Jaloverisyydestään huolimatta ei Christine suinkaan ole aina ollut vampyyrimaailman kerman kiistaton jäsen. Alkujaan varsin piilossa pidetty vampyyritar nousi suuremman kansan tietoisuuteen vasta 1600-luvun lopulla Christopher Waylandin lemmittynä ja puolisona ja myöhemmin tietenkin vallattoman suuren perheen pehmeänä äitihahmona. Seurapiireissä ei ehkä olla pyörähdelty aktiivisesti pienestä pitäen, mutta nainen ymmärsi leikin ytimen verrattain nopeasti huomaten hetkessä sen, mikä oli oikea tapa muita puhutella ja nämä kohdata, jotta mahdollisimman paljon myötämielisyyttä henkilökohtaisesti saataisi. Yleisvaikutelma luo kuvaa pidättyväisestä ja jopa ujohkosta kaunottaresta, joka jättäytyy mielellään muutaman harkitun askeleenmitan päähän kirkkaimmasta valokiilasta.  

Asemastaan huolimatta puuttuu vampyyritar toisinaan miehensä käsipuolesta – tästä johtuen naisen ympärillä pyörteilee tietynlainen mystiikka, joka on omiaan herättäämään kiinnostusta ja kuiskuttelua. Ajoittaisiin katoamisiin  ovat yleensä syynä erityisvoiman aiheuttamat rasitteet, mutta monelle ulkopuoliselle tämä ei ole lainkaan selvää eikä syy siihen, miksi nainen karkaa julkisuuden silmästä välillä kohtalaisen pitkiksikin jaksoiksi kerrallaan, ole suuremman kansan tiedossa. 

Neuvoston ja kabinetin jäsenten asioista nainen on aina pysynyt kaukana eikä omaa mieltä ole juuri vaivattu Christopherin valta-aseman kääntöpuolen yksityiskohdilla elleivät ne ole tavalla tai toisella liian lähelle omaa kotia eksyneet. Nykyisellään Christine on omanlaisensa suunnannäyttäjä etenkin tyylin ja taiteen saralla; enemmän kuin pelkkä kuvankaunis potretti ylellisen kartanon seinällä, vaikka suurin ja tärkein tehtävä onkin lähinnä toimia Christopherin edustusvaimokkeena massojen edessä. Vampyyritar on kohonnut vuosisatojen saatossa myös ihmispiirien tietoisuuteen erityislaatuiden taitavana pianistina, jonka soitanta ja sulosävelet ovat täyttäneet teatterisaleja ja esiintymisvaloja ympäri Eurooppaa. Omalla tavallaan kaukainen ja ehkä jopa tuntematon – moni ei tiedä naisen koko tarinan säikeitä tai sointuja tai sitä mitä mielen sisällä pyörteilee. Tuttu näky maailman seurapiireissä matkustaessaan paljon eteenkin nuorimpien tyttäriensä kanssa.

Buda, Unkari, 1526. Osmanien sotavoimien saapumista Unkarin rajoille oli odotettu ja edessä kytevä taistelu oli eittämättä vääjäämätön – vain vuorokauden lopulta kestänyt ja Unkarin kuningaskunnan häviöön päättynyt yhteenotto asetti uuden suunnan ja muovasi historiaa, hävittäen maan koko kuningashuoneen ja hajottaen hovin, jonka jäseniksi Avaryt olivat lukeutuneen vuosikymmenien ajan. Perheensä kuopus, tuolloin vain 16-vuotias Christine karkasi vanhempiensa ja muutamaa kymmentä vuotta vanhemman sisarensa Franciskan kanssa kauas sekasortoon kaatuvan kaupungin ytimestä kaduille langenneen pimeyden turvin. Budan varakkain kerma evakuoitiin Bratislavaan ryöstörynnäkön tieltä ja vaikka itse kaupungi lankesi kokonaisuudessaan Osmanien kynsiin vasta vuosikymmen myöhemmin, eivät Aleida ja Geza Avary halunneet jättää jälkikasvuaan varttumaan kaaoksen ja epätietoisuuden keskelle. Tuulet kuljettivat länteen rikkauksistaan tunnettuun ja alati kasvavaan Portugaliin, joka oli saavuttanut merkittävää jalansijaa merten mahtina ja yhtenä Euroopan kiistattomista suurvalloista. Päivisin piinaava kuumuus ja paahtava aurinko olivat jo pitkään pitäneet maan vampyyripopulaation kontrollissa eikä perheellä lopulta ollut ongelmia löytää jalansijaa uudelta seudulta, jolta ei oppositiota karkulaisten vastustamiseksi juuri löytynyt. Avaryjen nimi painui hiljalleen unholaan niin Unkarissa kuin muissakin Keski-Euroopan seurapiireissä siitäkin huolimatta, että sukulinjan juuret ylsivät kauas menneisyyteen – monet historiankirjoihinkin tiensä löytäneistä teksteistä kuvailivat aatelissuvun sammuneen verisen sodan tuoksinnassa. 

Vanhempiensa kiistaton silmäterä ja vuosi vuodelta kauniimmaksi varttuva Christine oli alusta saakka kuin varjeltu aarre, jonka kultaakin arvokkaamman ytimen ulkomaailma saattaisi muutamalla sipaisulla hetkessä turmella. Unkarista pakenemisen jälkimainingeissa pintaan kohonnut tunnesidonnainen erikoisvoima eli pitkään vailla tarkkaa määritelmää ja sen sijaan, että olisi yrittänyt harjoitella kykynsä hallintaa, oppi nuori vampyyritar vain sen dramaattisen epävakauden – aluksi todellisuuteen havahtuminen oli kuin avokämmenisku vasten kasvoja, eihän tällaista taakkaa oltu itselle toivottu tai pyydetty. Ensimmäiset uudessa maassa vietetyt vuodet olivat täynnä eristyneisyyttä ja kaikenlainen kontakti väheni minimiin, eihän seurapiirien välkkeeseen ja loistoon saattanut astahtaa epävarmana omasta henkisestä tasapainosta, ympäröivä maailma kun oli ihmisten johtama. Kaikesta huolimatta Avaryt sulautuivat piireihin ja elivät rinta rinnan dominoivan lajin kanssa nauttien omista huveistaan Portugalin laidalle rakennetun ja tarkoin vartioidun monihehtaarisen tilan seinien sisäpuolella. Alkujaan yksinkertaiset perhesuhteet tanssahtelivat ajan hermoilla ja Christinesta tuli omalla tavallaan perheen sykkivä sydän, jonka ympärillä monet päätökset pyörivät. Ikäeroa vanhempaan sisareen ei ollut edes puolta vuosisataa ja sisarukset kasvoivat yhteen, kaiken koetun ja ympärillä tapahtuneen lähentäessä välejä huomaamatta. Siinä missä Friska sai pyörähdellä vapaasti kuninkaallisessa hovissa ja seurapiireissä, oli perheen kuopuksen elämä rajoitettu samojen seinien sisälle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Jokainen askel täytyi opetella erillään muista, sillä pienetkin ympärillä kuohahtelevat tunnelataukset vaikuttivat alkujaan suhteellisen vastaanottavaiseen mieleen, joka ei vielä ollut kovettunut muuta maailmaa vastaan.

