nomen est omen

Suvun nimi on kantanut painoarvoa läpi vuosituhansien, muokkaantuen muinaisista kirjailuistaan nykyiseen modernimpaan muotoonsa jo kauan sitten. Monien huulilla nimi lausutaan hartaan kunnioituksen läpi, toisilla tihkuvan inhon. Ei sävyllä niin väliä, sillä olennaista on, että nimi tunnetaan kuolemattomien keskuudessa lähes poikkeuksetta. Erityisesti Christopherin aikana, solmiessaan suhteita rinnakkaiseen ihmisyhteiskuntaan, on nimi monissa paikoissa käynyt myös kuolevaisten huulilla.

Kun arvovaltaiset ihmisaateliset alkoivat ladella nimiinsä pituutta, poimi Christopher etunimen rinnalle sekä äitinsä isän kantaman Amadeuksen että oman isänsä nimen. Viittasihan se mytologiseen jumalten kuninkaaseen ja tuntui erityisesti viehättävän miehestä muutenkin hurmaantuneita ihmisiä.

Etunimeä lyhennetään kovin harvoin, mutta muutamat läheiset saattavat kutsua Chrisiksi. Kahden kesken – ja ehkä harvoja kertoja lasten kuullen – käyttää vaimonsa hänestä myös lempinimeä Kit.

Maailman silmiltä piilossa, on elämänsä naisista eräs myös vuosisatojen läpi kutsunut miestä nimellä Gabriel.

Voimat

Aika: tuo abstrakti käsite, joka meitä tahtomattamme liikuttaa. Christopher Wayland on kuitenkin kietonut sen pikkusormensa ympärille.

Koska mitä ”ajaksi” kutsumme on osa maailman neliulotteista aika-avaruutta – meitä ympäröivän tilan liikkeitä ja kehitystä – on se väistämättä fyysiseen todellisuuteen kietoutunut: aikaa vääristäessään, manipuloi mies siis niin ikään maailmassa olevaa materiaa. Koko maailmaa hän ei suinkaan voi pysäyttää, mutta keskittyessään kyky lamauttaa liikkeen, huijaa atomit ja hiukkaset hidastumaan, voi vetää niitä hetkellisesti ajassa taaksepäin tai työntää niitä eteenpäin. Lähinnä kyvyllä voi vaikuttaa yksittäisiin esineisiin tai henkilöihin, mutta periaatteessa ei ole mahdotonta jähmettää paikoilleen huoneellista ihmisiä – vaikka vain hetkeksi. Ihmisiin kyky vaikuttaakin helpommin, yliluonnollisten olentojen maallinen koostumus kun heitä monimutkaisempi lopulta on.

Kyvyn kehollinen, fyysinen osuus on monella tapaa rajallinen ja toimii usein vain sen psyykkisen ulottuvuuden tukena. Christopher voi saada ajan tuntumaan pidemmältä muille, mikä on hyödyksi niin taivuttelemisessa kuin neuvottelupöydissäkin. Samalla on hetken venyttäminen – kuvitelma siitä, että se on kestänyt pienen ikuisuuden – myös tapa ylläpitää monia suhteita, joihin miehellä ei muuten kenties kiinnostus riittäisi: yhdistettynä harjaantuneeseen mielenhallintaan, voi hetken sananvaihto tuntua toiselle siltä, että mies olisi hartaasti kuunnellut jokaisen ajatuksen ja huolen. Ajan hidastaminen on myös ylläpitänyt vaikutelmaa siitä, että Christopher on mies, jota on mahdoton hätkäyttää. Harva on koskaan nähnyt hänen hätiköivän, voihan hän usein jopa kovassa paikassa varastaa itselleen muutaman lisähetken miettiäkseen valintojaan. Kykynsä kautta harjaantui Christopher myös varhain muihin hengellisen manipulaation keinoihin: aikaa mielestä hävittämällä on muistia helppo pyyhkiä ja tyhjentyneitä kohtia uusilla ajatuksilla täyttää.

Vaikka tuhat vuotta on riittänyt saamaan synnynnäisen kyvyn lähes täydellisesti hallintaan, oli sen oppiminen toisinaan eristävä kokemus. Sitä käyttäessään Christopher jää yksin rikkomattomaan aikaan, vaikka vain pieni osuus ympäröivää todellisuutta vääristyisi. Turmeltu aika on kuitenkin osoittautunut sisäisten vaikutustensa kannalta myös hyödylliseksi: ajan hidastuessa tuntuvat oman mielensä liikkeet nopeutuvan, analyyttisten verkostojen rakentuessa ajattomassa ympäristössään, liikehtivän kuin kuvaton elokuva silmien takana. Kenties juuri tästä syystä myös fyysinen reaktiokykynsä on äärimmäisen nopea vampyyrienkin mittakaavalla.

Luonnollisesti kyvyllä on kuitenkin rajansa, joiden ylitse satojen vuosien harjaantuminenkaan ei miestä ole vienyt. Jos hän todistaa kuoleman, ei hän voi sitä kumota liikauttamalla aikaa taaksepäin. Maailman fyysiseen koostumukseen vaikuttaessaan on vaikutus myös yleensä vain hetkellinen, ja ”aika” palaa aina kohdalleen – eli vaikka mieleen saattaa piirtyä kuva hetken menetyksestä tai pidentymisestä, ei todellisuus sitä salli. Aineelliseen maailmaan kajoaminen imee myös valtavasti enemmän energiaa kuin silkat kuvitellun ajan väärennökset ja Christopher tukeutuukin siihen lähinnä vain välittömissä vaaratilanteissa.


Omien kykyjensä lisäksi on Christopherilla hallussaan muutama maaginen esine. Toinen näistä on aikanaan kanssaan työskennelleen maagin lumoama sormus, joka suo miehelle tavallista voimakkaamman vastustuskyvyn muiden vampyyrien psyykkisille voimille. Jälkimmäinen sen sijaan on henkilökohtaisempi: rinnallaan kulkevan Fiona Springin matkoiltaan tuoma sormus, joka mahdollistaa kuolemattomalle auringon valossa kulkemisen. Jälkimmäisen käyttöä Christopher on tietoisesti rajannut, ja vaikka turkoosilla kivellä koristetun jykevän renkaan näkee miehen sormessa lähes poikkeuksetta, tiedostaa sen mahdottomalta tuntuvan kyvyn vain sisäpiiri – onhan vaikutus kadehdittava. Auringonpaisteen omana salaisuutenaan pitäminen on myös osin sentimentaalinen valinta.

Kaikella magialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Siinä missä mieleensä ei helposti voida kajota, turruttaa koru myös käyttäjän omia, aitoja tunteita – onhan sisimpään vaikeampi tarttua mikäli siellä kohtaa lähinnä vellovaa kylmyyttä. Koska auringossa vietetty aika on yleensä harvaan ripoteltu hämärässä elon rinnalle, ei mies kärsi voimakkaasta yliherkkyydestä mikäli säteille sormusta ilman altistuu. Sen sijaan auringossa oleskelu päivettää ihoaan vampyyrille epätavallisella tavalla, jolloin piirteisiin saattaa eksyä vanhenemisen merkkejä. Samoin kuin vampyyrin ruhjeet paranevat, haihtuvat hennot rypyt kuitenkin auringosta pois pysytellessä ja erityisen nopeasti mikäli kurkkuun kulauttaa tarpeeksi tuoretta verta.




Nykyisyys ja maine


Mies, jonka nimi tunnetaan yliluonnollisen maailman halki, voi olla vain oman historiansa haltija. Christopher Wayland oli joskus vain lupaus seuraajasta; nyt isänsä on enää vain jälki kuolemattomien kansojen kollektiivisessa muistissa. Woden Waylandin alaisuudessa Vanhimpien Neuvosto oli niin ikään aivan toisenlainen instituutio kuin se nykypäivänä on. Vanha tarkoitus puhdasveristen suojelijana siirtyi jo kauan sitten sivuun yliluonnollisen maailman muuttaessa muotoaan, verenperimän tihkuessa puolilta toisin uusiin muunnettuihin, puhtaan ja jalon veren hitaasti menettäessä enemmistönsä, ja raivokkaiden puhdistusten ja toisinaan päättömien veritekojen orkestroituessa ympäri maailmaa. Yksikään yliluonnollinen ryhmittymä ei viimeisen vuosituhannen aikana ole välttynyt omilta menetyksiltään, eikä yhteistä vihollista useimmiten ole ollut helppo määrittää, sekaantuivathan tahot usein toisiinsa ja toisaalta riistivät myös omiaan. Lopulta yliluonnollisen maailman suuntaan vaikutti merkittävästi myös ihmiskansakuntien laajeneminen, järjestäytyminen ja alituisesti uusiutuva teknologia. Erityisesti viimeisen kahdensadan vuoden aikana, väestönkasvun räjäyttäessä maailman ihmispopulaatiot seitsenkertaisesti, on Neuvoston asema yliluonnollisen maailman sovittelijana entisestään lujittunut – vaikkei vastarinta koskaan täysin sammunut olekaan.

