Post by Arkki on Feb 9, 2020 18:24:25 GMT 2
Lady Orsolya Lebeau
Perustiedot ja maine
"Being powerful is like being a lady. If you have to tell people you are, you aren't."
Orsolya Nádasdy Lebeau [ˈorʃojɒ ləbəʊ], omaa sukua Nadásdy, syntyi 1590-luvulla Unkarissa kreivi Ferenc II Nádasdyn (k. 1650) ja kreivitär Elisabet Báthoryn keskimmäiseksi tyttäreksi. Oma etunimi on isänäidin peruja, ja perhepiirissä halveksitun Ferencin sukunimi omaksuttiin äidin kiusaksi toiseksi nimeksi avioliiton myötä. Orsolya astui avioliittoon Joseph Marcel Valère Lebeaun vuonna 1713, ja sittemmin pariskuntaa on siunattu neljällä lapsella; Herculella, Dyenesillä, Valérialla ja Marcelilla. Nelikosta Dyenes on saattanut sukuun lämpimästi tervetulleeksi toivotetun kihlattunsa Camille Lavignen kanssa kaksi lapsenlasta: Demeterin ja Délian. Lisäksi hänellä on elossa kaksi sisarusta; sisko Anna Nádasdy ja velipuoli Sebastian Crawford.
Yliluonnollisen maailman silmissä lady Lebeau on tunnettu kasvo niin kunnioitetun perustajaperheen matriarkkana kuin vaikutusvaltaisen kreivittären tyttärenäkin. Itsekin hyvin verkostoituneena, itsensä hallitsevana ja erityisesti seurapiirien kautta tiettyä ylevyyttä saavuttanutta naista on opittu kunnioittamaan jaloveristen ympyröissä. Ennen muuta Orsolya on pyrkinyt esiintymään ylväänä, hillittynä ja uskollisena hahmona, olipa kyse sitten asemasta neuvostokasvona, vaimona taikka äitinä.
Sanomattakin on selvää, että kyynärpäitä säästelemällä jo 1700-luvulla hankittua asemaa seurapiireissä ei ole säilytetty, vaan laajasti verkostoitunut nainen on tunnettu siitä, että Pariisissa tietyt ovet voivat joko sulkeutua tai avautua hänen suosiostaan riippuen. Pääsääntöisesti nainen tunnetaan kuitenkin ennemmin karismaattisesta ja hurmaavasta kuin kylmästä ja terävästä habituksesta, vaikka molempia puolia onkin vuosikymmenten saatossa seurapiireille esitelty.
Ranskassa nainen on tunnettu kasvo niin taidemesenaatin statuksen, perheen samppanjamerkin kuin vahvan seurapiireihin liittyvän asemankin takia. Lisäksi Orsolya on uudessa kotimaassa Joen perheen vahvan roolin turvin onnistunut rakentamaan laajempia verkostoja, joihin liittyy myös Vampyyrien Neuvoston ulkopuolella vaikuttavia jaloverisiä, kuten Desjardinsin perhettä. Asiasta ei ole alennuttu tekemään kenellekään tiliä, eikä kukaan toistaiseksi ole asiaa kyseenalaistanut niin ranskattaren omaa asemaa kuin voimakkaita suojelijoitakin silmällä pitäen.
Ulkonäkö, habitus ja arvomaailma
"Never bend your head. Always hold it high. Look the world straight in the eye."
Ylväs. Hillitty. Elegantti. Orsolya on aina pyrkinyt antamaan itsestään kuvan arvonsa tuntevana naisena, eivätkä sen enempää vuosisatoja jatkunut seurapiirielämä kuin tiukka kotikasvatuskaan ole menneet hukkaan. Ranskattaren ryhti on luonnostaan suora, kun harkitun sulava olemus taas lähentelee tyypillisesti tyynen järvenpinnan kuulautta. Varsinkin he, jotka eivät rouva Lebeaun suosioon ole yltäneet, voisivat kuvailla häntä etäiseksi tai kylmäkiskoiseksi - pahimmillaan jopa uhkaavaksi.
Tunneälykkäänä naisena Orsolya osaa kuitenkin mukauttaa suhtautumistaan, ja valitsemilleen yksilöille hän voi osoittaa lämpöä ja huomiota, joka voi parhaimmillaan kääntää kuvan ranskattaresta päälaelleen - viileän etäisestä olennosta kuoriutuu välittävä, armollinen ja ihastuttava luonne. Läheskään aina tunne ja vilpittömyys eivät ole aitoja, vaan ennemminkin osa taidokasta esitystä, jonka taustalla ovat enemmän tai vähemmän ylevät tavoitteet. Tästä huolimatta erityisesti perustajaperheiden jäsenten seurassa on esiinnytty vähemmän muodollisesti ja oman habituksen terävimmistä reunoista tarvittaessa luopuen, arvokkuudesta kuitenkin kiinni pitäen.
Ulkoisilta piirteiltään Orsolya on kaikin puolin Lebeausta menevä yksilö. Isältä saadut tummat piirteet istuvat hyvin perheen pirtaan, samoin kuin äidin puolelta periytyneet korkeat poskipäät ja lähes 180 sentin pituus. Keskipitkiä tummia hiuksia pidetään tyypillisesti auki, elleivät käytäntö tai juhlallisuudet muuta edellytä. Ruskeat sielunpeilit puolestaan voivat valaistuksesta riippuen näyttää joko pehmeältä suklaalta tai mustaan taittuvilta syövereiltä - tunnekuohun tai verenjanon nostattama puna voi kuitenkin viedä väriä jälkimmäisenä mainittuun suuntaan ennen kuin erottuu selkeämmin.
Sievät kasvot eivät ole vampyyrien mittapuulla sileimmästä päästä, vaan ikä ja kenties eletty elämäkin vaikuttaisivat jättäneen lempeästi jälkeensä. Kyse ei toki ole mistään lajin kannalta luonnottomasta piirteestä, vaan ikääntymiskehityksen päätyttyä kasvoille on jäänyt joitain hienojakoisia merkkejä, jotka ennemmin korostavat äidillisyyttä ja luontaista karismaa kuin kielisivät eletyistä vuosista.
Pukeutumisessaan Orsolya on säädyllinen ja elegantti, mutta nykyaikainen. Jakkupuvut ja virallisemmat vaatekappaleet eivät ole jääneet vieraisiksi, joskin erityisesti kotelomekot, hillityt korut ja korkokengät vaikuttaisivat muodostuneen hänen tavaramerkikseen. Muotia ranskatar seuraa tarkkaavaisesti, ja eri värejä taas käytetään harkitusti tilaisuuden luonnettakin silmällä pitäen. Muiden yllättäminen ei ole naiselle vierasta, mutta se tehdään poikkeuksetta hyvän maun rajoissa. Toisaalta myös käytännöllisemmät vaatekappaleet tulevat kysymykseen esimerkiksi metsästettäessä, ratsastettaessa tai perheen viinitilalla vierailtaessa.
Tunneälykkäänä naisena Orsolya osaa kuitenkin mukauttaa suhtautumistaan, ja valitsemilleen yksilöille hän voi osoittaa lämpöä ja huomiota, joka voi parhaimmillaan kääntää kuvan ranskattaresta päälaelleen - viileän etäisestä olennosta kuoriutuu välittävä, armollinen ja ihastuttava luonne. Läheskään aina tunne ja vilpittömyys eivät ole aitoja, vaan ennemminkin osa taidokasta esitystä, jonka taustalla ovat enemmän tai vähemmän ylevät tavoitteet. Tästä huolimatta erityisesti perustajaperheiden jäsenten seurassa on esiinnytty vähemmän muodollisesti ja oman habituksen terävimmistä reunoista tarvittaessa luopuen, arvokkuudesta kuitenkin kiinni pitäen.
Ulkoisilta piirteiltään Orsolya on kaikin puolin Lebeausta menevä yksilö. Isältä saadut tummat piirteet istuvat hyvin perheen pirtaan, samoin kuin äidin puolelta periytyneet korkeat poskipäät ja lähes 180 sentin pituus. Keskipitkiä tummia hiuksia pidetään tyypillisesti auki, elleivät käytäntö tai juhlallisuudet muuta edellytä. Ruskeat sielunpeilit puolestaan voivat valaistuksesta riippuen näyttää joko pehmeältä suklaalta tai mustaan taittuvilta syövereiltä - tunnekuohun tai verenjanon nostattama puna voi kuitenkin viedä väriä jälkimmäisenä mainittuun suuntaan ennen kuin erottuu selkeämmin.
Sievät kasvot eivät ole vampyyrien mittapuulla sileimmästä päästä, vaan ikä ja kenties eletty elämäkin vaikuttaisivat jättäneen lempeästi jälkeensä. Kyse ei toki ole mistään lajin kannalta luonnottomasta piirteestä, vaan ikääntymiskehityksen päätyttyä kasvoille on jäänyt joitain hienojakoisia merkkejä, jotka ennemmin korostavat äidillisyyttä ja luontaista karismaa kuin kielisivät eletyistä vuosista.
Pukeutumisessaan Orsolya on säädyllinen ja elegantti, mutta nykyaikainen. Jakkupuvut ja virallisemmat vaatekappaleet eivät ole jääneet vieraisiksi, joskin erityisesti kotelomekot, hillityt korut ja korkokengät vaikuttaisivat muodostuneen hänen tavaramerkikseen. Muotia ranskatar seuraa tarkkaavaisesti, ja eri värejä taas käytetään harkitusti tilaisuuden luonnettakin silmällä pitäen. Muiden yllättäminen ei ole naiselle vierasta, mutta se tehdään poikkeuksetta hyvän maun rajoissa. Toisaalta myös käytännöllisemmät vaatekappaleet tulevat kysymykseen esimerkiksi metsästettäessä, ratsastettaessa tai perheen viinitilalla vierailtaessa.
"Trust is one luxury I cannot afford."
Orsolya ei suhtaudu Neuvostoon varauksettomasti, vaan kohdistaa useimpiin organisaation jäseniin tarkoin omana tietonaan pitämiään ennakkoluuloja. Hänelle ei ole luonteenomaista luottaa vapaasti, ja tässä tapauksessa toisenlainen toiminta voisi johtaa traagisiin seuraamuksiin; ranskatar on todistanut organisaation nurjia puolia ensin äitinsä suvun ja sittemmin niin puolisonsa kuin lastensakin kautta. Tästä syystä Neuvostoa ja useimpia neuvostokasvoja pidetään lähtökohtaisesti epäluotettavina, opportunistisina tai jopa vakavasti häiriintyneinä.