Uudessa maassa kuohahtivat omanlaisensa muutosten tuulet, jotka eivät eronneet synnyinseutujen kohtaamista vastoinkäymisistä, olihan Eurooppa tietynlaisessa taipumispisteessä, mutta kesti silti oman aikansa ennen kuin uudet tuulet puhalsivat tarpeeksi lähelle. Vanhemmat olivat tottuneet kulkemaan maailman merten mukana ja vaihtamaan maisemaa eikä jälkikasvullekaan lopulta annettu valinnanvaraa – Franciska olisi voinut jo karata kauas, mutta nainen ei kaikessa itsenäisyydessään ollut kyennyt rauhoittumaan kenenkään rinnalle mahdollisista sulhoista huolimatta. Portugalia riivasi lapsikuninkaan kuoltua epävarmuus tulevan hallitsijan puolesta ja kun kävi selväksi, ettei valtaa pitänyt sukuhaara enää kykenisi valtakauttaan jatkamaan, syntyi aatelisten välille eripuraa, joka muistutti hälyttävän paljon Unkarin tapahtumista ennen varsinaista sotaa. Vuodet olivat hellineet perhettä ja taanneet eteenkin Christinelle vakaan alkutaipaleen ensimmäisten vuosien vastoinkäymisistä huolimatta eikä eteenpäin siirtymistä – taikka oikeastaan taaksepäin astahdusta – tehty kevyin mielin. Unkari oli ennallaan, ristiriitojen ja eripuran kansoittama, mutta juuret anoivat perhettä palaamaan; piirit olivat elpyneet pahimpien myrskyjen jälkeen ja vaikka Buda ei näytellyt millään mittakaavalla tärkeää rooli Keski-Euroopan vampyyripiirien keskuksena, oli sijainti silti otollisempi, olihan Portugali lopulta niin kovin kaukana kaikesta.

Paluu piireihin uuden vuosisadan kynnyksellä nostatti kulmia siellä täällä. Avaryt olivat kuitenkin tottuneet pitämään profiilinsa matalalla ja pysyttelemään käsivarren mitan päässä kaiken keskuksesta; Christine oli omalla tavallaan epävarma jalansijastaan jaloveristen mahtisukujen silmien alla ja vaikka ujuttautuminen valokeilaan oli lähes pakon sanelema, ei nainen osannut vielä nauttia saamastaan huomiosta. Vampyyritar olisi ehkä saattanut karata kauas Euroopasta, lennähtänyt omien siipiensä kannateltavaksi maailman myrskyihin, mutta kohtalo puuttui peliin yllättävin sävelin. Unkarin kaksi kuningasta olivat jo vuosikaudet taistelleet asemastaan maan kiistattomana ruhtinaana ja vuosisadan vaihteessa järjestetyt juhlallisuudet johdattivat Avaryt Transilvaniaan János Szapolyain vieraiksi nauttimaan ylellisyyksistä, joista tavallinen kansa sai vain haaveilla. Christine oli pelkkä äänetön varjo muiden perheenjäseniensä vanavedessä – hiljainen ja hymyyn herkästi taipuva hento kaunotar, jonka vieno presenssi houkutteli huomiota osakseen kuin valo kärpäsiä, siroja sormia kannattelevien kämmenten vaihtuessa rientojen mittaan verkkaiseen tahtiin. Kun siniharmaa katse kaiken pyörähtelyn jälkeen kohtasi lopulta pähkinänruskeat silmät huoneen toiselta laidalta, ei kiinnostuksella ollut mitään tekemistä asian kanssa; Joia oli saapunut merten takaa aina Englannista saakka ainoana tarkoituksenaan paikantaa Avaryjen kuopus, josta pikkulinnut olivat laulunsa ehtineet naisen korvaan kuiskuttaa. Neuvoston lähettiläs majoittui perheen kartanon seinien sisälle, mutta vain muutamaksi ohikiitäväksi henkäykseksi, eihän tämä ollut tullut jäädäkseen – ja kun Joia vihdoin palasi Englantiin, seurasi oman elämänsä saamasta käänteestä hämmentynyt Christine perässä, matkaten meren ylitse aina saarivaltioon saakka vain voidakseen ilmestyä kuninkaalliseen hoviin Charles II:n vieraaksi.

Christopher Wayland oli voima, jollaisen kanssa Christine ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut kohdakkain, mutta statuksesta ja armottomasta asemastaan huolimatta mies ilmensi taikuudeltakin tuntuvaa kykyä heittäytyä, sukeltaa keskustelun syvyyksiin ja nauttia hetkestä, ettei vampyyritar kyennyt hymyään hillitsemään. Kaksikon välillä kipinöi – ei sillä tavalla kuin taivaalle lennähtävillä ilotulitteille on tapana, ei välittömästi eikä roihuten, mutta silti tarpeeksi, jotta siihen saattoi uppoutua. Vampyyritar oli ensimmäinen, joka lankesi; eikä ihme, olihan Neuvoston johtoon kohonnut mies omassa loisteessaan sanoinkuvaamaton – kiinnostus syveni ihastukseksi ja lopulta sydäntä raastavaksi kaipuuksi, johon mies vastasi omalla kiinnostuksellaan tarjoten jakamatonta huomiotaan naiselle, joka tarttui jokaiseen armopalaan lähes kiivaasti. Ja vaikka omat tunteet syvällä rintalastan alla pidettiinkin, huomattiin vastakaiun kumpuavan miehen silloin tällöin säröilevän pinnan raoista ja kun vuosisadan lopulla oma tulevaisuus kävi lopulta selväksi, ei Christine ainakaan surun murtama ollut. Perhe ei ollut seurannut nuorta vampyyritarta merten ylitse ja näitä jäätiin kaipaamaan, mutta maailma muuttui ja jokaiseen eteen eksyneeseen mahdollisuuteen tuli tarttua – eikä kukaan olisi voinut olla kuopuksesta enempää ylpeä kuin Aleida Avary, jonka sileät sormenpäät niin moneen kertaan olivat nuorimmaisen vaaleita hiuksia rauhoitellen silittäneet tunnekuohujen keskellä.

