NOMEN EST OMEN

Tuttavallisesti Ana, Nahid tai Nahi, joskus Nana tai Nahita. Koska isoäidin nimi on jäänyt putiikin kylttiin, tuntee osa asiakkaista naisen Anaïs’na.

Avestan kielessä ”puhtaaseen” viittaava Anahita on nimitys myös Venus-planeetalle sekä indo-iranilaisessa kosmologiassa esiintyvälle vesistöjen jumalattarelle, joka yhdistetään hedelmällisyyteen, parantamiseen ja viisauteen. Kyseistä nimeä kantoi oma isoäitinsä sekä useampi suvun nainen sitä ennen. Isoäiti omaksui nimen Anaïs työskennellessään aikoinaan Iranissa ranskankielisten tahojen alaisena. Noam sen sijaan on hebreankielinen nimi, joka päätyi naiselle isän mieltymyksestä erääseen samannimiseen filosofiin ja kielitieteilijään.

Attar kivettyi äidinpuoleisen suvun nimeksi kauan sitten. Sen alkuperäinen merkitys viittaa eteeriseen öljyyn, erityisesti ruusuöljyyn, mutta nimi on sittemmin tulkittu merkitsemään apteekkaria. Vaikkei nimen alkuperästä ole varmuutta, ovat suvun noidat pitkään ihmisiäkin rohdoillaan hoivanneet ja nimi on luultavasti kehittynyt suvulle sitä kautta. Ainakin viimeisen parin vuosisadan ajan Attarin naisten tiedetään pitäneen nimestä kiinni myös avioituessaan. Omatkin vanhempansa kirjasivat lapselleen molemmat sukunimet ja itse naimisiin mentyään otti Anahita puolisonsa nimen, vaikka niin ikää yhdistäen sen Waldgrave-Attariksi. Pian eron virallistamisen jälkeen nainen kuitenkin palasi alkuperäiseen yhdistelmään.



MAGIA

Attarin suvun magia on vanhaa, lähinnä perimätietona kantautunutta, vaikka säröisiä kokoelmia on myös kirjallisina. Tarinoita perheen historiasta Anahita on kuullut monenlaisia: kuinka varhaisimmat esivanhempansa asuttivat Persianlahden vartta, seurasivat ensimmäisten ihmissivilisaatioiden rakentumista ja vuosisatojen varrella joutuivat valitsemaan joko assimilaation tai nomadisen elämän, ilman kotia tai maata; kuinka osa suvun aikaisemmista jäsenistä nousi tunnetuiksi nimiksi persialaisen kulttuurin saralla; kuinka osa löysi turvansa vähemmistöiksi muodostuneiden ihmisryhmien rinnalta, edesauttaen näiden eloonjäämistä useammassa historian käänteessä. Monet tarinat on kenties sanomattakin mytologiaksi tulkittu, mutta hippusia totuutta on ainakin magian muinaisuudessa.

Suvun sisäisessä kirjallisuudessa esiintyy symbolien ja riimujen seassa myös varhaisilla kielillä laadittuja muistiinpanoja. Useimmiten kyseessä on Avestan kieli, jota Anahita on lähinnä isoäitinsä ja kielitieteilijäisänsä kanssa tulkinnut, mutta osa merkinnöistä viittaa kuitenkin muinaisempaan viivakirjoitukseen, jonka ymmärtäminen on kaukana itsestäänselvästä. Vaikka olemassa olevista teoksista tuskin yksikään niin kaukaa historiasta on peräisin, kantavana teoriana on, että tekstejä on niiden säilymisen toivossa kirjattu uudelleen ja uudelleen sittemmin kadotetuista lähteistä. Jossain kohtaa sukupolvien vaihtuessa on kyky niitä tulkita kuitenkin heikentynyt ja osaa kirjoituksista ei kukaan suvun sisällä ole pitkään aikaan ymmärtänyt.

Tulkituissa loitsuissa korostuu kuitenkin usein uhrauksien merkitys. Joissain ne ovat vaatimattomia, pelkistettyjä: aineksia, joita yleisiinkin rohtoihin saattaisi lisätä tai vaarattomia, performatiivisia rituaaleja ja toimenpiteitä, tiettyjen yrttien tai mausteiden piirtämiä linjoja loitsun toteuttavaan henkilöön, sen kohteeseen tai ympäröivään maahan. Toisissa uhrauksen hinta on kuitenkin suurempi, eläimen vertakin vakavampi – sellainen, jonka haluaa sanomatta jättää.

Suvun murtamattomat koodit ja toisaalta esoteeriset loitsut ovat kenties olleet myös osa Anahitan hyötyä Piirille. Vaikka monet kapinaliikkeen noidat omaavatkin oman valtavan voimansa, on kaihtamattoman kokeellinen lähestymistapansa myös kunnioitettu sen sisällä. Isoäitinsä, eloisana tarinoitsijana ja yorkilaisen noitayhteisön jäsenenä, oli ehtinyt kuiskia monet tarinat ja tarut sittemmin Piiriin päätyneiden korviin ja kaukaisen, ratkaisemattoman magian lupaus on ylläpitänyt kiinnostusta myös Nahidiin sen perillisenä. Kenties sanomattoman suojeluvaiston myötä on paljon tiedostaan pysynyt vain omassa päässään, lukittuna mieleen niissä soinnukkaissa muodoissa, joilla isoäitinsä ne hänelle opetti.

