Post by Flowy on Feb 17, 2020 22:28:16 GMT 2
Fiona Spring
Fiona Joia Spring
syntynyt 19/06/1160
Lyon, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
jaloverinen vampyyri
lebeaun neuvostosuku
asuu kaksiossa Yorkissa
työskentelee Neuvostossa
Christopher Waylandin oikea käsi & assistenttitiimin johtaja
syntynyt 19/06/1160
Lyon, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
jaloverinen vampyyri
lebeaun neuvostosuku
asuu kaksiossa Yorkissa
työskentelee Neuvostossa
Christopher Waylandin oikea käsi & assistenttitiimin johtaja
MOODBOARD - INSPIRAATIO - AIKAJANA - ASUNTO
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
I will show you f e a r
in a handful of dust.
in a handful of dust.
Voimat
Pelkojen kontrollointi.
Kukaan maan päällä ei ole peloton. Pelot voivat olla moninaisia, ja silti niiden vaikutus mieleen on yllättävän yksinkertainen lajista riippumatta: lamaannuttava, sisältäpäin nakertava. Fiona kykenee hallitsemaan pelkoja kahdella tavalla: tuottamalla ja hillitsemällä niitä. Mieleen juurtuneita kammoja sekä suoranaisia fobioita on mahdollista tunnistaa pienellä tutkiskelulla, mutta hädän tuntua on vaivatonta ujuttaa sydänalaan ilman spesifimpää tietoa kohteen varsinaisista peloista. Pelkotiloja pystytään istuttamaan muiden olentojen mieliin etäältä ilman fyysistä kosketusta pelkällä katsekontaktilla. Toisinaan pienikin pelon häivähdys on riittävää lietsomaan paniikkia, onhan mielen kauhuilla tapana elää omaa elämäänsä ilman suurempaa manipulaatiota. Mutkikkaimmissa pelkokokemuksissa nainen on etevä ja kykenee tuottaman merkittävää vahinkoa voimakkaallekin mielelle, mikäli tie ajatuksiin on avattu ennalta tai muuten altis ulkopuolisille vaikuttimille. Suunnitellussa voimankäytössä on tavanomaista, ettei Fiona työskentele yksin, vaatiihan pelkkä mielen avaaminen suunnattomasti energiaa. Pelkojen tuottaminen on laadultaan verrattain helppoa, jos haluaa luoda lyhytaikaista kaaosta. Usein pienimmätkin pelot jäävät silti elämään uhrin mieleen pidemmäksi aikaa, vaikka lamaannuttava vaikutus on yleisesti ottaen lyhytkestoisempi kokemus. Pelon ilmapiirin luominen suuremmankin joukon keskelle onnistuu naiselta helpommin kuin tunnetilojen kontrollointi.
Pelkojen hillitseminen on intensiivisempi prosessi, jonka toimintamekanismi on mutkikkaampi. Tilan tai tilanteen rauhoittaminen ei onnistu ikinä kollektiivisesti, sillä pelot ovat harvoin yhteisiä. Kauhunsekaista kaaosta Fiona pystyy yleisesti lievittämään poistamalla pelon laukaisevia tekijöitä tai itse tuntemuksia osittain, mutta täydellinen lopputulos syntyy ainoastaan kosketuksella. Pelkojen hillitseminen vaatii enemmän voimaa, ja yksittäisiä pelkoja sekä niistä syntyvää levottomuutta kyetään kaihertamaan pois asteittain kohteen etäisyydestä riippuen. Mieli tyhjentyy peloista kaikilta yksilöiltä tavanomaisesti sormenpäiden lipuessa ohimolla tai sydämen päällä – joskus pelkkä ranteen hipaisu riittää – riippuen pelon laadusta. Voimakkaita kauhuja tai fobioita on mahdoton taltuttaa kokonaan, mutta intensiivisemmällä keskittymisellä vampyyritar saa uhrin rauhoittumaan; pelot eivät tosin pysy poissa ikuisuutta. Tyynnyttelevyys on tietoista toimintaa, jota manipuloinnin kohde ei välttämättä edes itse huomaa. Kykyä hyödyntämällä on mahdollista lavastaa rajattuun tilaan illuusio rauhanomaisuudesta, jolloin halutessaan Fiona pystyy punomaan turvallisuuden tunnun itseensä, omaan fyysiseen olemukseensa. Vastaava valheellinen mielleyhtymä toimii erityisesti ihmisiin, mutta myös muut yksittäiset olennot saattavat tuntea tyyntyvänsä hänen seurassaan. Pelkkä naisen läsnäolo ei silti saa pelkoja automaattisesti kaikkoamaan, onhan voima sidoksissa ensisijaisesti mieliin ja vaatii psyykkistä keskittymistä. Voiman harkittu käyttö korostuu ironisesti siten, miten päinvastoin moni kokee naisen seuran itsessään varsin pelottavaksi, eikä ollenkaan tyynnytteleväksi, ellei Fiona niin itse halua.
Nainen ei ole paljastanut voimiaan kovinkaan monelle yksilölle, mutta Neuvoston ytimessä taitoa on hyödynnetty monia satoja vuosia. Kyky pelkojen mestarina on kehittynyt korkealle tasolle, joskin moni ei takuulla tiedä, ettei nainen hallitse alkuunkaan omia pelkojaan. Tottuneena moniin kauhuihin, joita verrattain pitkän elämänsä aikana on suodatettu, harva asia enää toki sykähdyttää. Pelko tunteena sen sijaan on harvinaisen käsin kosketeltava, mikä helpottaa omien kauhujen säätelyä, vaikka sisäisiin pelkotiloihin hän ei saa voimistaan helpotusta. Tukahduttaessaan muiden pelkoja tunteet eivät katoa pelkästään tyhjiöön, vaan osa jää kytemään naisen omaan mieleen. Harjaantuneena Fiona ei koe muiden mielistä häivytettyjä pelkoja konkreettisina tuntemuksina, vaan pikemminkin vain heijastuksina. Toisinaan sydämien suurimmat kauhut jäävät kalvamaan mieltä pidemmäksi aikaa, mutta vielä todennäköisemmin ne päätyvät sivullisten pään sisälle alkuperäisiä myrkyllisimpinä. Henkilökohtaisen voiman psyykkisyydestä ja mielen harjaantuneisuudesta johtuen Fiona ei ole kykenevä pyyhkimään tai muokkaamaan muiden muistoja kuin hyvin alkeellisilla tavoilla.
Fyysisesti nainen on ketterä ja notkea, kaikkien kuolemattomien tavoin ihmisiin verrattuna nopeampi, voimakkaampi ja kykenevä parantamaan omia ruhjeitaan. Lajilleen ominaisten etuuksien ohella Fiona omistaa muinaisen kreikkalaisen sormuksen, jonka avulla hän kykenee vaivattomasti liikkumaan päivän kirkkaudessa ja jopa nauttimaan auringosta. Magiakoru on harvinaislaatuinen 1200-luvun itämaisen noituuden luomus, joka kaikessa kauniissa hyödyssään osaa myös verottaa kantajaansa. Vastineeksi ihoa hellivistä säteistä Fiona ei kykene enää sietämään luonnollista valoa ilman koruaan. Poltteelta suojaava magia ei niin ikään ole loputonta, vaan vaatii taukonsa samettikehdossaan lippaan pimeydessä. Korua käytetään useimmiten oikeassa etusormessa, ja muista sormuksista sen erottaa suuresta turkoosista kivestään.
I felt a tremendous distance between me and e v e r y t h i n g real.
Kun Emilde Lebeau riuhtaisi itsensä irti maineikkaan neuvoston perustajasuvun kahleista heittäytymällä Renatus-nimisen vampyyrimiehen käsivarsille, elettiin kevään kukkeinta aikaa vuonna 1159. Karkumatka oli kuolemattoman rakkauden piinaama, kiistatta liialla värikynällä piirretty eikä kestämään tarkoitettu. Järjenvastaisesta ja boheemista romanssista syntyi äkkinäisen alun jälkeen jotain kiistattoman todellista, kun sysimustilla silmillä siunattu linnunluinen lapsi sai nimekseen ”Joia”. Äidin iloa heijastava nimi oli romantiikan huipentuma, kuolema ja siten loppu. Renatus-isä katosi ajan tuuliin jossain päin Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, jonne kaksikko oli päätynyt ihmisaatelisten kestittäviksi. Samaa vieraanvaraisuuden hyväksikäyttöä jatkoivat äiti ja lapsi keskenään suunnatessaan Rooman valtakuntaan ja Mustanmeren äärelle. Joia oli vain yksi nimi, jolla kuolematonta tytärtä nimiteltiin, eikä yksikään hellittelyyn taipuva muoto kauaa kestänyt. Ihmisillä oli tapana kehitellä eteläisessä itä-Euroopassa aikansa nimityksiä, joista osa jäi hetkellisesti elämään riippuen asuinsijasta. Jumaltarustosta kumpuavat ylistyskuiskeet olivat ohimeneviä imarteluja, joista lähinnä Emilde nautti kierrättäessään varttuvaa jälkeläistään aikansa ylimystön sylinukkena.