Ensimmäinen esiintyminen suuremmassa julkisuudessa oli shokki, joka kuitenkin selätettiin sellaisenaan. Kohonneita kulmia oltiin kohdattu ennenkin eikä yksikään mielipide lopulta huojuttanut asemaa, joka niin äkkiä oli sorjille harteille asetettu. Liiton tarkoitus oli tehty naiselle selväksi ja sen yksityiskohdat tiedostettiin alusta saakka; niille ei kuitenkaan tarpeettoman syvää tai omaa elämää määrittelevää merkitystä mielen sisällä annettu, olihan Christinella itsellään myös haluja ja tarpeita – ei ehkä samoissa mittakaavoissa kuin miehellään, mutta oli kuitenkin. Kasvavat tunteet ryöpsähtivät raameistaan odottamattomalla tavalla kaksikon löytäessä toisitaan paljon sellaisia piirteitä, jotka täydensivät jotain tyhjiötä, jonka täytteeksi ei paloja oltu aiemmin edes etsitty. Kaikkien suureksi yllätykseksi vampyyritar osoittautui myös asemansa arvoiseksi seurapiirien saralla, pyörähdellen jopa niiden paremmalle puolelle, jotka naisen alkuun pelkkänä nousukiidokkaana pyrkyrinä olivat nähneet; luontainen pehmeys ja vastaanottavaisuus ajoivat asiansa ja tekivät naisesta enemmän kuin helposti pidettävän, omien sormuksien koristamien sormien muuttuessa vuosien saatossa niiksi ainokaisiksi, joita vahvimmatkin kumartuivat kunnioittaen suutelemaan. Viimeiset luulot ja kuvitelmat oikenivat viimeistään vuonna 1778, kun parin esikoislapsi syntyi vakauttamaan liittoumaa entisestään, symboloiden omanlaistaan lupausta tulevasta.

Seyrena täytti aikanaan isänsä toiveet moitteetta ja vaikka Christine oli tiennyt jälkikasvunsa päätyvän tavalla tai toisella myrskyn silmään, oli esikoisen karkaamisen suojelevien käsivarsien otteesta omanlaisensa pala purtavaksi. Kiintymystä jälkikasvua kohtaan ei oltu osattu ennen edes kuvitella – ensimmäinen tytär oli kuitenkin monella tapaa kaukainen kaiho, joka muuttui etäisemmäksi vuosi vuodelta. Uusi vuosisata vaihtui ja Seyrenan annettiin livetä otteesta, sillä pian syliin saatiin uudet pienokaiset, joita kohtaan tunnettiin vieläkin vahvempaa yhteyttä kuin tyttäreen, jota kaiketi olisi pitänyt suurimpana aarteena vaalia. Kaksospojissa haijastui kaikki oma herkkä raakuus, joka tunteikkuudeksi päivän päätteeksi aina kiteytyi tavalla tai toisella; molemmat olivat alttiita äitinsä pehmeille soinnuille ja näitä pidettiin lähellä jokaista roihuavaa tunnetta samalla jopa huomaamattaan ruokkien – vain hieman yli vuosikymmen Aidenin ja Caydenin jälkeen käsivarsille saatu Alvin oli yhtälailla Jumalten lahja, eikä suhde Christopheriin olisi voinut olla autuaampi. Christine oli aina kuvitellut itsensä tyystin toisenlaisessa muotokuvassa ja maalannut raaminsa itämaisin sävyin, haaveillut kaukaisuudesta, mutta tunteikas vuosisadan vaihde pyyhki kanvaasin tyhjäksi ja aloitti kaiken alusta. Seurapiirit muuttuivat hiljalleen tavanomaisiksi ja oma asema kaiken keskellä vakiintui kiinteille jalansijoille, joita minkään ei uskottu huojuttavan – rakkaus oli ja eli, oli muuttunut syvemmäksi ja täyteläisemmäksi kuin aikoihin. Ehkä siksi oman luonnon raakuus iskeytyikin niin raskaana vasten kasvoja neljännen lapsen saadessa jo entuudestaan hennon kehon kadottamaan raiteensa; kaikessa täydellisyydessään Alvin oli lapsista raskain kantaa ja vaikka syntymä saikin ilon kipunoimaan rintakehällä, oli keho fyysisesti kuormittunut tavalla, jota Christine ei ollut ennustanut. Nuorten lasten alkutaivalten tunteet oli jokaisen kohdalla koettu omina, mutta jokaisella kierroksella panokset kasvoivat entisestään ja lopulta kaikki romuttui pelkäksi kuohuavaksi tunteiden mereksi. Seurapiirit vaihtuivat kuohkein untuvatyynyin täytettyyn parisänkyyn, silkkilakanoihin ja jatkuvaan valveuneen, josta havahtuminen muistutti kylmän jäiseen veteen pää edellä heittäytymistä.

Paluu piireihin ja omien jalkojen kannateltavaksi tapahtui vasta uuden vuosikymmenen äärellä, 1820-luvun alun herättäessä Christinen henkiin kaikessa loistossaan. Osa nuoren jälkikasvun vaihteista oli ehkä uinuttu ohitse, mutta voimansa takaisin saanut nainen koki kaiken kadottamansa vain uudenlaisena yllykkeenä osallistua enemmän. Suhde Christopheriin oli kärsinyt tietynlaisen kolauksen, joka olisi kai muutoinkin ollut vääjäämättömänä edessä, mutta vampyyritar oli aina ollut taistelutahtoinen – seurapiirit nappasivat linnunloisen naisen takaisin pyörteisiinsä avosylin ja kiidättivät tällä kertaa pitkin Eurooppaa juhlista seuraaviin, joiden todellinen loisto sai omien kuvitelmien yksityiskohdat kalpenemaan. Jälkikasvu tuotiin mukana ja tutustutettiin omin sormin sosiaaliseen tanssahteluun, joka myöhemmässä elämässä niin tärkeää osaa tulisi näyttelemään.

Kumpikaan kaksospojista ei yltänyt täyttämään Christopherin vaatimia raameja, joiden ehdottomuus vain Neuvoston suuntaviivoja noudatti ja myötäili – ja tästä Christine on aina ollut omahyväisen tyytyväinen, vaikka ajatukset eivät koskaan ole huulille sanoiksi kohonneet tai eleistä ulospäin paistaneet. Alvinin kohdalla toiveita kaiketi eläteltiin molempiin suuntiin, mutta niin levottomaksi kuin rauhattomaksi osoittautunut nuorukainen ei päätynyt kummankaan vanhemman henkilökohtaisten saavutusten listalle. Liittouma avioparin välillä oli vuosikaudet pysynyt vankkumattomana, mutta oman mielen sisällä eläviä ajatuksia ei silti voitu estää – jokaisen syntymän kohdalla mieli päätyi aina punnitsemaan sitä, saataisiko pienokaista omassa sylissä estoitta tuudittaa vai tempaisisiko jokin irrallinen ja silti niin todellinen voima tämän lämpimän sylin ulottumattomiin.