Useimmat varautuneimmista ajatuksista eivät kuitenkaan karkaa edes lähipiirin tietoon, vaan omalla tavallaan ranskatar on hyväksynyt oman roolinsa organisaatiossa ja rakentanut itselleen vakaan jalansijan, jonka horjuttamiseksi vaadittaisi huomattavia poliittisia voimia. Erityisesti se, samoin kuin näennäisen neuvostomyönteinen suhtautuminenkin, perustuu avioliitolle ja perhesuhteille, mutta myös huolellisesti solmituille ystävyyksille, harkitulle henkilökuvalle ja tiedolle, jota kaikkien edellä kuvattujen kautta on haltuun eksynyt. Orsolya on monessa mielessä ymmärtänyt, että viidakossa on toimittava viidakon laeilla, ja vaikka hänen suorat vaikutusmahdollisuutensa organisaatiossa ovatkin vähäiset, hampaattomaksi nainen ei ole jättäytynyt. Hän ei ole myöskään alhaisempien keinojen yläpuolella, vaikka niitä monesta eri syystä onkin pyritty välttämään.
Suhtautuminen Komiteaan on varautunutta, joskin odotetunlaisen asiallista. Tosiasiallisesti yhteistyökumppania pidetään vähintäänkin epämääräisenä, minkä lisäksi kuolevaisten organisaationa se on vaikuttanut eri vaiheineen sekavalta ja neuvostovaikutteille alttiilta kokonaisuudelta. Metsästäjiä vastaan ranskattarella ei kuitenkaan ole mitään erityisempää, ja yhteistyötä sinänsä pidetään kannatettavana asiana.
Noitia kohtaan on suhtauduttu neutraalisti, ja joskus jopa etäisen säälivästi. Lajin edustajia ei sinänsä ole halveksittu ennestään, mutta uudenvuodenyön tapahtumat loppuvuodesta 2013 ovat onnistuneet mustaamaan myös ranskattaren käsityksiä, eikä Orsolya ole edes henkilökohtaisella tasolla voimakasta retribuutiota vastaan; perhekeskeinen nainen kun olisi itse valmis menemään huomattavan pitkälle voidakseen turvata lastensa ja puolisonsa henget miltä tahansa uhkaavalta taholta tai ryhmittymältä.
Kuolevaisia kohtaan suhtautuminen on aina ollut omassa ajatusmaailmassa aavistuksen pehmeämpää kuin mitä lajitoverit kenties osaisivat arvata. Näistä mietteistä on kuitenkin myös vaiettu, ja esimerkiksi Willingtonin Akatemian suhteen nainen on seisonut näennäisesti yhteisessä rintamassa muun Neuvoston kanssa, vaikka henkilökohtaisesti laitoksen ideologiaa pidetäänkin kiinnostavana. Tästä syystä myös oma keskimmäinen tytär on päästetty ilman vastaväitteitä opiskelemaan laitokseen samalla, kun Neuvostonkin linja on ainakin näennäisesti alkanut pehmentyä.
Useimmat varautuneimmista ajatuksista eivät kuitenkaan karkaa edes lähipiirin tietoon, vaan omalla tavallaan ranskatar on hyväksynyt oman roolinsa organisaatiossa ja rakentanut itselleen vakaan jalansijan, jonka horjuttamiseksi vaadittaisi huomattavia poliittisia voimia. Erityisesti se, samoin kuin näennäisen neuvostomyönteinen suhtautuminenkin, perustuu avioliitolle ja perhesuhteille, mutta myös huolellisesti solmituille ystävyyksille, harkitulle henkilökuvalle ja tiedolle, jota kaikkien edellä kuvattujen kautta on haltuun eksynyt. Orsolya on monessa mielessä ymmärtänyt, että viidakossa on toimittava viidakon laeilla, ja vaikka hänen suorat vaikutusmahdollisuutensa organisaatiossa ovatkin vähäiset, hampaattomaksi nainen ei ole jättäytynyt. Hän ei ole myöskään alhaisempien keinojen yläpuolella, vaikka niitä monesta eri syystä onkin pyritty välttämään.
Suhtautuminen Komiteaan on varautunutta, joskin odotetunlaisen asiallista. Tosiasiallisesti yhteistyökumppania pidetään vähintäänkin epämääräisenä, minkä lisäksi kuolevaisten organisaationa se on vaikuttanut eri vaiheineen sekavalta ja neuvostovaikutteille alttiilta kokonaisuudelta. Metsästäjiä vastaan ranskattarella ei kuitenkaan ole mitään erityisempää, ja yhteistyötä sinänsä pidetään kannatettavana asiana.
Noitia kohtaan on suhtauduttu neutraalisti, ja joskus jopa etäisen säälivästi. Lajin edustajia ei sinänsä ole halveksittu ennestään, mutta uudenvuodenyön tapahtumat loppuvuodesta 2013 ovat onnistuneet mustaamaan myös ranskattaren käsityksiä, eikä Orsolya ole edes henkilökohtaisella tasolla voimakasta retribuutiota vastaan; perhekeskeinen nainen kun olisi itse valmis menemään huomattavan pitkälle voidakseen turvata lastensa ja puolisonsa henget miltä tahansa uhkaavalta taholta tai ryhmittymältä.
Kuolevaisia kohtaan suhtautuminen on aina ollut omassa ajatusmaailmassa aavistuksen pehmeämpää kuin mitä lajitoverit kenties osaisivat arvata. Näistä mietteistä on kuitenkin myös vaiettu, ja esimerkiksi Willingtonin Akatemian suhteen nainen on seisonut näennäisesti yhteisessä rintamassa muun Neuvoston kanssa, vaikka henkilökohtaisesti laitoksen ideologiaa pidetäänkin kiinnostavana. Tästä syystä myös oma keskimmäinen tytär on päästetty ilman vastaväitteitä opiskelemaan laitokseen samalla, kun Neuvostonkin linja on ainakin näennäisesti alkanut pehmentyä.
Yliluonnolliset kyvyt ja muut taidot
"If you make listening and observation your occupation you will gain much more than you can by talk."
Orsolya hallitsee niin kutsuttua tunnemanipulaatiota. Hän kykenee aistimaan muiden tunnetiloja ja vaikuttamaan niihin monipuolisesti. Kyky ulottuu myös asianosaisen tuntemuksiin muita kohtaan ja näin ollen jaloverinen voi parhaimmillaan tai pahimmillaan vaikuttaa kokonaisiin ihmissuhteisiin. Orsolyan tulee olla kymmenien metrien säteellä kohteestaan voidakseen havaita tämän tunnetilat ja mielellään vähintään kymmenen metrin säteellä voidakseen manipuloida niitä tehokkaasti.
Kyky puree ihmisiin jokseenkin paremmin kuin vampyyreihin, sillä Orsolya kykenee sen avulla vahvistamaan luontaisen viehätysvoimansa vaikutuksia ja näin ollen käyttämään sitä erityisen tehokkaasti mielenhallinnallisissa tarkoituksissa esimerkiksi muistinpyyhinnässä. Vampyyreihin hänellä ei ole samanlaista vaikutusta, vaan heidän kohdallaan naisen on tyydyttävä käyttämään kykyään arvioimalla, miten yksilö reagoi tiettyyn tunnetilaan, esimerkiksi vihaan tai pelkoon.
Kun Orsolya käyttää kykyään aktiivisesti, hän vajoaa samalla synesteettiseen tilaan, jossa hän voi paitsi fyysisesti erottaa tunteet aisteillaan, tunnistaa myös muita tilan elementtejä synesteetikon tavoin; esimerkiksi nähdä säveliä väreinä ja vastaavasti kuulla värejä sävelinä. Nainen ei siis automaattisesti havaitse tunteita; hänen on nimenomaisesti käytettävä kykyään niiden huomaamiseksi vuorovaikutustilanteessa. Kyky synestesiaan on kuitenkin tehnyt hänestä monipuolisen osaajan myös taiteiden ja musiikin saralla.
Erityiskykynsä ohella jaloverinen hallitsee vampyyreille ominaiset kyvyt, kuten yli-inhimillisen nopeuden, jo mainitun luontaisen viehätysvoiman ja nopean parantumisen.
Kyky puree ihmisiin jokseenkin paremmin kuin vampyyreihin, sillä Orsolya kykenee sen avulla vahvistamaan luontaisen viehätysvoimansa vaikutuksia ja näin ollen käyttämään sitä erityisen tehokkaasti mielenhallinnallisissa tarkoituksissa esimerkiksi muistinpyyhinnässä. Vampyyreihin hänellä ei ole samanlaista vaikutusta, vaan heidän kohdallaan naisen on tyydyttävä käyttämään kykyään arvioimalla, miten yksilö reagoi tiettyyn tunnetilaan, esimerkiksi vihaan tai pelkoon.
Kun Orsolya käyttää kykyään aktiivisesti, hän vajoaa samalla synesteettiseen tilaan, jossa hän voi paitsi fyysisesti erottaa tunteet aisteillaan, tunnistaa myös muita tilan elementtejä synesteetikon tavoin; esimerkiksi nähdä säveliä väreinä ja vastaavasti kuulla värejä sävelinä. Nainen ei siis automaattisesti havaitse tunteita; hänen on nimenomaisesti käytettävä kykyään niiden huomaamiseksi vuorovaikutustilanteessa. Kyky synestesiaan on kuitenkin tehnyt hänestä monipuolisen osaajan myös taiteiden ja musiikin saralla.
Erityiskykynsä ohella jaloverinen hallitsee vampyyreille ominaiset kyvyt, kuten yli-inhimillisen nopeuden, jo mainitun luontaisen viehätysvoiman ja nopean parantumisen.
Luonne
"And one day she discovered that she was fierce, and strong, and full of fire, and that not even she could hold herself back because her passion burned brighter than her fears."
Veren- ja vallanhimoiset taipumukset eivät pue Orsolyaa kovinkaan mairittelevasti. Hän on, ulkokuoreltaan ainakin, huomattavasti stereotyyppistä vampyyriä rauhallisempi ja lähestyttävämpi persoonallisuus, jonka pinnan läpi kuultavat ennen muuta sivistys, hillitty eleganssi ja taitavasti asetellut sanat. Lady Lebeau onkin suosittu seurapiirikasvo, ylpeästi paikkansa lunastava ruhtinatar, joka paitsi emännöi suuria tilaisuuksia omalla valtapiirillään, myös osallistuu sellaisiin laajemminkin ympäri maailmaa. Lämpimän hymyn ja hillityn olemuksen takana asuu kuitenkin älykäs ja punnitseva mieli, joka kenties näkyykin niin suoraselkäisessä olemuksessa kuin ajoittain teräväksikin yltyvässä sanailussa.
