Kokonimeltään Marcel Niklaus Oszkár Lebeau, tai tutummin vain Marcel, tunnetaan toisinaan myös aliaksella Niklas Kaiser. Nuorukainen syntyi 31. joulukuuta 1889 Pariisissa Lebeaun neuvostosuvun nuorimmaiseksi, iltatähdeksi, vuosisata vanhempien sisarustensa jäljessä. Seurapiirien kasvatti pyrähti maailman tuuliin siipiään kokeilemaan jo varhain uuden vuosisadan alussa päätyen aina merten taakse Yhdysvaltoihin saakka, missä ongelmat verenhimon hallinnassa aiheuttivat ensimmäisen skandaalin. Myöhemmin jaloverinen vampyyri on ollut vastuussa useasta verisestä massamurhasta pitkin Eurooppaa koskaan tilille teoistaan päätymättä, eikä suurempi yleisö tiedä pehmeästä ilottelijan maineesta nauttivan kuopuksen vaikeuksista tai osallisuudesta.

1950-luvun alussa alkanut suhde rikollisjärjestö Crimsonia vallassaan pitävään, Antovien neuvostosuvun nuorimmaiseen Ilya Antoviin pysyi yhtä lailla vaiettuna salaisuutena, josta vain Ilyan lähipiiri tiesi vuoden 2014 uuteen vuoteen saakka. 1900-luvun lopulla Marcel pyörähteli vampyyrimaailman seurapiireissä useamman eri kaunottaren käsipuolessa ylläpitääkseen kulissia silloin, kun ei matkannut Ilyan mukana maailmalla tai viettänyt päiviään Venäjällä. Nykyään vampyyri on asettunut vakituisesti Moskovaan ja aloittelee uutta uraa pianistina kärsittyään viimeiset neljä vuotta rangaistustaan Neuvoston alaisuudessa Yorkissa.

Mais c'est cela l'amour, tour donner, tout sacrifier sans espoir de retour

Lebeaun Neuvostosukuun syntyi Pariisin laitamilla sijaitsevan sukukartanon seinien suojassa perheenlisäykseksi vuoden 1889 uudenvuodenaattona iltatähti, jota ei välttämättä koskaan ollut varsinaisesti suunniteltu, mutta siitä huolimatta kuopukseksi jäävää lasta siunattiin rakkaudella ja huolenpidolla. Vaikka ikäkuilu Marcel Oszkár Niklaus Lebeauksi nimetyn villikon ja kolmen vanhemman sisaruksen välillä oli vuosisadan syvä, ei se estänyt kiintymyssuhteiden kehittymistä; vanhimmat sisarukset olivat ehkä jo löytäneet oman paikkansa maailmassa, mutta muistivat silti saapua tasaisin väliajoin viihdyttämään nuorinta veljeään. Kaikkein lähimmäiseksi suhde muovautui ainoaan sisareen, Valériaan, joka tällöin piti yhä residenssiään perheen kartanolla ja nainen oli luultavasti elämän ensimmäinen henkilö, jota kiistatta jumaloitiin ja haluttiin jäljitellä kaikin mahdollisin tavoin. Kabinetissa istuva Joseph Lebeau maalautui mieleen vakaana ja järkkymättömänä hahmona, joka luotsasi perhettä lempeämielisellä ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella jättäen jälkikasvulle varaa valita omat polkunsa. Orsolya taas näytteli elämän alkutaipaleilla järkkymättömän kallion virkaa: äidin syliin saattoi painaa päänsä, mikäli maailman karu muoto tuntui liian vaikealta kohdata. Pyyteetön rakkaus tuntui aina itsestäänselvyydeltä kartanon seinien sisällä ja Marcel muistaa yhä varhaislapsuutensa aikana, jolloin mieli lepäsi eikä hartioille ikinä kasattu sellaista taakkaa, jota solakoiden olkapäiden ei olisi tiedetty kykenevän kantamaan. Neuvoston aatteet ja tavat pinttyivät kaiken keskellä varttuvan lapsen selkärangalle ja vaikka niitä ei täysin ymmärretty ei reaktio koskaan ollut kieltää tai kyseenalaistaa, vaan mukautua ja omaksua ympäristö sellaisena kuin se eteen asetettiin.