Lasten vaihtelevista vakaumuksista huolimatta Christine oli ehkä kaikessa suhteen kieroudessa kuvitellut olevansa niskan päällä, mutta kun Cedric syntyi viidenneksi lapseksi 1850-luvulla, kallistui vaakakuppi vastakkaiseen suuntaan – ei toki välittömästi, mutta aikanaan. Vain muutama vuorikymmen nuorimman pojan jälkeen saatettiin maailmaan vielä Satine, joka saattoi ehkä alkujaan olla hallitsemattoman kehon tuottama vahinko, mutta josta verrattain lyhyessä ajassa muovautui äidin oma silmäterä. Molempia nuorimmaisia pyöritettiin Euroopan seurapiireissä, muotinäytöksissä ja loistokkaissa juhlissa, joille nainen itse oli vuosien varrella jo persoksi muuttunut. Kun kävi selväksi, että Cedric esitteli temperamentissaan äidilleen luontaista herkkyyttä ja mukautuvaisuutta, käänsi Christopher sen karvaaksi kovuudeksi heti sen huomattuaan, karaistaen nuorinta poikaansa jokaisen eteen lipuneen tilaisuuden tullen. Cedric katosi Neuvoston kaikkialle levittäytyvien sormien otteeseen liian varhain ja todisti monia tapahtua, joilta Christine olisi halunnut poikaansa suojella ollen siinä kuitenkin kykenemätön; ja aina kun sormenpäitä yritettiin nuorimmaista kohti kurottaa, lipesi tämä vain lähemmäs valtaistuimella istuvaa isäänsä, kauemmas pehmeyttä hellivän äidin luota. Cedric olikin yksi pariskunnan välille vuosisatojen saatossa syntyneistä lukuisista solmuista, jotka aiheuttivat kitkaa liitolle, jonka pinnan piti kaikkien muiden silmissä niin täydelliseltä vaikuttaa – kotikartanon seinien sisällä käydyt kiistat ja riidat kasvoivat tällöin ehkä ensimmäistä kertaa sellaisiin mittoihin, joita kumpikaan ei ollut aikaisemmin edes kuvitellut. Voipunut ja oman henkilökohtaisen kynnyksensä äärirajoilla tanssiva Christine oli oikku, joka kaikessa dramaattisuudessaan kykeni valahtamaan silkaksi taakaksi niin halutessaan; miehestä oli aikojen saatossa opittu tarpeeksi, jotta oikeisiin säikeisiin osattiin kynsin ja hampain tarttua, jotta jokainen viilto aiheutti sävähdyksen, mutta silti nuorimmainen poika jäi isänsä saaliiksi ja astui kokemattomuudestaan huolimatta kabinettiin Christopherin rinnalle.

Miestä oli rakastettu, halveksittu, kaivattu, haluttu ja vihattu viimeisen kahdensadan vuoden aikana ja nyt, kun kaksikko seisoi jälleen uuden vuosisadan kynnyksellä, eivät välit olisi voineet olla tulehtuneemmat. Jälkikasvun kohtelusta ja kasvatuksesta kummunnut eripura ei suinkaan ollut ainoa syy kaikelle sille negatiivisuudelle, jota Christine sisällään hautoi; miehen perässä varjon lailla kaikki vuodet seurannutta Fionaa oli aikanaan pidetty ystävänä, ehkä naiivisti jopa liittolaisena, mutta vampyyrittaren rooli Waylandien perheen arjessa oli saanut ajan tuulissa uudenlaisen tarkoituksen. Seinät eivät kertoneet juorujaan, mutta ei niiden lopulta edes tarvinnut – kahden tiiviisti tekemisissä olevan välillä oltiin jo pitkään kyetty aistimaan jotain sellaista kiihkeyttä, joka auttamatta maalasi Christinen mieleen tummia sävyjä. Suurin osa jälkikasvusta oli lennähtänyt pesästä eikä sormien ulottuvilla ollut pysynyt kuin yksi ja vaikkei nainen sitä ääneen koskaan myöntänytkään heräsi rintalastan alla katkeruus kaikkea menetettyä kohtaan. 

Ja kun Waylandien perheonni lopullisesti luisui kaaokseen 1900-luvun alkupuoliskolla oli Christine aluksi omalla kierolla tavallaan tyytyväinen. Christopher ajoi päätöksillään esikoispojan voimiensa äärirajoille pimeyden vihdoin ryöpsähtäessä esiin syvyyksistä, jossa oli vuosisadat kaikkien tietämättä uinunut – Aidenin kontrolloimaton romahdus veti myös naisen mukanaan tunteiden syvimpiin vesiin ja alkuun tunnettu mielihyvä katosi nopeasti pakokauhun tieltä. Vanhimman pojan lukitseminen ja eristäminen satuttivat ja repivät sydäntä uudenlaisella tavalla eikä rauhoittelijan rooliin astuneen Fionan osuus kaikessa ainakaan auttanut tuskaa herättäen vain entistä kiivaampaa mustasukkaisuutta ja omistushalua. Kaiken tragedian keskellä muut lapsikatraan jäsenet palasivat kartanon seinien sisälle, toiset vain vierailemaan ja toiset jopa hetkellisesti jäädäkseen, mutta kaikesta huolimatta uusi ja aikaisempia romahduksia kriittisempi henkinen mureneminen tapahtui vääjäämättä. Särkynyt sydän ja holtittomat tunteet sitoivat Christinen jälleen silkkilakanoiden syleilyyn muun perheen joutuessa navigoimaan dramaattisia käänteitä ilman äidin lempeää johdattelua ja myötätuntoa.

Vuosikymmenet lipuivat ohitse järjen ja tietoisuuden palatessa kehoon asteittain Fionan avustuksella ja vaikka perhetutuksi muovautunut nainen oli kriittinen osa palautumista ei Christine tälle koskaan kaikkea anteeksi antanut. Seinien sisältä oli pakko päästä hengittämään raikasta ilmaa eikä mikään palvellut naisen itsekkäitä ajatuksia paremmin kuin kauemmas karkaaminen – Satine istui käsivarteen tutulla tavalla ja yhdessä äiti ja tytär ottivat tauon kaikesta pyörähdelläkseen Ranskan muotinäytöksissä ja nauttiakseen Pariisin yöttömistä öistä, jotka kohtelivat kaksikkoa paremmin kuin hyvin. Mieltä kalvava huoli muista lapsista eli ja kyti kuitenkin alati mielessä ja siksi kai lopulta takaisin Englantiin palattiinkin aikanaan vain jotta saatettiin ymmärtää se, miten kaikki oli omituisella tavalla rapistunut ympäriltä. Masennus kaappasi kopin mielestä ja hetken verran Christine taantui takaisin elottomuuteen ja melankoliaan, surren mennyttä ja tulevaa ja sitä miten mikään ei täysin omalta enää tuntunut. Välit Christopheriin olivat hiertyneet verestäville ruhjeille, mutta liittoa kaikki vuodet ylläpitänyt yhteys ja aito tunnejälki oli silti säilynyt ennallaan – ja sitä käytettiin lopulta häikäilemättömästi hyväksi. Saffronin syntymä vuonna 1957 oli kaiketi molemminpuolinen rauhanele, sanaton sovinto ja todiste siitä, ettei kaikkea oltu sittenkään menetetty. Vuosikymmeniä muita sisaruksiaan nuorempi tytär saatiin pitää täysin itsellä ja hemmotella naiivin tietämättömäksi maailman myrskyistä, aivan kun Christine oli halunnutkin.