Äiti ja tytär eivät olleet ikinä kuin lapsi ja vanhempi: he menettivät muotonsa jo kauan ennen kuin Joia varttui vanhemmaksi. He olivat sisaruksia, ystäviä, kaksi toisiinsa kietoutunutta liittolaista, joiden todellinen sukulaisuussuhde oli yhdentekevä. Emilden elämäntapa oli vauhkoa ja estotonta, minkä Joia tulkitsi myöhemmin kipuiluksi menetettyä rakkautta kohtaan; Renatus ei ollut tytön isä – ei todella, ei merkityksellisesti – vaan äidin menettämä rakkaus, josta puhuttiin enteillen rivien välissä. Elämä itäisissä kuningaskunnissa oli samaan aikaan leppoisaa ja leveää, joskus joutilasta ja jännittävää riippuen siitä, kuinka ihmismaailman kuviot lepäsivät. Irtolaisena ja kiertolaisena eläminen oli vaihtelevaa, vaikka lopulta jokaisessa hovissa asiat etenivät toistuvalla kaavalla. Emilde vietteli mielellään kuninkaita, Joia pakon sanelemana prinssejä – joskus prinsessoja, hovineitoja tai trubaduureja, eikä keinuvissa kulisseissa ollut lopulta rajoja. Voimaansa Joia pääsi harjoittamaan yltäkylläisesti – ensin äitinsä mielitekoja täyttääkseen, lopulta omaksi ilokseen. Sodan uhan alla taipuvat kuninkaat löysivät tarvittavan rohkeuden taistella kunniansa puolesta, ja paljon myöhemmin nuori neito oivalsi voivansa elää nautintojen tyyssijassa manipuloidessaan ihmisten mieliä petoa pelkäämättömiksi. Samoihin aikoihin nuoruuden häälyvällä kynnyksellä muuan maagi toi mukanaan tuulahduksen Kreikan henkeä; kaksi kauniskivistä magiakorua rinta rinnan. Toinen suurempi, mahtipontisempi kuin veistos, ja pienempi yhtä siro kuin helmi. Välimeren sävyissä hohkava kivi suojasi auringolta, antoi kuolemattomille sieluille luvan kulkea dyynien halki kalmanvaaleaa hipiää polttamatta. Ehdot olivat höyhenenkeveät, täynnä ainoastaan mahdollisuuksia.
Itämainen eksotiikka toi mukanaan vaurautta, aivan uudenlaista glooriaa eikä aavikkokaupungeissa liikkunut paljon kuolemattomia. Poikkeukseksi muodostui Istanbul, joka 1200-luvun lopulla juurrutti kaksikon paikallisen ylimystön avariin saleihin ja ennen kaikkea vuoteisiin. Joia oli jo tuohon aikaan kyllästynyt ja uupunut äitinsä melodraamaan: Emildestä tuli entistä ärhäkämpi. Enemmän valtaa, enemmän riemua, eikä mikään tehnyt hänestä onnellisempaa kuin oopiumi. Seuratessaan hiljalleen kasvavaa rappiota, alkoi tytär kyseenalaistaa kuolemattomuuden tarkoituksen; olisiko heidän koko ikuisuutensa pelkkää rietasta hurmaa? Paikallinen hovielämä oli toki moniulotteisempaa, ja juuri tuhansien tarinoiden tähtien alla Joia tapasi ensi kertaa Gabrielin. Mies kuin enkeli vaaleine suortuvineen, silmät kiiluen yön pimeydessä täynnä tahtoa ja toivoa; huulet puhuivat vieraita kieliä kontrastina kehon tunnistettavalle tanssille. Kuumuus oli tukahduttavaa, iho maistui suolalta ja joltain niin kaihoisalta, että nainen luuli menettäneen sydämensä sijasta järkensä. Kohtalon oikkujen sijaan Joia uskoi vielä tuolloin sattumaan: merkityksettömyyteen ajan päättymättömässä virrassa. Gabriel ei viipynyt Istanbulissa kauaa ennen kuin maailman ääriin katosi, ja silti huuma oli suurempaa kuin itse elämä jättäen kalvakat sormet yksinäisinä vain oman ihon uomia tunnustelemaan. Jos jumalallisuus olisi ollut totta, olisi Joia voinut vannoa jotain pyhää kokeneensa. Mystisen miehen katoaminen ei saanut silti naista ankeuteen vajoamaan, vaikka tyhjyyden tuntu kasvatti rinnan alle peloista pahinta; oliko hän yhtä toivoton kuin Emilde – yhden ainoan miehen pilaama?
Omia kauhuja ei Joia kyennyt kasaan kaapimaan ja elävällä tulella polttamaan, siksi oli muistoiksi alennettava kaikki koettu, eikä hän enää aikonut jäädä Turkkina tunnettuun maailman sopukkaan. Karavaaniin liittyi uusia kuolemattomia heidän hakeutuessaan kiertoteitä takaisin Rooman valtakuntaan, jossa kaikki jo koettu tuntui turvalliselta ja mekaaniselta. Poltteleva haava sydänalassa muistutti olemassa olostaan toisinaan, mutta kaipuun sijaan mieltä oli alkanut kaihertaa kaiken koetun ja kokemattoman erottava syvä kuilu; Gabriel oli ollut kuin unta, niin epätodellista kuin toisesta ulottuvuudesta – ehkä maailma oli toisaalla jännittävämpi, merkityksellisempi? Aleksandriassa elämästä humaltunut äiti oli enää harvoin oma itsensä, ja Joia alkoi todella uupua toistuviin sykleihin. Muualla maailmassa eleltiin hallinnollisesti ihmisten yläpuolella; vampyyreilla oli agendoja, piirejä ja vaikutusvaltaa. Mikä oli heidän elämänsä tarkoitus? Sumeimpina hetkinään Emilde oli laverrellut tyttärelleen totuuksia perheestään kertoen tarinansa kääntöpuolia. Juopuneet tavut maalasivat harhaisia kuvia rautaotteisestä isästä mielettömine kontrollihaluineen, ja miten suurissa kaupunkikeskittymissä valtaapitävät hallitsivat kaikkea maan päällä kulkevaa. Mielikuva oli absurdin kiinnostava, olihan Joia kohdannut satunnaisten vampyyrien ohella vain vähän merkittävämpiä henkilöitä keskellä aavikoita ja turkoosina hehkuvia merenrantoja. Tieto kulki tuolloin vielä huonosti, mikä oli omiaan pitämään menneisyyden kaukana – eikä tulevaisuus sen lähemmältä tuntunut. Lopulta 1300-luvun varttuneemmalla puoliskolla Joila sai lopullisesti tarpeekseen. Kiinnostus länttä kohden oli suurempaa kuin äidin juonittelut vaihtuvien rakastajien päiden menoksi, alkoihan suolaisen kuuma Välimeri kaiken lisäksi kaihertaa yölle elävää petoa, joka kaipasi syvästi tarkoitusta. Matkaan lähdettiin tällä kertaa yksin, ilmoittamatta, eikä Joila ole päätöstään koskaan katunut, vaikkei hän Emildeä enää ikinä kohdannut.
Seikkailu pitkin itäisiä kolkkia Euroopasta tarkoitti kulkemisia ja kohtaamisia, ja vaikka nainen kiistatta kiinnostavia yksilöitä matkallaan tapasi, tuntui turhuus yhä alleviivaavalta – oliko hän odottanut löytävänsä äitinsä tavoin täyttymyksen toisesta elävästä olennosta? Kiertolaiselämä vakiintui poikkeuksellisesti pohjoisempaan pieneen italialaiskylään, jonka idyllisyys heläytti aitoa vilpittömyyttä kylmäksi kasvatetussa sydämessä. Vaatimattomat ihmissielut eivät olleet ennen nähneet vampyyria, mikä oli omiaan nostamaan naisen jalustalle – hänet nimitettiin Fiorellaksi. Nimen ydin ei ollut jumaltaruissa niin kuin monta kertaa aiemmin, vaan kyläläisten muistoissa kauniina luojan luomuksena, joka liian varhain oli heiltä riistetty joen syvyyksiin uppoamalla. Tarina kerrottiin monen monta kertaa, ja ihmisten intohimoinen kiinnostus sai naisen jäämään ehkä turhankin pitkäksi ajaksi aloilleen. ”Fiore” osallistui ihmisten parissa arkiseen aherrukseen nauttien suunnattomasti merkityksellisyydestä, kun saattoi upottaa kuunvalkeat kätensä tummaan multaan ja tuntea maan synnyttävän elämää. Voimaansa Fiore toki hyödynsi opituin keinoin, mutta saalisjahteihin tottunut nuori nainen huomasi aikanaan omintakeisen elämän herättävän uudenlaista kuhinaa. Iltaisin ihmiset kuiskivat ovenpielissä mantrojaan ja maalasivat ristejä talonsa seiniin. Kristinusko ei näyttäytynyt enää kiehtovana, ei juhlallisena eikä arvokkaana. Nainen turhautuikin hiljalleen kyteviin noitapuheisiin, joita Euroopassa siihen aikaan muutenkin liikkui, ja rauhaisa elo Alppien juurella tuli päätökseen yhtä odottamatta kuin oli alkanutkin.