Ulkokuoreltaan salonkikelpoinen aatelisnainen on kuitenkin sisältä pahemmin rikki kuin moni osaisikaan arvata. Hillitty, etäinen ja edustava habitus on tulosta Orsolyan pitkästä lapsuudesta ja nuoruudesta erittäin kilpailuhenkisessä perheessä, jossa tunteiden näyttäminen ja huonot valinnat ovat anteeksiantamattomia virheitä. Virheitä, joista rangaistiin sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. Se jätti merkkinsä ja myöskin valuvikansa, jotka ilmenevät niin pelkona omien - oikeiden - läheisten menettämisestä kuin myös vaikeutena solmia syvällisempiä ihmissuhteita. Ongelma on onnistuttu ylittämään monia kertoja, mutta se on aina samanlainen haaste ja johtaa joskus hyvinkin häikäilemättömään käytökseen.
Rikkinäisyyden mukana tuleva tuska saattaa jättää vieläkin synkän häivähdyksen naisen hymyyn tai nauruun. Vampyyrien elämä on ikuista, mutta vain ulkoiset haavat tapaavat parantua täysin, eikä Orsolya ole poikkeus. Hänen tapauksessaan ne ovat kenties alkaneet jo umpeutua, mutta nähtäväksi jää, voiko prosessi saavuttaa päätöksensä nykyisissä olosuhteissa. Hänen elämänsä ei ole ollut helppo, eikä arki Neuvoston epäluotettavien yksilöiden ympäröimänä tarjoa juuri mahdollisuuksia rentoutua oman valtapiirin ulkopuolella. Arvistaan huolimatta nainen on sisimmissään lujatahtoinen ja ylpeä olento, joka tunnistaa oman arvonsa ja asemansa, eikä epäröi kulkea pää suorassa.
Huolimatta siitä, että Orsolyan olemus on joskus vain hämäystä ja että emotionaalinen väkivalta on värittänyt hänen nuoruuttaan, nainen välittää syvästi omasta perheestään ja erityisesti jälkeläisistään, joita suojellakseen jaloverinen on tarvittaessa valmis menemään äärimmäisen pitkälle. Perhe on ison osan alkuperäisestään menettäneelle naiselle kaikki kaikessa, ja halu puolustaa omaa jälkikasvua on saanut Orsolyan tekemään valmisteluita, joita voisi kenties luonnehtia jopa vainoharhaisiksi - olkoonkin, että se kumpuaa tuntemuksesta omia juuria kohtaan. Rakkaimpiin kohdistuva uhka paljastaa seurapiirikasvosta pelottoman ja piinkovan naisen, joka ei taivu vaarojenkaan edessä.
Varovainen nainen on muutenkin, harkitseva ja laskelmoiva. Suhtautuminen perheen ulkopuolisiin on yleensä epäluuloista, vaikka ulospäin epäilyksiä ei näytetäkään. Erityisesti neuvostokasvojen kanssa Orsolya on tottunut epäilemään, että useimmat suhteet karisisivat, jos se sattuisi olemaan toisen osapuolen kannalta edullista. Hän on tunneälykäs ja osaa lukea muita hyvin, mikä on usein osoittautunut hyödylliseksi taidoksi myös poliittisista lähtökohdista. Toisaalta läheisiä ei osata aina samalla tavalla epäillä ja arvioida, mikä voi altistaa naisen tekemään ajoittain arviointivirheitä kaikkein rakkaimpina pitämiensä yksilöiden kohdalla - olkoonkin, että yleensä virheistä opitaan kerralla.
Ongelmatilanteita kohdatessaan ranskatar ei suinkaan ole juonittelun, manipuloinnin tai muidenkaan äärikeinojen yläpuolella. Hän ei käännä toista poskea saati sitten epäröi uhkailla taikka kiristää muita, kun se on tarpeen. Orsolya Lebeau on ehkä vampyyriksi epätyypillisen lempeä ja hillitty olento, mutta monien lajitoveriensa tavoin hän on ylpeä eikä suinkaan täysin inhimillinen. Armollisuus on ylellisyystuote, eikä edes elämä ole liian kallis tuhlattavaksi, kun asiat ajautuvat tiettyihin mittasuhteisiin. Tokkopa kenellekään, joka on naisen vastaansa saanut, on lopulta jäänyt epäselväksi, miten pitkälle ranskatar on naamionsa takana oikeasti valmis menemään saadakseen tahtonsa läpi ja suojellakseen sitä dynastiaa, jonka rakentamiseen hän on sydänverellään osallistunut.
Ulkokuoreltaan salonkikelpoinen aatelisnainen on kuitenkin sisältä pahemmin rikki kuin moni osaisikaan arvata. Hillitty, etäinen ja edustava habitus on tulosta Orsolyan pitkästä lapsuudesta ja nuoruudesta erittäin kilpailuhenkisessä perheessä, jossa tunteiden näyttäminen ja huonot valinnat ovat anteeksiantamattomia virheitä. Virheitä, joista rangaistiin sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. Se jätti merkkinsä ja myöskin valuvikansa, jotka ilmenevät niin pelkona omien - oikeiden - läheisten menettämisestä kuin myös vaikeutena solmia syvällisempiä ihmissuhteita. Ongelma on onnistuttu ylittämään monia kertoja, mutta se on aina samanlainen haaste ja johtaa joskus hyvinkin häikäilemättömään käytökseen.
Rikkinäisyyden mukana tuleva tuska saattaa jättää vieläkin synkän häivähdyksen naisen hymyyn tai nauruun. Vampyyrien elämä on ikuista, mutta vain ulkoiset haavat tapaavat parantua täysin, eikä Orsolya ole poikkeus. Hänen tapauksessaan ne ovat kenties alkaneet jo umpeutua, mutta nähtäväksi jää, voiko prosessi saavuttaa päätöksensä nykyisissä olosuhteissa. Hänen elämänsä ei ole ollut helppo, eikä arki Neuvoston epäluotettavien yksilöiden ympäröimänä tarjoa juuri mahdollisuuksia rentoutua oman valtapiirin ulkopuolella. Arvistaan huolimatta nainen on sisimmissään lujatahtoinen ja ylpeä olento, joka tunnistaa oman arvonsa ja asemansa, eikä epäröi kulkea pää suorassa.
Huolimatta siitä, että Orsolyan olemus on joskus vain hämäystä ja että emotionaalinen väkivalta on värittänyt hänen nuoruuttaan, nainen välittää syvästi omasta perheestään ja erityisesti jälkeläisistään, joita suojellakseen jaloverinen on tarvittaessa valmis menemään äärimmäisen pitkälle. Perhe on ison osan alkuperäisestään menettäneelle naiselle kaikki kaikessa, ja halu puolustaa omaa jälkikasvua on saanut Orsolyan tekemään valmisteluita, joita voisi kenties luonnehtia jopa vainoharhaisiksi - olkoonkin, että se kumpuaa tuntemuksesta omia juuria kohtaan. Rakkaimpiin kohdistuva uhka paljastaa seurapiirikasvosta pelottoman ja piinkovan naisen, joka ei taivu vaarojenkaan edessä.
Varovainen nainen on muutenkin, harkitseva ja laskelmoiva. Suhtautuminen perheen ulkopuolisiin on yleensä epäluuloista, vaikka ulospäin epäilyksiä ei näytetäkään. Erityisesti neuvostokasvojen kanssa Orsolya on tottunut epäilemään, että useimmat suhteet karisisivat, jos se sattuisi olemaan toisen osapuolen kannalta edullista. Hän on tunneälykäs ja osaa lukea muita hyvin, mikä on usein osoittautunut hyödylliseksi taidoksi myös poliittisista lähtökohdista. Toisaalta läheisiä ei osata aina samalla tavalla epäillä ja arvioida, mikä voi altistaa naisen tekemään ajoittain arviointivirheitä kaikkein rakkaimpina pitämiensä yksilöiden kohdalla - olkoonkin, että yleensä virheistä opitaan kerralla.
Ongelmatilanteita kohdatessaan ranskatar ei suinkaan ole juonittelun, manipuloinnin tai muidenkaan äärikeinojen yläpuolella. Hän ei käännä toista poskea saati sitten epäröi uhkailla taikka kiristää muita, kun se on tarpeen. Orsolya Lebeau on ehkä vampyyriksi epätyypillisen lempeä ja hillitty olento, mutta monien lajitoveriensa tavoin hän on ylpeä eikä suinkaan täysin inhimillinen. Armollisuus on ylellisyystuote, eikä edes elämä ole liian kallis tuhlattavaksi, kun asiat ajautuvat tiettyihin mittasuhteisiin. Tokkopa kenellekään, joka on naisen vastaansa saanut, on lopulta jäänyt epäselväksi, miten pitkälle ranskatar on naamionsa takana oikeasti valmis menemään saadakseen tahtonsa läpi ja suojellakseen sitä dynastiaa, jonka rakentamiseen hän on sydänverellään osallistunut.
Historia
"Most women want a man who's already successful. A strong woman will be part of his struggle, survive it, succeed together and build an empire."
VARHAISET VAIHEET
Orsolya syntyi 1500-luvun loppupuolella keskimmäiseksi tyttäreksi Nádasdyn perheeseen. Lapsuus Neuvoston vähäisen tukijasuvun jälkeläisenä ei kuitenkaan ollut helppoa. Vanhemmat jäivät etäisiksi isän viipyessä pitkillä matkoillaan ja äidin puolestaan keskittyessä ennemmin niin esikoistyttäreensä kuin omaan kurjaan tilanteeseensakin; Orsolyan kasvatus jäikin hyvin pitkälti kotiopettajattarien vastuulle. Tiukassa ohjauksessa hänestä koulittiin salonkikelpoinen nainen, jonka ei sopinut näyttää tunteitaan, mitä äitikin aina painotti, kun ehti omalta kärsimykseltään keskimmäistäänkin ihannemuottiinsa pakottamaan.
Orsolyan välit myös sisaruksiin jäivät etäisiksi. Anna oli äidin suosiossa, eikä suhde myöskään nuorempaan Kataliniin tai veljiin ehtinyt muodostua erityisen lämpimäksi. Hiljalleen suhteet alkoivat kuitenkin lujittua sisarusten nojatessa tiukemmin toisiinsa, kun heidän veljensä kuoli vanhempien yhteenoton seurauksena. Orsolya ei kuitenkaan ehtinyt vatvomaan asiaa, vaan eskaloituva tilanne pakotti huolehtimaan niin omasta kuin sisarustenkin hyvinvoinnista; heidän vanhempansa olivat julmia, mutta myös muu suku oli isovanhempia myöten nähtävä uhkana, jonka halu tukahduttaa nuoren kreivittären kapinamieli vaikutti kasvavan päivä päivältä.