Omien vanhempiensa analyyttisen ajatusmaailman myötä Anahita on myös lähestynyt magiaa jokseenkin tieteellisellä tavalla ja paljon vapaa-ajastaan on jo vuosia kulunut näiden opittujen ja teksteistä löytyvien magian sävyjen tutkimiseen. Sulkematta pois mahdollisuutta täydentäville tekijöille on hän muun muassa perehtynyt moniin eurooppalaisen magian perinteisiin, sekä kaivautunut joihinkin uskontoihin niiden mystisempien piirteiden takia. Isänsä puolelta henkilökohtaisesti tärkeäksi muodostunut juutalaisuus on muun muassa tuonut eteensä kabbalan, jonka kieleen ja numerologiaan perustuvista viittauksista Anahita on yrittänyt ammentaa vain ihmiskunnan yksinkertaistamaa logiikkaa, jonka kenties magiassakin voisi hyödyntää.

Kaiken löytämänsä tiedon purkaminen on muodostunut Anahitalle elämän keskeiseksi intohimoksi, ja mikäli hän ei voi ratkoa kaikkia ajan sameuttamia oppeja, on nainen asennoitunut kokoamaan niistä uusia – tuntuuhan loppujen lopuksi mahdottomalta, että magian verrattomia ulottuvuuksia ei voisi käsitellä ainiaan uusin tavoin.




MENNEISYYS

Vuonna 1973 David Salomon saapui Teheranin yliopistoon viimeistelemään maisterintutkintoaan. Päivä toisensa jälkeen hän katseli opistoaukion läheisen kahvilan nurkkapöydässä istuvaa naista – pettyi jos tuo ei siellä ollut – kunnes viimein löi pöytään naurettavimman iskurepliikkinsä. Naurua seurasi kutsu liittyä kahviseuraksi ja kuukauden päivät pari tapasi toisiaan samaan aikaan, samassa kuppilassa, kunnes yhteisestä tulevaisuudesta tuli väistämätön. Ihastus syveni rakkaudeksi, muuttui arkiseksi onneksi, löysi mahdottomalta tuntuvan jatkuvuutensa ja Dave jäi Iraniin Mitra Attaria kosittuaan.

Tuloksensa intohimoinen nuori rakkaus tuotti hetkellä, jolloin maailma heidän ympärillään tärisi muutoksesta: Anahita syntyi vallankumouksen alla ja perhe lähti maasta tytön ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. Pariskunta asettui Lontooseen, jossa molemmat päätyivät työskentelemään akatemiassa, Mitra taloustieteen ja David antropologisen kielitieteen luennoitsijana. Vaikka suhteen lähtökohtana oli läpinäkyvyys ja mies tiesi puolisonsa synnynnäisen oikun, piti Mitra viisaana pidättäytyä magiastaan ja Anahita kasvoi ympäristössä, jossa ei päällepäin ollut mitään erikoista. Lapsuutensa oli merkittävä ehkä juuri siksi, että harva pääsee niin helpolla: vanhemmat olivat onnellisia yhdessä ja rakastivat lastaan koko sydämestään. 1980-luvun puolivälissä myös äidin vanhemmat muuttivat Englantiin, eikä nuori tytär kyseenalaistanut sitä, miksi isoäiti niin tuntui hänet silmäteräkseen ottaneen.

Teini-iässä ailahtelevat mielialat alkoivat riivata nuorta naista. Jokin tukahduttava, sanoinkuvailematon voima tuntui repivän ruumistaan, kummittelevan unissaan. Tyttö lakkasi nukkumasta kunnolla ja kiivastui entistä helpommin, mutta heijasti omat kokemukset ystäviinsä, uskotteli itselleen, ettei syytä huoleen ollut – hormonit pauhasivat kuten niiden kuuluikin.

Äitinsä yllytyksestä alkoi Anahita lukioaikoinaan vierailla isovanhempiensa luona entistä useammin. Isoäiti-Anaïs ja isoisä-Efran olivat asettuneet Yorkin laitaseudulle pieneen maataloon ja molemmat kohtelivat tyttöä alusta asti kuin aikuista. Molemmat olivat voimakkaita persoonia omalla tavallaan: isoäiti oli äänekäs, äkkipikainen ja kärsimätön, aina pyörimässä ympäri taloa tai puutarhaa, siinä missä isoisä oli päällepäin vakava ja jokseenkin äreä vanha mies, joka istui päivät pitkät nenä kirjassa. Nahid tuli kuitenkin molempien kanssa hyvin toimeen, osasi mukautua heidän erilaisiin luonteisiinsa. Isoäiti otti tehtäväkseen tytön koulutuksen magian saralla ja vuosien mittaan todellinen perimänsä väännettiin hänelle rautalangasta. Päästessään sen kanssa kunnolla kosketukseen alkoi ahdistus pikkuhiljaa karista pois ja tyttö palautui ainakin suurin piirtein lempeään luonteeseensa.


Isovanhempien huostassa rakentui ympärilleen kaksi erillistä historiaa, kaksi maailmaa, jotka kuitenkin rinnakkain aina olivat olleet, aina toisiinsa takertuen siellä, mistä yhtymäkohtia vähiten etsiä kehtasi. Kun tyttärentytär juurtui Efranin maailmaan ja istui hiljaisuutta kunnioittaen isoisän kanssa, alkoi olohuoneen salainen tila täyttyä tarinoista: vallankumouksista, sodista, pienistä syrjäisistä kylistä ja kaupunkien murtuvista seinistä, tärisevästä maasta. Isoäidin tarinat sen sijaan veivät kauemmas, kauemmas itse eletystä, itse koetusta, nähdystä, kaikkeen kuultuun ja kaukaa kantautuneeseen. Magia oli vuosisatoja isoäidin suvun veressä kantautunut, vaikka sen avoimesti harjoittamisesta oli tullut vaarallista jo kauan sitten. Isoäiti tarinoi tyttärentyttärelle saman historian, jonka oma äitinsä oli hänelle kertonut, ja tuon äiti sitä ennen: noitavainot monissa muodoissaan eivät rajoittuneet keskiajan Eurooppaan, vaan niitä oli ollut kauan sitä ennen ja kauan sen jälkeen myös useina aaltoina ympäri Keski-Itää ja Aasiaa.