Varsinkin 1900-luvun alkupuoli sisälsi seurapiirien viehkeää loistoa, Neuvoston luotsaamia ylimystöjuhlia ja äidin vanavedessä sinisilmäisenä seuraamista. Kodin turvalliset seinät vaihtuivat Lontoon kirkkaiden katulamppujen valaisemiin katuihin ja vilkkaisiin öihin, jotka sytyttivät tähän saakka jokseenkin sisäänpäin kääntyneen ja aavistuksen aran nuorukaisen mielen perällä uudenlaisen uteliaisuuden himmeän liekin. Ezekiel Linwood oli tuttavuus, jota oli lapsuudessa jouduttu kestämään lähinnä perheiden näennäisen yhteistyön vuoksi, mutta johon Englannin maaperällä alettiin hiljalleen kehittää läheisempää suhdetta. Vastoin suunnitelmia kaksikon välille kasvoi orastava yhteisymmärrys ja ystävyys, joka syveni vain muutamassa ohitse kiitävässä vuodessa joksikin vankaksi ja peruuttamattomaksi ja lopulta jopa niin voimakkaaksi, että pintaan täysin luvatta kohoavat tunteet yllättivät molemmat. Tähän saakka niin kovin varovaisen sydämen sykähdyksiin ei suostuttu uskomaan eikä mieltä kyetty kiertämään todellisuuden ympärille antautumisesta puhumattakaan – samaa aikaa maailman monisävyiset tuulet kuiskuttelivat korvanjuuressa kiusoittelevina ja anoivat nuorukaista mukaansa näkemään enemmän, kokemaan lisää, etsimään jotain, joka juovuttaisi ja täyttäisi levottoman kehon autuudella. Syvältä kumpuava pakonomainen tarve paeta ei ollut entuudestaan tuttu eikä sitä osattu järjellisesti selittää; perhe oli tähän saakka ollut elämän keskiö, ja kun Marcel vuonna 1918 lausui äidilleen ja sisarelleen anteeksipyynnön sävyttämät hyvästit ja katosi yön pimeyteen, oli päätös vailla rationaalisuutta tai harkintaa. Taakse jätettiin perheen lisäksi myös Ezekiel, jota ei uskallettu kohdata – olihan karkaaminen monin verroin helpompaa kuin tunteiden ja ajatusten myöntäminen. Eikö ensin pitänyt elää ja sitten vasta asettua aloilleen, rakentaa jotain pysyvämpää?

Ahdistuneisuus kuljetti vampyyrin nopeasti kauemmas ja kauemmas kaikesta tutusta ja turvallisesta pakomatkan päättyessä vasta Pohjois-Amerikassa. Katumus oli ehtinyt napata kiinni sydämestä jo kauan ennen kuin paikoilleen osattiin vihdoin pysähtyä, mutta takaisin ei silti aiottu enää palata – ei ennen kuin mukana saatettaisiin tuoda lahjaksi edes yksi värikäs kertomus. Sukunimi avasi ovet tuntemattomiin seurapiireihin ja Marcel tempautui nopeasti mukaan uudenlaiseen ja yltäkylläiseen elämään, jota kukaan ei ollut rajoittamassa tai ohjaamassa. Oli pärjättävä yksin, osattava esittää itsensä ja asiansa ilman vierellä seisovaa varjoa, joka olisi valmis harhaan astuvasta kopin ottamaan. Alun pidättyväisyys muovautui odottamattomaksi itsenäisyydeksi ja jopa omahyväisyydeksi alati vaihtuvassa seurassa nuoren vampyyrin kuvitellessa olevansa jotain muutakin, paljon suurempaa kuin pelkästään kuolematon; sormissa pyöri jatkuvasti lasi kuohuvaa ja käsivarsilla joku merkityksetön hetken huuma, johon ei edes yritetty tutustua paremmin vihertävän katseen kääntyessä vain itsekkäänä omaa peilikuvaa kohden. Railakkuus sai kuitenkin odottamattoman ja ironisen loppunsa tutun siluetin muodossa eräissä loppumattomilta tuntuneissa juhlissa. Mielessä ei ollut kertaakaan käynyt se, ettei ennestään tuntematon manner ollut sitä kaikille ja kun Ezekiel yhtäkkiä seisoi huoneen toisella laidalla, olisi Marcel voinut vaikka vannoa vain uneksivansa. Kaikki taakse jätetyt tunteet ja syvälle haudattu katumus palasivat hyökyaallon lailla takaisin ja ehkä juuri siksi nuorukainen ei laittanut vastaan, kun tutut sormet kietoutuivat ranteen ympärille ja vaativat mukaansa – olihan hän edes sen verran velkaa. Linwoodien nuori vesa ei kuitenkaan enää ollut se sama olento, joka taakse oli Englannissa jätetty ja vaikka sitä ei suostuttu alkuun näkemään, saati hyväksymään, paljastuivat uudet värit nopeasti.