Jännitteet laukesivat vasta, kun kulisseissa kärjistynyt valtataistelu päättyi Elisabetin vangitsemiseen. Valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittautunut isä jatkoi retkillään, kun taas kodinhoidolliset asiat jätettiin Annan vastuulle kaiketi kuvitellen ostavansa tuon näennäisellä vallalla puolelleen. Tyttäristä vanhin suri kuitenkin äitinsä kohtaloa eikä ollut luopunut uskollisuudestaan naista kohtaan. Kaikessa hiljaisuudessa nainen kehittikin suunnitelman kreivittären vapauttamiseksi ja suostutteli Katalinin mukaan, jolloin alun perin vastahankainen Orsolyakin taipui ymmärtäen, että vähemmistöön jääminen olisi tässä asiassa vaarallista peliä.
Päätöstä helpotti kiistatta tietoisuus siitä, että Elisabetin raivo ei ollut täysin perusteetonta. Perheen miehet pitäisivät heikommaksi tuomitsemansa sukupuolen mielellään eristettyinä kultaisessa häkissään, vailla mahdollisuutta kokeilla siipiä, eikä elämä isoisän ja isän piikana vaikuttanut viehättävältä. Oli vain yksi henkilö, joka oli nuoren kolmikon näkökulmasta koskaan kyennyt haastamaan despootti-isoisän ja tuon tukijat, eikä edes Orsolya voinut kiistää, että Elisabet oli heidän ainoa mahdollisuutensa vapautua tästä kieroutuneesta vankilasta.
VAARAN VUODET
Vei vuosia ennen kuin sisarukset keksivät keinon purkaa Elisabetin vankilaa vartioivat maagiset suojaukset. 1640-luvulla he onnistuivat lopulta vapauttamaan äitinsä, eikä sitä seurannutta verilöylyä saada todennäköisesti koskaan verkkokalvoilta täysin häivytettyä. Luonnosta löytämäänsä karahkaan nojautunut, rääsyihin pukeutunut ja harmaantunut Elisabet teurasti raa'asti yllätysmomentin turvin valtaosan perheestä yhden yön aikana; myös Orsolyan veljen, isän ja isoisän. Ainoastaan ruskeaverikön isoäiti onnistui karkaamaan tyttärensä raivoa lähtemällä maanpakoon. Seuraavina viikkoina valtaosa klaanista taipui uuden matriarkan vallan alle, ja prosessia seurasivat useat puhdistukset, joissa Elisabet eliminoi järjestelmällisesti mahdolliset haastajansa ennen muissa suunnitelmissa etenemistä. Tyttärensä kreivitär lähetti länteen turvaan solmimaan suhteita merkittäviin neuvostosukuihin, kun nainen itse keskittyi palauttamaan tukijasuvun vahvan aseman Unkarissa verisesti 1660-luvun loppuun mennessä ja kokoamaan ympärilleen sekä varallisuutta että turvallisuuskoneistoa.
Moni vanhoista tukijasuvuista ei kestänyt pelikentän muutosta ja veriseksi ristityn kreivittären häikäilemätöntä nousua, joka herätti kateutta ja jopa suoranaista pelkoa. Salassa Orsolyan äitiä vastaan alettiin kasata salaliittoa, josta ruskeaverikkö oli kuitenkin autuaan tietämätön liikkuessaan toinen toistaan koreammissa juhlissa Yorkista Moskovaan ja takaisin. Omaksi yllätyksekseenkin nuori unkaritar huomasi sujahtavansa vaivattomasti osaksi seurapiirejä, sivistystä ja ajatonta eleganssia. Ensimmäistä kertaa koskaan Orsolya tunsi olevansa vapaa ja nautti tunteesta täysin siemauksin. Itsekseen nuori seurapiirikasvo nautti kosiskelusta, jota hän sai osakseen erityisesti vähäisempien perheen vesoilta, vaikka nuo poikkeuksetta jäivätkin nuolemaan näppejään. Monen vaakakupissa painoi se, että Nádasdy-Báthoryja pidettiin yhtenä Neuvoston uudistumisen kiistattomista hyötyjistä, olihan perhe näennäisesti hyvissä väleissä valtaapitävien kanssa, tyttäret olivat salonkikelpoisia ja äidillä oli jo vaikuttava henkilökohtainen maine. Orsolya ei kuitenkaan tuntenut intohimoa taipua pikkumaiseen poliittiseen peliin.
DEBYTANTTI JA AVIOLIITTO
Eleganssista ja loisteesta täysin rinnoin nauttiva Orsolya sai kuitenkin hiukan yllättäenkin huomata löytäneensä kerrassaan poikkeuksellisen ihailijan - Joseph Lebeaun. Perustajaperheen vesaan tutustuttiin 1710-luvulla seurapiirijuhlissa, joissa tuo päädyttiin käännyttämään pois kerrassaan sopimattomille ehdotelmille viileästi kulmia kohottaen. Huolimatta puhtaasti ylpeydestä kumpuavasta teosta Orsolya huomasi, että jokin miehen sisukkuudessa ja periksiantamattomuudessa viehätti häntä. Kaksikko päätyi kohtaamaan yhä uudelleen mitä loistokkaimmissa puitteissa, kunnes lopulta myös unkarittaren oli annettava ihastukseksi kasvaneille tunteilleen periksi; ja kun kosintaan lopulta vastattiin myöntävästi, nainen tunsi ensi kertaa aivan erityislaatuisen syvää onnea ja iloa.
Kaksikko oli sikäli onnekas, että sukujen välinen liitto sattui sopimaan kaikkien osapuolten suunnitelmiin - molempia kun oli siunattu tahi kirottu vahvatahtoisella vanhemmalla. Orsolyan äiti näki tietenkin mahdollisuuden sitoa perhe lähelle Neuvoston kuumaa ydintä, kun taas Joen isä Hercule I Lebeau, lujasta tahdostaan ja voimakkaasta temperamentistaan tunnettu suurmies, oli jo jonkin aikaa etsinyt sopivaa tilaisuutta laajentaa perheen vaikutusvaltaa kohti itää. Unkarin kuningashuoneeseen linkittynyt, huomattavan vauras ja lujana taustavaikuttajana tunnetun matriarkan hallitsema suku vaikutti sopivalta ehdokkaalta moisten tarkoitusmäärien ajamiseksi, minkä lisäksi perustajaperheiden välisten avioliittojen tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistava mies suhtautui myönteisesti ajatukseen mahdollisuudesta tehdä pojan vaimon suvusta voimakas - ja kiitollinen - liittolainen.
Niinpä Lebeaun patriarkka päätyi siunaamaan avioliiton. Elisabet oli onnistunut salaamaan sukunsa vaikeudet hyvin jopa vampyyrieliitin sisäpiiriltä, joten Báthoryt saivat esiintyä edukseen neuvostomyönteisenä ja vahvana, joskin niin määrässään kuin voimassaankin hiljalleen hiipuvana perheenä. Etevänä strategina Hercule Lebeau ymmärsi, että sitoutuminen tunteita herättävään ja kenties hiipuvaan sukuun vaati riskien ottamista, mutta arvioi toisaalta voivansa käyttää perustajaperheen vaikutusvaltaa uuden liittolaisen elvyttämiseksi, minkä seuraamuksena heillä olisi vaikutusvaltainen ystävä alati voimistuvassa idässä.
Avioliittoa odotettiin käytännössä lyhin säädyllisenä pidettävä aika, ja kaksikon häitä tanssittiin vuonna 1713 Pariisissa. Ensimmäiset yhteiset vuotensa tuore aviopari vietti Yorkissa, ja elämä vaikutti hymyilevän yhä vain molempien nauttiessa täysin rinnoin seesteisemmistä ajoista. Pariskunnalla oli tietysti omat ristinsä; Joen isä paljastui nopeasti voimakkaaksi ja ankaraksi luonteeksi siinä missä omia sotiaan taistellut Elisabet puolestaan vaikutti asettuneen pysyväksi osaksi heidän elinpiiriään. Nämä asiat kyettiin kuitenkin toistaiseksi sysäämään pois mielestä, ja kun Orsolya piteli vuonna 1734 sylissään heidän esikoistaan, isoisänsä mukaan nimettyä Hercule II:ta ja vain joitain vuosia myöhemmin Dyenesiksi ristittyä poikaa, oli vaikea nähdä, kuinka mikään mahti voisi sysätä raiteilleen asettunutta onnellista perhe-elämää synkkyyteen. Valehtelematta voi sanoa, etä poikien lapsuusajalla onkin yhä aivan erityinen paikka Orsolyan sydämessä.
SILMUKKA KIRISTYY
Kulisseissa kuitenkin kuohui. Báthoryiden ahdinko oli alkanut syventyä, kun Elisabetin vihollisten määrä vaikutti vain kasvavan. 1700-luvun alkupuolella murhayrityksen kohteeksi joutunut kreivitär hyökkäsi yhä julmemmin vihollisiaan vastaan, ja 1770-luvulle tultaessa asia valkeni myös Herculelle; mies oli ymmärrettävästi raivoissaan perheensä nimen ja arvovallan käyttämisestä kilpenä Elisabetin vihollisia vastaan. Huolestuneena nuoremman rouva Lebeaun rooliin asettunut Orsolya seurasi tilanteen kehittymistä, kun kaksikko ajautui välirikkoon ja Hercule julisti tekevänsä pesäeron Elisabetin perheeseen virheeksi kutsumaansa miniää lukuun ottamatta. Sanat jäivät kuitenkin ilmaan roikkumaan, kun mies menehtyi epämääräisissä oloissa salamurhan uhrina, eikä päätöstä koskaan pantu täytäntöön.
Elisabetin kutsumana Julia Antova saapui paikalle suorittamaan tutkinnan Neuvoston puolesta, eikä asia herättänyt perhepiirissä vastaväitteitä - olihan kyse yksi vampyyrimaailman johtavista nimistä. Orsolya suhtautui kuitenkin äitinsä ystävättäreen epäluuloisesti huolimatta siitä, että vanhempi osoitti varsin aukottomasti syylliseksi alueella eläneiden ja salaliittoon kytkeytyneen vähempiveristen yhteisön, jota Elisabet rankaisi kovalla kädellä. Luultavasti isänsä kunniaa puolustaakseen myös Joseph asettui lopulta anoppinsa tueksi, ja muodostettu koalitio löi lopulta yli vuosisadan muhineen salaliiton, tullen samalla synnyttäneeksi eskalaatioita, jotka johtivat lopulta Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789.
HANKALAT VUODET
Vain paria vuotta aiemmin syntynyt tytär Valéria oli tähän mennessä kiinnittänyt äitinsä huomion, mutta vallankumouksen myötä perheen oli vetäydyttävä Yorkin turvaan varmuuden vuoksi. Miehensä tavoin huolestuneena Orsolya seurasi esikoisensa vallankumoukseen liittyviä toimia ja pelkäsi niitä haitallisia vaikuttimia, joita tuo sai kiistatta vallanjanoiselta isoäidiltään. Erilaiset huolet, Elisabetin juonittelu ja hektisemmäksi muuttunut arki kiristivät ranskattaren hermoja ja heijastelivat kivuliain seuraamuksin myös avioliittoon, joka kärsi pahemman kerran erilaisista karikoista. Tilannetta yritettiin paikkailla Pariisiin vallankumouksen jälkeen palattaessa järjestelyllä, jossa Orsolyan keskittyi perheeseen ja julkisiin velvollisuuksiinsa Josephin vastaavasti syventyessä kabinettiin liittyviin töihinsä.