Yorkissa aikaa viettäessään auttoi Anahita myös isoäidin perustaman yrityksen kanssa. Putiikin tarkoitus oli päällepäin yksioikoinen: kauppa myi itäisiä mausteita ja elintarvikkeita, nähtävästi kovin erikoistuneesti. Ja sitä se olikin, vaikka todellisuudessa Chez Anaïs’ta ylläpiti kysyntä harvinaisille, rohtoihin ja loitsuihin tarvittaville ainesosille. Isoäidiltään Anahita peri erikoistumisen juuri esoteeristen ainesten käyttämiseen ja etsimiseen. Anaïs vei häntä metsiin ja laaksoihin kauas kaupungista, opetti tunnistamaan oikeat ainekset ympäristöstään, ja samalla perehdytti ainesosista, joita Englannin luonnosta ei voinut löytää. Kuukausittain kauppa vastaanotti lähetyksiä Lähi-Idästä, jossa suurin osa suvusta edelleen asui, ja Nahid opetteli harvinaisten yrttien, kasvien, puiden, kivien ja muiden aineiden nimiä, luokitteli niitä kaupan takahuoneessa, tukahtui niiden tuoksuista.




Vaikka maailma oli auennut eteensä, paljastanut varjoissa sykkivät rytminsä, janosi Anahita nähdä enemmän. Ylioppilaskirjoitustensa jälkeen, uteliaana varsinkin suurkaupunkeihin huhutusti soluttautuneesta yliluonnollisesta maailmasta, alkoi nuori nainen jäljitellä kaltaistensa polkuja ympäri Eurooppaa. Matkoillaan vastaan tuli kuitenkin eräs, jonka jälkeen tuntui turhalta maailmasta enää muuta etsiä. Berliinissä tielleen osunut nuori mies veti naisen pauloihinsa, eivätkä pariskunnan ristiriitaiset taustat tuntuneet niin raskailta kuin miksi aika ne lopulta osoitti. Suhde eteni nopeasti, molempien vielä piehtaroidessa nuoruuden villissä huumassa. Rakkaus oli kuitenkin aitoa ja salaiset hetket keskellä hullua maailmaa, jossa vain toiseen saattoi täysin tukeutua, saattoivat viimein parin kihlaukseen. Vaikka se tuli yllätyksenä molempien perheille, pidettiin häät vuoden sisään.

Vaikka onni oli valloittavaa, seurasi häitä liuta henkilökohtaisia tragedioita. Hieman häiden jälkeen isoäiti-Anaïs menehtyi vakavaan syöpään. Hän oli kamppaillut sen kanssa vuosikymmeniä, salaa kaikilta paitsi puolisoltaan, ja onnistunut vetkuttelemaan väistämätöntä magian avulla. Lopulta luontoa ei kuitenkaan voinut huijata – tai ehkei hän enää halunnut yrittää. Menetys iski voimakkaasti Anahitaan, mutta erityisen kovaa äitiinsä. Silloin vielä onnellinen parisuhde kuitenkin nielaisi nuoren naisen ja kenties kokemaansa menetystä karatakseen uppoutui hän entistä voimakkaammin omaan elämäänsä Benjaminin rinnalla. Pian tuon jälkeen ymmärsi nainen tulleensa raskaaksi. Vaikka mies matkusteli paljon, löysi pari vielä intiimejä onnenhetkiä, eikä Anahita heti avautunut raskaudesta perheelleen: sen tuoma hetkellinen onni oli kuin pariskunnan oma salaisuus.

Onnenkuplan kuitenkin rikkoi oman äitinsä kohtalo. Vasta vuosia myöhemmin kuuli Anahita isältään totuuden äidin elämää varjostaneista tunteista. Lapsuuden muistoissa keittiössä tanssahteleva, aina hymyilevä, lauleskeleva nainen oli vain osa totuutta. Jokin synkempi, joskus miltei riivaava olotila oli aina ollut läsnä. Lapsena Nahid ei sitä vain ollut osannut nähdä – olihan äiti myös niin vankka ja viisas, älykäs ja looginen, urallaan kunnioitettu. Tyttö oli katsellut äitinsä tuijottavan merta kaipaavasti, seisovan liian pitkään silloilla: kuvitellut tuon kuulevan merenneitojen ääniä harmaansinisten aaltojen keskeltä. Vaikka Anahita myöhemmin yritti selittää, miksi isoäidin kuolema niin voimakkaasti äidin romahdutti, ei sille kenties selitystä ollut. Äiti teki itsemurhan, eikä mikään järkeily lopulta kenenkään surua hellittänyt.

Anahita valui omaan synkkyyteensä ja puolison kiriessä metsästäjien lomassa tärkeämpiin tehtäviin eivät miehen yritykset olla tukena helpottaneet suruaan. Lapsi syntyi, ja vaikka mikään elämässään ei tähänkään mennessä ole ollut verrattavissa siihen onneen, minkä oman tyttären sylissään pitäminen tuotti, vaipui Anahita synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oli lopulta myös selvää, ettei kumpikaan heistä ollut valmis oman lapsen kasvattamiseen. Suhde oli edennyt liian kiivaasti, molempien ollessa hädin tuskin aikuisia, ja vauvan saapuessa tuo vauhti vihdoin ajoi pariskunnan suoraan seinään. Epävarmuutta oli vaikea tunnustaa, mutta lopulta Benjamin oli heistä rationaalisempi: he eivät voineet kasvattaa lasta. Eivät nyt. Tai ehkä kaiken rakkauden keskellä oli jo ammottava aukko, jonka täyttäminen lapsella olisi vain ollut julmaa. Päätös antaa lapsi adoptoitavaksi ei ollut itsestään selvä. Anahita vastusti sitä palavasti, riiteli miehensä kanssa lapsen kiljuessa pinnasängyssä, kunnes energiansa hiipui. Viimein lapsesta luopuminen alle vuoden ikäisenä oli yhteinen päätös. Vaikka luovutettu tytär jäi kummittelemaan mieltä, haihduttivat vuodet sen kipua. Benjamin jatkoi työskentelyään metsästäjien parissa ja Anahita matkusteli ympäri maailmaa miehensä rinnalla ja toisinaan yksin. Pari yritti kaivertaa kiireiden keskelle yhteisiä rakoja ja paikoittain onnenhiput turruttivat menetysten taakkaa.