Verenhimon vietäväksi oli aina omalla tavallaan antauduttu, mutta tähän saakka se ei ollut tuntunut ongelmalta, jota tarvitsisi yrittää kunnolla kontrolloida: kotikartanon turvassa kuohuille oli aina löytynyt tyynnyttäjä. Zeken mukana hivuttauduttiin entistä syvemmälle New Yorkin alamaailman sykkeeseen, syntisistä juhlista seuraaviin ja aina toinen toistaan irstaampiin, joissa veri virtasi valtoimenaan ja oma mieli syöksyi vääjäämättä kohti sellaisen kuilun reunaa, jolla ei oltu ennen tanssahdeltu. Ja kun järki lopulta pimeni eikä silmien puna enää sammunut, ei mitään juuri ollut tehtävissä – äkillinen hallinnan menetys sai vampyyrin teurastamaan jokaisen kiinni saamansa viattoman, niin ihmisen kuin vähäverisen. Kaiken aikaa vierellä hekumoinut vanha ystävä olisi voinut sormensa minä hetkenä tahansa kohottaa ja yrittää Marcelia hillitä, mutta sen sijaan Ezekiel vain seurasi sivusta ja antoi kaiken tapahtua kadoten kaiken päätteeksi paikalta kuin tuhopolttaja, ihailtuaan ensin aikaansaamiaan liekkejä. Oliko se ennalta suunniteltu kosto vai pelkkä sattumuksien surkea sarja, sitä ei jaloverinen koskaan saanut tietää karvaan katkeruuden patoutuessa jälkikäteen sisuksiin petturia kohtaan. Oli monen onni, että Dante Acardo kaappasi raiteilta suistuneen nuorukaisen kiinni; New Yorkia kynsissään pitävä puhdasverinen ajatteli kai kaaosta aiheuttaneen tuntemattoman pois pelistä pyyhkiä, mutta päätyikin ottamaan katuvan ja sekaisin olevan onnettoman olennon siipiensä suojiin, kun tilanteen todelliset sävyt itsensä paljastivat. Epätoivo ja suru söivät sydäntä sisältä ja ilman auttavaa kättä olisi luultavasti vajottu täysin pohjalle – kotiin ei uskallettu eikä haluttu palata, eihän yhtäkään perheenjäsentä olisi kyetty katsomaan silmiin. Välikohtaus opetti nuorelle mielelle paljon siitä, millaisena hän itsensä todellisuudessa halusi nähdä ja uuden ohjaajan rinnalla häilyvää luonnetta sekä omia ajatuksia ja ideologioita alettiin rakentaa uudelleen. Yhdysvaltoihin jääminen oli ainoa vaihtoehto.

Eteenpäin kiitävien vuosien aikana koti-ikävä hiipi hiljalleen painostamaan sydäntä ja vaikka maailma ympärillä oli muuttunut rauhanomaisemmaksi ja sisällä kuohuvat tunteet taas tyyntyneet tavalla, joka toi sielulle tyydytystä, ei Marcel ollut koskaan ennen viettänyt näin pitkää aikaa erillään perheestään. New Yorkissa aiheutetusta kaaoksesta oli ehkä jo kulunut tovi, mutta juorujen tiedettiin kulkeutuneen tuulen ja pikkulintujen matkassa Eurooppaan. Omaa käytöstä oli hävetty tähän saakka hiljaisuudessa, vaan olisiko nyt jo aika ryhdistäytyä, leuka ylöspäin kohottaa ja vanhemmat kohdata? Yhdysvallat ei tuntunut samalla tavalla kodilta kuin Ranska ja eritoten Pariisi, jonka kadut ja kujat oli painettu muistoihin kuin kulumattomaksi kartaksi, jonka avulla askeleet aina vääjäämättä kotikartanon pihatien saavuttivat. Lopulta ahdinko ja ikävä kasvoivat niin suuriksi, ettei vampyyri osannut tehdä muuta kuin karata – selityksiä ei annettu eikä yksiinkään silmiin uskallettu suoraan katsoa jaloverisen vain paetessa aivan kuin se olisi ollut vastaus kaikkeen, aivan kuin samaa liikettä ei olisi jo kertaalleen kokeiltu ja paremmin tiedetty. Kenkien kärjet kohtasivat muuttumattomana kaikki vuodet pysyneen ja yhä aivan yhtä majesteetillisen sukukartanon kynnyksen vuoden 1925 kevättalvella ja pelkokuvista huolimatta vastassa olivat tervetulleeksi toivottavat käsivarret ja pehmeät hymyt, joiden sävyt eivät olleet muuttuneet mihinkään. Orsolya saattoi ehkä ajatuksissaan olla montaa mieltä poikansa seikkailuista, mutta ainakaan tämä ei koskaan ruoskinut kuopustaan kiivain sanoin tai kylmää olkapäätä kääntämällä; Valéria oli hyvillään saadessaan veljensä takaisin Josephin seisoessa taka-alalla aivan yhtä hyväksyvänä kuin aina ennenkin, ja jos isän katseessa huolen sävy piilotteli, ei sitä koskaan nähty tai ymmärretty. Omilta huulilta vuodatettiin niin loputon määrä anteeksipyyntöjä ja surkeita sointuja, ettei kellekään voinut jäädä epäselväksi se, että katumus oli todella aitoa.