Noitavainot olivat yksi keskeinen syy, miksi Fiore suuntasi suurempiin kaupunkeihin. Venetsian kautta Habsburgiin, jossa hän työskenteli ensin syrjäisessä juottolassa, kunnes ensimmäisen kerran törmäsi läpikulkumatkalla olevaan metsästäjään, joka kyseenalaisti jaloa verta kantavan kummallisen elämänvalinnan. Suonissa virtaava veri ei ollut Fiorelle merkinnyt juuri mitään, eikä hän ymmärtänyt tappajan myötämielistä uteliaisuutta, vaikka kaduilla monet vampyyrit olivat hengestään luopumaan joutuneet samoissa karheissa käsissä. Laitapuolta kulkeva teurastaja surmasi monia lajitovereita lähistöltä, eikä Fiore olisi epäillyt hetkeäkään taittaa miehen niskoja nurin, ellei mallasjuomasta suulaaksi käyvä Ryöväri olisi maalaillut kiinnostavia kertomuksia ranskalaisesta elostelusta ja Englannista vampyyrien todellisena keskuksena. Kun metsästäjä toistuvasti saapui samaan tavernaan, oppi vampyyritar pehmittelemään kovettunutta kieltä. Lopulta Ryöväri oli kertonut kaiken komiteasta, neuvostosta ja hirmuvaltaa pitävistä puhdasverisistä sekä kaikista tuhoisista noitasurmista ja metsästäjien joukkomurhista. Nimiä putkahteli käheään kurkkuun enemmän kuin Fiore kykeni edes sisäistämään antaen naiselle jälleen uuden syyn siirtyä eteenpäin tutkimusmatkallaan halki Euroopan. Mitä edemmäs länsimaiden keskuksia Fiore kulki, sitä selkeämmäksi muovautuivat mielikuvat todellisesta maailmasta. Ranskan eteläosissa vampyyreja asusti jo enemmän, ja kulkiessaan paikasta paikkaan yksinään miltei vuosisadan verran, kuuli nainen koko ajan kiinnostavampia tarinoita erinäisistä massamurhista ja kaaoksista, joita myös aiemmin kodiksi kutsutussa idässä oli tuoreeltaan harjoitettu. Huoli äidistä ei ikinä konkretisoitunut, vaikka 1420-luvulla hän saikin tietää Emilden menehtyneen veristen kostoretkien tiimellyksessä. Surun sijaan Fiore tunsi välitöntä helpotusta: kärsimysnäytelmä oli viimein ohitse.
Tiedonjanoisena ja uteliaana naisena Fiore hiipi lähemmäs Pariisia kohdatakseen sukunsa lisäksi tarinoiden maineikkaat yksilöt. Matka kesti 50 vuotta pitäen sisällään toinen toistaan brutaalimpia käänteitä, joista nainen itse ei selvinnyt ilman ruhjeita. Tottuneena ihmismaailman nukketeatteriin, osoittautuivat monet lajitoverit kykeneviksi raatelemaan niin sielun reunamia kuin kehon rajoja; erityistä vahinkoa aiheuttivat eteen viimein osuneet puhdasveriset vampyyrit, joiden fyysiselle ylivoimalle nainen ei mitään mahtanut. Linnunluinen, kaikessa eksotiikassaan hehkuva vampyyritar ei osannut pelätä ylempiarvoisia olentoja, jotka jumaliksi julistautuivat. Uhmaan vastattiin julmuudella, niin äärimmäisillä keinoilla, ettei nainen koskaan tulisi unohtamaan nikamiaan ja uomiaan nuollutta veistä. Jos Fiore olisi ollut herkempi, ei hän koskaan olisi jatkanut kulkuaan Ranskan pääkaupunkiin viimein vapaaksi rettelöivästä vampyyriseurueesta päästyään; leikki oli muuttunut nautinnosta pitkävetiseksi huviksi, ja sisukas satakieli sai pyhästä armosta pitää henkensä – olihan tyttö nätti, niin viehkeä kaikessa kainostelemattomassa tulisuudessaan. Kohdatut kauhut ja puhdas halveksunta motivoivat lannistamisen sijaan, ja Fiore lopulta saapui Pariisiin keskelle vampyyriseurapiirien kermaa aivan uudenlaista sisukkuutta uhkuen. Miljöö oli hyvin erilainen, mihin nainen oli tottunut, ja silti samanlainen elostelu ja nautiskelun hekuma tuntuivat määrittelevän arkea. Juhlista Fiore sai nopeasti tarpeekseen, olihan hän kylliksi jo elämässään viiniä nauttinut ja jalkojaan tanssittanut. Koreilevissa kekkereissä liikkuvat eliittiyksilöt olivat silti kiinnostuneita vieraasta tuulahduksesta, joka kovin innokkaana etsi perustajasukuja puhuen vieraalla korostuksella ja raivoisalla kiihkolla. Vaivattomasti Fiore sai selville sukujuuriensa sijainnin, osoittautuihan äidin hylkäämä perhe ilmeisen tunnetuksi ja arvostetuksi kaupungin vampyyripiireissä.
Vastaanotto Lebeaun Pariisin kodissa oli toki odotetun hyytävä: epäluuloinen ja raivoisa. Mikäli Fiore olisikin saanut alkunsa itse majesteettisen Herculen tyttärestä, oli tummapiirteisessä naisessa liikaa vierasta verta. Ehkä kohtaaminen olisi sujunut paremmin, jos Fiore olisi suonut isoisälleen enemmän armoa ajan lepyttelevässä muodossa, mutta sisukkaana yksineläjänä nainen kääntyi ovella takaisin jättäen painokkaasti kertomatta, miten häpeää tuottanut tytär ei ollut enää edes elossa. Äidin kuolema tuli sukulaisten kanssa puheeksi muutamia vuosisatoja myöhemmin, kenties tulehtuneita välejä omanlaisella lopullisuudellaan voidellen. Ranska leimattiin äkkipikaisesti kiistatta kokonaisuudessaan pettymykseksi, mutta pääkaupunki yksilöineen tunnustettiin oivaksi tiedonlähteeksi ja suunnannäyttäjäksi. Pariisissa Englanti ei ollut erityisessä suuressa suosiossa ja siksi Fiore sinne niin määrätietoisesti suuntasi keväällä 1495. Uuden kielen omaksuminen ei vienyt erityisen kauaa, mutta kovin synkeältä tuntui sateinen ja usvainen Lontoo verrattuna etelän aurinkoon ja hyväilevään lämpöön hiekkamyrskyineen. Uudenlaisen ääntämyksen tuttuus kielenpäällä heijasteli syvälle sydämeen haudattuja muistoja, joskin Fiore oli jo oppinut ajattelemaan, ettei hän Gabrielia suinkaan koskaan enää tapaisi – jos mies oli edes ollut kangastusta todellisempi. Menetetyn hekuman sijaan nainen oli paljon kiinnostuneempi ylipäätään poliittisista jännitteistä ja niistä muutamista kauhua kylväneistä suvuista, joiden edesottamukset tuntuivat yliluonnollista maailmaa ravistelevan. Vaaralliset ajat – joista jaloverinen oli oppinut omakohtaisesti kuuluisan kantapään kautta – lietsoivat naisen uteliaisuutta ja mielessä piirtyneitä motiiveja; jos vampyyrien neuvosto todella oli olemassa, hän halusi mukaan. Elämällä oli oltava suurempi merkitys, omien tekojen aikaansaamat syyt ja seuraukset; mahdollisuus vaikuttaa siihen maailmaan, joka hiljalleen oli muuttunut, ehkä vasta muovautumassa.
