavasta talosta ja jokaisen kaatuneen imperiumin raunioista ruhjeetta – kantaa hän rinnassaan myös niitä, jotka omaksi heikkoudeksi toisinaan luetaan.


ULKOMUOTO

Kuten monille kaltaisilleen, on Nikitalle suotu posliininen hipiä, jonka virheettömyys hämmentäisi ketään, joka sitä kestäisi kyseenalaistaa. Kasvoilla lepäävät varsinkin äidiltään perityt piirteet, joita naisen on toisinaan vaikea peiliin katsoessaan sivuuttaa muistutuksena juuristaan. Kasvojen kulmikkaat linjat tuntuvat miltei ivallisen tarkoituksellisilta ja ovat herättäneet vuosien varrella monen kliseisen vertauskuvan; särmikkäät leukapielet, nenän virheetön linja, korkea otsa ja poskipäiden käännökset kaappaavat tasaisesti kasvoille lankeavan valon, muodostaen veistoksellisen kokonaisuuden laajojen, ryhdikkäiden hartioiden ylle. Täyteläiset, vaaleat huulet ovat miltei mutkattomat, amorinkaari niin kevyt, etteivät kasvot sen puutteesta kärsisi. Vaaleanpunaista suuta sävyttää toisinaan voimakkaampi puna, mutta pääasiassa niille eksyy harvoin mikään luonnollisuudesta paljon poikkeava pigmentti, värin ja kiillon imitoidessa usein vain synnynnäisiä sävyjä.

Vaikka hiekanruskeat hiukset kasvoja koristavat, ovat luontaiset piirteensä vaaleat, ja naisella on usein tapana korostaa sekä kulmansa että silmänsä. Täyteläisen suoria kulmakarvoja värittää usein hivenen hiuksiaan tummempi sävy, ja silmiä kehystää milloin mikäkin lisäys: toisinaan aikanaan Cleopatran ja monen edellisen vuosisadan filmitähden sittemmin jäljittelemä rajaus, toisinaan savuinen luomiväri, toisinaan geometriset linjat joko pikimustana tai voimakkaissa väreissä, joiden keskeltä jäiset silmät loistavat häikäisevää kirkkauttaan, kalpean sinertävinä, lähes läpikuultavina. Tietyssä valossa silmiin eksyy vihertäviä ja pihkaisia sävyjä, jotka välähtelevät kissamaista kehystään korostaen. Ripsiä pukee useimmiten maskara, jota ilman ilme on monelle vieras. Paljaana itsenään nainen on pehmeämpi ilmentyvä: kasvojen jokainen piirre kalpenee, kulmista vaaleisiin ripsiin, ja ne kadottavat osan vaarantunnusta, jonka sotamaalauksen lailla vakiintunut meikkinsä viileän katseen ja usein tulkitsemattomien ilmeiden rinnalla herättää.

Hienoisen kiillon somistamat suortuvat ovat vuosien varrella olleet voimakkain vaihtuvuus naisen ulkomuodossa. Syntyjään niiden väri on haalea, hiekkainen sävy, mutta nainen on useamman kerran vaalentanut hiuksiaan platinaan asti, joskus tummentanut ne liki tunnistamattomiksi – kuin uusiin persooniin sujahtaakseen, leikkiäkseen toisilla luonteilla. Myös leikkaus on vaihdellut vikkelää tahtia vuosien varrella. Toisinaan nainen on antanut hiusten kasvaa hartioiden alapuolelle, jotta letin voi kutoa puoleen selkään, ja uudempana aikana ne on silloin tällöin päätämyötäileviksi silpottu, harvoin kuitenkaan naisellisuutta naisen olemuksesta poistamatta. Nykyään hiukset ovat palautuneet luontaiseen väriinsä, naisen kyllästyttyä viimeisimpiin kokeiluihinsa, ja ne laskeutuvat naisen olkapäille hajanaisuutta jäljittelevissä kerroksissa. Vapaana, lähinnä naisen omassa rauhassa, suortuvat saattavat toisinaan roikkua kasvojen ympärillä liian volyymin nostattamina, lähes sotkuisina, kuin monen vuosikymmenen unesta nousseena.