Tämän kaiken keskellä on Christopher Wayland kuitenkin kerta toisensa jälkeen osoittanut, että salskean raamin ja miellyttävän hymyn taakse kätkeytyy rautainen ote. Läpi vuosisatojen on Christopherilla ollut katse tulevaisuuteen, ratkaisu kaikkeen ja oikeat liittolaiset. Jalosti mies astui murhatun isänsä paikalle, mahdollistaen Neuvostolle uuden suunnan ja aseman modernisoituvassa maailmassa. Ajan kanssa johtaja löysi rinnalleen myös viehättävän kumppanin, jonka hän edelleen esittelee seurapiireissä parempana puoliskonaan. Yhdessä he toivat maailmaan lapsikatraan, joista useampi on jo isän rinnalle Neuvoston kabinettiin noussut – sanattomana lupauksena suvun aseman jatkuvuudesta. Siellä missä huhut muutaman jälkeläisen harharetkistä eivät täysin historiaan ole hukkuneet, ei lujaa ja arvovaltaista Waylandin nimeä ole julkisesti tahrattu ja suurin osa vampyyrimaailman jalosukuisista kunnioittaa ja ihailee heitä. Ja vaikka asenteet muihin ryhmiin ovat vuosituhansien aikana vaihdelleet, Vanhimpien Neuvoston sisäisen ajatusmaailman pysyessä suljettuna lukuun ottamatta niitä kantoja, jotka tarkoituksellisesti ulos syötetään, on moni muukin oppinut myöntämään Christopher Waylandin valta-aseman.

Neuvoston johtohahmo toimii yhteistyössä muiden perustajasukujen kanssa ja pitkälti kunnioittaa kabinetissa istuvien ääniä. Kriittisen paikan tullen, on Christopherilla kuitenkin veto-oikeus kaikkiin päätöksiin. Asemansa kabinetin muiden jäsenten yläpuolella on tarkkaan vuosien aikana suojattu ja huolimatta luottamuksesta, jota mies suo Neuvoston ytimessä kanssaan toimiville, ei hän koskaan poissulje pettureiden läsnäoloa. Muutama onkin vuosisatojen aikana kabinetista ulkoistettu, eikä miehen rinnalta – ainakaan luottamuksen rikkoneena – lähdetä kuin jalat edellä. Christopherilla on kauan ollut tapansa selvittää kanssakävijöidensä uskollisuus, vaikka hän altistaakin toisen kabinetin jäsenen sellaiseen vasta epäilyksen herättyä voimakkaasti – olisihan avoin epäluottamus muihin sukuihin poliittisesti riskialtista.

Tämänhetkisestä kabinetista Christopher on pääosin tyytyväinen. Omat lapset kantavat soihtua kunnialla ja muun muassa Dyrin Antovin paikkaajana toimiva Julia Antova on osoittautunut tervetulleeksi lisäksi. Naisella on ollut tapana antaa progressiivisten aatteidensa kuulua ja vaikka Christopher ei jaa kaikkia tuon näkemyksiä ihmisarvosta, on perinteikkäämpää linjaa kyseenalaistavan äänen läsnäolo vahvistanut joidenkin tahojen kiinnostusta ja mieltymystä Neuvostoon. Kabinetin uusimmasta jäsenestä, hankaluuksia aiheuttaneen William Crawfordin ja kauan taustapiruksi sallitun Elisabet Báthoryn pojasta, ei mies vielä voimakasta mielipidettä ole muodostanut – olihan hänen päästämisensä kabinettiin osittain taktinen sopimus vanhan ystävän kanssa.

Kabinetin jäseniä lukuun ottamatta eivät Neuvoston muut alaiset yleensä suoraan Christopherin kanssa asioi saati miestä edes tapaa. Koska vuosisatojen aikana ei suinkaan tappoyrityksiltä tai -uhkauksilta olla vältytty, on miehellä niin ikään henkilökohtainen turvayksikkö, jonka ainut tehtävä on hengellään miestä suojella. Kabinetin ulkopuolella Christopherin läheisimpiin kontakteihin kuuluu Calder Middelton, jonka kanssa mies on pitkäaikaisen ystävyyden rinnalla monia asioita hoitanut. Tämän lisäksi on Christopherilla niin sanottu toinen käsi, joka vastaa vain ja ainoastaan hänelle huolimatta monista kabinetin ja Neuvoston alaisten kanssa hoitamistaan tehtävistä. 1400-luvulta rinnallaan seissyt Fiona Spring on vuosisatojen aikana tunnettu monin tittelein, eikä kaksikon alkuperäisestä tutustumisesta ole selkeyttä. Lebeaun suvun jälkeläisenä on naisen rooli kuitenkin ajan kanssa hyväksytty. Hovinaisen ja sihteerin nimikkeet, jotka aikanaan kabinetin jäseniä tyydyttivät, ovat sittemmin muuntuneet ymmärrykseksi naisesta Christopherin henkilökohtaisena neuvonantajana ja assistenttina.

Christopher, vaimonsa Christine ja heidän lapsensa ovat kiiltokuvan lailla olleet ihailtavissa vampyyrien seurapiireissä ja monet ovat heihin tutustuneet myös yksilöllisellä tasolla. Suvun patriarkka on kuitenkin useille mysteeri. Vanhimpien kuolemattomien mielissä säilyy muistikuvia isästään ja Christopherin nuoremmasta olemuksesta, mutta valtansa alaisuuteen langenneista ei suurin osa niin kauas menneisyyteen ole nähnyt. Jopa aikalaisilleen on Neuvoston keskeisimmän hahmon elämä useimmiten suuriin linjoihinsa hukkunut, yksinkertaistettu syntymäoikeutensa toteuttamiseen, jonka jälkeen hän on omaa suuntaansa ja perintöään lähtenyt rakentamaan – aivan kuten Christopher on tarinansa kerrottavaksi tarkoittanut. Muotokuva valtiaaksi syntyneestä kultakutrista, joka odotuksia raaemmaksi osoittautui, jättää kuitenkin paljon miehen elämästä varjoon.




Menneisyys


Christopher Wayland syntyi perheen esikoiseksi, mutta vain muutamia minuutteja kaksoissisartaan ennen. Koska lapsen hankkimisen ensisijainen motiivi oli seuraajan varmistaminen, jäivät Christopher ja Camilla Wodenin ja Magdalinan ainokaisiksi – olihan poikalapsi saapunut ensimmäisellä yrityksellä. Lapsuuden valjuissa muistoissa elää keskeisesti isän kuri ja vankka ajatusmaailma. Äitinsä Christopher muistaa lämmöllä, vaikkei oikeastaan enää hahmota, minkälainen tuo henkilönä oli. Sen sijaan suurin osa ajasta, jota isän johdateltavana ei vietetty, kului sisaren rinnalla. Syntymästä lähtien kaksoset olivat parivaljakko, vaikka vanhempien huomio jakautui epätasaisesti heidän välilleen. Lasten ikääntyessä, isän valjastaessa poikaansa neuvostolaiselle tielle, lipsui kuitenkin perheen ote Camillaan, joka ei tyytynytkään merkityksettömään elämäänsä veljen varjossa. Sisar lähti maailmalle ja varmuuden vuoksi Christopher seurasi. Useamman kerran veli toi sisarensa takaisin kotiin ja useamman kerran sisko lähti uusille matkoille.

Ja aina Camilla odotti maailmalla veljensä saapuvan, ja aina hänellä oli uutta esiteltävää. Kuolemattomien kirjoissa kaksikko oli vielä elämänsä kynnyksellä, eikä Christopheria vielä vaadittu kiinteästi paikoilleen pysähtymään. Huolimatta mieleen taotuista vakaumuksista, kärsi Christopher nuorena miehenä vielä eräänlaisesta idealismista. Isän jalanjäljet häämöttivät silmien edessä, mutta mies etsi omiaan – etsi niitä vilpittömästi, uteliaana. Harvan muistoissa enää elää hippustakaan siitä, mitä hän nuoruudessaan oli. Koskaan ei ollut epäselvää, etteikö maailma ollut mutkikas sokkelo, jota jonkinlaisen tahon kenties aina täytyisi kesyttää. Mutta oli aika, jolloin nämä pinttyneet ideat eivät miestä kiinnostaneet. Christopher matkusti maailmaa, antoi elämän suudella ja suuteli takaisin; kehkeytyi tuntemattomaan seuraan, esiintyi vieraalla nimellä, etsi vapautta; nautti siemaillen kaikesta, mikä eteensä tuli, nieli itseensä minkä maailmasta irti sai. Silloin vielä keskeneräiset, toisistaan kaukaiset vampyyrien verkostot jäivät vain ajoittaisen vierailun kohteiksi: Christopher kumarsi kenelle kumartaa kuului ja sitten jatkoi matkaansa. Ajassa, jossa sana kulki jopa kuolemattomien kesken hitaasti, ei lopulta ollut vaikea rappeutua rauhassa.

Siihen mennessä kun Christopher piteli sylissään ensimmäistä lastaan, oli tämä mies kuitenkin historiaa. Käännekohta oli hetki, jolloin maailma menetti äkkinäisesti viehätyksensä: värit valahtivat siitä pois, eikä mitään etsittävää enää ollut. Oli vain mahdollisuus antaa kohtalon hallita itseään tai ottaa itse ohjat käsiin.