Koska kiihkeä alku aikuisuuteen oli jähmettänyt aikaisemmat suunnitelmansa – yliopiston, oman uran – päätti Anahita opiskella lähihoitajaksi ja päätyi sen jälkeen työskentelemään saattohoitolaan. Monelle Anahita oli hoitajana siunaus: hän kohteli kaikkia hymyillen, myötätuntoisesti; kuunteli kaikki tarinat, vietti vilpittömän mielellään potilaiden kanssa aikaa, luki heille, nauratti heitä, katsoi heidän kanssaan leivontakilpailuja televisiosta ja toi osastolle mukanaan piiraita niitä jäljitellen. Mutta vaikka halunsa auttaa olikin vilpitön, oli uran takana myös tunnustamaton halu auttaa jokaista, joka meinasi poistua maailmasta ennen aikaansa. Saattokodissa työskennellessään, samalla vaimon rooliin kotona suloisesti naamioituen, kehitteli Nahid litanian kokeellisia rohtoja ja loitsuja, yrittäen etsiä voimaa, joka parantaisi menetetynkin tapauksen. Hän tiesi, ettei kuolemattomuus ollut mahdotonta, mutta ihmisten parantaminen oli raastava koitos. Ajan kanssa Anahita kokeili useampaa suuremmankin uhrauksen vaatinutta loitsua ja monia – liian kokeellisia, viimeistelemättömiä – jotka lopulta vain edesauttoivat maailmasta poistumista. Kaikki yrityksensä eivät kuitenkaan olleet turhia saati turmiollisia, ja osa saavuttikin lempeämmän tähtäimensä, saatellen potilaita kivuttomiin, kirkkaisiin loppupäiviin.

Vuosien varrella Anahitan moraalinen intuitio alkoi kuitenkin hämärtyä ja koskettelemansa magia ajautui pikkuhiljaa synkempään ja synkempään suuntaan. Vaikka yksityiselämä kesti lopulta vielä muutaman vuoden onnellisuuden illuusiossa, rappeutui se ajallaan. Ehkä siksi, ettei lapsen muisto koskaan todella hellittänyt. Ehkä koska mies vietti niin paljon aikaa tehtäviensä parissa. Tai kenties siksi, ettei nainen uskaltanut omista teoistaan puhua. Pariskunta eli kahta erillistä elämää, toisiinsa sopimatonta, eikä aikanaan kaavailtu yhteinen tie enää itsenäisesti valituilta haaroilta vastaan tullut.

Avioliiton päättyessä ajautui Anahita muutamaksi vuodeksi eräänlaiseen leskisyndroomaan: yksinäisyys oli valtava ja koko aikaisemman roolinsa murtuminen saattoi hänet jälleen masennuksen partaalle. Nykyään Nahid nauraisi nuoremmalle itselleen: kuinka lapsellista oli ollut antaa itsensä kaivata toista, joka lopulta lähti syystä, saati suhdetta, joka alun kiihkeästä romanssista huolimatta oli monin tavoin, molempien takia, epäterveellinen ja varmaankin aina tuhoon tuomittu jo pelkästään sen osapuolten synnyinperien takia. Kokonaan suhdetta ei suinkaan olla unohdettu, jäihän siitä myös jälkeen kaksikon ikuisesti yhdistävä, vaikkakin kaukainen lapsi, joka symbolisoi rakkautta jonka kokoista nainen ei koskaan olisi voinut ennen kuvitella. Vaikka jossain syvällä rinnassaan elää myös katkeruutta, on etäisyys entisen pariskunnan välillä hoitanut suhteen jättämät haavat, eikä nainen yleensä muistele sen pohjanoteerauksia.


Avioero saattoi Nahidin myös viimein hyväksymään, että jotkut ihmiset lähtevät, eivät koskaan liian aikaisin, eivät koskaan liian myöhään, vaan aina juuri silloin, kun heidän on tarkoitus. Eron jälkeen hän läheni uudelleen isänsä, isänpuoleisen perheen sekä Yorkiin yksin jääneen isoisänsä kanssa. Efran ei ollut luovuttanut vaimonsa kauppatilaa, mutta sen kunto oli rappeutunut miehen vanhetessa. Koska Anahitan oma elämä oli tyhjentynyt, löysi hän Yorkista itselleen uuden tarkoituksen. Isoisä ansaitsi eläkkeen ja vietti muutenkin jo suurimman osan ajastaan yksin kaupungin ulkopuolella olevan kodin turvassa. Anahita kirjoitti nimensä paperiin ja otti putiikin omistukseensa. Vuosien varrella, hän on kunnostanut isoäitinsä kaupan uuteen uskoon, aina kuitenkin säilyttäen sen alkuperäisen tarkoituksen. Parin vuoden jälkeen hän osti sen yläpuolella olevan tilan ja teki siitä itselleen asunnon, vaikka vieraileekin sinnikkään isoisän luona usein.