Ranskattarelle oli kuitenkin haasteellista pysyä poissa Joen tontilta, suhtautuihan hän verhotun happamesti esikoisen istuttamiseen kabinettiin nuorella iällä huolimatta siitä, että jäi näkemyksineen varsin yksin. Nimitys hyväksyttiin pitkin hampain valtapoliittisten motiivien hahmottamisen takia, mutta osapuolten motiiveja pidettiin kyseenalaisina ja Hugon etujen vastaisina. Peliliikettä ei tietenkään alettu kostamaan esikoiselle, mutta sen salliminen luettiin ennen muuta Josephin kyvyttömyydeksi laittaa vastaan niille voimille, jotka miehen perillistä olivat vallan ytimeen ajaneet, eikä se ainakaan sytyttänyt vanhaa liekkiä uuteen roihuun.
Aiempaa pahempaa oli kuitenkin edessä. Salaliiton nujerrettuaan Elisabet oli alkanut systemaattisesti eliminoida sen jäänteiden ohella myös muita viholliseksi katsomiaan tahoja, ja 1800-luvun alkupuolella tuo julisti sodan Antovin perustajasuvun perilliselle ja Crimsonin vaikutusvaltaiselle johtajalle Ilya Antoville, joka oli vastuussa siitä, että Orsolyan isoäiti oli onnistunut pakenemaan kreivittären puhdistuksia. Ajatus kahden titaanin taistelusta kyllästi Lebeaun kartanon pelolla, joka konkretisoitui, kun Ilya murhautti Orsolyan Katalin-sisaren kostona vaimonsa kuolemasta, jonka Elisabet oli tiettävästi masinoinut. Ranskatar oli lähentynyt nuoremman sisarensa kanssa loppua kohden, ja tuon kuolema sysäsi naisen raiteiltaan. Neuvoston mahtikäskyn käytyä sodan raivostuneet osapuolet perääntyivät kuilun partaalta siinä missä Josephin oli alettava selvittää tapausta. Orsolya kuitenkin vetäytyi pitkäksi toviksi omiin oloihinsa Rivieran residenssille suremaan niin sisartaan kuin avioliittoaankin.
Aikansa toivuttuaan lady Lebeau palasi seurapiireihin näyttävästi, vaikka Joseph viettikin runsaasti aikaa meren toisella puolen avioliiton kärsittyä kohtuuttomasti niistä vaikeuksista, joita perhe oli kohdannut. 1870-luvulle tultaessa Elisabet oli onnistunut löytämään uuden keinon kasvattaa vaikutusvaltaansa, ja pian perhe sai lisäystä Crawfordin nimeä kantavasta velipuolesta. Orsolya suhtautui etäisen säälivästi pojan isään, olihan ranskatar epäilevä äitinsä motiiveihin liittyen - tuskinpa Sebastianiksi ristitystä pienokaisesta kaavailtiin trofeeta Elisabetin kaappiin. Osaltaan koettuun harmistukseen vaikutti se, että William Crawford tiedettiin Joen ystäväksi; sisimmässään ranskatar nimittäin epäili, että ennemmin tai myöhemmin kabinettilainen muodostuisi rasitteeksi omalle lehtolapselleen ja katoaisi sen myötä kartalta. Erityisen lämmintä sidettä Orsolya ei koskaan onnistunutkaan velipuoleensa muodostamaan.
Samalla niin Orsolya kuin Josephkin olivat toisistaan tietämättä löytäneet harhautuksen muiden käsivarsilta. Erityisen pitkälle eteni salasuhde Pariisissa viihtyneen Alvin Waylandin kanssa. Kaipa tunteet perustajaperheen vesaa kohtaan roihusivatkin kuumina, olihan tuo hurmaava, hauska ja ennen muuta kiinnostunut - sekä sopivalla tavalla pettymyksen tuottaneesta aviomiehestä erilainen. Ilmeistä oli myös, että nuorukainen oli naiseen ihastunut ja odotti paljon, ehkä liikaakin. Herätys saapui kylmästi oman äidin muodossa; siinä missä Orsolya oli varmistanut, että hänen aviorikoksensa pysyi salaisuutena, Joesta oli tullut varomattomampi, eikä tuon suhde ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä anopilta huomaamatta. Ranskatar pohti vaihtoehtojaan, ja päätyi raskain sydämin päättämään suhteen tietäen, millaista tuskaa se aiheutti molemmille osapuolille. Lopulta Alvinia, Josephia ja Elisabetia enemmän ratkaisussa olivat painaneet omat lapset, jotka olivat Orsolyalle arvokkainta maailmassa.
Omaa valttikorttiaan hellinyt Elisabet oli ilmeisen raivoissaan siitä, että joutui paimentamaan kabinetissa istuvaa vävyään tällä tavoin. Kenties omaa syyllisyyttään lepytelläkseen ranskatar esti äitiään vain murhaamasta Vivianina tunnettua rakastajatarta ja lupautui vastineeksi puuttumaan itse asiaan kreivittären rinnalla. Täysin pyyteetön ratkaisu ei kuitenkaan ollut, sillä lähes avoimeksi käynyt suhde ei rikkonut vain keskinäistä luottamusta, vaan oli myös loukkaus julkikuvaa ja jälkikasvua kohtaan. Orsolya ojensi miestään kovalla kädellä ja asetti panokseksi heidän avioliittonsa, minkä myötä Vivian poistui lopullisesti heidän elämistään.
Kun uskottomuuden aika oli tullut molempien osalta päätökseen, pariskunta kävi lämmittämään avioliittoaan. Orsolya tuli yllättäen raskaaksi vuonna 1888, ja seuraavana vuonna pariskuntaa siunattiin iltatähdellä, Marcelilla. Ranskatar ei kyennyt täysin irrottautumaan hämmentyneestä huolesta, koska edes hän ei kyennyt varmasti sanomaan, oliko lapsi lopulta Wayland vai Lebeau. Lopulta epätietoisuuden kanssa oli kuitenkin vain opittava elämään; niinpä Orsolya sulki huolensa sydämeensä ja päätti rakastaa lastaan ehdoitta. Tässä hän onnistui liiankin hyvin; vaikka jälkikasvua pyrittiinkin aina kohtelemaan tasa-arvoisesti, monessa mielessä ranskatarta itseään muistuttava iltatähti varasti pysyvästi äitinsä sydämen.
ONNELLINEN 1900-LUKU
Kuolevaisten näkökulmasta 1900-luvulle mahtui monenlaisia murheita, eikä Lebeaunkaan arki vaivatonta ollut - avioliitto ei ollut entisensä, maailmassa oli sotia ja kuolemaa eikä Marcel osoittautunut aina helpoimmaksi mahdolliseksi tapaukseksi. Orsolya tunsi kuitenkin olonsa onnellisemmaksi helliessään iltatähteään ja jollain tapaa nauttien myös Joen lisääntyneestä seurasta Pariisin haarakonttorin perustamisen myötä, vaikka lempi ei suhteessa samalla tavalla roihunnutkaan. Elisabet valmisteli varjoissa poikansa nousua, eikä naisen läsnäolo enää heittänyt samanlaista painostavaa viittaa avioliiton ylle.
Hankalia vuosiakin toki mahtui erityisesti vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle. Vuonna 1910 Elisabet tapatti Dyenesin mielitietyn, koska tuo oli noita, mikä johti pojan tuskan ohella äidin ja tyttären välien kylmenemiseen. Nuorukaisen etääntyessä perheestään myös iltatähti alkoi oikutella ja lähti karkuteille aiheuttaen harmaita hiuksia Orsolyalle. Kun Marcelia lopulta pideltiin 15 vuoden jälkeen jälleen käsivarsilla 1920-luvun puolivälissä, nainen ei osannut löytää itsestään katkeruuden ripaustakaan huolimatta siitä, kuinka rumat tarinat olivat kartanonkin jo tavoittaneet. Katoaminen ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, ja kenties tuskallisimmin sydäntä pisti pojan kaikkoaminen toisen maailmansodan aikaan, kriisin aiheuttaessa toki muutenkin paljon tuhoa ja surua lukuisille. Niinpä myös omaa otetta tiukennettiin Marcelin viimeinkin palatessa, joskin vasta Joen puuttuminen asiaan vuonna 1948 vaikutti kääntävän iltatähden suunnan ja toi myös Orsolyalle mielenrauhaa.
Sodan päätyttyä heitä odotti vielä yksi koettelemus - Elisabet neuvotteli naimakaupan Valérian ja toisen vaikutusvaltaisen suvun kanssa, ajaen Lebeaut hajaannukseen. Erityisesti Orsolya laittoi vastaan, mutta huolimatta ponnisteluistaan epäonnistui liiton estämisessä. Tokkopa kukaan olisi osannut arvata, että pian tragedia kuitenkin yllättäisi heidät kaikki, kun perheen tytär lähetti vahingossa tulevan puolisonsa surman suuhun. Yllättäen kreivitär piilotti huolellisesti jäljet ja pelasti lapsenlapsensa vaatimuksitta, vaikka ranskatar olikin henkisesti valmistautunut siihen, että moisella teolla olisi ollut hintansa.
Kun viimeinenkin uhkakuva haipui hiljalleen horisonttiin, ja aviopari hieroi jälleen sovintoa, oli jälleen aika kääntää sivua. Lebeaut ostivat viinitilan Ranskan Reimsistä, jota he alkoivat myös aktiivisesti viljellä. Seurauksena perheelle kehkeytyi kannattava liiketoimi ja oma samppanjamerkki, joka työllisti erityisesti bisneksestä nauttivaa Orsolyaa. Myös Joe vaikutti iloisemmalta ja rennommalta, eikä vuosituhannen lopun vaalimisesta sydämessä ole näinäkään päivinä luovuttu. Ranskatar saattoi rauhassa keskittyä muihinkin harrasteisiinsa, kuten ratsastukseen, ammuntaan ja taiteisiin. Samalla hän emännöi suuria seurapiiritapahtumia ja keskittyi jälleen ennen muuta asemaansa lady Lebeauna. Myös lasten asiat vaikuttivat olevan tasapainoisella pohjalla, vaikka Dyenesin orastavaa yhteistyötä Ilya Antovin kanssa varsin suorasanaisesti paheksuttiinkin. Kyseisestä kuriositeetista huolimatta elämän saattoi sanoa hymyilevän jälleen kuin Rivieran aurinko.