Yorkiin nainen lopulta saapui vuotta ennen vuosisadan vaihdetta pyrkien mukautumaan täydellisesti aikansa yhteiskuntaan – siksi muinaiselta tuntuva Fiorella muovautui juroimpaankin suuhun taipuvaksi Ellaksi. Nimellä oli toki lyhyt historia, jonka mutkistuvaa polkua nuorikko ei voinut edes aavistaa astellessaan yömyöhällä paikalliseen juottolaan, joka paljastuikin verta kaupittelevaksi ylimaalliseksi loiston jatkeeksi. Kyltin taakse kätkeytyvä totuus ei ollut ainoa esiin kaivautuva paljastus, ja vaikka Ella ei pienestä hätkähtänyt, olisi maailma voinut samaan aikaan pysähtyä ja kokonaan kurssiaan kääntää, kun menneisyyden karrelleen polttanut nuorukainen muiden juhlijoiden seasta niin odottamatta löydettiin. Gabrielin kohtaaminen oli uskomaton enne, kiistaton käänne, joka muutti naisen elämän pysyvästi. Elämän sattumanvaraisuus koki kyseenalaistuksen ensi kertaa, vaikuttihan jälleennäkeminen tarkoitukselliselta, miltei kohtalolta. Nimenä Joia palasi jälleen kielelle, palautti kehoon taian ja totuuden, mantereiden takaisen esteettisen voiman, joka tuntui enemmän kodilta kuin aineettomalta tunteelta. Hetkellisesti nainen peräti unohti, ettei ollut elossa vain miestä varten. Lyhyt hullaantuminen johdatti itämaisen lintusen tietämättään lähemmäs koko matkansa päämäärää, kun vaiheittain totuus Gabrielista alkoi kuoriutua, kerros kerrokselta enemmän paljastaen. Ei ollut ketään miestä nimeltä Gabriel, vaan Christopher Wayland – vampyyreista muodostuvan Neuvoston johtavan suvun ainokainen. Tieto ei mullistanut maailmaa kerralla, kertoihan mies varoen yhteisönsä salaisuuksia suupaloina, kunnes saattoi luottaa Joiaan. Ahnas mieli salli tulla manipuloiduksi pehmeillä kuiskeilla, ja vastineeksi nainen paljasti taitonsa pelkojen lumoajana, kunnes ovet syvemmälle organisaation ytimeen viimein aukesivat.
I am not sure at all if love is salve
or just a deeper kind of wound.
I do not think it matters.
or just a deeper kind of wound.
I do not think it matters.
Seurapiireihin tottumaton Joia ei ollut koskaan saanut etikettikasvatusta, eikä hän säännöistä uransa alkuaikoina liiammin piitannut. Suorapuheisuus oli epäilemättä sekä käänteentekevä voima että vääjäämättömästi kohoava esterata, mikä vuorotellen kiihdytti ja hidasti varmaa nousua oikeiden silmäätekevien jalkojen juuressa. Lebeaun sukunimi pidettiin aluksi visusti piilossa kaikilta muilta paitsi mielitietyltä, olihan perustajasukuisuus ainoastaan hämmentävä umpisolmu, jota omin hennoin sormin ei osattu avata. Lopulta oli ainoastaan Christopherin ansiota, miten naisesta ylipäätään tuli yksi Neuvoston nykyisistä kulmakivistä, vaikka ei Joian työmoraalia ja taistelutahtoa ole syytä väheksyä. Suhde tulevaan hallitsijaan eli meren lailla, eikä nainen väistynyt miehen rinnalta niissä tuulissa, jotka lopulta romuttivat alkuperäisen Neuvoston ja nostattivat uuden johtajan kabinetin kärkeen. Taustalla Joia työskenteli alinomaa Christopherin hyväksi uppoutuen samalla ilmassa velloviin uusiin ideologioihin, jotka olivat samaan aikaan tuttuja ja vieraita: mahdollisia ja mahdottomia. Poliittiset agendat muovautuivat ajan saatossa saumattomasti osaksi omaa ajatusmaailmaa, joka kaikkea kyseenalaistaen oppi arvioimaan ympärille piirtyvää todellisuutta uudesta näkökulmasta. Ihmisolentojen katseissa kylpeminen ei ollut enää samalla tavalla nautittavaa, eikä kuolemattomuus ollut enää geneeristä, vaan erilaisten rosopintojen kyllästämää vallankäyttöä. Kaipuu järjestyneisyyteen, logiikkaan ja tarkoituksenmukaisuuteen ohjasivat naista tukemaan juuri niitä motiiveja, joita uusi johtaja keskeisimmin muuttaa halusi. Kiistatta muiden havainnot sulautuivat suuntaviivaksi kohden itsenäistä ajattelua, mutta maailmasta paljon oppineena mikään aate ei täysin tunnustelematta omalle kielelle asettunut.
Patriarkaalisessa maailmassa jopa kuolemattomien keskuudessa Joian taival oli haastava, mutta nainen sai voimaa väheksynnästä, eikä näyttämisen palavaa halua heikentänyt tiivis luottamussuhde Neuvoston uuteen johtohahmoon. Kiintymys, fyysisyys ja rinnan suurempi roihu olivat aina oma erillinen lokeronsa, jonka nainen osasi erotella pyrkimyksistään järjestön sisällä. Lämpimillä väleillä oli kiistatta oma panoksensa siinä, miten yhteistyö Christopherin henkilökohtaisena assistenttina ja neuvonantajan sujui mutkattomasti alusta alkaen; tai miten rooliin ylipäätään ajauduttiin tyystin tuntemattoman naispuolisena yksilönä, jolla ei ollut erityisiä meriittejä tarjottavanaan. Vahvaa sidettä ei horjuttanut edes väistämättömät velvollisuudet, jotka hiipivät horisonttiin osana ajallisuuden kiihtyvää jatkumoa. 1600-luvulla esiin nousi ensi kerran puheet taktisesta avioliitosta vakiinnuttamaan arvovaltaista asemaa. Liittouman ohella johtohahmo tarvitsi jälkikasvua takaamaan Waylandien nimen säilymisen perustajien kruununa. Edustusvaimoksi Joia ei halunnut eikä edes sopinut sukujuuriensa painolastilla, joka kaikessa merkityksettömyydessään alkoi tuntua äidin muistoja mukaillen kahlitsevalta. Kumppania lähdettiin etsimään kaukaa maailmojen ääristä, eikä Joia arastellut vaikuttaessaan strategisesti merkittävään valintaan; olikin osaltaan naisen itsensä päätös, miten Christine Avary eräänä iltana saapui Budapestista Lontooseen. Tuleva rouva Wayland valikoitui vuosikymmenten harkinnalla, eikä pelkästään ulkoisesti Joian omaksi vastakohdaksi kaikessa vaaleassa loistossaan, vaan myös naiseksi, joka tulisi edustamaan koko Neuvoston seurapiirejä Christopherin rinnalla koko ikuisen elämänsä ajan.
Prosessin uuvuttavuus paljastui Joialle vasta spektaakkelimaisten häiden juhlistettua vaihtuvaa vuosisataa. Rakastettava, herkkä ja sievä Christine lunasti ennakkoluulottomasti paikkansa, solahti virtaavan puron mutkattomuudella rooliinsa, jonka lopullisuus valkeni Joialle vähitellen. Ensi kertaa katumus kivisti sydäntä suojelevaa rintaa, eikä omat kunnianhimoiset pyrkimykset tuntuneet enää yhtä mittavilta. Tunnekuohu oli vieras, eikä ollenkaan sellainen, jota nainen halusi sylissään kantaa; menneisyys alkoi tuntua raskaalta ja kaukaiselta ilmentäen mitä naiivimmilla tavoilla kuviteltua minuutta. Yksi ylväs aikakausi oli ohitse, ja runollisesti 1700-luvun ensiaskelissa muutti nainen vielä kerran nimeään. Fiona maistui huulilla tutulta, silti enemmän englantilaiselta kuin Fiore, jonka aistikas hehku oli päässyt jo iholta karkaamaan. Sukunimen käyttämättömyys oli yhtä vääjäämätön ongelma maailmassa, jossa kaikella merkittävällä ja vakavasti otettavalla oli oltava tunnistettava nimi. Lebeaun mahtipontisuus ei ollut ikinä vampyyrittarelle todellinen vaihtoehto tai edes sallittu kannettavaksi, niinpä nainen ajautui hetkellisessä kaihossaan muistelemaan kevättä, jolloin oli Englantiin saapunut.