Jo nuorempana Yorkissa vieraillessaan oli Anahita tutustunut muutamaan kaupan asiakkaaseen, mutta asetuttuaan pysyvästi kaupunkiin sinetöityi paikkansa osana maagien yhteisöä: ensin vain isoäitinsä seuraajana, sittemmin omasta ansiostaan. Eräs isoäitinsä vaalima tuttavuus, nuori Ace Sterling, soluttautui ystäväpiiriinsä nopeasti. Itseään nuorempi mies edusti jotain, mistä nainen oli hädin tuskin osannut haaveilla: noitien yhteisöä, joka ei enää tyytynyt elämään piilossa; joka janosi paikkaansa maailmassa, paikkaansa muiden yliluonnollisten olentojen lomassa tai jopa heidän yläpuolellaan. Anahita eli Piirin ensimmäiset askeleet Acen rinnalla ja jäi liki vahingossa hitaasti kasvavan liikkeen keskiöön, sen vanhimpana johtohahmona kunnioitusta itselleen haalien. Alusta lähtien, häntä on kuitenkin motivoinut ennemmin aikaisempien sukupolvien kokemukset kuin selkeä aatteellisuus – ja tuo isoäidin aikanaan opettama uteliaisuus, into, ja periksiantamattomuus.


LUONNE

Anahita on aurinkoinen, nauravainen ja lempeä; kättelynsä juuri tarpeeksi vahva herättääkseen luottamusta, kosketuksensa harteella myötätuntoinen, selän hipaisu uskottavan rohkaiseva. Hymystään paistaa hyväntahtoisuus ja nainen onkin sisimmiltään huolenpitäjä: hän on valmis tekemään lähes mitä vain lähimmäistensä hyvinvoinnin puolesta, toisinaan jopa sinisilmäisesti. Vaikka sielun laitamilla taisteleekin moni ristiriitainen tunne, ehkä myös viha mystisissä muodoissaan, on Anahita lähtökohtaisesti varsin avarakatseinen ja ymmärtäväinen. Vaikka pitkävihaisuus on kenties tarrannut kiinni tiettyjen aihepiirien ympärillä, antaisi Anahita kenties mitä tahansa anteeksi, jos vain anteeksi pyytää osataan. Myötätuntonsa tekee naisesta äärimmäisen tunteellisen ja herkän sekä kritisismille että muiden tunteille, ja huolimatta vastakkain asettelevista asenteista, joihin hän tarraa, koskettaa muiden kärsimys häntä voimakkaasti ja usko jokaisen vastaantulijan hyvyyteen ei koskaan ole täysin kuihtunut.

Osa lempeydestään on toisaalta myös opittua: vastakaiku maailmalle, jossa epäluulo ja arkuus erilaisuutta kohtaan toisinaan puhkeavat. Vienous, ystävällisyys ja hymy ovat aina olleet sille parhaat vastaukset, ja vaikkei lämmin persoona olekaan pretenssiä, ovat ikä ja oppi nuoruuden naiiviutta rappeuttaneet. Silti Anahita kerryttää kohtalaisen nopeasti luottamusta muihin ja leppyy yleensä varsinkin niille, jotka tuntuvat hieman joukosta erottuvan, kenties eniten ymmärrystä tarvitsevan, janoavan. Hän imee itseensä helposti muiden tunteita, laittaa usein muiden tunteet omiensa edelle, ja kenties tätä kautta päätyy myös alitajuntaisesti ihannoimaan omia vastoinkäymisiään, omia kärsimyksiään, sitä, etteivät kaikki häntä välttämättä ymmärrä tai näe – koska hän on antautunut heille täysin.

Anahita on mukautuva moniin tilanteisiin ja ymmärtäväinen monien ihmisten kokemuksista, mutta varsin loistava valehtelemaan itselleen. Omiin tunteisiin hän on vähemmän kytkeytynyt kuin muiden ja sortuu siksi toisinaan myös eskapismiin, ja vaikkei nainen vierasta huumaavia aineita, on hänen turvapaikkansa aina luonnossa. Vain kaukana kaupunkien äänistä, luomakunnan keskellä, purojen ja jokien viileän solinan soidessa, kostea maa jalkapohjiensa alla, valtaa naisen aito rauha. Epävarma anarkisminsa vaipuu tyyneksi idealismiksi, jonka pohjana on kosketus elävään maailmaan ja sen sykkeeseen: maailma on virheetön, liki koskematon, ja jokainen menneisyyden haamu löytää sen sisältä pehmeän kodin. Näistä hetkistä poistuttuaan täytyy todellisuuden suomia naista pitkään ennen kuin hän siihen kokonaan palaa, eikä maailma koskaan täysin menetä kauniita kohtiaan. Rutiiniin on eksynyt taistelunmakuinen hanke, mutta haaveilevat kuvitelmat harvemmin kokonaan hellittävät: maailmassa on pelastettavaa ja kaikki on mahdollista.

Aito sisimpänsä on kuitenkin repaleinen, hajautunut sokeaan hyväntahtoisuuteen ja toisaalta voimakkaaseen, vakaumukselliseen kaihtamattomuuteen. Itsekseen on Anahita kerta toisensa jälkeen miettinyt mikäli sama hulluus, joka äitinsä mielessä eli, on hänessäkin läsnä – jokin taltuttamaton, kestämätön halu paeta elämää, olla antautumatta sen julmuudelle juuri siitä irtautumalla – ja hän on vain kiertänyt ja vääristänyt sen haluksi taistella, olla osa jotain itseään suurempaa. Joskus sisällään velloo niin voimakasta surua, ettei hän ole varma, onko sen lähteenä kaikki menettämänsä vai onko se aina sisällään elänyt, kirjannut koodinsa hermosoluihin jo syntymässä. Joskus nainen kohtaa itsessään auttamattoman väsymyksen, uupumisen kaikkeen, kykenemättömyyden katsoa edes rakkaitaan tunteella, kuin kaikki hiljenisi, kuihtuisi sisällään, eivätkä tekojensa seuraukset enää mitään merkitsisi. Toisinaan hän kokee vastustamatonta vihaa, jota on vaikea mitään muuta kuin itseään kohtaan suunnata. Mutta kenties sisällään kantamansa ahdinko on vain vuosisatojen kertymää veressään: edesmenneiden traumaa, joka geeneihin ja magian täyttämään mystiseen vereen tarrautuu.