2000-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN
Uuden vuosituhannen alku pyyhkäisi autuaammat päivät sivuun, kun Marcel katosi vuonna 2005 Huntin episodin jälkimainingeissa. Huoli hiipi jälleen Orsolyan sydämeen, vaikka elämä jatkuikin muuten ennallaan. Se, että Joseph omalta osaltaan silotteli heidän poikansa mahdollista osuutta asiassa ei lopulta rauhoittanut huolestunutta mieltä kovin pitkälle - kabinetin kriisit ja velipuolen nousu uuteen positioon koskettivatkin naista lopulta vain etäisesti, vuosien kuluessa rutiinien, pelon ja epätietoisuuden sävyissä. Marcelista ei kantautunut mitään huhuja, vaan vaikutti siltä, että tuo oli kadonnut maan päältä - kuollut, kuten pahimmissa painajaisissa kai pelättiin huolimatta siitä, ettei moisille epäilyksille rationaalisia perusteita ollut.
Vuonna 2010 Elisabet paljasti Orsolyalle Marcelin oleilevan Ilya Antovin luona. Raivostunut nainen nousi suorinta tietä koneeseen ja lensi Moskovaan kohdatakseen miehen, jolle ei ollut riittänyt hänen sisarensa tappaminen - tällä kertaa tuo oli upottanut inhat kyntensä ranskattaren poikaan. Säälimättömästi Orsolya raahasi poikansa takaisin Pariisiin kieltäen todistamansa rakkaustarinan aitouden - sen sijaan Marcel lähetettiin aikanaan sukuun lämpimästi tervetulleeksi toivotetun ja Neuvostossa vaikutusvaltaisessa asemassa vaikuttavan Fiona Springin valvovan silmän alle. Myös Joe siunasi ratkaisun kaiketi toivoen, että ongelma saataisi miehen määrätietoisen sisarentyttären avulla pois päiväjärjestyksestä.
Muilta osin 2010 sujui miellyttävämmissä merkeissä, kun Dyenes ja hänen naisystävänsä Camille Lavigne siunasivat Orsolyaa kahdella kauniilla lapsenlapsella. Ranskatar ei jäänyt vatvomaan avioliittoja tai muitakaan muodollisuuksia, vaan oli heti valmis suorastaan palvomaan maata kaksosten jalkojen alla. Uutinen oli lämmin toivonpilkahdus, jota Moskovan tapahtumien jälkeen oli todellakin kaivattu.
Kaaos ei kuitenkaan päättynyt Moskovassa. Vuoden 2013 uudenvuodenyön hirvittävät tapahtumat saivat Orsolyan harkitsemaan asioita uudelleen. Marcelin ja Ilyan suhteelle annettiin vastahakoinen siunaus, ja äitinsä lepyttämiseksi naisen oli myös hyväksyttävä Valérian pakkokihlaaminen Elisabetin suojattina tunnetulle Ezekiel Linwoodille. Kihlauksen mahdollistamisesta syytettiin kai erityisesti Josephia, jonka velvollisuutena olisi pidetty koko farssin estämistä. Mieluisimpana uutisena tuli tieto Dyenesin päätöksestä solmia avioliitto Camillen kanssa, jota on lasten puolisoista ehdoton suosikki.
Perheen sisäiset jännitteet kohtasivat lakipisteensä, kun Marcel paljasti perheillallisella helmikuussa 2014, että hänen isänsä voi olla Alvin Wayland. Farssinomaista tilaisuutta seurasi perheen hajaantuminen eri suuntiin ympäri maailmaa. Orsolya itse nousi vielä samana iltana koneeseen ja lensi Ranskan Rivieralle seurapiirielämästä ja muusta maailmasta eristäytyen.
Orsolya syntyi 1500-luvun loppupuolella keskimmäiseksi tyttäreksi Nádasdyn perheeseen. Lapsuus Neuvoston vähäisen tukijasuvun jälkeläisenä ei kuitenkaan ollut helppoa. Vanhemmat jäivät etäisiksi isän viipyessä pitkillä matkoillaan ja äidin puolestaan keskittyessä ennemmin niin esikoistyttäreensä kuin omaan kurjaan tilanteeseensakin; Orsolyan kasvatus jäikin hyvin pitkälti kotiopettajattarien vastuulle. Tiukassa ohjauksessa hänestä koulittiin salonkikelpoinen nainen, jonka ei sopinut näyttää tunteitaan, mitä äitikin aina painotti, kun ehti omalta kärsimykseltään keskimmäistäänkin ihannemuottiinsa pakottamaan.
Orsolyan välit myös sisaruksiin jäivät etäisiksi. Anna oli äidin suosiossa, eikä suhde myöskään nuorempaan Kataliniin tai veljiin ehtinyt muodostua erityisen lämpimäksi. Hiljalleen suhteet alkoivat kuitenkin lujittua sisarusten nojatessa tiukemmin toisiinsa, kun heidän veljensä kuoli vanhempien yhteenoton seurauksena. Orsolya ei kuitenkaan ehtinyt vatvomaan asiaa, vaan eskaloituva tilanne pakotti huolehtimaan niin omasta kuin sisarustenkin hyvinvoinnista; heidän vanhempansa olivat julmia, mutta myös muu suku oli isovanhempia myöten nähtävä uhkana, jonka halu tukahduttaa nuoren kreivittären kapinamieli vaikutti kasvavan päivä päivältä.
Jännitteet laukesivat vasta, kun kulisseissa kärjistynyt valtataistelu päättyi Elisabetin vangitsemiseen. Valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittautunut isä jatkoi retkillään, kun taas kodinhoidolliset asiat jätettiin Annan vastuulle kaiketi kuvitellen ostavansa tuon näennäisellä vallalla puolelleen. Tyttäristä vanhin suri kuitenkin äitinsä kohtaloa eikä ollut luopunut uskollisuudestaan naista kohtaan. Kaikessa hiljaisuudessa nainen kehittikin suunnitelman kreivittären vapauttamiseksi ja suostutteli Katalinin mukaan, jolloin alun perin vastahankainen Orsolyakin taipui ymmärtäen, että vähemmistöön jääminen olisi tässä asiassa vaarallista peliä.
Päätöstä helpotti kiistatta tietoisuus siitä, että Elisabetin raivo ei ollut täysin perusteetonta. Perheen miehet pitäisivät heikommaksi tuomitsemansa sukupuolen mielellään eristettyinä kultaisessa häkissään, vailla mahdollisuutta kokeilla siipiä, eikä elämä isoisän ja isän piikana vaikuttanut viehättävältä. Oli vain yksi henkilö, joka oli nuoren kolmikon näkökulmasta koskaan kyennyt haastamaan despootti-isoisän ja tuon tukijat, eikä edes Orsolya voinut kiistää, että Elisabet oli heidän ainoa mahdollisuutensa vapautua tästä kieroutuneesta vankilasta.
VAARAN VUODET
Vei vuosia ennen kuin sisarukset keksivät keinon purkaa Elisabetin vankilaa vartioivat maagiset suojaukset. 1640-luvulla he onnistuivat lopulta vapauttamaan äitinsä, eikä sitä seurannutta verilöylyä saada todennäköisesti koskaan verkkokalvoilta täysin häivytettyä. Luonnosta löytämäänsä karahkaan nojautunut, rääsyihin pukeutunut ja harmaantunut Elisabet teurasti raa'asti yllätysmomentin turvin valtaosan perheestä yhden yön aikana; myös Orsolyan veljen, isän ja isoisän. Ainoastaan ruskeaverikön isoäiti onnistui karkaamaan tyttärensä raivoa lähtemällä maanpakoon. Seuraavina viikkoina valtaosa klaanista taipui uuden matriarkan vallan alle, ja prosessia seurasivat useat puhdistukset, joissa Elisabet eliminoi järjestelmällisesti mahdolliset haastajansa ennen muissa suunnitelmissa etenemistä. Tyttärensä kreivitär lähetti länteen turvaan solmimaan suhteita merkittäviin neuvostosukuihin, kun nainen itse keskittyi palauttamaan tukijasuvun vahvan aseman Unkarissa verisesti 1660-luvun loppuun mennessä ja kokoamaan ympärilleen sekä varallisuutta että turvallisuuskoneistoa.
Moni vanhoista tukijasuvuista ei kestänyt pelikentän muutosta ja veriseksi ristityn kreivittären häikäilemätöntä nousua, joka herätti kateutta ja jopa suoranaista pelkoa. Salassa Orsolyan äitiä vastaan alettiin kasata salaliittoa, josta ruskeaverikkö oli kuitenkin autuaan tietämätön liikkuessaan toinen toistaan koreammissa juhlissa Yorkista Moskovaan ja takaisin. Omaksi yllätyksekseenkin nuori unkaritar huomasi sujahtavansa vaivattomasti osaksi seurapiirejä, sivistystä ja ajatonta eleganssia. Ensimmäistä kertaa koskaan Orsolya tunsi olevansa vapaa ja nautti tunteesta täysin siemauksin. Itsekseen nuori seurapiirikasvo nautti kosiskelusta, jota hän sai osakseen erityisesti vähäisempien perheen vesoilta, vaikka nuo poikkeuksetta jäivätkin nuolemaan näppejään. Monen vaakakupissa painoi se, että Nádasdy-Báthoryja pidettiin yhtenä Neuvoston uudistumisen kiistattomista hyötyjistä, olihan perhe näennäisesti hyvissä väleissä valtaapitävien kanssa, tyttäret olivat salonkikelpoisia ja äidillä oli jo vaikuttava henkilökohtainen maine. Orsolya ei kuitenkaan tuntenut intohimoa taipua pikkumaiseen poliittiseen peliin.
DEBYTANTTI JA AVIOLIITTO
Eleganssista ja loisteesta täysin rinnoin nauttiva Orsolya sai kuitenkin hiukan yllättäenkin huomata löytäneensä kerrassaan poikkeuksellisen ihailijan - Joseph Lebeaun. Perustajaperheen vesaan tutustuttiin 1710-luvulla seurapiirijuhlissa, joissa tuo päädyttiin käännyttämään pois kerrassaan sopimattomille ehdotelmille viileästi kulmia kohottaen. Huolimatta puhtaasti ylpeydestä kumpuavasta teosta Orsolya huomasi, että jokin miehen sisukkuudessa ja periksiantamattomuudessa viehätti häntä. Kaksikko päätyi kohtaamaan yhä uudelleen mitä loistokkaimmissa puitteissa, kunnes lopulta myös unkarittaren oli annettava ihastukseksi kasvaneille tunteilleen periksi; ja kun kosintaan lopulta vastattiin myöntävästi, nainen tunsi ensi kertaa aivan erityislaatuisen syvää onnea ja iloa.