Fiona Spring ei koskaan vetäytynyt Neuvoston palveluksesta, eikä edes hetkellisesti luopunut roolistaan johtoportaan oikean käden jatkeena. Selkärangan sydänjuurista kasvaneet demonit ensin taltutettiin ja kesytettiin väkivalloin, eihän oma tarkoitus ollut koskaan todella muuttunut. Oma ura kaikessa mutkikkaassa nousukiidossa nähtiin majakkana, jonka valoa seurattiin 1700-luvun ensimmäiset vuosikymmenet piinatun totisena, kunnes sisäinen maailma mukautui vastaamaan uutteria haluja. Christopher ei koskaan kadonnut, ei hälvennyt eikä todella otteesta lipunut, eikä Fiona lopulta sen ylevämpi kaikessa aatteellisessa raivossaan ollut suunnatessaan sinne minne mieskin, ohimenevästä viileydestä vain teennäisen mekaanisesti nauttien. Keskeisimpiä käänteitä, surmia, petoksia ja romahduksia seurattiin kylmenevin sydämin, kunnes kuolemasta tuli luonnollinen jatke omien käsien liikkeille. Hiljaisin askelin johtajan jäljessä kuljettiin maailman reunalle ja takaisin; opittiin sietämään sivullisuutta, joka aika-ajoin niin keskeiseksi muuttui, että nykyisin on yhdentekevää, millä nimikkeellä kukakin häntä kutsuu. Voimasta rakentui ase, mielestä kierompi ja sydämestä janon ja kyltymättömyyden keskus – Fiona tunnetaan taidoistaan kiduttaa ja kuulustella, kenties jopa kyvystään hurjimpia mieliä tyynnyttää, eikä pelottomuudella ole järkeä eikä rajoja. Satunnaisia kompuroivia, etäisempiä kausia lukuun laskematta on nainen seurannut tiiviisti Waylandien perhe-elämää kaikki vuosisadat; kiintynyt ajan vihmassa silmänräpäyksessä kasvaviin lapsiin, hyväksynyt niiden määrän ja arvon, ikinä muuta kuin hillittyä ylpeyttä tuntien. Apua on nainen tarjonnut pyytämättä, toisinaan vaateesta, ja niin ailahtelevaa kuin elämä on ollutkin, pääsi Fiona sopuun itsensä kanssa; päätös vetäytyä oli aikanaan oikea. Irrottautuessaan menneestä, solmi hän viimein rauhan myös Lebeaun perhepiiriin – tosin vasta isoisän traagisen menetyksen innoittamana.
Modernin aikakauden kynnyksellä työnkuva on elänyt, vaan ei koskaan järisyttävästi muuttunut – toisin kuin idealistisuuden tyvenneestä valtaan noussut esikuva. Fiona on seurannut kehitystä likeltä, tarkasti ja horjumatta, kai itsekin myrskyissä vahvistuen kykenemättömänä tuleen muulla kuin tulella vastaamaan. Nöyräksi palvelijaksi nainen ei ole taipunut – ei väkisin, ei pakolla, ja silti kaikki tietävät, miten uskollinen olento varjona Christopheria seuraa. Neuvoston salatut toimintamallit, julmat agendat, brutaalius ja äärikeinot eivät ole koskaan Fionaa kauhistuttaneet, eikä yksikään hengestään luopunut ole sydämeen katumustaan sykkivää viiltoa jättänyt. Yhtä vääjäämättä kuin vuorovesi vaihtuu, on vampyyritar mukautunut ihmismaailman kulkuun – sen keväisiin ja synkkiin talviin, kasvavaan teknologian kehitykseen, jokaiseen juhlaan ja kohtaamiseen; kaikkialla kaupungeissa, yhä vain raskaampaa vastuuta ylpeästi kannatellen. Fiona tietää kaiken, minkä Christopher Wayland haluaa hänen tietävän, eikä yksikään pyyntö ole liian sitkeä niellä.
If you’re testing my w a t e r s, you better know how to swim.
Persoona
Vuosisatoja elänyt olento on nähnyt maailman moninaiset puolet, ihmisten kahdet kasvot ja kokenut, miltä tuntuu tuhota ja tuhoutua. Ensivaikutelma nykyisestä, vuosikymmenten kerrostumien muovaamasta Fionasta on kiistattoman yksipuolinen: vakaa, harkitseva, kylmä ja hillitty. Intensiivinen ja kiivas katse ei tihku turhia tunteita, ainoastaan läpitunkevaa tietoisuutta ja palavia päämääriä. Huulia liikuttaa varmimmin iva, jokin tummanpuhuva leikki kiedottuna värikkään verbaaliseen vyyhtiin – armeliaisuutta ei tunnusteta ilman aihetta. Vaativuus on osa äärimmilleen hiottua kuorta, pelkkää roolia, joka niin todelliseksi on neuvostolaisessa ideologisessa paineessa muovautunut. On oltava kova, julkea ja vaikuttava. Menestyksellä on aina hintansa, eikä Fiona ole enää katunut jouduttuaan luopumaan sinisilmäisestä sydämestä, keinottelusta ja keikistelystä. Neuvostolle, uralleen ja sen kylvämille poliittisille arvoille ollaan loputtoman uskollisia, vaikka kaiken sokean kuuluvuuden ohella nainen on kyseenalaistava ja skeptinen. Mihinkään ei suhtauduta itsestäänselvyytenä, tulivatpa mietteet kenen hyvänsä huulilta. Käskyjä ja ohjeita nainen ottaa vastaan niiltä, joihin todella luottaa ja uskoo – muihin päin tuskin katsotaan. Nälkäistä, kiihkeää sydäntä ei vaivaa auktoriteettipelko, onhan nainen nähnyt vaivaa päästäkseen asemaan, jossa tuntee olonsa vahvaksi, riittäväksi. Yleisesti silmitön luottaminen nähdään alinomaa virheenä, silkkana sokeutena ja todellisuuspakona, ja siksi lähipiirin uskotut ovat laskettavissa klassisesti yhden käden sormilla.
Osittain maineesta, asemasta ja omista epäluuloista johtuen Fiona ei ole erityisen helposti lähestyttävä. Etäisyys muihin on toisaalta tietoisesti rakennettu, eikä vahingon mahdollisuutta voi silti kokonaan sivuuttaa; nainen on äärimmäisen suora, kunnianhimoinen ja kovapäinen. Muiden näkemyksiä hän kuuntelee kylmähermoisesti ja kärsivällisesti, mutta typeryyteen suhtaudutaan äkkipikaisen julmasti. Karttunut kokemus maailman myrskyissä on tehnyt Fionasta nopealiikkeisen ja tarkan. Intuitioon luotetaan miettimättä, tilanteita ja muita eläviä olentoja luetaan harjaantunein ottein, mikä on kasvattanut itsevarmuutta toimia nopeasti vaikeidenkin päätösten edessä. Kaiken vaativan julmuuden vastapainona vampyyritar ei pelkää vastuusta eikä ainakaan sen kantamista; virheet myönnetään tarpeen tullen yhtä suoraselkäisesti kuin muille itse puhutaan, eikä mikään seuraamus ole tähän mennessä saanut naista kääntämään selkäänsä uskomiinsa arvoihin tai pakottanut muuttamaan käytösmallejaan. Elämään suhtaudutaan ylipäätään raa’an realistisesti, ja kenties pelkoon tottuneena hän on valjastanut itsestään pelottoman, hyvin rohkean sielun. Tietenkin kaikki itsevarmuus, loputon sisukkuus ja arvovalta ovat pintapuolisempia ominaisuuksia, joiden vastapuoli pääsee harvemmin valloilleen vieraiden silmien läsnä ollessa. Nöyrtyminen toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla on osa harkittuja käytösmalleja, joiden uskotaan palvelevan suurempien yhteisten päämäärien lisäksi lopulta myös naista itseään; oma persoonallisuus on monesti varsin vähäpätöinen sivujuonne.
Hillityn hallittu ulkokuori ja asianmukainen käytös ovat kaikki Neuvoston vuoksi muovailtuja uhrauksia. Asiallinen käyttäytyminen ei kuitenkaan Fionan kohdalla tarkoita loputonta kuuliaisuutta ja hyviä käytöstapoja – kieleltään terävä nainen uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Hän on sisukas ja itsepäinen, valtavan usein kaikessa itsehillinnässäänkin kiivas. Rajoja venytetään tarpeen tullen katkeamispisteeseen saakka, ja vaikka eleitä ei leimaa sananmukainen äkkipikaisuus, on kuolemattomalla kaltaisilleen varsin ominainen taipumus olla toisinaan arvaamaton. Aktiivisena toimijana Fiona on tottunut pitämään ohjaksia käsissään, mikä saattaa muille näyttäytyä vallanjanona, kontrollin tärkeytenä ja silkkana määräilynä. Ohjeita annetaankin tiuhaan, eikä kieltäviä vastauksia katsota hyvällä. Jos asiat eivät tunnu etenevän halutulla tavalla, astuu nainen usein itse johtoon – omia käsiä ei pelätä liata. Kaiken mekaanisen toimimisen elossa pitävä liekki on sielun palava aatteellisuus. Ideologiat kumpuavat vuosisatojen takaa syttyneestä halusta olla hyödyksi – olla merkittävä. Valtaa sanan varsinaisessa merkityksessä nainen ei itselleen halua, mutta olisi väärin sanoa, etteikö mieli nauttisi nähdä saavutuksiensa polkua ja omaa vaikutustaan valtakehikossa. Kunnianhimo ajaa Fionaa eteenpäin, vaikka varsinaista palkintoa ei ole edes olemassa – tyydytys työn hedelmistä rakentuu monimutkaisemman mekanismin vyyhdissä. Yksi tärkein vaikutin on palvella niitä henkilöitä, joiden työ ja asema nähdään kirkkaimmassa valossa. Toisaalta asioista huolehtiminen koetaan itsessään miellyttävänä keinona osoittaa vuosisatojen aikana kasvanutta kiintymystä, jolla ei liiammin julkisesti kerskuta.