1200-luvun loppupuolella molemmat sisarukset oleskelivat hetkellisesti silloisessa Konstantinopolissa, mutta mies oli lähtenyt omille teilleen – löytänyt sieltä jopa hetken vielä juovuttavampaa onnea ja elämäniloa kuin mistään siihen mennessä. Mutta Englannista lähtemisen syy oli Camillan kotiin vieminen ja vapauden jatkumiseksi oli selitystä ylläpidettävä. Vaan palatessaan sisarensa luo, löysi Christopher tuon surmattuna. Hetki, joka venyi suunnattomaksi jatkumoksi – joka kerta toisensa jälkeen ajalla leikitelleelle on edelleen kaikista kokemistaan hetkistä pisin – oli se, jossa hän piteli elotonta Camillaa sylissään. Hetki kesti päiviä: yön pimeys väistyi ja punainen aurinko kajasti huoneeseen, raastoi vielä hengittävän kaksosen ihoa säteillään kunnes illan hämärä toi mukanaan vain kiduttavamman parantumisen. Aamunkoite toisti kaiken, kerta toisensa jälkeen. Christopher pysyi liikkumatta siihen asti, että jokin sisällään oli kuollut ja kuolemalla surunsa surrut. Kun sisar viimein haudattiin kotimaassa, tiesi mies haudanneen osan itseään.

Oli itsestäänselvyys, ettei murha ollut sattumanvarainen: se oli peliliike Wodenia ja Neuvostoa vastaan, yritys hätkäyttää. Ja vaikka Christopher ymmärsi silloin ensimmäistä kertaa niin oman asemansa tärkeyden kuin myös suunnan, johon yliluonnollinen maailma oli ajautumassa, heräsi vastuuntunnon pakottava polte suorana seurauksena kykenemättömyydestään sisarta suojella.

Vaikka Woden Wayland piti pään kylmänä, näki poika isän haparoivan. Christopher astui isänsä tueksi ja hyväksyi vuosisatoja ennen luodun instituution viimeiseksi ristiretkekseen. 1300-luvulla nuorempi Wayland nousi ensimmäistä kertaa Vanhimpien Neuvoston kabinettiin ja asettui isänsä korvanjuureen tuoreena silmäparina. Sisaren surmaan saattaneesta tahosta ei ollut selkeää tietoa, eikä Christopher juuttunut syyllisen etsintään samalla tavalla kuin isänsä. Wodenin varjossa nuorempi Wayland hautoi omaa tulevaisuuttaan, kietoi kabinetin muita jäseniä otteeseensa ja jatkoi uusien tuttavuuksien luomista. Toisin kuin isänsä, Christopher ei pelännyt lähestyä puhdasverisiä saati kuolevaisia, ja niin ikää nimensä kantautui noitien ja metsästäjienkin huulille – missä hyötysuhteita saattoi muodostaa, luotiin Neuvostolle ennenkuulumattomiakin kytköksiä.

1400-luvulla alettiin Christopherin rinnalla nähdä Englannin seurapiireissä silloin vielä tuntematonta vampyyritarta, joka entistä useammin myös Neuvoston seinien sisällä varjonaan kulki. Spekulaatiot parivaljakon suhteesta olivat aikanaan moninaisia, mutta joidenkin vuosien sisään naisen paikka oli niin ikää vakiinnutettu. Elettiin historian vaihetta, jossa naispuolinen apulainen miehen rinnalla oli monille vaikeasti sulateltava, mutta vuosisatojen varrella Lebeaun suvun jälkeläinen, Fiona Spring, opittiin tuntemaan Christopher Waylandin henkilökohtaisena avustajana monin eri tittelein. Vaikka parin oikeaa historiaa ei tiedetä – ei tanssin huumaa itäisen valtakunnan lämpimissä öissä, ei salaisia nimiä toisen suuhun syötettynä, ei kaipuuta, jonka vain kohtalo hetkeksi sammutti – on tummaverinen kaunotar totuttu näkemään miehen jatkeena.

Vuosisatojen aikana nuoremman Waylandin takomat suhteet olivat monien silmissä Neuvoston perinteiden vastaisia ja turhan riskialttiita. Mutta vaikka instituution sisällä kertyi vastalauseita, osasi Christopher perustella valintansa joka kerta, ja hiottuaan suhteitaan valtaosaan kabinetin edustajista, alkoi yleinen ilmapiiri kääntyä miehen tueksi. Kun isän aika koitti, Neuvoston pään kohdatessa raa’asti kohtalonsa, astui Christopher lopulta isänsä asemaan kabinetin yksimielisestä myöntymyksestä. Wodenin kuolema ei toki ollut yksiselitteinen, eikä rikoksen tekijän jääminen ikuisesti historian hämyyn ollut monille helppoa. Mutta koska vampyyrien keskuudessa muhi edelleen niin vanhoja kuin uusiakin kaunoja, ei kukaan lopulta lähtenyt epäilemään sitä, etteikö joku olisi viimein Neuvoston johtohahmoon käsiksi päässyt.

Neuvoston johdossa viettämiensä vuosisatojen aikana on Christopher tapattanut lukemattomia vastustajia. Oman isän murha oli kuitenkin ensimmäinen, jolla mies itse kätensä likasi. Olisihan lopulta ollut julmaa, jopa pelkurimaista, jättää tehtävä jonkun toisen käsiin. Vain silloin saattoi vanhempi Wayland katsoa kupeittensa hedelmää silmiin ja hyväksyä kohtalonsa. Viimeinen keskustelu isän kanssa käytiin tyynesti, kahden kesken, niin kuin moni keskustelu oli vuosisatojen aikana käyty. Isä kertoi jälleen kerran mitä tulevaisuudessa näki ja poika, silloin jo satoja vuosia vanha, vastasi ymmärtävänsä kaiken, mutta näkevänsä tulevan eri tavalla. Niinpä isä kertoi pojalleen tarinan muinaisesta veden jumalasta, maailman kaikkien vesien lähteestä, joka sai surmansa poikansa kädestä ja menetti siten jumalien kuninkuuden. Poika vastasi muistelemalla kreikkalaista luomiskertomusta: Kronos surmaa isänsä, taivaan jumalan ja maailman luojan, vain myöhemmin menettääkseen asemansa oman poikansa hänet murhatessa. Kaikella oli jatkuvuutensa, ja viimeisenä lupauksenaan antoi Christopher ymmärtää sen, ettei suinkaan kuvitellut itse olevansa saman kohtalon yläpuolella.

Vaikka asettuminen isän paikalle oli ilmiselvä lopputulos ei Christopher lähtenyt suuruudenhulluihin uudistuksiin heti virkaan astuttuaan, olihan kaikkien neuvostosukujen tuki ansaittava ajan kanssa. Wodenin äkillinen kuolema hätkäytti monia ja yliluonnollisessa maailmassa kyti jo valmiiksi kaaos suunnasta ja toisesta: noitien ja vampyyrinmetsästäjien aiheuttamat joukkomurhat puhuttivat monia, eikä Neuvoston aikaisempi johto ollut ratkaisuja löytänyt. Aiemmin kylvämänsä kytkökset eripuolille maailmaa tuottivat tuloksiaan erityisesti näihin aikoihin, ja vaikka monilla neuvostolaisilla oli lähtökohtaisesti ennakkoluuloja yksittäisten puhdasveristen ja maagien valjastamisesta Neuvoston puolelle, onnistui Christopher lähes poikkeuksetta tuomaan mukanaan sellaisia, joiden tuki osoittautui heidän eduksensa. Myös monet aikaisemmat, pitkään kyseenalaistetut suhteet vakiintuivat ja saivat Christopherin myötä uutta laillisuutta Neuvoston keskuudessa. Yksi näistä oli suhde Calder Middeltoniin, joka jo ennen nuoremman Waylandin aikaa oli sen tueksi houkuteltu, mutta jonka läsnäolo arasti monia – olivathan puhdasveriset kerta toisensa jälkeen osoittaneet piittaamattomuutensa muihin kuolemattomiin. Ensimmäiset kahdenkeskiset kohtaamiset kuitenkin tuottivat miesten välille siteen, joka vuosien varrella tiivistyi aidon ystävyyden kaltaiseksi. Vuodet vierivät vuosisadoiksi eikä yksikään neuvostosuku enää ylläpitänyt vastalauseita Christopherin johtajuuteen, tai ei ainakaan kehdannut epävarmuutta levittää saati sitä ääneen paljastaa – olihan miehellä silmät ja korvat hämärimmässä ja hiljaisimmassakin nurkkauksessa.