Kaksikko oli sikäli onnekas, että sukujen välinen liitto sattui sopimaan kaikkien osapuolten suunnitelmiin - molempia kun oli siunattu tahi kirottu vahvatahtoisella vanhemmalla. Orsolyan äiti näki tietenkin mahdollisuuden sitoa perhe lähelle Neuvoston kuumaa ydintä, kun taas Joen isä Hercule I Lebeau, lujasta tahdostaan ja voimakkaasta temperamentistaan tunnettu suurmies, oli jo jonkin aikaa etsinyt sopivaa tilaisuutta laajentaa perheen vaikutusvaltaa kohti itää. Unkarin kuningashuoneeseen linkittynyt, huomattavan vauras ja lujana taustavaikuttajana tunnetun matriarkan hallitsema suku vaikutti sopivalta ehdokkaalta moisten tarkoitusmäärien ajamiseksi, minkä lisäksi perustajaperheiden välisten avioliittojen tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistava mies suhtautui myönteisesti ajatukseen mahdollisuudesta tehdä pojan vaimon suvusta voimakas - ja kiitollinen - liittolainen.
Niinpä Lebeaun patriarkka päätyi siunaamaan avioliiton. Elisabet oli onnistunut salaamaan sukunsa vaikeudet hyvin jopa vampyyrieliitin sisäpiiriltä, joten Báthoryt saivat esiintyä edukseen neuvostomyönteisenä ja vahvana, joskin niin määrässään kuin voimassaankin hiljalleen hiipuvana perheenä. Etevänä strategina Hercule Lebeau ymmärsi, että sitoutuminen tunteita herättävään ja kenties hiipuvaan sukuun vaati riskien ottamista, mutta arvioi toisaalta voivansa käyttää perustajaperheen vaikutusvaltaa uuden liittolaisen elvyttämiseksi, minkä seuraamuksena heillä olisi vaikutusvaltainen ystävä alati voimistuvassa idässä.
Avioliittoa odotettiin käytännössä lyhin säädyllisenä pidettävä aika, ja kaksikon häitä tanssittiin vuonna 1713 Pariisissa. Ensimmäiset yhteiset vuotensa tuore aviopari vietti Yorkissa, ja elämä vaikutti hymyilevän yhä vain molempien nauttiessa täysin rinnoin seesteisemmistä ajoista. Pariskunnalla oli tietysti omat ristinsä; Joen isä paljastui nopeasti voimakkaaksi ja ankaraksi luonteeksi siinä missä omia sotiaan taistellut Elisabet puolestaan vaikutti asettuneen pysyväksi osaksi heidän elinpiiriään. Nämä asiat kyettiin kuitenkin toistaiseksi sysäämään pois mielestä, ja kun Orsolya piteli vuonna 1734 sylissään heidän esikoistaan, isoisänsä mukaan nimettyä Hercule II:ta ja vain joitain vuosia myöhemmin Dyenesiksi ristittyä poikaa, oli vaikea nähdä, kuinka mikään mahti voisi sysätä raiteilleen asettunutta onnellista perhe-elämää synkkyyteen. Valehtelematta voi sanoa, etä poikien lapsuusajalla onkin yhä aivan erityinen paikka Orsolyan sydämessä.
SILMUKKA KIRISTYY
Kulisseissa kuitenkin kuohui. Báthoryiden ahdinko oli alkanut syventyä, kun Elisabetin vihollisten määrä vaikutti vain kasvavan. 1700-luvun alkupuolella murhayrityksen kohteeksi joutunut kreivitär hyökkäsi yhä julmemmin vihollisiaan vastaan, ja 1770-luvulle tultaessa asia valkeni myös Herculelle; mies oli ymmärrettävästi raivoissaan perheensä nimen ja arvovallan käyttämisestä kilpenä Elisabetin vihollisia vastaan. Huolestuneena nuoremman rouva Lebeaun rooliin asettunut Orsolya seurasi tilanteen kehittymistä, kun kaksikko ajautui välirikkoon ja Hercule julisti tekevänsä pesäeron Elisabetin perheeseen virheeksi kutsumaansa miniää lukuun ottamatta. Sanat jäivät kuitenkin ilmaan roikkumaan, kun mies menehtyi epämääräisissä oloissa salamurhan uhrina, eikä päätöstä koskaan pantu täytäntöön.
Elisabetin kutsumana Julia Antova saapui paikalle suorittamaan tutkinnan Neuvoston puolesta, eikä asia herättänyt perhepiirissä vastaväitteitä - olihan kyse yksi vampyyrimaailman johtavista nimistä. Orsolya suhtautui kuitenkin äitinsä ystävättäreen epäluuloisesti huolimatta siitä, että vanhempi osoitti varsin aukottomasti syylliseksi alueella eläneiden ja salaliittoon kytkeytyneen vähempiveristen yhteisön, jota Elisabet rankaisi kovalla kädellä. Luultavasti isänsä kunniaa puolustaakseen myös Joseph asettui lopulta anoppinsa tueksi, ja muodostettu koalitio löi lopulta yli vuosisadan muhineen salaliiton, tullen samalla synnyttäneeksi eskalaatioita, jotka johtivat lopulta Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789.
HANKALAT VUODET
Vain paria vuotta aiemmin syntynyt tytär Valéria oli tähän mennessä kiinnittänyt äitinsä huomion, mutta vallankumouksen myötä perheen oli vetäydyttävä Yorkin turvaan varmuuden vuoksi. Miehensä tavoin huolestuneena Orsolya seurasi esikoisensa vallankumoukseen liittyviä toimia ja pelkäsi niitä haitallisia vaikuttimia, joita tuo sai kiistatta vallanjanoiselta isoäidiltään. Erilaiset huolet, Elisabetin juonittelu ja hektisemmäksi muuttunut arki kiristivät ranskattaren hermoja ja heijastelivat kivuliain seuraamuksin myös avioliittoon, joka kärsi pahemman kerran erilaisista karikoista. Tilannetta yritettiin paikkailla Pariisiin vallankumouksen jälkeen palattaessa järjestelyllä, jossa Orsolyan keskittyi perheeseen ja julkisiin velvollisuuksiinsa Josephin vastaavasti syventyessä kabinettiin liittyviin töihinsä.
Ranskattarelle oli kuitenkin haasteellista pysyä poissa Joen tontilta, suhtautuihan hän verhotun happamesti esikoisen istuttamiseen kabinettiin nuorella iällä huolimatta siitä, että jäi näkemyksineen varsin yksin. Nimitys hyväksyttiin pitkin hampain valtapoliittisten motiivien hahmottamisen takia, mutta osapuolten motiiveja pidettiin kyseenalaisina ja Hugon etujen vastaisina. Peliliikettä ei tietenkään alettu kostamaan esikoiselle, mutta sen salliminen luettiin ennen muuta Josephin kyvyttömyydeksi laittaa vastaan niille voimille, jotka miehen perillistä olivat vallan ytimeen ajaneet, eikä se ainakaan sytyttänyt vanhaa liekkiä uuteen roihuun.
Aiempaa pahempaa oli kuitenkin edessä. Salaliiton nujerrettuaan Elisabet oli alkanut systemaattisesti eliminoida sen jäänteiden ohella myös muita viholliseksi katsomiaan tahoja, ja 1800-luvun alkupuolella tuo julisti sodan Antovin perustajasuvun perilliselle ja Crimsonin vaikutusvaltaiselle johtajalle Ilya Antoville, joka oli vastuussa siitä, että Orsolyan isoäiti oli onnistunut pakenemaan kreivittären puhdistuksia. Ajatus kahden titaanin taistelusta kyllästi Lebeaun kartanon pelolla, joka konkretisoitui, kun Ilya murhautti Orsolyan Katalin-sisaren kostona vaimonsa kuolemasta, jonka Elisabet oli tiettävästi masinoinut. Ranskatar oli lähentynyt nuoremman sisarensa kanssa loppua kohden, ja tuon kuolema sysäsi naisen raiteiltaan. Neuvoston mahtikäskyn käytyä sodan raivostuneet osapuolet perääntyivät kuilun partaalta siinä missä Josephin oli alettava selvittää tapausta. Orsolya kuitenkin vetäytyi pitkäksi toviksi omiin oloihinsa Rivieran residenssille suremaan niin sisartaan kuin avioliittoaankin.
Aikansa toivuttuaan lady Lebeau palasi seurapiireihin näyttävästi, vaikka Joseph viettikin runsaasti aikaa meren toisella puolen avioliiton kärsittyä kohtuuttomasti niistä vaikeuksista, joita perhe oli kohdannut. 1870-luvulle tultaessa Elisabet oli onnistunut löytämään uuden keinon kasvattaa vaikutusvaltaansa, ja pian perhe sai lisäystä Crawfordin nimeä kantavasta velipuolesta. Orsolya suhtautui etäisen säälivästi pojan isään, olihan ranskatar epäilevä äitinsä motiiveihin liittyen - tuskinpa Sebastianiksi ristitystä pienokaisesta kaavailtiin trofeeta Elisabetin kaappiin. Osaltaan koettuun harmistukseen vaikutti se, että William Crawford tiedettiin Joen ystäväksi; sisimmässään ranskatar nimittäin epäili, että ennemmin tai myöhemmin kabinettilainen muodostuisi rasitteeksi omalle lehtolapselleen ja katoaisi sen myötä kartalta. Erityisen lämmintä sidettä Orsolya ei koskaan onnistunutkaan velipuoleensa muodostamaan.
Samalla niin Orsolya kuin Josephkin olivat toisistaan tietämättä löytäneet harhautuksen muiden käsivarsilta. Erityisen pitkälle eteni salasuhde Pariisissa viihtyneen Alvin Waylandin kanssa. Kaipa tunteet perustajaperheen vesaa kohtaan roihusivatkin kuumina, olihan tuo hurmaava, hauska ja ennen muuta kiinnostunut - sekä sopivalla tavalla pettymyksen tuottaneesta aviomiehestä erilainen. Ilmeistä oli myös, että nuorukainen oli naiseen ihastunut ja odotti paljon, ehkä liikaakin. Herätys saapui kylmästi oman äidin muodossa; siinä missä Orsolya oli varmistanut, että hänen aviorikoksensa pysyi salaisuutena, Joesta oli tullut varomattomampi, eikä tuon suhde ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä anopilta huomaamatta. Ranskatar pohti vaihtoehtojaan, ja päätyi raskain sydämin päättämään suhteen tietäen, millaista tuskaa se aiheutti molemmille osapuolille. Lopulta Alvinia, Josephia ja Elisabetia enemmän ratkaisussa olivat painaneet omat lapset, jotka olivat Orsolyalle arvokkainta maailmassa.