Jaloa verta suonissaan kantava Fiona ei ole perinteisellä tavalla ylpeä, ei edes omahyväinen. Hierarkia tuli tutuksi vasta naisen länsimaalaistuessa, ja sen kiemuroihin on totuttu vuosien saatossa aivan niin kuin mihin tahansa luonnolliseen ja väistämättömään – kuten nummilta puskevaan usvaan ja siihen tosiasiaan, miten kaikkea ei voi elämässä saada. Oma asema nähdään merkityksellisenä, mutta muiden arvostuksen sijaan työ palvelee omia sisäisiä tarkoitusperiä. Nainen nauttii fyysisestä rasituksesta, kaikesta konkreettisesta ja haastavasta, siksi työnteko on niin monta vuosisataa hallinnut elämää. Vapaa-aikaa on harvoin, eikä sitä suinkaan käytetä pelkkään joutenoloon, saati juhlintaan, jota Fiona nykyisin vierastaa. Neuvostossa edustustehtäviltä ei voi assistenttina välttyä, ja seurapiireissä pakon sanelemana liikkuva nainen nojaa liukuvaan etikettiin ja samaan teennäiseen ilotteluun kuin monet muutkin naiset. Sisäänrakennettu viileä koppavuus tuskin koskaan katseen tuikkeesta kokonaan hälvenee, mutta kenties juuri epämukavuusalueella Fiona on aidommillaan; elihän hän niin monta sataa vuotta alinomaa huomion keskipisteenä estoitta elostellen. Hienovaraisuus leimaa juhlallista käytöstä eleiden rauhallisuutena, vaikka mielipiteet lausutaan tinkimättä, eikä naisella ole omasta mielestään aikaa keskustella joutavuuksista – siksi mieluummin puheenaiheena ovat ajankohtaiset maailman tapahtumat, taiteet, historia tai pelkkä politiikka. Kuivaksi keskustelijaksi voisi joku katkeransuloinen naista nimittää, mutta pohjimmiltaan Fiona on kaikessa hillityssä viileydessäänkin ilmeikäs – nauru nähdään osana sosiaalista kanssakäyntiä, johon lukeutuvat myös hymyt, harkitut kosketukset ja kainostelemattomat katsekontaktit. Kunnioituksen osoittaminen asiaankuuluvia kohtaan ei tuota ongelmaa, vaikka nainen on saanut kyseenalaisen maineen nimenomaan siitä, miten hän antaa sijaa myös näkyvälle halveksunnalle tarpeellisen mielistelyn ohella. Suurimmaksi osaksi nainen on toki asemalleen orjallisen diplomaattinen.
Kliseeksi muodostunut käsitys kovasta kuoresta ja murretun muurin sisältä paljastuvasta pehmeydestä ovat Fionan kohdalla samaan aikaan valitettavan harhaisia ja toisaalta naurettavan todellisia uskomuksia. Kun on aika oma naamio riisua, on nainen kiistatta yllättävän lempeä, kaikessa ulkoisessa viehättävyydessään suorastaan herkän miellyttävä. Sosiaalisissa taidoissa vampyyritar on aina ollut lahjakas nimenomaan kyvyllään kuunnella; intensiivisyys kielii keskittymisestä, kyvystä sisäistää ja prosessoida muiden puheet. Neuvoja antaessaan Fiona on aina rehellinen, mikä voi tuntua asian sisällöstä riippuen julmuudelta tai hellämieliseltä kiltteydeltä. Helposti vakavan asiallinen olemus särkyy tilassa, jossa ei ole ylimääräisiä silmäpareja. Muutos kireästä, itsensä ja ympäristönsä hallitsevasta syöjättärestä voi tuntua yllättävältä, mutta lähipiirille roolista toiseen lipuminen on tuskin koskaan ihmetyksen aihe. Toisinaan työtehtävissäänkin Fiona antaa tunteidensa näkyä: hymy, läheisyyttä ilmentävä kosketus tai kehut eivät ole vieraita tapoja ilmaista kiintymystä tilanteen niin vaatiessa. Persoonapiirteiden vaihtuminen on tilanne- ja yksilösidonnaista, ja selittynee ikivanhalla tarulla, miten vain harva oikeastaan tuntee todellisen Fionan. Naista ympäröivä salaperäisyys on pidättyväisyyttä, jonka avulla työ ja tunteet onnistutaan pitämään erossa toisistaan – miten muutenkaan vaativa ja kuluttava ura olisi ollut edes mahdollinen? Ollessaan täydellisen vapautunut, kaikista rooleistaan ja velvoitteistaan riisuttu, hersyy huulille herkemmin nauru ja tavallista taipuisamman muodon saavat nokkeluudet, eikä olemusta leimaa vakavuus, ei murhe vaan liki lapsenomainen uteliaisuus. Pohjimmiltaan Fiona on aina ollut tiedonjanoinen ja seikkailuhenkinen, monessa asiassa kyltymätön heittäytyjä, joka kaipaa ärsykkeitä elämäänsä rytmittämään. Vapautuneisuuden rinnalla kulkee kiihkeä estottomuus, johon sulautuu peräti hellyyttä ja avoimuutta, mikä saattaa luoda hetkellisen illuusion haavoittuvaisuudesta. Loukatuksi tuleminen on ihan yhtä mahdollista kuin mikä tahansa muukin tuntemus, mutta Fiona ei ole erityisen herkkänahkainen eikä pitkävihainen – irti päästäminen on opetellun vaivatonta, eihän ikuisessa elämässä lopulta mikään ole turhan lopullista: paitsi kuolema, ehkä rakkauskin.
Toisaalta mitään loputtoman hyvää ja kaunista ei pinnan alla kupli; ylipäätään pääsy vastaavaan asemaan on vaatinut omistautumisen ja määrätietoisuuden lisäksi tunnottomuutta. Fiona ei kadu juuri mitään, vaikka kenenpä naisen sydämessä ei olisi omaa lokeroaan tuskalle ja kaiholle. Kyky katsoa eteenpäin on aina ollut omiaan johdattamaan naisen läpi myrskyjen – niin puhtaasti elämässä kuin rakkaudessa – ja kaiken kokemansa myötä on ollut vaivattominta vain sopeutua vailla heikkomielistä kiintymistä menneeseen. Järkeen luotetaan pääasiassa aina, mutta uskollista sydäntä voi olla toisinaan vaikea kokonaan sivuuttaa. Yksin ollessaan Fiona on taipuva pohdiskeluun, hienoiseen melankoliaan ja tunteellisuuteen, joka säännöllisin väliajoin tihkuu eleistä ja ilmeistä silloinkin, kun olisi suotavaa itsensä kovettaa. Kaaoksesta ja tuhosta saadaan yhtä paljon nautintoa kuin onnistumisesta, lasillisesta mainiointa viskiä sekä kaivatusta kosketuksesta selän notkossa. Fyysisyys on vampyyrille luonnollinen tarve, mutta Fiona viihtyy mieluusti yksin. Riippumattomuus ja itsenäisyys ovat niitä arvoja, joita kaikkein hellimmin vaalitaan – niiden vuoksihan nainen niin monesta aikanaan luopui. Toisaalta modernina menestyvänä naisena tunnettu neiti Spring on oivallinen valehtelija ennen kaikkea itselleen; loputon lojaalius vain yhtä tahoa kohtaan on määritellyt elämää ja tapoja niin kauan, ettei muunlaisista mahdollisuuksista osata enää edes uneksia. Vapaus on toisaalta kaksiteräinen miekka, jonka edessä toisinaan verta ja kyyneliä vuodatetaan enemmänkin.
The calm dignity she had, that frosty, even icy kind of passion.