Varhain elämässään Nikita kuitenkin omaksui uskon siihen, että siisti ulkomuoto on kaiken kunnioituksen alku. Sen lisäksi, ettei yksikään hiussuortuva yleensä julkisesti menetä tarkoitettua paikkaansa, on Nikitan puvustus tarkkaa. Hoikan atleettista raamia pukevat parhaiten vaaleat sävyt valkoisesta vaaleansiniseen, vanhaan roosaan ja pehmeään kamelinruskeaan, naisen viileitä piirteitä korostaen. Värimaailma rikkoutuu kuitenkin myös milloin pikimustaan, milloin kirkkaampiin sävyihin, karmiininpunaiseen, sähkönsiniseen, myrkynvihreään, ja muotitietoisuutensa heijastuu usein huomaamattakin omassa ulospanossaan. Vaikka Nikita itse saattaisi kuvata vaatetustaan klassiseksi – onhan oma tyyli niin syvään juurtunut, melkein vahingollisen selkeä – on nainen todellisuudessa pukeutumiseltaan varsin moderni. Erilaiset jakkupuvut ovat jo viimeisen vuosisadan myötä löytäneet paikkansa naisen vaatekaapista ja nykyään niissä leikitelläänkin usein mitä villimmillä leikkaiksilla. Suhtautumisensa vaihteleviin trendeihin on leikkisä, mutta nainen ei ole taipuvainen vajoamaan turhan lähelle massaa: vaatekaappinsa koostuu lähes kokonaan suoraan catwalkilta poimituista vetimistä, haute couturesta, käytännöllisistä mutta kiinnostavista luomuksista, jotka kielivät tarkkasilmäiselle heti varakkuudestaan. Muotojaan nainen korostaa lähinnä vaatteiden istuvuudella, vaikkei sileää säärtä, ryhdikästä rintaa tai jänteikkäitä käsivarsia suinkaan arastella näyttää. Nahat ja turkikset vilahtelevat myös päällään useissa värisävyissä, ja siinä missä asunsa ovat toisaalta taipuvaisia minimalismiin, ei nainen vältä myöskään korukokoelmansa esittelyä. Ylenpalttisuus on ollut päivän sana jo vuosisatoja.

Huolimatta yliluonnollisesta rakenteestaan, nauttii nainen liikunnasta harrastusmielessä. Hän on kiipeillyt monia vuoria tylsempien vuosiensa aikana, rakastanut miekkailua ja ratsastusta nuoresta tytöstä asti, ja myöhemmin tottunut tappelemaan nyrkkeilysäkkienkin kanssa. Treenatessaan Nikita näyttää hädin tuskin innokasta ihmisnaista erityisemmältä, tukka yleensä tiukasti taakse vedettynä, kenties vain harvinaisesta hien puutteesta poikkeukselliseksi näyksi piirtyen. Harvinaisin näky Nikita on kuitenkin kaikessa pelkistetyssä kauneudessaan, intiimeissä oloissa: hiukset niin sotkuisina kuin ne osaavat olla, kasvot puhtaat tummista lisäyksistä kaikessa valkeassa hohdossaan, sääret kenties sohvan käsinojaa vasten asettuneet, ruumiin vajotessa harvinaiseen hiljaiseen hetkeen.

BONUS

– Nikita nauttii uhkapeleistä, vaikka monet kasinot ovatkin mielestään menettäneet paljon edellisen vuosisadan hohdokkuudestaan. Satunnaisesti naisen voi edelleen löytää esimerkiksi Baden-Badenista tai Monte-Carlosta.
– Juo mielellään väkeviä alkoholeja niiden klassisissa sekoituksissa, gin tonicista sazeraciin. Laimein suosikki on mahdollisimman kuiva valkoviini, yleensä Riesling.
– Suuri klassisen musiikin ystävä.
– Mieltynyt pitkän elämänsä aikana useampiin urheilulajeihin – kenties purkaakseen nykymaailmassa vähemmän hyväksyttävää väkivaltaisuutta, joka kuitenkin veressään elää – joista miekkailu ja ratsastus ovat olleet pitkäaikaisimpia suosikkeja. Nainen on myös perehtynyt joihinkin taistelulajeihin ja nauttii erityisesti potkunyrkkeilystä.
– Puhuu venäjän ja englannin lisäksi sujuvasti unkaria, saksaa, ranskaa, flaamia ja hollantia. Käyttötarkoitukseen taipuvat myös arabia ja mandariinikiina, ja muutamasta muustakin kielestä, joista tuhatvuotisen elämän varrella on ollut hyötyä kaupankäynnissä, on alkeet hallussa. Nainen opiskelee edelleen mielellään uusia kieliä ja harrastellen viilailee ruostuneeksi joutuneita.