Omaa valttikorttiaan hellinyt Elisabet oli ilmeisen raivoissaan siitä, että joutui paimentamaan kabinetissa istuvaa vävyään tällä tavoin. Kenties omaa syyllisyyttään lepytelläkseen ranskatar esti äitiään vain murhaamasta Vivianina tunnettua rakastajatarta ja lupautui vastineeksi puuttumaan itse asiaan kreivittären rinnalla. Täysin pyyteetön ratkaisu ei kuitenkaan ollut, sillä lähes avoimeksi käynyt suhde ei rikkonut vain keskinäistä luottamusta, vaan oli myös loukkaus julkikuvaa ja jälkikasvua kohtaan. Orsolya ojensi miestään kovalla kädellä ja asetti panokseksi heidän avioliittonsa, minkä myötä Vivian poistui lopullisesti heidän elämistään.
Kun uskottomuuden aika oli tullut molempien osalta päätökseen, pariskunta kävi lämmittämään avioliittoaan. Orsolya tuli yllättäen raskaaksi vuonna 1888, ja seuraavana vuonna pariskuntaa siunattiin iltatähdellä, Marcelilla. Ranskatar ei kyennyt täysin irrottautumaan hämmentyneestä huolesta, koska edes hän ei kyennyt varmasti sanomaan, oliko lapsi lopulta Wayland vai Lebeau. Lopulta epätietoisuuden kanssa oli kuitenkin vain opittava elämään; niinpä Orsolya sulki huolensa sydämeensä ja päätti rakastaa lastaan ehdoitta. Tässä hän onnistui liiankin hyvin; vaikka jälkikasvua pyrittiinkin aina kohtelemaan tasa-arvoisesti, monessa mielessä ranskatarta itseään muistuttava iltatähti varasti pysyvästi äitinsä sydämen.
ONNELLINEN 1900-LUKU
Kuolevaisten näkökulmasta 1900-luvulle mahtui monenlaisia murheita, eikä Lebeaunkaan arki vaivatonta ollut - avioliitto ei ollut entisensä, maailmassa oli sotia ja kuolemaa eikä Marcel osoittautunut aina helpoimmaksi mahdolliseksi tapaukseksi. Orsolya tunsi kuitenkin olonsa onnellisemmaksi helliessään iltatähteään ja jollain tapaa nauttien myös Joen lisääntyneestä seurasta Pariisin haarakonttorin perustamisen myötä, vaikka lempi ei suhteessa samalla tavalla roihunnutkaan. Elisabet valmisteli varjoissa poikansa nousua, eikä naisen läsnäolo enää heittänyt samanlaista painostavaa viittaa avioliiton ylle.
Hankalia vuosiakin toki mahtui erityisesti vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle. Vuonna 1910 Elisabet tapatti Dyenesin mielitietyn, koska tuo oli noita, mikä johti pojan tuskan ohella äidin ja tyttären välien kylmenemiseen. Nuorukaisen etääntyessä perheestään myös iltatähti alkoi oikutella ja lähti karkuteille aiheuttaen harmaita hiuksia Orsolyalle. Kun Marcelia lopulta pideltiin 15 vuoden jälkeen jälleen käsivarsilla 1920-luvun puolivälissä, nainen ei osannut löytää itsestään katkeruuden ripaustakaan huolimatta siitä, kuinka rumat tarinat olivat kartanonkin jo tavoittaneet. Katoaminen ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, ja kenties tuskallisimmin sydäntä pisti pojan kaikkoaminen toisen maailmansodan aikaan, kriisin aiheuttaessa toki muutenkin paljon tuhoa ja surua lukuisille. Niinpä myös omaa otetta tiukennettiin Marcelin viimeinkin palatessa, joskin vasta Joen puuttuminen asiaan vuonna 1948 vaikutti kääntävän iltatähden suunnan ja toi myös Orsolyalle mielenrauhaa.
Sodan päätyttyä heitä odotti vielä yksi koettelemus - Elisabet neuvotteli naimakaupan Valérian ja toisen vaikutusvaltaisen suvun kanssa, ajaen Lebeaut hajaannukseen. Erityisesti Orsolya laittoi vastaan, mutta huolimatta ponnisteluistaan epäonnistui liiton estämisessä. Tokkopa kukaan olisi osannut arvata, että pian tragedia kuitenkin yllättäisi heidät kaikki, kun perheen tytär lähetti vahingossa tulevan puolisonsa surman suuhun. Yllättäen kreivitär piilotti huolellisesti jäljet ja pelasti lapsenlapsensa vaatimuksitta, vaikka ranskatar olikin henkisesti valmistautunut siihen, että moisella teolla olisi ollut hintansa.
Kun viimeinenkin uhkakuva haipui hiljalleen horisonttiin, ja aviopari hieroi jälleen sovintoa, oli jälleen aika kääntää sivua. Lebeaut ostivat viinitilan Ranskan Reimsistä, jota he alkoivat myös aktiivisesti viljellä. Seurauksena perheelle kehkeytyi kannattava liiketoimi ja oma samppanjamerkki, joka työllisti erityisesti bisneksestä nauttivaa Orsolyaa. Myös Joe vaikutti iloisemmalta ja rennommalta, eikä vuosituhannen lopun vaalimisesta sydämessä ole näinäkään päivinä luovuttu. Ranskatar saattoi rauhassa keskittyä muihinkin harrasteisiinsa, kuten ratsastukseen, ammuntaan ja taiteisiin. Samalla hän emännöi suuria seurapiiritapahtumia ja keskittyi jälleen ennen muuta asemaansa lady Lebeauna. Myös lasten asiat vaikuttivat olevan tasapainoisella pohjalla, vaikka Dyenesin orastavaa yhteistyötä Ilya Antovin kanssa varsin suorasanaisesti paheksuttiinkin. Kyseisestä kuriositeetista huolimatta elämän saattoi sanoa hymyilevän jälleen kuin Rivieran aurinko.
2000-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN
Uuden vuosituhannen alku pyyhkäisi autuaammat päivät sivuun, kun Marcel katosi vuonna 2005 Huntin episodin jälkimainingeissa. Huoli hiipi jälleen Orsolyan sydämeen, vaikka elämä jatkuikin muuten ennallaan. Se, että Joseph omalta osaltaan silotteli heidän poikansa mahdollista osuutta asiassa ei lopulta rauhoittanut huolestunutta mieltä kovin pitkälle - kabinetin kriisit ja velipuolen nousu uuteen positioon koskettivatkin naista lopulta vain etäisesti, vuosien kuluessa rutiinien, pelon ja epätietoisuuden sävyissä. Marcelista ei kantautunut mitään huhuja, vaan vaikutti siltä, että tuo oli kadonnut maan päältä - kuollut, kuten pahimmissa painajaisissa kai pelättiin huolimatta siitä, ettei moisille epäilyksille rationaalisia perusteita ollut.
Vuonna 2010 Elisabet paljasti Orsolyalle Marcelin oleilevan Ilya Antovin luona. Raivostunut nainen nousi suorinta tietä koneeseen ja lensi Moskovaan kohdatakseen miehen, jolle ei ollut riittänyt hänen sisarensa tappaminen - tällä kertaa tuo oli upottanut inhat kyntensä ranskattaren poikaan. Säälimättömästi Orsolya raahasi poikansa takaisin Pariisiin kieltäen todistamansa rakkaustarinan aitouden - sen sijaan Marcel lähetettiin aikanaan sukuun lämpimästi tervetulleeksi toivotetun ja Neuvostossa vaikutusvaltaisessa asemassa vaikuttavan Fiona Springin valvovan silmän alle. Myös Joe siunasi ratkaisun kaiketi toivoen, että ongelma saataisi miehen määrätietoisen sisarentyttären avulla pois päiväjärjestyksestä.
Muilta osin 2010 sujui miellyttävämmissä merkeissä, kun Dyenes ja hänen naisystävänsä Camille Lavigne siunasivat Orsolyaa kahdella kauniilla lapsenlapsella. Ranskatar ei jäänyt vatvomaan avioliittoja tai muitakaan muodollisuuksia, vaan oli heti valmis suorastaan palvomaan maata kaksosten jalkojen alla. Uutinen oli lämmin toivonpilkahdus, jota Moskovan tapahtumien jälkeen oli todellakin kaivattu.
Kaaos ei kuitenkaan päättynyt Moskovassa. Vuoden 2013 uudenvuodenyön hirvittävät tapahtumat saivat Orsolyan harkitsemaan asioita uudelleen. Marcelin ja Ilyan suhteelle annettiin vastahakoinen siunaus, ja äitinsä lepyttämiseksi naisen oli myös hyväksyttävä Valérian pakkokihlaaminen Elisabetin suojattina tunnetulle Ezekiel Linwoodille. Kihlauksen mahdollistamisesta syytettiin kai erityisesti Josephia, jonka velvollisuutena olisi pidetty koko farssin estämistä. Mieluisimpana uutisena tuli tieto Dyenesin päätöksestä solmia avioliitto Camillen kanssa, jota on lasten puolisoista ehdoton suosikki.
Perheen sisäiset jännitteet kohtasivat lakipisteensä, kun Marcel paljasti perheillallisella helmikuussa 2014, että hänen isänsä voi olla Alvin Wayland. Farssinomaista tilaisuutta seurasi perheen hajaantuminen eri suuntiin ympäri maailmaa. Orsolya itse nousi vielä samana iltana koneeseen ja lensi Ranskan Rivieralle seurapiirielämästä ja muusta maailmasta eristäytyen.
Muuta oleellista tietoa
"Elegance is in the details.”
‧ asumisjärjestelyt vaihtelevat velvollisuuksien mukaan, mutta tällä hetkellä ranskatar elää perheen Rivieran kodissa
‧ tavanomaisesti Orsolya elää kesäkauden Pariisissa, talvikauden Rivieralla ja vierailee Yorkin kodissa tarpeen vaatiessa
‧ arvonsa tunteva nainen ei hyväksy lempinimiä keneltä hyvänsä; oikeastaan ainoa elämään jäänyt ja nykyiseltään jopa vaalittu on ennen muuta Josephin käyttämä Lya
‧ luopui avioliittonsa myötä varhaisina vuosina perheen naiselle junailemasta kreivittären aatelisarvosta; elämään on kuitenkin jäänyt vaihtoehtoinen, englantilainen tapa puhutella Orsolyaa lady Lebeauna
‧ suosii kahvia ennen teetä, vaikka tyypillisesti lähinnä jälkimmäisenä mainittua nauttiikin
‧ taitava pianonsoittaja ja tanssija
‧ harrastaa viinien, musiikin ja taiteen lisäksi myös muita varsinkin ennen vanhaan yläluokkaisena pidettyjä lajeja, kuten ratsastusta, ammuntaa ja metsästystä
‧ alkoholipitoisten juomien ystävä; erityisesti viinit ja konjakit ovat lähellä sydäntä
‧ kiinnostunut veripillereistä
PELAAJA: ARKKI | KUVISSA: MADELEINE STOWE | PELI: INHUMANE