Ulkonäkö
Linnunluinen, sievä olento – pehmeäpiirteinen kuin suruttomana kontrastina ihon alla piilottelevalle petollisuudelle. Kasvojen luusto ei työnny esiin kermanvaalean ihon alta silmiinpistävällä terävyydellä, vaan piirteet muovautuvat sensuellin symmetriseksi kokonaisuudeksi. Tyttömäisyys korostaa iättömyydellä kruunattua ikuista kauneutta sekoittuen ehostettuun, aikuismaisempaan aistikkuuteen. Matalalle asettuvat poskipäät maalaavat kehykset tasapainoisille kasvoille, joiden pyöreitä muotoja reunustavat vivahteikkaan sävyiset syvänruskeat hiukset. Auringolle altistunut pigmentti saa luonnostaan vaaleaa hohdetta, joka elää suortuvissa vaihtelevana kiiltona, valon erilaisina heijastuksina. Tuuheat, vahvat hiukset ovat leikattu solisluita tuskin hipovalle pitkälle polkalle, mutta pituus vaihtelee liki ilmiömäisesti pidennyksillä, runsailla kiharoilla tai toisinaan omakätisesti hetken mielijohteesta leikkaamalla. Vaihtelusta nauttiva Fiona ei pelkää muuttaa tyyliään eri suuntiin varoittamatta, ja luovilla kampausvaihtoehdoilla ilotellaan mielikuvituksellisesti; väri vaihtuu harvemmin radikaalisti, onhan tummuus neidolla visusti suonissa. Klassisen elegantit kiharat ja nutturakampaukset ovat tyylin kulmakiviä, joiden vastapainona yksinkertaisemmat, huomattavasti rennommat vaihtoehdot kulkevat mutkattomasti asusta ja tilaisuudesta riippuen.
Niin tyypillisesti kuolemattomuuden siunaamia kasvoja määrittelevät ilmeikkäät, hyvin intensiiviset silmät. Pähkinänruskean sävyissä kiiluvat iirikset taittuvat valon määrälle riippuvaisina tumman juovuttavan joen mustanpuhuvuudesta oliiviseen vihertävään kirkkauteen, sävyn ollessa yhtä kesyttämätön kuin katse itse. Luonnollisen tummapiirteisenä silmiä kehystävät liki mustat, pitkät ja korkealle kaartuvat ripset. Katseen kruunaa lopullisesti näyttävät, täyteläiset ja vahvapigmenttiset kulmakarvat, joiden linjat ovat harkiten muotoillut mukailemaan sopusuhtaisia kasvoja. Liian jyrkästi mikään varjo kuin viiva ei kokonaisuutta riko, onhan pehmeys Fionan ulkomuodon kiistaton avaintekijä. Samaa pyöreämuotoista notkoa myötäilevät tavanomaisen mietteliäästi raottuvat huulet; ruusunsävyinen pinta on täyteläinen ja amorinkaari loivan erottuva. Nenä kaikessa yksinkertaisessa harmoniassa sopii hentojen muotojen jatkeeksi, eikä ainuttakaan terää ole havaittavissa – ei edes leukalinjassa. Itseään runsaskätisesti huolitteleva Fiona esiintyy julkisesti ja tilanteeseen sopivalla tarkkuudella aina meikattuna. Silmiin halutaan niin säihkettä kuin tummuutta, ja erityisen mieluusti huulia tuodaan esille voimakkailla, puhuttelevilla värivaihtoehdoilla. Väriskaala voi olla odottamattoman ennakkoluuloton, mikäli päivän ohjelma ja asu leikittelyn sallivat. Toki kaiken koristeellisuuden vastapainona vampyyritar näyttää hyvältä luonnostaankin.
Sirorakenteinen nainen on varsin pienikokoinen. Hoikka, äärimmäisen kevyt vartalo on kerännyt mittaa ainoastaan 160 senttimetriä, mikä korostaa toisinaan valitettavasti särkyvän haurasta mielikuvaa; toisaalta monet pieneen kokoon viittaavat sanonnat ovat Fionalle ihan yhtä osuvia. Pituutta huijataan toistuvasti lisää säälimättömillä koroilla, joiden varassa keinumisen toivotaan lisäävän vaikuttavuuden ohella kipakkuutta. Naisellisia muotoja ei neidolla ole ylettömästi, mutta luisevuuden sijaan on aiheellisempaa todeta vampyyrittaren olevan hennon kaareva, mutta kapea. Ohuet ranteet, esiin piirtyvät solisluut ja kapeneva uuma ovat vartalon kiinnekohtia, unohtamatta sulokkaita sääriä. Vartalon linjoja ei korosteta pukeutumisella ylenpalttisesti, ja Fiona onkin spontaani pukeutuja, jolla ei ole ainoastaan yhtä määrittelevää tyyliä. Asuvalintaan vaikuttavat auttamattomasti tilaisuuden luonne ja ennalta annetut pukukoodit. Naisellinen, elegantti ja tyylikäs ovat asiallisia ilmaisuja kuvaamaan vuosisadoissa hioutunutta edustustyyliä, jossa ei pelätä yllättää tai leikitellä. Väreihin suhtaudutaan ennakkoluulottomasti, joskin arjessa usein käytännönläheisyys muistuttelee olemassaolostaan. Tavanomaisiin työtehtäviin harvoin panostetaan liioitellusti, ja ylipäätään niin housuja, hameita kuin mekkoja käytetään lennokkaan vaihtelevasti. Paljasta pintaa ei pelätä, mutta asiallisuus säilyy usein vaatevalinnoissa.
Vaaleaa ihoa eivät korista ikuiset tatuoinnit, vaikka kuolemattomuuden varjolla aikojen saatossa on ihoon saatettu hetken mielijohteesta mustetta valuttaa. Nykyisellään kalpeutta rikkovat ainoastaan korut, joita käytetään mielitekojen mukaan antoisasti; ajan saatossa Fiona on kerännyt lahjuksista miellyttävän kokoelman aitoja timantteja, erilaisia riipuksia ja muinaisia helyjä taannoisilta matkoiltaan. Ihoa on lävistetty ainoastaan korvanlehdillä. Asusteista kenties pidetyimmät ovat hatut, joiden leveät lierit yhdistyvät paahtavaan kuumuuteen etelän auringossa. Laukkuja nainen tietenkin käyttää, vaikka kiireen määrittelemässä maailmassa puhelin kulkee lähinnä sormien jatkeena. Erityisen brändi- ja merkkitietoinen nainen ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä; muoti on kiinnostuksenkohteista ylipäätään vähäisin. Toisinaan merkittävimpiin juhliin asut tilataan hänen puolestaan, jolloin suunnittelijoiden loisteliaat nimet ovat väkisin edustettuina. Juurtumattomuus näkyy oikeastaan koko olemuksessa vaihtelevuuden lisäksi halulla kokeilla uutta, rikkoa vanhoja normeja ja pyrkiä ilmentämään sydämen laitamilla kuohuvia myrskyjä.
Moni saattaa tuntea Fionan läsnäolon jo kauan ennen kuin nainen fyysisesti huoneeseen ilmestyy. Käytetyt tuoksut vaihtelevat voimakkaista parfyymeista raikkaaseen merituuleen, eikä yhtä merkkiä tai vakiohajustetta edes osata käyttää; kaulan kaarelta leijailee silti poikkeuksetta huumaavuuteen pyrkivä tuoksunsa, joka käytävillä taatusti tunnistaa osataan. Kuuluisa korkojen kopina on epäilemättä aina aavistuksen viipyvä, liki pahaa enteilevän uhkaavaksi tarkoitettu, vaikka liikkeissä on havaittavissa kuolemattomuudelle ominaista ripeyttä. Kävelytyyli on silti rauhallinen kaikessa nopeudessaankin kuvastaen vuosisatojen varmuutta, joka heijastuu niin ryhdikkyydessä ja leuan kohoavassa linjassa – muita katsotaan aina silmiin epäröimättä. Olemus on viileä, tyylitelty ja tilanteesta tyystin riippuen miellyttävä tai luotaantyöntävä, mutta aina yhtä intensiivinen ja valpas. Puheääni on sävyltään syvä – yllättävän matala. Samettiseen tummuuteen sekoittuu ripaus karheutta, jota joku joskus on peräti hypnoottiseksi kutsunut. Sanat artikuloidaan aina selvästi, mikä saa puheen kuulostamaan harkitulta. Jopa kiivastuessaan rytmi ei muutu merkittävästi, mutta korottamisen sijaan Fiona mielellään madaltaa ääntään – peräti kuiskaa – jos sivaltaa todella haluaa.
I remember how seeing the shape of your m o u t h that first time
I kept staring until my b l o o d turned to rain.
Some things take root in the brain and just
don’t let go.
Some things take root in the brain and just
don’t let go.
Maine
Fiona Spring on työskennellyt vampyyrien Neuvostossa 1500-luvulta lähtien tiiviisti kabinetin alaisuudessa. Christopher Waylandin pitkäaikainen henkilökohtainen assistentti ja taustavoima, joka vastaa asemassaan käytännössä koko assistenttitiimin toiminnasta.