Vaikka myrskyvedet jatkuivat ja monet suuret vampyyrisuvut kohtasivat loppunsa, oli Christopher ohjannut Neuvostoa turbulenssien läpi kylmäverisesti ja koskaan järkkymättä. Organisaation sisällä mies kohdattiin suuremmalla kunnioituksella kuin isänsä koskaan, olihan nuorempi Wayland niin paljon enemmän kuin edesmennyt. Siinä missä Woden oli kärsinyt iänikuisesta paranoiasta, eristäytynyt monilta tahoilta ja tullut tunnetuksi jokseenkin sisäänpäin kääntyneenä persoonana, oli Christopher mieleltään luja ja toisinaan jopa ärhäkkä, peloton ja laskelmoitu opportunismissaan, mutta myös suustaan sulava, seurapiireissä jopa charmantti. Kaikki nähtiin mahdollisuutena, minkä vuoksi Neuvoston vaikutusvalta kasvoi jopa epävakaassa ilmapiirissä ja organisaation palkkalistat paisuivat, nielaisten joukkoihinsa toimijoita eri puolilta maailmaa. Samalla kun ihmismaailma jatkoi modernisoitumistaan, järjestäytyi vampyyrien yhteiskunta enemmän ja enemmän Neuvoston mukaan, pitkälti Christopherin itsensä visioimana. Vaikka mies on koko elämänsä ollut suoraviivaisten menettelyjen kannattaja, näki hän myös tarkkaan määritellyn byrokratian kasvattamisessa puolensa – vahvistihan se instituution sisäistä hierarkiaa ja edesauttoi ulkopuolisille tahoille selkeiden sääntöjen välittämistä. Siellä missä sovintoja oli tehty, jäi Neuvoston toimintasäteeseen harkittuja aukkoja, joissa tapahtuu edelleen monenlaista. Koskaan Christopher ei myöskään ole erehtynyt luulemaan, etteikö kuolemattomien keskuudessa ikuisesti olisi niitä, jotka jokaista sääntöä ja arvoa rikkoisivat – onhan heidän luontonsa lopulta eläimellisempi kuin monet enää avoimesti tunnustavat, vuosisatoja rakentuneisiin seurapiireihinsä asettuneina.

1600-luvulla, valta-asemansa vakiinnuttua huolimatta muutamista epäonnistuneista liittoumista ja niin yliluonnollisen kuin kuolevaisenkin maailman kriittisistä käänteistä, ajautui Christopher vihdoin vakavasti henkilökohtaista tulevaisuuttaan pohtimaan. Vaikkei Neuvoston sisäinen vallankaappaus ollut todennäköinen, eikä myöskään realistinen miehen monihaaraisten henkilökohtaisten verkostojen takia, alkoi vallan mukanaan tuoma epäluulo auttamatta syövyttää mieltään. Voimakkaiden sukujen väliset avioliitot olivat jo kauan olleet itsestään selvä ratkaisu hauraalla jäällä tanssiville vampyyreille, mutta Christopher ei kokenut itseään niin uhatuksi, että olisi kaapannut rinnalleen ensimmäisen eteensä tarjotun vaimon. Olihan monia ehdokkaita jo vastaan tullut, ja kaikki taktisesti pois käännytetty. Vain yksi oli koskaan mielessään ollut todellinen vaihtoehto, mutta hänestäkin mies puhui itsensä irti – tai antoi naisen tehdä sen hänen puolestaan. Oli lopulta myös selvää, että toiseen neuvostosukuun avioituminen toi mukanaan liikaa päänvaivaa ja liian arkaluontoisia kompromisseja. Saattaisi kuitenkin olla vain ajan kysymys ennen kuin muut suvut alkaisivat epäillä aviotonta ja perijätöntä johtajaa, ja niinpä mies hivutti henkilökohtaiseen agendaansa sopivan puolison löytämisen.


Perhe


Vuosisadan toisella puoliskolla Christopher oli saapunut kuninkaalliseen palatsiin Britannian silloisen hallitsijan, Charles II:sen vieraaksi. Asianmukaisesti kunniavieraille oli järjestetty banketti, jota seurasivat hilpeät juhlallisuudet. Orkesterin teatraalisten tahtien lomassa, viihdyttäjien pyöriessä huoneiden halki, esitteli seuralaisenaan saapunut Fiona miehen vanhalle tuttavalleen. Christine Avary, nuori vampyyritar kaukaisesta aatelissuvusta, oli hiljattain saapunut Budapestista Lontooseen ja sinä iltana pariskunta jäi ensimmäistä kertaa toistensa sanoihin kiinni. Heidät yhteen tuonut seuralainen katosi nopeasti kaksikon rinnalta ja Christopher antoi itsensä heittäytyä leikkisään kanssakäyntiin, jaetun naurun keskelle. Hän oli olettanut, että joutuisi parhaassakin tapauksessa totuttelemaan tuntemattomaan rinnallaan, nielemään kenties pitkästyttäviäkin hetkiä, mutta eteensä eksynyt vampyyritar herätti kiistatta miehen kiinnostuksen. Suhde alkoi kuitenkin maltillisesti lähes kainosta ystävyydestä, eteni hitaasti, harkiten, hillitysti – kunnes ryöpsähti molempien käsistä.

Seuraavan vuosisadan vaihteessa astuivat Christopher ja Christine Wayland ensimmäisen kerran avioparina julkisuuteen. Monille oli yllätys, ettei Neuvoston johtaja ollut toiseen instituution perustajasukuun avioitunut, mutta Kiki Wayland vietteli seurapiirit nopeasti kainolla charmillaan eikä kukaan enää kyseenalaistanut pariskuntaa ensimmäisen lapsen saapuessa maailmaan. Vaikka suhde solmittiin alun perin selkeistä syistä ja odotukset tehtiin alusta asti naiselle selväksi, on kaksikon välillä aina ollut aito liittouma. Kipinöivät kemiat ovat toki myös brutaalisti toisiaan kohdanneet, mutta suhde ei erityisesti ulkopuolisten silmissä koskaan ole järkkynyt. Rakkaus saapui hitaasti, mutta ajallaan se toi miehessä esiin myös uudenlaista hellyyttä, tuntuihan Christine aina näkevän kauneutta siellä missä Christopherilta se kiisi ohi. Elämänsä suurinta surua ei vaimo koskaan ole voinut paikata ja vasta tuon rinnalla sata vuotta vietettyään alkoi Christopher naiselle avautua, mutta yhdessä luotu elämä on väistämättä muodostanut voimakkaan siteen. Huolimatta ajoittaisista eripurista, suljettujen ovien takana tapahtuneista kiistoista ja toisinaan pidemmistä kausista, jolloin toista ei sietää voinut, ei ulkomaailmalle läheisesti näyttäytyvä pariskunta koskaan täysin valhe ole ollut. Vuosien varrella molemminpuolinen kunnioitus on vakiintunut ja molemmat ovat todistaneet toisistaan paljon sellaista, jota harva koskaan tulisi näkemään.

Jälkikasvun taiteelliset ja musikaaliset taipumukset ovat kovin selvästi naiselta periytyneet, vaikka Christopher arvostaakin näiden piirteiden jatkuvuutta. Vaikkei kukaan vaimonsa lisäksi sitä muista, seurasi mies usein vierestä kun Christine ohjeisti lapsia sormet soittimen kielillä ja perhekartanossa lähes jokaisen syntymän jälkeen moninkertaistunut sointujen rykelmä on aina ollut vampyyrille kodin merkki. Vaikka Christopher antoi omienkin mieltymystensä siellä täällä valua lapsiensa käsiin – onhan suurin osa suvun kartanoista liki puoliksi pelkkää kirjastoa juuri hänen toimestaan – ei hän usein ole jälkeläistensä harrastuksia kannustanut, eikä ainakaan varhaislapsuuden jälkeen. Jokainen tuntui lopulta tarttuvan niin selkeästi omaan arvoonsa jo itsestään, eikä Christopher halunnut turhaa ylpeyttä tai ylimielisyyttä yllyttää. Poikkeuksia ovat kenties olleet nuorimmat tyttäret. Vaikka Satine saapui maailmaan kauan ennen Saffronia, voimisti jälkimmäisen synty entisestään isän tarvetta suojella heitä molempia. Myös itsetietoisesti on Christopher heijastanut tytärtensä saamaan erikoiskohteluun sisarensa menetystä ja halua suojella omiaan yhtä traagiselta kohtalolta.

Sama asenne hallitsi tovin vanhimman lapsen kohdalla, mutta Seyrena osoitti jo varhain olevansa liian itsenäinen isän alituiselle holhoamiselle. Christopher oli ylpeä vanhimman tyttärensä noustessa aktiivisesti rinnalleen Neuvostossa, ja kenties mies ehti uskotella itselleen, että lapsen pitäminen lähellä sitä kautta oli yksi tapa häntä suojella. Seyrena tosin osoittautui ajan kanssa olevan koko lapsikatraasta kenties vähiten suojelua kaipaava: häikäilemätön, vahva ja uskalias, kovin selkeästi isänsä tytär. Vaikka Christopher on ylläpitänyt vanhimpien neuvostosukujen keskuudessa ymmärrystä järjestön patriarkaalisesta rakenteesta, ei ole sattumaa, että kabinettiin on hänen valtansa aikana saapunut useampi nainen. Moni taho osoitti aikanaan vastalauseita, mutta Neuvoston pää oli lopulta ainut, jonka myöntymys vaadittiin. Vaikka vanhoilliset sukupuoliroolit elävät vanhimman Waylandin mielessä joissain muodoissa, ei hän todellisuudessa epäile naisen pystyvän myös omaan rooliinsa eikä suinkaan ole poissulkenut mahdollisuutta siitä, että tyttärensä jonain päivänä jalanjälkiään seuraisi.