Suhde Christopheriin on alusta saakka ollut monisyinen ja kompleksinen eikä vailla ongelmakohtia, mutta vuosisatojen aikana sydämeen pesiytynyt kiintymys elää silti edelleen vahvana. Parin yhteinen taival alkoi aikanaan varoen ja vaikka vetovoima oli jo ensi kohtaamisella olemassa, kesti kauan ennen kuin se roihahti liekkiin. Neuvoston selväpiirteisen johtajan halut ja toiveet uutta liittoa kohtaan tehtiin alusta saakka selväksi ja Christine hyväksyi osansa näytelmässä, jonka oli tarkoitus vakauttaa asema – miestä ei ole koskaan suoruudesta moitittu eikä kohtaamisen takana vaikuttaneita voimia ole väheksytty tai karvaan katkerasti muisteltu. Christopher Wayland on vuosisatojen aikana pitänyt omat lupauksensa ja pysynyt järkähtämättömänä niin hyvässä kuin pahassa, eikä mieheltä lopulta ole sen enempää vaadittukaan; nykyisessä muodossaan kukaan tuskin kuvailisi kaksikon suhdetta rakastavaksi tai intohimoiseksi, mutta aito liittouma on kyetty säilyttämään ympärillä muuttuvan maailman liikkeistä huolimatta. Oman sydämen säikeissä myös elää vahva ymmärrys ja tietoisuus siitä, että tapahtuipa mitä tahansa, ei Christine omaa paikkaansa miehensä rinnalla menetä – aikanaan annettu lupaus kun on kietonut heidät yhteen jälkikasvunkin muodossa. 

Jälkikasvuun ollaan äidillisen kiintyneitä ja näiden liikehdintää maailman myrskyissä on aina seurattu intensiivisesti siitäkin huolimatta, että niin moni on kauas lempeästä hahmosta vuosisatojen aikana irtaantunut. Oma rooli perheen sisällä on yksiselitteinen; Christine on omalla tavallaan Christopherin vahvoja arvoja ja tiukkuutta tasapainottava pehmeä vastakohta, joka valloittaa sydämet hoivaavalla ymmärtäväisyydellään toisinaan jopa itsekkäin motiivein, kaipaahan nainen myös itselleen jotain aitoa.

Lapsikatraan kaikkein etäisimmäksi jäseneksi on kenties jopa ironisesti jäänyt esikoiseksi syntynyt Seyrena, joka peri suurimman osan luonteen jäykkyydestä ja häikäilemättömyydestä isältään. Tietenkin kabinettiin aikanaan noussutta tytärtä on aina rakastettu pyyteettömästi, mutta kaksikko ei koskaan ole löytänyt selvää yhteistä linjaa, jossa Christinen avokätinen lempeys olisi palvellut tärkeää roolia. Vallanjano ei oman olemuksen kulmakiviin kuulu ja toisinaan sen ilmentymistä esikoisessa on ollut jopa vaikeaa seurata sivusta. Alkutaipaleella Seyrenan elämässä oltiin huomattavasti enemmän läsnä ja tytärtä pidettiin hyvänä, mutta mitä vanhemmaksi tämä varttui, sitä selvemmäksi kävi, ettei hellyys saanut mielessä juuri kiitosta.

Kaksosten paikka sydämessä oli taas alusta saakka selvä; molemmat ilmensivät jo nuorina Christinelle itselleen ominaista herkkyyttä ja tunteikkuutta, jota naisen oli aikanaan helppo niin ruokkia kuin tyynnyttää. Ja toki molemmat tunnettiin etäiseksi ja itsenäiseksi varttuneen Seyrenan jälkeen omanlaisenaan pelastuksena – onhan nainen lopulta aina ollut varsin perso jakamaan huomiotaan sillä oletuksella, että sama rakkaus ja palvonta takaisin tavalla tai toisella saadaan. Caydenin suhteellisen varhain pintaan kohonnut kyky oli selvä kaiku omasta voimasta, jonka aivan yhtä hallitsemattomana maailmankuvaa pienestä saakka oli muovannut ja vaikka Aidenin kyky kohosi pintaan vasta vuosisatoja myöhemmin, nähdään tässäkin oman sielun jättämä jälki. Elämän tuulissa hiljalleen kaukaiseksi kumpaiseenkin muovautuneista suhteista on jo pitkään kannettu säröilevää surua, sillä minne muualle jälkikasvu lopulta todella kuuluisi, ellei äitinsä käsivarsille? Kaksosista vanhemman henkilökohtainen ajautuminen tuhon partaalle jätti myös jälkensä Christineen, joka kykeni tuntemaan poikansa surun aivan yhtä vahvasti kuin se oma olisikin ollut – ja siksi kai myös koko tragedian kapelimestarina toiminutta Christopheria kohtaan haudotaan rahtusellinen syvälle upotettua katkeruutta.

Rauhattomuuten taipuvaiselle Alvinille on yhtälailla oma paikkansa sydämen uumenissa. Koko lapsikatraan keskimmäinen on toteuttanut synnynnäistä paikkaansa kenties kaikkein selvimmin ja yrittänyt pyristellä irti perheensä vaikutusvallan alta niin voimakkaasti, ettei sitä ole aina ollut helppoa seurata sivusta. Äidin ja keskimmäisen pojan yhteys ei ole koskaan särkynyt, mutta tunteet ovat heilahdelleet puolin ja toisin vuosisatojen aikana – toisaalta elämänjano on ilahduttanut, toisaalta levoton juurettomuus turhauttanut, ja ehkäpä juuri Alvinin kanssa on koko jälkikasvusta herkimmin osuttu neuvottelupöydän vastakkaisille puolille, vaikkei Christine niin olisi välttämättä edes tarkoittanut tapahtuvaksi. Erimielisyyksistä on toki aina selvitty ja kaikessa yksinkertaisuudessaan nuorta hurmuria kohtaan tunnetaan pelkkää pehmeää hoivaamisviettiä, toivoisihan nainen pystyvänsä kaikki huolet niin sielusta kuin sydämestäkin pois pyyhkimään.