Moni ei kuitenkaan aisti ristiriitaisuuttaan eikä Anahita siitä pyri puhumaan. Tarmokkuus on auttanut naista sekä yrittäjyydessään että osana Piiriä, ja vaikka kaikki ideansa eivät ole loppuun ajateltuja, osaa hän myydä näkemyksiään muille vakuuttavalla tavalla. Tarvittaessa nainen osaa olla topakka ja vaikkei hän näe itseään luontaisena johtajana, on hän kenties alitajuntaisesti myös inspiroitunut heistä, jotka sellaista taipumusta ovat osoittaneet – ihailihan hän usein miehensäkin vankkuutta. Oma päättäväisyytensä säröilee toisinaan seurauksena niinkin inhimillisistä seikoista kuin siitä, onko hän nukkunut tai syönyt hyvin, mutta tunneälynsä ja organisointikykynsä takaavat monien kanssakävijöiden kunnioituksen. Naisesta on kohtalaisen helppo tykätä vaikkei ilopilleriä elämäänsä haluaisikaan, koska kaikki ulospäin huokuvista piirteistään – suopeutensa, intonsa ja antaumuksensa – ovat lopulta varsin aitoja.

Vaikka elämässään on ollut myös vaikeita valintoja ja toisia, joista hän ei kenties ole järin ylpeä, on Anahita hyväksynyt suurimman osan menneisyydestään eikä usein aktiivisesti katumuksiinsa uppoa. Jossain määrin nainen on myös hyväksynyt olevansa itsekäs, mutta itsekkyytensä – halunsa löytää oma paikkansa historiasta – heijastuu silti vilpittömään haluun muuttaa maailmaa paremmaksi. Vaikka tuntemansa suru ja toisinaan hiljaa ihon alla pulppuava raivo ovat henkilökohtaisten kamppailujen motivoimia, haluaa hän oikeutta kaikille, joilta se on viety, vaikka edes jälkeenpäin: todistaa, etteivät edesmenneiden äänet ole vain kaikuja historian siivillä; omallaan puhua heidän kaikkien kieliään. Ehkä siten seuraavat sukupolvet pääsisivät elämään maailmassa, jossa nuo samat vastoinkäymiset eivät heitä kohtaisi. Marttyyriksi Anahita ei tietoisesti haikaile, mutta luultavasti heittäytyisi rooliin haikailematta.


ASENTEET

Anahitan epäluulot perustuvat lähtökohtaisesti omaan kieroutuneeseen oikeudenmukaisuuteensa, vaikka hyväntahtoiseen mieleensä on kenties vuosien varrella luikerrellut myös muiden kärjistämiä ajatuksia. Empatiastaan tuntuu suurin osa heijastuvan ihmisiin ja maageihin, onhan molempia niin usein sorrettu: liian monen on täytynyt supistua selvitäkseen, liian moni pakotettu piiloon. Maagien historiassa tuntuu korostuvan omanlaistensa kärsimys muiden käsissä ja ajatusta on voimistanut oman sukunsa historia: äitinsä, joka kadotti tarkoituksellisesti noidan itsessään, ja aikaisempien sukupolvien syrjäytyminen, hiljeneminen historian tuuliin. Kenties ihmistenkin kohdalla perustuu sympatiansa osittain niihin esi-isiin ja -äiteihin, joilta mahdollisuus pitkään elämään vietiin, ja toisaalta saattokodeissa kohtaamansa ovat sydänjuureensa kaivautuneet – ovathan ihmiset niin paljon hauraampia kuin muut.

Niin voimakkaasti on Nahid halunnut muille oikeutta elää ja elämästään nauttia, että se on osittain oman arviointikykynsäkin hämärtänyt. Ja vaikka hän ymmärtää niin kaltaistensa kuin ihmiskunnankin olleen syypäänä myös suureen tuhoon, ovat eräät silmissään aina tuoneet enemmän turmiota kuin toivoa: nuo kuolemattomat, joilla harvemmin syytä on ollut muista olennoista välittää. Vaikkei maailmankatsomuksensa riitä kaikkia vampyyreja tuomitsemaan, on asennoitumisensa lähtökohtaisesti valpas, vaikkei kenties yhtä vihamielinen kuin osalla piiriläisistä. Muilta noidilta sekä aikoinaan metsästäjäpiirien tuttaviltaan kuulemiensa tarinoiden myötä on epäluulo kuitenkin juurtunut mieleensä ja Piirin pakottaman ideologian myötä on Anahita tietoisesti asettunut vastarintaan.

Siinä missä hän näkeekin vampyyrit osittain yhteisenä vihollisena maageille ja metsästäjille on Anahita myös happamoitunut jälkimmäisiä kohtaan. Vampyyrien Neuvoston ja Metsästäjien Komitean yhteistyö on miehensä takia ollut Anan tietoisuudessa jo nuoruuden vuosista asti, mutta jälkikäteen nainen on myös turhautunut yhteistyön teeskenteleväisyydestä – eivät kai kumpikaan toisiinsa aidosti luota? Mentyään vampyyrinmetsästäjän kanssa naimisiin oli Anahita aikanaan myös kohtalaisen yllättynyt muiden miehensä kaltaisten vastustuksesta liittoa kohtaan. Vaikkei nainen tiedä Komitean painostuksen olleen osaksi syynä lopulliselle erolle, tuntee hän myös katkeruutta lajia kohtaan siitä, ettei pariskunta voinut jakaa monia hetkiä ja asioita keskenään epäluuloisten asenteiden takia. Epäluottamuksensa metsästäjiä kohtaan kehittyi aikanaan myös siksi, ettei Anahita kokenut heidän aina kohtelevan toisiaan – kuten miestään – reilusti. Tämän aavistuksen myötä on myös kunnioituksensa heidän elämäntavalleen rappeutunut.