Vaikka kukaan ei ole välttynyt isän rangaistuksilta, on Christopher tullut huomattavasti helpommin toimeen tyttäriensä kuin poikiensa kanssa. Kaksospoikien syntymä uuden vuosisadan vaihteessa oli ilonaihe vanhemmille, eikä vähiten siksi, että Christopher oletti silloin vielä ylläpitävänsä vanhaa linjaa miespuolisesta seuraajasta – olihan Seyrena 1800-luvun vaihteessa vielä kovin nuori, eikä vielä ollut kukoistanut isän rinnalla. Kaksosten kohtalot eivät kuitenkaan seuranneet Christopherin odotuksia. Vaikka mies näki ajallaan molemmissa pojissa kunnioitettavia piirteitä ja on toisinaan osannut arvostaa heistä huokuvaa herkkyyttä, tuli miehelle ajan kanssa selväksi, että rinnallaan Neuvostossa seisoisi vanhemmista lapsista vain Seyrena.

Suhde Caydeniin on vuosien mittaan kenties tasapainoisimpana säilynyt, huolimatta siitä, ettei poika lopulta osoittanut suurta kiinnostusta Neuvostossa tiiviisti työskentelyyn. Luottamus kaksikon välillä on kuitenkin ollut vankka jo pitkään, ja vaikka pojan yliluonnollinen intuitio on toisinaan saanut isänkin varovaiseksi, on välillään kenties juuri siksi suurempi yhteisymmärrys kuin monilla: vaikkei Christopher usein tunteitaan sanoiksi pue, on Cayden aistinut enemmän viitteitä miehen aidoista tunnetiloista kuin moni muu. Cayden irtaantui vuosien varrella hetkittäisesti perheen ytimestä toimiessaan suvun lähettiläänä maailmalla, mutta pojan asema jopa eräänlaisena välikätenä isän ja muiden, vaikeammin käsiteltävien lapsien välillä on säilynyt.

Toisen kaksosen harppaus pois suvun kaavoittamalta tienhaaralta sen sijaan koitteli koko perhettä. Pimeyden kesyttämättömään kykyyn syntynyt Aiden osoitti uhmakkuutensa viimeisen kerran lähtemällä ihmisnaisen matkaan. Isän silmät ja korvat olivat edelleen kaikkialla ja lopulta pojan kiintymys ja hullu romantiikka – harhaluulo siitä, että tuo koskaan saattaisi onnellisesti ihmisen rinnalla elää – johti jyrkkiin seurauksiin kaikkien osallisten kannalta. Kun poikansa riistäytyneet voimat viimein tuon eristykseen johtivat, antoi Christopher ymmärtää valinnan olleen yksinkertainen. Ja olihan se sitä ollut, kuten niin moni valinta sitä ennen: valinta, jonka mies näki pienempänä pahana. Christopher vieraili poikansa luona, usein pidemmillekin monologeille ymmärrettävästi sulkeutuneen poikansa altistaen, ja kuitenkin pyyhki usein nuo yksipuoliset keskustelut toisen mielestä; muokkasi ajankuvan vain muutamaksi katkeraksi hetkeksi, joiden keskellä kaksikko saattoi tyytyä ilmassa vellovaan vihaan. Mikäli isän armottomuus ei siihen mennessä lapsikatraalle vielä täysin selvä ollut, tuli se lopulta täysin todistettua. Neuvoston veriteot ja juonet eivät suinkaan useimmille heistä salaisuuksia olleet, mutta silloin Christopher näki katkeruuden syttyvän jokaiseen silmäpariin veljen kohtalon seurauksena. Ja kuitenkaan mies ei koskaan epäillyt etteikö heistä jokainen, valitsemista teistään huolimatta, ollut hänen kasvattinsa. Jokainen kantaisi hautaansa asti jonkinlaisen kunnioituksen isäänsä kohtaan, eikä tärkeintä ollut, siivittikö sitä rakkaus vai viha. Veri olisi aina vettä sakeampaa.

Tähän mennessä olivat odotukset myös siirtyneet jälleen muihin lapsiin. Ennen kuin kumpikaan kaksospojista täysin omille teilleen eksyi, syntyi perheeseen vielä kaksi nuorempaa poikaa. Heistä vanhemmassa Christopher näki pitkään lupauksen suuruuteen ja kenties enemmän potentiaalia seuraajakseen kuin vaatimattomassa Caydenissa saati tuon tunteikkaassa veljessä. Vuodet kuitenkin todistivat isän enteilyt harhoiksi, Alvinin lopulta osoittautuessa perheen kenties suurimmaksi riesaksi. Olihan aivan erilainen koitos yrittää ohjailla maailmalla vilkkaasti kaaosta kylvävää hurmuria kuin yhteiskunnalta täysin eristettyä, omaa itseään pelkäävää sydänsuruista. Koska Alvin tuntui ottaneen tehtäväkseen todistaa isän ennakko-odotukset turhiksi ja rikkoa jokaista rajaa, jäi perheen nuorimman pojan harteille kenties suurin taakka.

Vaikka Cedric osoittautui usein liiankin taipuvaiseksi, isän sanaan usein myöntyen, näki Christopher silti hänessä kenties eniten itseään. Niin kauan sitten, puoli vuosituhatta ennen edes vaimonsa tapaamista, oli Waylandien patriarkkakin ollut täysin oman isänsä vaikutuksen alainen – ja silti hän oli polkenut maahan oman polkunsa. Vaikka siihen johtivat erilaiset vaiheet, oli Cedric isänsä tapaan ensin taustoihin tueksi tullut kunnes viimein astui kabinettiin Christopherin ja Seyrenan rinnalle. Vanhimman Waylandin oli vaikea olla näkemättä itseään nuorimmassa pojassaan, ja vaikka tuolta uupui kenties vielä isän häikäilemätön johdonmukaisuus, on yksi asia ollut kauan selvä. Vaikka kilpailu paikastaan saattaisi kulminoitua niin Seyrenan kuin Cedricinkin voittoon, oli jälkimmäinen isän silmissä se, joka mahdollisesti saattaisi miehen omalle isälleen povaaman kohtalon toteuttaa. Olisihan teko pojalta suurempi yllätys, juuri kaikkien muinaisten tragedioiden huipentuma. Kenties tästä syystä on Christopher osoittautunut erityisen jyrkäksi, toisinaan selittämättömän kriittiseksi, juuri lapsistaan kaikki odotuksensa parhaiten täyttänyttä kohtaan.

Huolimatta monimutkaisista perhesuhteista ja siitä, etteivät kaikki lapset aivan isän – eivätkä toisaalta välttämättä äidinkään – puukon veistämiksi lopulta jääneet, suo ikuinen elämä ja painava nimi lopulta vain kovin yksinkertaisen vaihtoehdon: omalle verelle on oltava uskollinen. Yhtä pidetään, tai ainakin usein yritetään pitää, ja vaikka lapset harvemmin isälleen avautuvat, on Christopher omalla tavallaan onnellinen siitä, ettei kukaan lapsista ole maailmassa yksin.


Luonne


Häikäisevintä Christopherissa on hänen kykynsä antaa itsestään nähtävästi kaikki kanssakävijälleen. Silloin tällöin jonkun ylle paistaa miehen kaikki huomio: kun hän katsoo ja kuuntelee sinua, puhuu vain sinulle soinnukkaalla äänellään, voi helposti uskoa olevansa ainut henkilö maailmassa. Samaan juovuttavaan huomioon kätkeytyy kuitenkin myös valtavasti julmuutta. Sen hetken kun Christopher Wayland katsoo sinua ja koko muu maailma palaa ympäriltä on olo taivaallinen, kuin vetäytynyt kuningas olisi vain sinua varten linnastaan ulos astunut. Mutta kun hän unohtaa sinut, kun katseestaan sammuu kaikki kiinnostus, kunnioitus, muisto mistään, mitä hänen vuokseen olet tehnyt, on tunne kylmempi ja elottomampi kuin jäätyneen järven pinta. Ja niin on huomiossa kääntöpuolensa myös ilman sen menetystä. Kun pettymys tai inho kiteytyvät ja kohdistuvat kerralla vain yhteen, kun niiden tuottama raivo syöksyy miehestä ulos, ei kukaan halua olla se, joka kaiken itseensä saa.

Vaikka Christopher tunnetaan hyvin selkeistä aatteista – tai kenties koska näin on – osaa miehen todellinen luonto edelleen monia yllättää. Huhuina kantautuvat pelokkaiden, joskus armottomuutensa kokeneiden ja karkuun räpiköineiden huulilta lupaukset kiihkeästä paholaisesta. Sen hetken, jossa tyyni kuori karisee sekuntien aikana pois, on moni syystäkin miestä pelännyt. Mies, joka uhmaa jumalia – itseään voimakkaampia, ylväämpiä, aikoinaan myyttisen, palvotun aseman kantaneita – voi olla vain osin mielensä menettänyt, tai liian vaikutusvaltainen koskaan kesytettäväksi. Ennen kuin tällainen mies perääntyy, on koko maailman täytynyt jakaantua joko hänen puolelleen tai häntä vastaan.