Tunnetaan kylmäpäisenä, vaativana ja kieleltään sivaltavana naisena, joka ei hyväksy epäröintiä eikä kieltävää vastausta. Peloton, kunnianhimoinen ja taistelutahtoinen vampyyritar on kabinetin sisällä kuuluisa aseistettavista voimistaan ja uskollisuudestaan. Moni valtakehikossa sekä arvostaa että inhoaa naisen röyhkeää suorasukaisuutta ja yksiviivaista tapaa toimia. Työ Neuvostossa on Fionalle yhtä kuin elämä, eikä moni siksi tunne hiotun kuoren kääntöpuolta, suhtautuuhan nainen toimenkuvaansa äärimmäisen vakavasti.
Suhtautuminen
Neuvosto - Lojaalius vampyyrien järjestöä kohtaan on kiistatonta. Kaikki organisaatiota palvelevat tahot eivät Fionaa miellytä, eikä nainen epäröi lausua mietteitään ääneen. Alempitasoisia henkilöitä kuritetaan silmiinpistävän usein, mikäli työnjäljessä on moitittavaa. Ensisijainen – ja toisaalta ainoa todellinen – uskollisuus kohdistuu Neuvoston johtohahmoon, mutta välit kaikkiin perustajasukuihin on pidetty vuosisatojen aikana pääasiassa asiallisina ja luottamusta herättävinä. Fiona saattaa jakaa mielipiteitä tyylillään toimia, mutta yleensä asiointi hänen kanssaan johtaa miellyttäviin lopputuloksiin – nykyisin jopa omaa sukuperimää edustavat Lebeaut nähdään suotuisassa valossa.
Vampyyrit - Oma asema jaloverisenä vampyyrina tunnistettiin varsin myöhään, mikä on edesauttanut muiden näkemyksien tehokkaampaa omaksumista. Uransa aikana käsitys vampyyrien hierarkiasta on lujittunut selkärankaan maalaten uusia näkökulmia historiassa kohdattuihin yksilöihin. Yleisesti eri verilinjaa edustavat kohdataan persoonina, toistuvasti peilikuvamaisena mukailuna kohdattuun käytökseen perustuen; silti olisi räikeä vale todeta, että Fiona suhtautuisi täysin ennakkoluulottomasti puhdasverisiin vampyyreihin. Minkäänlaisesta vihasta ei ole syytä puhua, vaan voimakkaat vampyyrit nähdään useimmiten potentiaalisina vaaroina, joita tulee kohdella harkitusti. Vähempiverisiin harvoin uhrataan liiaksi aikaa, onhan heidän kanssaan uhat jo valmiiksi minimaalisia.
Noidat - Maagien historia ei kohtaa erityisen tarkasti omien mielikuvien kanssa, muistaahan Fiona elävästi asioineensa nuoruudessa monen magianharjoittajan kanssa varsin miellyttävin lopputulemin. Länsimaissa magian rooli havaittiin tyystin erilaisena, mikä on vaikuttanut vahvasti noitiin kohdistuneisiin asenteisiin. Hyödyllisyys suhteessa riskialttiuteen on arvioitava aina yksilökohtaisesti, ja ajattelipa hän maageista lopulta mitä hyvänsä, on nainen äärimmäisen kiitollinen kantamastaan magiakorusta.
Metsästäjät & Komitea - Lyhyt oletettu elinikä ja kärkkäät asenteet sekoittuvat helposti toinen toisiinsa, eikä Fiona osaa hyvällä tahollakaan nimetä kovin montaa metsästäjää nimeltä. Komitea nähdään yhteistyökumppanina, johon tulee suhtautua asiaankuuluvalla viileydellä ja vaatimattomuudella; uhka on aina olemassa, mutta aiheeton murehtiminen syö energiaa tärkeimmistä aspekteista. Aseisiin Fiona suhtautuu itselleen tyypillisen uteliaan tyynesti, eikä magiaa varsinaisesti osata pelätä, vaikka aihetta siihen olisi riittämiin elämässä tarjoiltu.
Ihmiset - Kuolevaisia ei ole koskaan vihattu eikä liioin halveksittu. Pelkkänä luontaisena veripalveluna maapalloa ylivoimaisesti kansoittanutta lajia ei nähdä, ja silti useimmiten käytöksestä välittyy hienoinen välinpitämättömyys. Ihmisiä pidetään helppoina käsitellä, mikä itsessään antaa vahingollisesti kuvaa vampyyrien ylivertaisuudesta kontrastina kuolevaisiin yksilöihin. Toisinaan Fiona hakee lämpöä ja lohtua hauraista olennoista, joiden taipumus ikääntyä ja kuolla tarjoaa luonnollisen ulospääsyn kaikista suhteista. Näitä hetkellisiä harhakuvitelmia ei yleensä ääneen lausuta, vaikkei mielipide koskaan hänen huulillaan ole salaisuus.
Willingtonin akatemia - Koulukokeilu on aiheellisesti herättänyt uteliaisuutta, raivoa kuin hupiakin. Kommentoimatta edes absurdeja yrityksiä, suhtautuu Fiona koko hankkeeseen varauksella; mikä hyvänsä on kyseisen ideologian pohja, on naisen mielestä syytä keskittyä sen aatteita kannattaviin maineikkaisiin ja vaarallisiin yksilöihin. Erityisesti akatemiaa edustavat puhdasveriset suvut nähdään potentiaalisina riskeinä tai vaihtoehtoisesti yhteistyökumppaneina. Kiinnostusta organisaatio kiistatta herättää, mutta tunteet heittelehtivät laidasta laitaan riippuen, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee.
Extra
- Omistaa Rolls Royce Ghostin ja avomallisen Mercedes-Benz AMG:n – jos mahdollista, ajaa autoa aina mielellään itse
- Nauttii viineistä, viskistä ja muista väkevistä. Rohkeista juomatottumuksista huolimatta ei esiinny työtehtävissään humalassa – johtaahan alkoholi usein todellisuustajun hämärtymiseen, tarpeettomaan herkkyyteen ja vaarallisiin tunnustuksiin
- Pitää poikkeuksellisen paljon ruuanlaitosta ja syö mieluusti itse tarjolla olevia aterioita, mikäli tilaisuus herkutteluun on mahdollinen
- Matkustelee suurimman osan vuodesta, ja omistaa asuinhuoneistoja mm. Hongkongissa, New Yorkissa ja syrjäisemmän rantatalon Kreikan saaristossa. Vakituinen residenssi sijaitsee Yorkin ydinkeskustassa. Pohjimmiltaan varsin vaatimattomana sieluna ei kaipaa tyhjää tilaa ympärilleen, ja siksi asustaa tyylikkäässä kaksiossa
- Oppinut monia muinaisia kieliä, mutta nykypäivän käyttökielistä puhuu sulavasti englannin ohella kreikkaa, turkkia, ranskaa, saksaa, italiaa, japania, mandariinikiinaa ja arabiaa
- Kiinnostunut monista uskonnoista, filosofiasta, psykologiasta ja ihmismaailman koukuista – nauttii taiteista vaihtelevasti, keskittynyt lähinnä kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Keräilee toki tauluja, pääasiassa maalauksia
- Varsinaisten harrastusten sijaan nauttii satunnaisista aktiviteeteista, kuten purjehduksesta, uimisesta, spontaaneista kävelyretkistä ja vampyyreille hyvin epätyypillisesti auringossa kylpemisestä. Innostuu urheilulajeista ja taktisista peleistä yllytettynä – klassikkosuosikki shakki saa kovan kilpailijan yhdentekevistä korttipeleistä. Pitää tarpeettoman paljon myös sanaleikeistä ja arvotuksista
- Ihmismaailmassa tarpeellisissa dokumenteissa ilmoittaa mutkattomasti olevansa kansalaisuudeltaan englantilainen
- Omistaa muutamia käsiaseita, niin tavallisia kuin magialla höystettyjä tilausyksilöitä
- Epävirallinen lempinimi ”Joy” on kiusanhenkinen ilmaisu, joka toisinaan kaikuu poikkeuksellisissa yhteyksissä – noin muuten suosii nykyistä etunimeään tai virallisissa merkeissä pelkkää sukunimeään. Aiempia käytössä olleita nimiä mm. Joia, Fiore ja Ella.
- Viehtynyt lämpimiin maihin, kuten Kreikkaan ja ylipäätään välimerelliseen ilmanlaatuun – inhoaa valitettavan paljon sadetta ja varsinkin kosteita talvisäitä
- Juo luonnolleen ominaisesti pääsääntöisesti ihmisverta – niin lämpimänä, kylmänä, lasista tai suoraan suonesta, ei ole niin nirso
pelaaja: Flowy
fc: lily collins