Kenties näistä syistä löysi Anahita viimein paikkansa Piiristä: tuntui siltä, että maailma tarvitsi radikaalia muutosta. Tai kenties nainen oli aina sitä kaivannut, janonnut sitä monen ihmisenkin tapaan – halunnut säröisen maailman hiljennettyjen hahmojen nousevan alistajiaan vastaan. Piirin sanoma konkretisoi tuon haaveen, ja siinä missä ihmisillä oli vain omat intohimoiset, vallankumoukselliset yrityksensä, oli noidilla niin paljon enemmän voimaa, jonka kenties vallaksi voisi muuttaa.

Liki vahingossa löysi Anahita itsensä Piirin keskiöstä. Vaikka salamyhkäisen yhdistyksen motiivit eivät aina ole hänellekään täysin vilpittöminä näyttäytyneet, on hän tukeutunut sen tuomaan yhteisöllisyyden tuntuun. Asemansa lujittuessa uskotteli nainen itselleen, että roolinsa oli olla järjen ääni entistä enemmän radikalisoituvassa ympäristössä. Mutta tähänkin mennessä on hän seurannut mukana: aluksi jokseenkin omista teoistaan irtaantuen ja toisaalta aina uskoen tekemänsä oikeutetuksi. Epävarmuus ja pelko olivat kauan läsnä sisällään, mutta mitä pidempään nainen on aatteeseen tarrannut, sitä voimakkaammin hän on siihen uskonut ja sisältään kuoriutunut aina vain vakaumuksellisempi näkökulma. On yksi asia toivoa muutosta maailmaan ja on toinen toteuttaa se itse – ja oli tie sinne kuinka tahansa kauhistuttava, on siitä helppo löytää oma oikeutensa.



ULKONÄKÖ

Anahitan tavaramerkki on valloittavan naurun saattelema suuri hymy, ja silti kasvojen tunnistettavin piirre ovat suuret, melkein surulliset silmät, joita vuosien varrella kertyneet naurulinjat ympäröivät kuin melankolisuutta ristiriitaisuudellaan vain korostaen. Vakavaksi langetessaan on kahvipavun sävyisessä katseessa hukuttava, riipaiseva ominaisuus – kuin nainen saattaisi sieluun asti toista katsoa, tai olisi jo yhdellä vilkaisulla omansa paljastanut. Nainen kantaa erityisesti äidiltään perittyjä piirteitä: kasvot ovat sydämenmuotoiset, iho pehmeän ruskehtavaan taipuva, ja hymykuoppien uurteet paljastuvat totisessakin naamassa, kuin lupauksena siitä, ettei synkkyys ikuisesti kestä. Iän myötä kasvoille on eksynyt kevyitä ryppyjä sinne tänne, mutta tavallaan Anahita tuntee näyttävänsä vain enemmän itseltään niiden kanssa (tai vielä enemmän äidiltään). Huulten yläreunaan kaartuu kevyt amorinkaari, jota kenties juhlallisuuksia varten saattaa purppurainen tai violetinsävyinen väri korostaa. Mantelisilmiä rajaa toisinaan ripsiväri ja rajaus, vaikka jokapäiväisessä elämässä kasvot yleensä säilyttävät luonnollisuutensa. Tavallisesti myös huulet pysyttelevät synnynnäisen vaaleassa sävyssään ja poskien puna erottuu oliivi-iholla lähinnä kylmän tuulen kasvoja piestessä. Äitinsä opettamaan tapaan taiteilee Anahita kulmakarvojensa muodon langalla, vaikka niiden haettu kaarre myötäileekin synnynnäistä linjaa – tekniikasta on kuitenkin tullut joidenkin ystäviensä suosima ja toisinaan nainen pitää pientä tuttavallista salonkia asunnossaan.

Kasvoja ympäröivät paksut, aaltoilevat kiharat, nykyään yläselkään asti laskeutuvat. Toisinaan mustanruskeat hiukset saattavat päätyä huolettomaan saparoon, nutturaan tai lettiin, mutta suurimman osan ajasta ne elävät vapaina olkapäiltä alas ryöpyten. Ilmanlaadusta riippuen hiukset joko kihartuvat voimakkaammin tai suoristuvat, ja toisinaan nainen saattaa suoristaa niitä itse. Tuuheuden takia prosessi on kuitenkin varsin pitkäjänteinen, vain vaihtelua kaivatessa oleellinen. Usein, erityisesti kesäisin, saattaa päälaelle eksyä myös huivi, yleensä värikäs ja koristeellisesti kuvioitu, tai lierihattu auringolta suojaamaan.

Ruumiillisesti Anahita on hoikahko säännöllisen lenkkeilyn ansiosta, vaikka geenien määräämät kaarteet rintojen ja lanteiden luona ovatkin säilyneet. Mikäli ylimääräistä painoa toisinaan kertyy, keräävät reidet siitä suurimman osan, mutta stressin tai juhlapyhien aiheuttamat kilot harvemmin omakuvaa häiritsevät, saati jäädäkseen saapuvat. Vaikka iho on säilynyt kimmoisana, saattaa pehmeän karamellinsävyisten lanteiden ja vatsan kohdalla edelleen erottaa raskauden jälkeisiä venytysjuovia.

Elekieleltään Anahita on tunnistettava vilkkaista kädenliikkeistä, tanssahtelevista askelista ja lämpimän energisestä olemuksestaan. Tapansa liikehtiä ja reagoida ympäristöönsä on kuitenkin huomattavasti aktiivisempi muiden läsnä ollessa. Yksin tai intiimiltä tuntuvassa seurassa hidastuvat eleensä rauhanomaisemmiksi, rentoutuvat kuin transsissa, ja vasta syvällä ajatuksissaan, tyytyväisenä varpaisillaan huoneen halki lipuessaan saattaa ulkomaailman kohtaaman olemuksen tunnistaa jokseenkin harhaanjohtavaksi. Energistä auraa ei voi kutsua falskiksi, onhan nainen helposti innostuva, mutta levottomuus ja äkkipikaisuus esiintyvät lähinnä opituissa maneereissa.