Christopher osaa kuitenkin nauraa itselleen. Hän osaa nauraa maineelleen, ja osaa nauraa sitä epäileville – ovathan molemmat lähes yhtä hukassa todellisuuden kannalta. Vaikka nuoruudessaan mies kenties lähenteli jaloa ja vilpitöntä, enemmän sellaista, mitä hän omissa lapsissaan – ainakin osassa – edelleen näkee, tuntee mies tässä vaiheessa vallan hyvin niin aidon itsensä kuin huhutkin. Kenties luottamus omaan asemaansa juuri erottaakin hänet muista. Moni ympärillään on vuosisatoja valtaa etsinyt, hänen tai muiden vaikutusvaltaiseksi todettujen tahojen hyväksyntää kaipaillen, eikä Christopher toki vallankaipuuta vähättele. Itseluottamuksensa on kuitenkin vuosisatojen aikana kivettynyt muurin tavoin ympärilleen ja hän luottaa omaan asemaansa. Ja kenties valtaa ei niinkään janota, koska sitä jo on.

Valta on toki vääristänyt mieltään monin tavoin, mutta näille lähes inhimillisille sudenkuopille on täytynyt myös ratkaisunsa löytää. Kun pitkittyneet kriisit vuosisatojen varrella ovat kasvattaneet jopa liittolaisistaan seiniin heijastuvia, kieroja varjoja paranoian koitellessa mieltään, on Christopher oppinut tarkkaan valittujen seuralaisten kanssa asiasta myös suoraan keskustelemaan. Näinä hetkinä nuo harvat kenties ystäviksi kutsuttavat ovat yleensä osoittautuneet merkittäväksi tueksi – ja viimeisenä oljenkortena on mies antanut jopa omaa mieltään muiden kyvyillä muokata, jottei omiin sokkeloihinsa eksyisi. Turhaa uhmakkuutta Christopher yrittää yhtä lailla välttää, tietäähän mies kuinka moni keisari on vallan sokaisemana istuimeltaan pudonnut. Tämän julkeuden heräillessä on sen haittoja kuitenkin vaikeampi itse aina edes aistia, onhan valta kuin huume, sen vaikutus nostattava, nautinnollinen. Siksi on rinnallaan eräs pitkään joutunut miestä jopa vastentahtoisesti hillitsemään, taltuttamaan hänen uhkarohkeita impulssejaan – usein ilman sen suurempaa kiitosta.

Kanttia ja pokkaa Christopherilla riittää lopulta tarpeeksi jo muutenkin. Mielipiteet esitetään suorasanaisesti, mikäli niiden esittäminen tarpeelliseksi nähdään, ja varovaista miehestä ei saa vaikka kuinka suunnitelmiaan kyseenalaistaisi. Riskien ottaminen ja arvaamattomat peliliikkeet ovat hänet niin valta-asemaan saattaneet kuin hänet myös siellä pitäneet. Huolimatta moitteettomista käytöstavoistaan ja vanhoillisesta etiketistä, on Christopher myös huomattavan ylimielinen, toisinaan jopa koppava. Vaikka valitut henkilöt ovat vuosien varrella ansainneet oikeuden sanoa miehelle vastaan voimakkaastikin, katoaa hymy helposti kasvoiltaan mikäli vastaantulija ei osaa kohdella häntä kunnioittaen. Poikkeuksia ovat toki tilanteet, joissa naamion tapaan miellyttävän ilmeen ylläpitäminen on strategisesti tärkeää. Kuin musta aukko keskellä tarinaa, on miehen seuraavia sanoja toisinaan mahdoton edes arvuutella, ja toisinaan hän kokee tarpeelliseksi esittää hölmöä vain tehdäkseen narreja muista. Valehtelua Christopher ei kaihda, mutta viekkaudestaan huolimatta puhuu myös yllättävän usein totta – vaikka vain sen verran totuudesta minkä paljastaa haluaa.

Kaiken ankaruuden ja riehakkuuden läpi tihkuu miehestä myös ilmiselvää ylväyttä. Christopher kantaa itseään tavalla, joka toisaalta kutsuu lähestymään ja toisaalta tekee hänestä täysin luoksepääsemättömän, kuin varoitus olisi aina otsansa uomiin kirjailtu. Illuusio avoimuudesta ei koskaan kestä, ei ainakaan muutamaa vuosikymmentä pidempään, vaikka monin tavoin mies on silti oiva yhteistyökumppani. Hänellä on neuvottelukyvyt rauhansopimuksien solmimiseen, vaikka rauhan aikaa ei koskaan ollakaan eletty. Katseensa on siis aina seuraavassa sodassa, aina enteilemässä tulevaa. Sisimmässään hän kenties tietää etsineensä tiensä auktoriteetiksi vain sen takia, ettei itse auktoriteetteja siedä – kumartaa mies osaa, muttei koskaan kakistelematta edes oman isänsä käskyjä niellyt. Johtajan asema sopii Christopherille paremmin kuin seuraajan ja hän luovuttanee henkensä ennen sitä. Silti hän odottaa alaisiltaan samaa armottomuutta, jota itse harjoittaa, johtaahan hän mieluummin leijonia kuin lampaita. Maailma värähdelkööt väkivallasta, joka kieleltään kantautuvia käskyjä seuraa – ovathan päähänpistonsakin lakeja.

Älykkyyttä ja laskelmointikykyä Waylandin patriarkalta ei puutu, mutta samaa ei voi sanoa tunneälystä. Koska liki tuhatvuotisen elämän lopputulos on monisärmäinen, osaa mies toki näyttäytyä erityisen miellyttävänä ja kärsivällisenä. Mutta suljettujen ovien takana, perheen tai läheisimpien liittolaistensa seurassa, kuoriutuu Christopherista hänen vastenmielisimmät sävynsä. Kasvatusmenetelmänsä heijastavat oman isän tiukkaa kuria, eikä jalosukuinen koskaan ole tuntenut tarpeelliseksi näyttäytyä lapsilleen herkkänä. Niiden seuralaisten kanssa, joilla eniten on syytä pitää miehen kiivas luonto omana tietonaan, ryöpsähtelee miehen impulsiivisuus myös äärimmäisen rajulla, riitaisalla tavalla. Menettäessään maltillisen kuoren, joka lopulta kovin ohut on, on Christopher arvaamaton, ivallinen, julmuudessaan harvoin pidättäytyvä. Ja vaikka mies näkee ympärillään myös ne, jotka kaikesta huolimatta rinnallaan ovat pysyneet, ei hän oikeastaan osaa kohdella ketään erityisen myötätuntoisesti vaikka heitä arvostaisikin. Sisältään riistäytyvän häijyyden pohjimmainen syy on epäselvä lähes kaikille – mutta toisaalta harva myöskään osaa verrata suurta, arvovaltaista patriarkkaan kerran liki tuhat vuotta sitten eläneeseen, uteliaaseen ja innokkaaseen hurmuriin, joka monilla eri nimillä maailman halki kulki.

Seurapiirejä varten tarkoitettu maskinsa kenties lähentelee tuota aikanaan elänyttä miestä, vaikka se niin paljon ontompi onkin. Monista kierouksistaan huolimatta Christopher Wayland on hurmaava, tuikkiva katseensa vangitseva ja elekielensä mukaansa tempaiseva. Nauraessaan päänsä lennähtää helposti taaksepäin, koko kehon värähdellessä niin vilpittömältä tuntuvaan tapaan, ettei sokaistumisenkaan uhalla katsettaan välttämättä haluaisi miehestä irrottaa. Huumoriltaan hän on kuivahko, toisinaan mustanpuhuva, mutta huonoillekin vitseille osataan tarvittaessa nauraa. Nokkeluutensa tuli tunnetuksi aikanaan erityisesti vähäsanaisen isän rinnalla, jolta nuorempi Wayland onnistui kerta toisensa jälkeen huomion varastamaan, ympärilleen niin neuvostolaisia kuin instituution ulkopuolisiakin hahmoja vetäen. Usein sulavakielistä leikinlaskentaa on saattanut seurata lähes huomaamatta totisempiin aiheisiin siirtyminen, luikertelu keskelle muiden salaisia aatteita.

Herkkyyttä tai heikkoutta Christopherista on vaikea löytää edes etsimällä – ainakaan ilman, että kaiken muun keskelle hukkuu ja tukehtuu. Hippusia siitä, mikä häntä kenties kerran liikutti, elää salassa muulta maailmalta: auringon alla, taivaallisen valon keskellä, kuoriutuu miehestä häivähdys vuosisatoja sitten menetetystä miehestä. Kauan sitten maailmaa kulkenut, enkelin nimeä kantanut Gabriel rakastuu edelleen auringonvaloon, kerta toisensa jälkeen. Säteet, jotka aikanaan suurinta suruaan symbolisoivat, ovat vuosisatojen aikana palauttaneet syliinsä osia nuoremmasta itsestään. Mutta yön laskiessa esirippunsa hukkuu hymyilevä, toisinaan melkein lapsekas mies kovan, raa’an ja julman Christopher Waylandin tieltä. Se, kumpi näistä on rooli, liene unohtunut mieheltä itseltään.