Ranska otti karkulaisen vastaan aivan yhtä avoimin sylin, mutta seurapiireihin ei kuitenkaan tohdittu pää pystyssä lennähtää; muutamaan illallisjuhlaan toki osallistuttiin äidin kyljessä, silti aina taka-alalle tilaisuuden saapuessa lipuen ja paikalta vähin äänin poistuen. Taiteet olivat pienestä pitäen kiinnostaneet harmoniaa kaipaavaa traagista sielua – ja mikä olisikaan ollut parempi paikka niiden ihannoinnille kuin Pariisi? Vampyyri ei halunnut tulla tunnistetuksi nimestään ja siksi hän valitsi itselleen uuden identiteetin esittäytyen kohtaamilleen Niklaksena; sukunimeä ei lausuttu ääneen edes sitä uteleville. Kun rakkauden kaupungista lähdettiin samoamaan kohti Ranskan pienempiä ja muiden katseilta piiloon jääneitä kyliä, löytyi 1930-luvun alkutaipaleella sattumalta seuraava hullaannus, joka täytti rauhattoman sydämen lempeydellä ja ymmärryksellä. Frey oli taidemaalari, jo vuosisata sitten syntynyt vampyyri, joka etsi ympäröivästä maailmasta harmoniaa tavalla, joka kiehtoi omien demoniensa kanssa kamppailevaa jaloveristä. Naisesta etsittiin elämään jotain vakaata pylvästä, jota vasten saatettaisi missä tahansa myrskyssä nojata ja suhde muovautui kuluvien vuosien aikana syvemmäksi, joskaan ei koskaan niin kiivaaksi, että kaikki tunteet olisivat muuttuneet kontrolloimattomiksi. Mentori, rakastaja ja ihailtu – vampyyrittaren opastuksessa taiteista tuli sydämelle entistä tärkeämpi asia ja ulottuvuus, joka rauhoitti mieltä ja sielua ja antoi mahdollisuuden uudenlaiseen itseilmaisuun. Boheemiin ja ymmärtävään läheisyyteen olisi voitu luultavasti unohtua koko loppuelämäksi elleivät Euroopassa jo pidempään muhineet ihmismaailman jännitteet olisi sytyttäneet toista maailmansotaa ja saaneet perustuksia murenemaan. Taistelu ei jättänyt kaiken rauhan tyyssijaksi kuviteltua kylää koskemattomaksi ja kun silmien edessä yhtäkkiä avautui taistelutanner, teki Marcel ainoan ratkaisun, johon oli kykeneväinen paeten nyt jo kolmannen kerran koskaan edes taakseen katsomatta.