Vaatetukseltaan naisen tunnistaa lämpimistä sävyistä ja pehmeistä kankaista. Viileällä säällä Anahita pujottautuu usein väljähköihin neuleisiin ja sinisen eri sävyissä vaihtelevat farkut kuuluvat tyylin kulmakiviin, vaikka reisiä hivelee usein sään lämmetessä tai talvella paksun sukkahousun kanssa hamekin. Lämpimiä takkeja ja huiveja hän rakastaa, ja kesäisin hartioille saattaa eksyä kevyempi huivin versio tai saali. Lämpimämmällä säällä naisen puvustus on huomattavasti naisellisempaa: pellavamekkoja, kukkamekkoja, leikikkäitä shortsien ja jakkujen yhdistelmiä. Kevään ja kesän myötä värinsäkin muuttuvat aurinkoisemmiksi ja vaatteet sävyttyvät varsinkin vaaleankeltaisesta, oranssista, vihreän vivahteissa. Vaikka vaatteiden silueteissa esiintyy joitain klassisen vanhahtavia piirteitä, kuten pidempiä hameita tai puhvihihoja, on Anan vaatetus pääosin luokiteltavissa modernin selkeälinjaiseksi. Hienompiin tilaisuuksiin tai vuoden suuria juhlallisuuksia varten tykkää nainen kuitenkin myös laittautua, ja päälle voi hyvinkin eksyä tyköistuvampi, ehkä rintaa tai kaulaa korostava mekko, ja jalkaan ryhdikkyyttä lisäävät korot.

Asusteiden kanssa Anahita ei pelkää näyttävyyttä, vaikka yhdistelmistä heijastuukin omanlaisensa huolettomuus. Kaulassa ja ranteissa roikkuu yleensä kullansävyisiä koruja ja toisinaan sormukset kerrostuvat käsiin. Vasen nimetön kuitenkin pysyy paljaana ja vihkisormus on haudattu korulaatikon pohjalle. Pääasiassa muut korunsa ovat joko edellisiltä sukupolvilta perittyjä tai matkoilta muistoina mukaan tarttuneita, vaikka seassa onkin muutama magian täyttämä hely. Tunnearvo on kuitenkin yleensä suuri, eikä nainen sitä ilman luultavasti vaivautuisi koruja yhtä paljon käyttämään. Korvalävistyksiä on vuosien varrella kertynyt useampia omista vimmoista johtuen, ja korvan kaaressa saattaisi muiden koristimien puutteessakin yleensä löytää katsottavaa, mikäli kiharat eivät sitä suurimman osan ajasta peittäisi. Kenties selvin merkki naisen flirttailusta paljastuu juuri sormien eksyessä kääntämään suortuvia korvan taakse, korut ja kaulan linjan paljastaakseen.

Naisen hiuksiin ja vaatteisiin tarttuu helposti polttamiensa suitsukkeiden tuoksu ja ympärillään leijailee siksi usein hennon mausteinen, savuinen, toisinaan imelähkö aromi: joskus kukkainen, joskus pyhän tilan lailla tukahduttava. Naisen tuoksua on helppo seurata, sillä se jättää jälkensä lähes kaikkiin vierailemiinsa paikkoihin.

BONUS

– Käy usein lenkillä varhain aamusta.
– Sekä aamuvirkku että yökyöpeli: vähäunisuus on kauan sitten hyväksytty elämäntavaksi, jonka ympärille maailmansa rakentuu. Silloin tällöin unta parantaa eteeristen öljyjen hajustama kylpy tai erityisen raskas päivä, mutta lenkkeilyä ja kaupan vaatimaa ajoittaista laatikoiden nostelua lukuun ottamatta on naisen päivittäinen elämä matalatempoista.
– Polttaa hasista lähes päivittäin, usein iltaisin, toisinaan jo aamusta. Ei erityisemmin tulkitse sen vaikutusta päihdyttäväksi, vaikka se rentouttaakin häntä fyysisesti, eikä naisella ole vaikeuksia ajatella kirkkaasti sen alaisena.
– Humaltuu vähästä alkoholista.
– Stressaantuneena tai humalassa polttaa toisinaan myös tupakkaa. Ei juo kahvia, koska siitä seuraa useimmiten juuri tupakointiin johtava turha virittäytyminen. Kuluttaa sen sijaan paljon teetä.
– Alitajuntaisesti hyräilee ja lauleskelee itsekseen paljon. On aina rakastanut musiikkia ja nuorempana opetteli soittamaan kitaraa.
– Kävi lapsena vanhempiensa kanssa usein telttailemassa ja saattaa edelleen silloin tällöin vetäytyä muutamaksi päiväksi luontoon.
– Ei omista eläimiä, mutta ruokkii ja juottaa luokseen eksyviä kissoja. Toisinaan voimakkaasti ystävystyvät yksilöt saattavat viettää luonaan useampia päiviä tai viikkoja, ja moni palaa kuukausienkin jälkeen etsimään tuttavaansa. Tuntee luultavasti hyvin kaikki Yorkin vapaana liikkuvat kissaeläimet.
– Maagisten oppien lomassa isoäiti periytti tyttärentyttärelleen myös rakkauden ruoanlaittoon. Myöhemmin Anahita ymmärsi lähes intuitiivisesti mausteiden suhteuttamisen ja tasapainottamisen heijastuvan myös rohtojen laatimiseen: mitään ei lisätä turhaan, ja oikeita ainesosia yhdistellessä voi ehkä uuden maunkin luoda.