Esikoistyttären jälkeen Cedric oli ensimmäinen ja viimeinen potentiaalinen voima nousemaan isänsä rinnalle kabinettiin ja olisi ollut valhetta väittää, että ajatus olisi herättänyt suurta mielihyvää Christinen sydämessä. Nuorena omat sormet pystyttiin vielä kietoa nuorimmaisen pojan mielen säikeiden ympärille, mutta siinä missä nainen näki pehmeyttä, näki Christoper mahdollisuuden karaistumiseen ja Cedric menetettiinkin Neuvostolle aivan liian aikaisin, liian nuorena. Vuosien tuuliin on hiljalleen kadonnut se sama kirkassilmäinen nuorukainen, joka kulki äitinsä ja nuoremman sisarensa mukana pitkin Eurooppaa – pehmeyden toki toivotaan, ja ehkä tiedetäänkin, kukkivan jossain pinnan alla, vaikka etääntyminen on ollut omanlaisensa suru surtavaksi.

Alkujaan perheen kuopukseksi tarkoitettu Satine on ilmetty kuvajainen äidistään niin hyvässä kuin pahassa. Suojeltua ja yltäkylläistä elämää elänyt neito on aina pidetty lähellä ja huomaamatta omat sulohuulet ovat kuiskutelleet tyttären korvan juuressa omia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka ajan kanssa ovat hiljalleen paikoilleen juurtuneet. Vielä vanhemmaksikin vartuttuaan Satine on aina ollut Christinen erityislaatuinen suosikki, vaikka äidillä sellaisia ei ehkä olla lainkaan saisi – eikä lapsikatraan nuorinta, omana iltatähtenä syntynyttä Saffroniakaan sovi unohtaa, onhan nuorin tytär aivan yhtä lailla naisen helmoissa varttunut. Perheen todellinen kuopis oli alusta saakka vampyyrittaren oman mielen kirkas oikku, joka Christopherilta vähin sanoin ja suurin elein vaadittiin; tietenkään nuorin tytär ei kaikkia menneisyytensä sävyjä tai tarkoituksia tiedä, mutta Christinen ajatukset ja sydämessä pyörteilevät tunteet ovat varsin selvät.

Nälkäisten ja vallanjanoisten petojen keskellä Christine on kuin hento kevättuulahdus, jota jokainen on tietämättään kaivannut vaan ei koskaan kuitenkaan täysin odottaa osannut. Siitä huolimatta, ettei sointuva ääni useinkaan ylitse muiden kaiu, on naisessa omanlaistaan eleganssin sävyttämää presenssiä, joka on monen vaikea sivuuttaa – tai ehkä eleistä välittyvä pehmeys ripauksella viattomuutta on vain jotakin sellaista, jota janoonsa tahtoisi mielellään maistaa. Rauhallinen pinta on kaikessa viileydessään miellyttävä ja kutsuu uteliaimpia luokseen estoitta, vaikka lopulta vampyyritar jääkin usein kaukaiseksi loisteeksi, jonka välittömään läheisyyteen ei vierailla juuri asiaa ole. 

Hiljaisesta ja vähäeleisestä olemuksesta huolimatta nainen ei ole vain kaunis koriste, jonka mielenliikkeet pelkästään yhdellä pensselin sipaisulla saattaisi paperille maalata. Christine on yksi niistä, joita on helppo rakastaa ja vaikeaa vihata – luontainen lempeys kulminoituu mukautuvaisuuteen, jonka turvin mikä tahansa tilanne kyetään sietämään ja kestämään, oli vastassa sitten myrsky tai pelkkä ohikiitävä viileä viima. Huulilta tipahtelevat tavut ovat poikkeuksetta harkittuja ja täynnä merkitystä, eikä nainen ole yksi liikuttelemaan kieltään pelkän sanahelinän vuoksi, onhan ajatuksia mahdollista niin monien muidenkin keinojen kautta ilmaista. Muille välittyvä ystävällisyys tuntuu aina aidolta eivätkä edes ilkeämielisimmät kuvailisi naista vilpilliseksi kaikessa poikkeuksellisessa pehmeydessään, vaikka tunteiden syvyydellä omat rajansa onkin eikä sydän syki lopulta kenelle tahansa ilman syytä. 

Tunteet ovat aina kulkeneet vampyyrittaren rinnalla eikä niistä koskaan tulla pystymään pyristelemään eroon. Luontainen voima pakottaa niin kehon kuin mielenkin tuntemaan sävyjä, joita ei haluttaisi, ja siksi kai vuosien varrella onkin kasvettu karsastamaan turhan syvälle puikkelehtivia piikkejä. Pinnan alla elää lopulta paljon enemmän kuin miltä ulospäin saattaa näyttää; Christine on erityislaatuisen taitava peittämään hetkessä kohoavia tunteita eikä viileyteen tukeutuminen ole tuntematon aspekti. Rauhaisalle sielulle ominainen melankolia asuu syvällä sielun säikeissä ja negatiivisille tunteille ollaan huomattavasti vastaanottavaisempia kuin positiivisille – ne myös imaisevat monin verroin helpommin mielen mukaansa tummiin syvyyksiin, joista takaisin pintaan kohoaminen on usein ongelmallista. Tämä onkin suurin syy sille, miksi vampyyritar mielellään kiinni välinpitämättömyyden reunoista pitää eikä riennä ojentamaan auttavaa kättään ilman perusteellista harkintaa mahdollisista seuraamuksista. Huolehtiminen välittyy yleensä kuuntelun jalon taidon avulla, kykeneehän nainen samaistumaan muiden mielentiloihin naurettavan helposti ja näkemään kipukohdat juuri sellaisina kuin ne ovat. Kaiken sydäntä särkevän surumielisyyden rinnalla Christine on myös tarkka kauneudelle ja elämässä toisinaan ohitse kiitäville lyhyille, mutta silti niin omalla tavallaan täydellisille hetkille eikä naisen ole vaikeaa nauttia nykyisyydestä.