Kadotettu rauha nakersi mieltä ja vaikka verenhimo hallittiin nyt jo aikaisempaa paremmin, oli sodan keskellä eteenpäin liitäminen omanlaisensa koitos, jonka vampyyri olisi mieluummin jättänyt kokematta. Kylästä toiseen hyppiminen ja asumattomilla alueilla taivaltaminen eivät olleet pidemmän päälle toimivia ratkaisuja ja mitä enemmän Marcel yritti pysyä kaukana valtoimenaan vuotavasta verestä, sitä suuremmaksi nälkä ja takaraivossa jyskyttävä pakotus yltyi. Siksi jaloverinen lopulta kiersi vuonna 1941 Saksan alueilla juuri samoihin aikoihin, kun maa hyökkäsi Neuvostoliittoon – mielessä päätöstä paikalla viivyttelyyn yritettiin perustella sillä, että ehkä jo valmiiksi kuoleman kielissä viruvat sotilaat saatettaisi päästää kivuttomasti hengiltä aivan kuin se olisi tehnyt omastatunnosta puhtaan. Sodan keskellä sattuma – tai jopa ehkä itse kohtalo – puuttui kuitenkin taas peliin nuorukaisen löytäessä kaiken sekasorron ja kuoleman keskeltä Ezekielin, toteuttamassa kaiketi elämänsä uusia visioita jonkun toisen tahtipuikon tahdissa ja valmiina henkensäkin siinä samassa antamaan. Omia tekoja ei mietitty kahteen kertaan vampyyrin syöksyessä liejuuntuneeseen maahan aivan silmien edessä kaatuneen ystävänsä avuksi raahaten tämän kauemmas taistelun keskiöstä huolimatta siitä, ettei se selvästi olisi ollut haavoittuneen tahto. Kaikki viimeisimmän kohtaamisen jälkeen sydämeen asumaan jäänyt katkeruus ja pettymys haihtuivat savuna ilmaan ja neuvostovesa revittiin mukaan heti kun tämä oli kykeneväinen omilla jaloillaan seisomaan – määränpäällä ei ollut väliä, kunhan se vain olisi tarpeeksi kaukana. Kaksikko pakeni erimielisyyksistä huolimatta yhdessä ja turvautui toisiinsa kuin kaikki mennyt olisi yhdellä pyyhkäisyllä pöydältä kadonnut; Marcel kuvitteli naiivisti saavansa tilaisuuden hyvittää oman loikkauksensa, eliväthän vanhat tunteet yhä eikä niitä ollut lopulta vaikeaa herättää uudeksi polttavaksi rakkaudeksi ja kaipuuksi. Neuvosto kuvitteli sodan keskiöstä kadonneen Ezekielin kaatuneen ja siitä huolimatta, etteivät ruumiin etsinnät tuottaneet tietenkään tulosta, julistettiin jaloverinen kuolleeksi; asianomainen itse saattoi olla uutisesta montaa mieltä, mutta Marcel käytti hetkensä hyväkseen yhteen lyötyjä kämmeniään taivaisiin kohottaen kuin Luojaa kiittäen.

Omiin kuvitelmiinsa ja unelmiinsa niin kovin helposti uppoava nuorukainen maalaili alusta saakka mielessään ruusuista kuvaa siitä, miten Ezekielin kanssa saatettaisi juosta vaikka maailman ääriin ja makoilla satiinilakanoissa siihen saakka, että vuosituhat muuttuisi seuraavaan. Seuralainen tuntui hetkellisesti taipuvan intohimoa ja täysin uudenlaista uhmaa huokuvan vampyyrin kiihkeässä otteessa ja hetken verran kaikki tuntui täydelliseltä siitäkin huolimatta, että ympärillä riehuva sota eteni ja vaikeutti elämää Euroopassa. Toisen maailmansodan saadessa vihdoin päätöksensä syyskuun toisena päivänä 1944 alkoi kaksikon vääjäämättömän lopun alku – tyytymättömyys kyllä aistittiin kumppanista, mutta siltä ummistettiin silmät samalla, kun katsetta käännettiin toisaalle ja näyteltiin, ettei mikään ollut pielessä. Ezekieliä seurattiin paikasta toiseen kuin hengetön varjo, jolla ei mitään muuta tehtävää elämässä ollut; hiljalleen vanhat ja liiankin tutut tavat nostivat päätään rakastajassa aivan kuin tämä olisi tahallaan yrittänyt yllyttää Marcelia luisumaan sen saman verenhimon partaalle, jossa aikanaan oli niin holtittomasti heilahdeltu. Väistämätön ja kohtalokas yhteenotto sinetöi kaiken ja Ezekieli päätyi kääntämään nuorukaiselle selkänsä aivan kuin yhdessä vietetty aika ei olisi mitään vaakakupissa painanut – jos surua oltiin tätä ennen tunnettu eivät sen muistot vetäneet lainkaan vertoja sille epätoivon tunteelle, joka nyt otteen sydämestä sai.