Poliittinen agenda ja arvot


Neuvoston olemassaolon tarkoitus irtaantui jo isänsä aikana alkuperäisestä missiostaan, mutta suunta konkretisoitui vasta Christopherin myötä. Vaikka Neuvoston teot ja julkisesti marssitetut ajatusmaailmat ovat usein olleet ristiriidassa keskenään, on instituution verisin ja kyseenalaisin toiminta pitkälti tuntematonta kaikille paitsi asianomaisille. Siksi sen olemassaolo nähdään useimmiten välttämättömänä rakenteena yliluonnollisen ja kuolevaisen yhteiskunnan välillä, symbolina kuolemattomien järjestäytymisestä modernissa ajassa. Arvomaailma on väistämättäkin hieman auennut viimeisen tuhannen vuoden aikana, mutta Neuvoston nähdään silti edustavan vankkoja perinteitä ja erityisesti jalosukuisten vampyyrien etuja. Sen asema kaikkien vampyyrien tarkkailijana on kuitenkin vankka.

Christopher Wayland tunnetaan laajalti kaiken tämän perinteen ja hierarkian kasvona, mikä itsessään on miehen omasta mielestä jopa hieman ironista – olihan hän se, joka Neuvoston vanhoillisimmat arvot selälleen kaatoi. Mutta aika hävittää helposti yksityiskohtia jopa kuolemattomien mielistä ja kenties onnistumisensa on ollut juuri kyvyssään uskotella omat käytäntönsä oikeiksi. Vaikka Christopher ylläpitää monia vanhahtavia aatteita erityisesti vanhemman kannan kuolemattomien tyydyttämiseksi, ei oma arvomaailmansa ole yhtä mustavalkoinen. Päänsä sisäiset analyysit maailmasta ovat kuitenkin juuri sitä – sisäisiä, yksityisiä, vain harvoin luotetuille raotettuja.

Hierarkiasta miehellä on yksiselitteinen näkemys. Luonnostaan puhdasverisillä on eniten voimaa, sen jälkeen mahdikkaimmat ovat jalosukuiset ja muut tasot seuraavat perässä. Mutta kuten mies itse monta kertaa on teoillaan todistanut, ei synnynnäinen mahti ole sama asia kuin valta. Puhdasveristen joukosta voi löytää oivia liittolaisia tarpeen tullen, mutta moni on myös henkilökohtaisesti hänelle selkänsä kääntänyt. Christopher ei myöskään koskaan ole unohtanut puhdasveristen toisinaan osoittamaa, kuolemattomallekin lähes absurdia väkivaltaa. Salaa hän on myös läpi vuosisatojen kantanut aavistusta siitä, että siskonsa murhaaja oli kenties juuri yksi heistä, olihan isänsä jo lähtenyt puhdasveristen kunniaa siellä täällä kyseenalaistamaan.

Monien puhdasveristen asettaessa painonsa Willingtonin Akatemian taakse on kanssakäyminen entisestään mutkistunut. Vaikka rinnakkaiselo laitoksen siivissä on miehen silmissä lähinnä naiivi kokeilu, ovat useammat jalosukuisetkin vuosien varrella siitä kiinnostuneet. Yhä useamman puhdasverisen saapuminen Yorkiin juuri oppilaitoksen takia on tehnyt mahdottomaksi akatemian jättämisen vain omaan arvoonsa. Omista lapsistaan on yksi toisensa jälkeen sinne myös päätynyt – eräs kenties juuri isän kiusaksi, loput isän käskystä.

Muihin lajeihin Christopher suhtautuu yhtä lailla yksilöpohjalta, huolimatta tietyistä yleisistä näkemyksistä. Maagien status on silmissään moninainen: he ovat usein olleet vampyyreille pelkkä riesa, mutta toisaalta voivat liittolaisina olla puhdasverisiäkin hyödyllisempiä – onhan heistä voimakkaimmilla kuvittelemattomia kykyjä. Christopher ei kuitenkaan koskaan ole erityisemmin luottanut edes rekrytoimiinsa maageihin, sillä historialliset vastakkainasettelut tulisivat luultavasti aina loppupeleissä haittaamaan rinnakkaiseloa. Vaikka Neuvoston leivissä toimii edelleen yksittäisiä noitia, on moni myös vuosien varrella takkinsa kovin nopeasti kääntänyt. Tämänhetkiset tiedot järjestäytyvästä noitien kapinaliikkeestä ovat luonnollisesti Neuvoston kabinetin korviin kirineet ja tilanteen vakavoituminen on laukaissut sekä erilaisia järjestelyjä että kysymyksiä tulevaisuuden liittoumista. Mikäli noitien vastarinta saisi kipinää, olisiko vampyyrimaailman sisäiset kiistat sivuutettava?

Vampyyrinmetsästäjien kanssa Christopher on tehnyt yhteistyötä niin kauan, että on kohdannut lähes jokaisen mahdollisen asenteen. Kaikille yhteistyö ei ole ollut mieluisaa eikä vuosisatojen varrella olla vältytty vakavammiltakin eripurilta Komitean ja Neuvoston välillä, mutta lähtökohtaisesti Christopher osaa navigoida metsästäjien kenttää eikä vähättele heidän hyötyään erityisesti hulluuteen ajautuvien muunnettujen tai muuten vaikeiden vampyyrien ruotimisessa. Vaikka petoksia on toki mahtunut suhteeseen puolin ja toisin, niin neuvostosukujen jäsenten kuin metsästäjienkin saadessa surmansa ja molempien lavastaessa toisiaan tekijöiksi useampia kertoja, on yhteistyö säilynyt monimuotoisesti läpi vuosisatojen.

Neuvoston mielipiteet vampyyrien ja ihmisten yhteiselosta ovat kuuluisat, vaikka sisäisiäkin erimielisyyksiä on viime vuosisatojen aikana esiin noussut. Vaikka vampyyrien ylivoimaisuus lajina on itsestäänselvyys, ovat ihmiskansojen koitokset kuitenkin myös oman lajinsa eloon vaikuttaneet, ja mikäli naapurin talo palaa, on omakin vaarassa. Kuolevaisten ja kuolemattomien tahojen erillään pitämistä motivoi Christopherin kohdalla lähinnä tietynlainen rationalismi, ovathan lajitoverinsa kerta toisensa jälkeen todistaneet, että ihmisistä irtoaa lähinnä illallista tai hetkellisiä leikkikaluja. Aikanaan on Christopher kuitenkin monien ihmisten seurasta nauttinut ja useampien kanssa yhteistyötäkin tehnyt, vaikkei oma kuolemattomuutensa aina pöydällä avoimesti olisi ollut.

Christopher antaa muiden nähdä itsensä vanhanaikaisena ja vain paineessa uudistuksiin taipuvana, mutta pitkään rinnallaan olleet tietävät varsin hyvin, ettei mies pelkää vaihtaa kantaansa sen mukaan, mikä milloinkin toimivin ote asioihin on. Hullu luulee, että kukaan olisi vallasta niin kauan ja niin vahvasti kiinni pystynyt pitämään ellei olisi avoin myös omia näkökulmiaan laajentamaan. Mies on nähnyt lukemattomien hallitsijoiden menettävän asemansa, koska he ovat luottaneet vääriin ihmisiin, mutta myös siksi, etteivät he ole kehdanneet luottaa keneenkään. Progressiiviseksi miestä ei voi kutsua, mutta rinnalleen on päästetty liittolaisia huolimatta heidän taustoistaan ja toisinaan jopa heidän näkemyksistään mieheen itseensä. Kenenkään ei tarvitse häntä rakastaa, kunhan häntä kunnioitetaan. Edistysmielisissä tahoissa ympärillään hän saattaa toisinaan nähdä häivähdyksen jostain, mihin kenties itse kerran uskoi, mutta asennoitumisensa maailmaa kohtaan on loppupeleissä kovin yksiselitteinen. Valta on kaikki kaikessa ja moni turhan idealismin kantaja tuntuu sen toisinaan unohtavan – kuten hän itse aikoinaan.


Ulkonäkö

Useampi taiteilija on vuosisatojen aikana yrittänyt vangita Christopher Waylandia siveltimenvedoillaan, muutama jopa niin luomukseensa rakastuen ettei lopulta koskaan luovuttanut kuvaa, aitoa ja elävää muusaa kun ei omakseen voinut saada. Kuten kuolemattomilla on tapana, on mies säilynyt ikinuorena. Aika toisinaan on kulmiaan alas painanut ja niiden väliin muodostuu luontaisestikin syvempi uurre, mutta kasvoilta paistaa sama kuulas hohto, joka ihmisellä kenties ensimmäisten vuosikymmenten jälkeen sammuisi. Auringonvalo jättää ihon pintaan toisinaan jälkensä, mutta tarpeeksi pitkään hämärässä oleskelu palauttaa sen aina lopulta ennalleen. Monesti on Christopheria adonikseksi kuvailtu, huokaillen ja hiljaisin kuiskein, ja toisinaan on haikeita henkäyksiä seurannut niin ikää salaisesti mutistu kirous. Onhan niin pistävässä kauneudessa jotain jopa vastenmielistä – varsinkin niille ihmismiehille, joiden rakastavaisten huulilta kaipuu paljastuu. Moniin sydämiin on jalosukuisen kuva pureutunut, ja Christopher toisinaan antanut selkänsä kumartua vain ikuistaakseen itsensä huomionsa ohimennen saavuttaneeseen sieluun.