Koska oma maailma ja elämä on hyvin pitkälti rajoittunut siihen mitä muut vaativat ja odottavat, on Christine harjoitellut kykyjään manipuloinnin salojen äärellä – suoraviivaiset komennot tai käskyt ovat naisen kielellä harvinaisia ja omat halut ilmaistaan mieluummin hienovaraisin elein, vähitellen ja hitaasti, kunnes käsillä oleva tilanne on saatu kääntymään mielekkäämmäksi ja helpommin pureskeltavaksi. Tässä kaikessa on eittämättä auttanut vahva ja vankkumaton aviomies, jonka oikkujen merillä navigointia on aikanaan ollut lähes pakko opetella, jotta oma itsemääräämisoikeus kyettäisi säilyttämään edes alkeellisella tasolla. Kyky sietää ja kestää onkin yksi vampyyrittaren ehdottomista vahvuuksista. Sitkeys ei ehkä alkujaan kuulunut varsin hellään ja suojeltuun luonteeseen, mutta se on silti kasvanut osaksi selkärankaa vuosisatojen tuulissa. Valehtelu ei ole koskaan ollut Christinelle ominaista, mutta toisaalta myöskään suorasanaista totuuden kertomista kirkkain silmin ei aktiivisesti harjoteta – itsekkyys näyttelee tässä omaa osaansa, eihän elämässä ole päästy eteenpäin asettumalla poikkiteloon jo valmiiksi avattuihin oviaukkoihin. Ne, jotka eivät naista syvemmin tunne, eivät edes kykene ymmärtämään sitä, että mielen sisällä asustavat omat syvät agendat ja tavoitteet, sillä ne niin harvoin päivänvaloa näkemään pääsevät. Tietty pyhimyksen maine on langennut kapeiden harteiden kannateltavaksi tuntemattomien toimesta, näytteleehän vampyyritar lopulta osansa muiden kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä miltein häkellyttävän täydellisesti. 

Siitä huolimatta, että naisen elämän alkutaival oli varsin väritöntä ja yllätyksetöntä, on persoonalle aina ollut ominaista nokkela ajatuksenjuoksu ja värikäs tapa katsoa maailmaa. Mielessä elävä älykkyys esiintyy monin eri kasvoin; harkittujen sanojen ongelmattomana virtana, loisteliaana pelisilmänä, neuvokkuutena ja kykynä tanssahdella vaikeidenkin tilanteiden lävitse – sekä tietenkin ajoittain pintaan kohoavana dramaattisuutena, jonka nainen viekkaasti naamioi herkkyydeksi silloinkin, kun se ei totuus ole. Henkilökohtaiset mielipiteet jäävät herkästi lausumattomiksi kun niille ei paikkaa tai oikeaa aikaa löydy, mutta näkemykset ovat silti yhtäkaikki olemassa. 

Hauraus ei ole kaikessa olemuksessaan täysin näyteltyä, sillä hallitsematon kyky tuo auttamatta eteen tilanteita, jolloin mieli uhkaa särkyä kaiken kokemansa ja tuntemansa edessä, mutta se ei kuitenkaan ole aivan mustavalkoinen totuus sielun todellisesta luonteesta. Christine on aina saanut monia tahallisia ja tahattomia oikkuja anteeksi herkän pintansa vuoksi ja tätä osataan nykyään käyttää toisinaan jopa säälimättömästi hyödyksi. Siksi kai muiden edessä ei koskaan järin voimakkaana tai taipumattomana esittäydytä; uteliaiden verkkokalvoille piirretään mieluummin kuva taltutetusta ja aavistuksen yksinkertaisesta olennosta. Auktoriteetit eivät ole koskaan tuottaneet vampyyrittarelle ongelmia ja niiaukseen hieman liiankin herkästi taipuvat polvet ovat aikojen saatossa painuneet niin monesti lattian kolkkoa pintaa vasten, ettei muiden edessä nöyrtyminen enää saa sydäntä tahtiaan edes hetkellisesti muuttamaan. Kielelle kohoavia tavuja kyetään kääntämään ja muovaamaan juuri niin mairitteleviksi kuin tarvitaan ja uhkaavista tilanteista kiemurrellaan mielellään ulos myös suudelmin ja fyysisin avuin. Laskelmointi on tilannesidonnaista eikä sitä harjoiteta turhuuteen saakka – toisinaan on helpompaa vain antautua tuulen riepoteltavaksi. 

Kaikki elämässä koettu ja nähty on muovannut Christinestä kärsivällisen odottajan, joka vaanii mahdollista tilaisuutta pakon edessä vaikka ikuisuuteen saakka. Luontaista rauhallisuutta ei noin vain menetetä eivätkä kiivaat sanat tai vasten kasvoja syljetyt solvaukset saa naista värähtämään. Suuttumus ilmenee kuohahtaessaan lähinnä entistäkin viileämpänä tyyneytenä, jonka takana hehkuu jotain vaarallisempaa – tai ehkä vain dramaattisempaa. Täydellinen liekkiin leimahtaminen on äärettömän harvinaista eivätkä edes omat jälkeläiset ole päässeet todistamaan sitä hetkeä, kun pitkien hermojen lanka vihdoin kokoaan poikki napsahtaisi; luultavasti nainen ei itsekään enää aivan tiedä mitä kaikkea täydellisen hallinnan menetyksen seurauksena pintaan sielun perukoilta kumpuaa. Oman persoonan eri ulottuvuuksista ei lopulta olla aivan niin perillä kuin saattaisi kuvitella, sillä synnynnäinen luonto ja tietyt ominaisuudet ovat aina rajoittaneet Christinen askelia ja terävää mieltä ja usein nainen vaipuu tietoisesti mieluummin melankoliseen tyhjiöön sen sijaan, että todella puskisi lävitse kaikista sydäntä repivistä tunteista ja kipuaisi niiden kiistattomaksi herraksi. 

Oli edessä aukeneva tila sitten pelkkä hämärään peittyvä huone taikka kristallikruunuin valaistu juhlasali, singahtavat katseet auttamatta peremmälle epäröimättä astahtavaan kaunottareen, jonka koko olemus tuntuu hehkuvan klassista luonnollisuutta. Eleissä piilee tyyni eleganssi, joka ei kuitenkaan vaadi validointia saati yletöntä huomiota puhjetakseen kukkaan; sormenpäät kaartuvat huomaamattaan kutsuvasti ja silmien reunoilla välkehtii eloisa pilke, jonka säihkeelle saa kaukaa etsiä vertaistaan. Kirkas, mutta pehmeä ääni täydentää kokonaisuutta juuri sellaisena kuin sen saattaisi kuvitella oktaavien kohotessa korkauksiin vain aniharvoin ja silloinkin yksinomaan suljettujen seinien sisällä, jossa uteliaat korvaparit eivät pääse todistamaan tunteiden leimahtelua sävelten sykkeessä. 