Vaikka symmetria ja synnynnäinen virheettömyys ovat vaikuttavia, on Christopherilla erityisen tunnistettavat piirteensä. Korkeaa otsaa reunustaa tarkkaan piirtynyt, kaariksi taipuva hiusraja, jolta kullanruskeat laineet alkavat. Vaikka hiusten pituus on toisinaan vaihdellut ja niitä siistitään paikalleen ajan hengen mukaan, on Christopherille omaista antaa niiden laskeutua kohtalaisen luonnollisesti. Kuka toisaalta hiuksiin niin huomiota kiinnittäisikään kun kirkas katse kaappaa sen niin helposti? Kuin meren pintaa kaukaa katsastaessa, nousee silmien päälimäiseksi sävyksi sininen. Mutta mikäli miehen kasvot lähemmäs saa, voi iiriksiin eksyä etsimään niissä lainehtivia vihreän ja kullan sävyjä, kuin merenpohjan heijastaessa uutta kirjoa aaltojen alta.

Selkeälinjaiset piirteet – poskien pehmeä kaari, nenän kohouma ja leuan lovi – ovat toki luonnostaan veistokselliset, mutta iso osa Christopherin viehätysvoimasta perustuu juuri näiden puhtaan kuvauksellisten attribuuttien murtamiseen. Kasvot ovat ilmeikkäät ja kertovat helposti omaa tarinaansa, vaikka moni niiden ylle laskeutuva tuntuma onkin ajan kanssa opittu ja tarkkaan tilanteen mukaan kaavoitettu. Hivenen laskeutuneiden luomien alta hehkuva katse ja kevyesti raotetut huulet, kuin eteensä olisi ilmestynyt jotain tuhat vuotta eksyksissä ollutta, on varmasti saatellut enemmän kuin yhden vastaantulijan turmioon. Luonnollisestikin kasvoilla käy kuitenkin vähintään yhtä moni tunnetila ja vilpittömästikin eläytyvään katseeseensa on helppo eksyä. Mielekäs hymy voi kuitenkin kadota kasvoilta yhtä nopeasti kun se ilmaantuu ja katse menettää palonsa, jättäen jälkeensä vain kryptisen tyhjyyden.

Raamiltaan Christopher on pitkähkö ja erehtymättömän ryhdikäs, vaikkakin aina kovin luonnollisen oloisesti ympäristöönsä asettunut. Liikkeet ovat sulavia, ja toisinaan paikalleen jäädessään, kenties sohvalle tai sängylle koko pituutensa levittäessään, on miehen eleissä jotain lähes vetelää, kuin auringossa kellottelevalla leijonalla. Ruumis on täysin itseensä synkronisoitu eikä mies sen tahteja pahemmin harkitse. Toisinaan impulssi saattaa ravistaa kehon äkkinäiseen liikkeeseen, mutta koskaan ei kontrollia täysin menetetä. Hiljentyessään, pyyhkiessään kasvoiltaan niiden helposti tulkittavat kuvajaiset, on Christopher myös tottunut viestimään kehonkielellään – onhan tarpeeksi ohimennen ja kuitenkin maltillisesti rytmitetty, kaavoitetun kärsimätön sormien taputus pöytään joskus ääneen lausuttua uhkaustakin selkeämpi.

Vetimiä miehen yllä on aikakausien läpi nähty monenlaisia, mutta viimeisten vuosisatojen myötä puvut ovat vakiintuneet jokapäiväiseen karderoobiin. Salskeaa kehoa verhoavat laadukkaat kankaat ja mittatilaustyönä vain miehen ruumiin ehdoilla luodut asut. Kenties aikaisempien vuosikymmenten tyyliin mieltyneenä käyttää Christopher edelleen usein kolmiosaisia pukuja, vaikka modernien, hyvin istuvien linjojen on säilyttävä. Neuvoston päämajan käytävillä miehen kohtaa usein juuri puku päällä, mutta ei ole ennenkuulumatonta, että kaulasta puuttuisi kravatti tai puvuntakki olisi jätetty työhuoneen tuolin raamille. Kauluspaita ja toisinaan siihen yhdistyvä liivi ovatkin kovin luonnollinen näky, mikäli jalosukuista saapuu työpöydän ääreen kohtaamaan. Vapaa-ajalla laadukkaat, pehmeäkankaiset kauluspaidat ovat myös yleisiä, mutta toisinaan esimerkiksi merelle lähtiessään saattaa miehen puvustus olla huomattavasti vaatimattomampaa ja rennompaa. Aurinkoisissa kohteissa jalosukuista verhoavat yleensä valkoisen eri sävyt hartioista lahkeisiin, pellavaiset, hengittävät kankaat, ja toisinaan kullansävyisten kutrien peitteeksi saattaa eksyä hattukin. Vaikka näky on harvinainen, on Christopher myös hätkäyttävän nuorekas, rosoisuudessaan kenties vielä hurmaavampi näky mikäli harteille on suoralinjainen nahkatakki eksynyt. Lähinnä miehen tunnistaa siis vaivattomasta eleganssista: hän on yhtä helposti kotonaan aamutakissa kuin smokki tai frakki päällään.

Vaikkei tyylissään ole mitään erityisen silmäänpistävää, on Christopherin tavassa kantaa itseään jonkinlaista luontaista keikarointia. Ryhti taipuu juuri tarpeeksi luodakseen sulavan, kiireettömän vaikutelman, ja silmäkulmassa usein kiiluva pilke harhauttaa helposti julmasta, arvaamattomasta luonteesta. Yllään leijailee usein hento myskin tuoksu ja siihen sotkeutuessaan makeutuva savuisuus. Vakaiden sormien kohottaessa savukkeen kohti huulten pehmeitä kaaria on Christopherin sormissa myös havaittavissa mukanaan kulkevat korut: isänsä vanha, jykevä sormus, joka on aikanaan loihdittu suojaamaan miestä mieleensä kajoamiselta, auringonvalolta suojaava turkoosi kivi, ja nimettömässä kovin yksinkertainen vihkisormus. Sen sisäpuolelle on kuitenkin kaiverrettu latinankielinen lupaus: In perpetuum et unum diem. ”Ikuisuus ja yksi päivä.”


Muita yksityiskohtia

— Christopher on vuosisatojen aikana toisinaan suonut itselleen omaa lomaa, jolloin katoaa kokonaan kartalta ja on täysin tavoittamaton jopa muille Neuvoston kabinetin jäsenille.

— Vapaa-ajan harrastuksensa on monille tuntematon: mies nauttii purjehtimisesta ja omistaa purjeveneen, joka yleensä pysyy pohjoisen Yorkshiren rannikolla. Paatti on nimetty sisaren mukaan, vaikka moni liene tulkitsee siitä vain omistajan mieltymyksen antiikin Kreikan runoelmiin. Vesille saatetaan kuitenkin eksyä missä vain ympäri maailmaa ja hetket niin myrskyisten aaltojen kuin tyynenkin meren keskellä lukeutuvat laatuajaksi. Vaimonsa ei koskaan ole nauttinut vesien armoille antautumisesta, joten mikäli Christopherilla koskaan seuralaista on mukanaan ollut, on kyseessä ollut joku aivan muu.

— Nauttii kaunokirjallisuudesta ja on erityisen mieltynyt näytelmiin. Lukee mielellään niin Sofoklesia, Shakespearea kuin Molièreakin heidän alkuperäiskielillään. Opiskellut jo isänsä ajoilta erityisesti neuvostosukujen äidinkielet, vaikka maailmanmatkoillaan mukaan on tarttunut muutamia muitakin. Lapsiaan Christopher on myös yllyttänyt kielten opiskeluun, onhan kommunikaatiokyky kaiken kanssakäymisen pohja.

— Kirjoittanut asiapohjaisia, usein omista lyhenteistään muodostuvia muistioita läpi vuosisatojen. Aloitti noin 1400-luvun käänteessä, Neuvoston tehtäviin silloin jo vakavasti asettuneena. Muistelmat on kaikki tarkkaan arkistoitu ja säilötty, mutta niiden sisällöt ovat lähinnä virikkeitä miehen omalle muistille ja siksi lähes hyödytöntä materiaalia kenellekään, joka niistä saattaisi salaisuuksia paljastaa haluta.

— Alkoholia Christopher nauttii lähinnä vain valikoidussa seurassa ja juhlallisuuksissakin maljaa nostetaan yleensä muodon vuoksi. Kyseessä ei niinkään ole vakaumuksellinen kysymys eikä alkoholin vaikutus vähästä käytöstä huolimatta miehelle sen voimakkaampaa vaikutusta aiheuta kuin muillekaan kuolemattomille. Alkoholin viehätys on kuitenkin humaltumisen sijaan aina ennemmin seurassa, jonka kanssa sen jakaa.

— Tupakoinut tupakan Eurooppaan leviämisestä asti. On toisinaan saattanut seuralaisen sellaista tarjotessa myös sikareita harrastaa, vaikka pitää niitä lähtökohtaisesti yliarvostettuina ja turhan prameina.

— Edesmenneet perheenjäsenet on lähekkäin lepoon laskettu, mutta Christopher vierailee heistä vain sisarensa luona (eikä valta-aikanaan sielläkään kovin usein). Vuosisatoja sitten, kun Camilla vielä yksin haudan turvassa lepäsi, kävi mies kuitenkin usein keskustelemassa hänen kanssaan. Yksinäiset dialogit myös osittain johtivat päätökseen elää merkityksellisen elämän – eli ottaa vallan käsiinsä.