Hoikka vartalo on täynnä aistikkaita linjoja ja veistoksellisen pehmeitä kulmia, joilla ei rosoisuus juuri leikittele. Solakat ja aavistuksen luisevat olkapäät kannattelevat koko pitkää vartta ryhdikkäänä, koskaan turhan korkealle kohoamatta; selvänä ihon alta esiin puskevat solisluut ja kapea kaula lisäävät vaikutelmaa eleganssista, joka niin luonnollisena naisesta hehkuu. Liiallinen teennäisyys ei ole koskaan Christinen olemusta värittänyt, ei edes silloin, kun elkeet ja pehmeän ruusunpunaisille huulille kohoava hymy ovat olleet pelkkää lumetta silmälle, opittu tapa säilyttää miellyttävä särmä vaikeuksien edessä. Vampyyritar on taitava naamioimaan sisällään tanssahtelevat tuntemukset ja mieltä pyörryttävät ajatukset olemattomiin ja peittämään ne kuvankauniin kuoren alle silloin, kun dramaattiselle ryöpsähtelylle ei sijaa löydy. Hallinta on ehdotonta ja silti niin luonnollista, ettei paljas ja harjaantumaton silmä kykene eroja huomaamaan – vaistomaiset reaktiovat ovat pieniä ja ne upotetaan liikkeisiin kuin todellinen merkitys rivien väliin. 

On vaikeaa ellei jopa mahdotonta osoittaa sitä yhtä ja ratkaisevaa yksityiskohtaa, johon kaikki Christinelle niin omainen miellyttävyys kulminoituu. Ehkä vaalea ja hauras kauneus on lopulta vain sitä, pelkkää kauneutta, jonka viehtyvät iirikset liian helposti hyvyydeksi mieltävät ja siksi sen linjoille aina uudelleen ja uudelleen palvovina palaavat. Siniharmaat ja kirkkaat silmät vetävät huomiota puoleensa sitä kuitenkaan väkivalloin itselleen vaatimatta, eikä katseessa useinkaan välkähdä pistävän arvioiva sävy – vaalean tuhkaisia silmiä kehystävät vaaleat joskin paksut ripset, joita yleensä hienostuneella mustalla korostetaan. Korkeat poskipäät saavat osakseen vain hennon punan eikä virheetön iho kaipaa peittävää meikkiä tai varjostusta; huulilla toisinaan koreileva puna viivyttelee vaaleampien sävyjen äärellä ja jäljittelee luonnollisuutta ennen mitään muuta. Kermanvaalea iho säihkyy koskemattomuutta eikä sen pintaa olla vuosisatojen varrella yhtä ainoaa ikuista mustekoristetta lukuunottamatta tahrattu; sig itur ad astra (thus you shall go to the stars) on koukeroisin kaunokirjaimin taiteiltu teksti, joka pilkahtelee huomaamattoman pienenä vasemman ranteen sisäpuolella, jääden usein kankaiden alle piiloon uteliailta katseilta. Kiiltävät hiukset heijastelevat kullan sävyjä luontaisessa vaaleudessaan. Tarkkaan tasattujen latvojen päädyt hipovat lapaluiden reunamia ja suortuvat kaartuvat hienoisille laineille, joiden taivuttamiseen entisestään käytetään usein apuvälineitä; huolittelu välittyy suortuvista, joista yksikään ei asetu kasvoja kehystämään ilman omaa paikkaansa. Vaikka prameilu tai näyttävät yksityiskohdat eivät ole koskaan osa Christinen ulkoista olemusta olleet, eksyy pehmeiden laineiden sekaan säihkettä ja väriä erinäisten koristeiden muodossa.

Verrattain pitkä vartalo kohoaa jo pelkin paljain päkiöin 175 senttimetriin, joista jokainen kannetaan ylväydellä. Kapea uuma on jatkumoa solakkuudelle, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan muistuttaa enemmän hauraudesta kuin pelkästä hoikkuudesta – muodokas ei ole sana, joka Christinea kuvatessa huulille missään yhteydessä kohoaa. Nainen on gasellimainen ilmestys kaikkine yksityiskohtineen, terävine luineen ja luonnottoman kapeine käsivarsineen; ranteisiin kiedotaan kultaa, hopeaa ja vaaleita renkaita, jotka kilisevät hiljaisten askelten tahtiin. Vartalon kaaria peittävät kankaat ja materiaalit ovat lähes poikkeuksetta ilmavia ja ihoa hyväileviä, usein värimaailmaltaan vaaleita. Tyylikkyys yhdistyy varakkuuteen ja omaan mielensisäiseen kuvaan siitä, mikä muiden edessä kaikkein maireimman vastaanoton saisi. Vanhahtava tapa suosia kaksilahkeisten sijaan lähinnä mekkoja ja hameita imartelee Christinen olemusta paremmin kuin hyvin.

Christine on luonnostaan avoin ja suvaitsevainen, karttaen ongelmia ja yhteentörmäyksiä mielellään. Naisella on oma maineensa ja asemansa, joiden kautta lähintä tuttavuutta on tehty enimmäkseen muiden jaloveristen kanssa, mutta alempitasoisia kohdellaan silti aivan yhä kunnioittaen mikäli nämä myötämielisyyden omalla toiminnallaan vain ansaitsevat. Vampyyritar on tarkoituksellisesti aina pysytellyt etäällä Neuvoston toiminnasta ja vaikka miehensä vuoksi onkin suhteellisen perillä ympäröivän maailman tapahtumista, on Christopherin toisaalta aina luotettu järjestelevän mahdolliset esiin nousevat ongelmat niin, etteivät ne heijastu kotikartanon seinien sisällä pyörivään arkeen. Ympärillä tanssahteleva palvelusväki pitää sisällään suurimmaksi osaksi vähäverisiä, joiden kanssa nainen tulee toimeen kuten kenen tahansa muun kanssa – ystävällisyyttä ei säästellä vain omalle jälkikasvulle. Puhdasverisistä on maalattu mieleen vaaran tuntuinen kuva, mutta omissa salatuissa ajatuksissaan Christine kokee nämä siitä huolimatta omalla tavallaan kiehtoviksi, onhan luontainen voima jotain sellaista, joka asemaansa ja herkkyyteensä aina tyytynyttä naista mietityttää.

Christine on tottunut elämään ihmisten ympäröimänä koko varhaisten elämänsä ja ehkä siksi näiden kanssa on yhäkin helppo kanssakäydä. Avioliiton jälkeinen elämä on ehkä jättänyt mahdollisuuden syvällisempään ihmiskontaktiin varsin vähäiseksi, kulkevathan nämä vähempiarvoisat nykyään vampyyrittaren ohitse lähinnä kohti tarjoilupöytää voidakseen antautua itse pääruuaksi. Yhtä kaikki, ihmisiä ei kavahdeta eikä liioin väheksytäkään.

Yliluonnollisen maailman muista lajeista ei suuremman linjan mielipidettä juuri löydy – Christine on aina ollut enemmän kiinnostunut asioista, jotka omaa ihoa tai sydäntä jollain tavalla koskettavat. Monet asiat myös itsekkäästi jätetään aviomiehen harteille ja murehdittavaksi. Lähtökohtaisesti nainen suhtautuu jokaiseen kohtaamaansa henkilöön yksilönä ja vailla ennakkoluuloja.