Rikottu sielu kaipasi vahvistusta ja halusi tarttua johonkin vankkaan tukipilariin ajaen jaloverisen takaisin Pariisiin, jossa kotikartanon ovelle taas raahauduttiin ja äidin käsivarsille heittäydyttiin jälleen anteeksiantoa anoen. Rouva Lebeau halusi pitää nuorimman poikansa tällä kertaa pidempään lähellään ajatellessaan luultavasti, ettei herkkä ja niin kovin helposti kaiken muiden käsiin heittävä jälkeläinen kyennyt maailman karuutta kestämään. Seurapiireihin ei jalkauduttu päätä pahkaa Marcelin viettäessä ensimmäiset kuukautensa lähinnä oman sänkynsä lakanoissa kierien, aatteitaan runoiksi taiteillen ja pianon kielille tunteensa valuttaen siihen pisteeseen saakka, ettei kukaan kartanon seinien sisällä enää kyennyt kestämään itsesäälissä rypevää ja toivotonta olentoa. Sisarukset pyörähtelivät piristämässä nuorinta veljeään vuorotellen, mutta selkärankaa kyettiin kasvattamaan todella vasta sitten, kun Joseph Lebeau vihdoin patisti nuorimmaiseen uutta eloa – odottamatta kohdattu hallittu mielenilmaus ja kannustus sai liikettä veteläksi muuttuneeseen olemukseen ja niin Marcel teki paluun vampyyrimaailman seurapiireihin vuoden 1946 keväällä. Mutta sen sijaan, että olisi esittänyt hillittyä ja arvokasta, päätyi nuorukainen vain heittäytymään ilakoinnin vietäväksi; merkityksetöntä seuraa haettiin kenestä tahansa oikeaan aikaan tielle osuvasta ja vuorokaudet vietettiin niin onnellisesti humaltuneena, huumeista päihtyneenä ja muiden syleilyyn painautuneena, ettei huolille jäänyt sijaa. Ja kun Ranskan seurapiirit alkoivat muuttua liian yksitoikkoisiksi, karkasi jaloverinen ihmismaailmaan ja etsiytyi uteliaan varovaisesti kuolevaisten luokse. Ongelmat verenhimon hallinnassa pulpahtivat uudelleen pintaan, mutta tällä kertaa omatunto nieltiin ja yhdenpäiväiseksi ristittiin; veribaarit muuttuivat mieltä kutkuttavaksi miljööksi ja niin Neuvoston kuin alamaailman järjestämiin irvokkaisiin juhliin osallistuttiin aivan kuin omalle sisäiselle pedolle olisi vihdoin annettu periksi. Vuosikymmenen lopetus on jäänyt muistiin rosoisena ja täynnä toistuvia aukkoja niistä viikoista, jolloin mieli pimentyi himon vallassa eikä Marcel ole vieläkään täysin varma siitä mihin kaikkeen omat sormet ja hampaat muutamassa vuodessa syyllistyivät – eikä sitä toisaalta edes haluta tietää, saati muistaa.

Elämään saatiin uudet raamit vasta 1950-luvun alussa, kun Ilya Antov onnistui odottamatta sytyttämään vihertävään katseeseen sen tutun ja peruuttamattoman kipinän, jonka oli itse kuviteltu jo täysin kuihtuneen ja ikuisiksi ajoiksi kadonneen. Idän alamaailmaa vahvassa otteessaan pitelevä vampyyri herätti välittömästi uinuneen mielenkiinnon eikä Marcel tuntenut lainkaan häpeää syöksyessään lupia pyytämättä miehen vaikutuspiiriin ja läheisyyteen – Ilyan huomion nappaamisen kuviteltiin olevan täysin oman säkenöivän olemuksen, nokkelien tavujen ja vankkumattoman pitkäjänteisyyden ansiota eikä mielessä edes käynyt kyseenalaistaa sitä, että jaloverisellä saattoi ehkä olla omat piilotetut motiivinsa ottaa nuorukainen vastaan. Hullaannus sai liioitellun nopeasti kiihkeät raamit ja kun palolle löytyi myös vastakaiku eivät mitkään näkymättömät langat, saati hidasteet pidelleet lepattavaa sydäntä; silkkilakanoihin heittäydyttiin autuaan onnellisena ja hetkeksi kaikki muu muuttui merkityksettömäksi. Kun tiet ensimmäisen kerran erosivat, saattoi Marcel kuvitella sisimmässään jälleen kerran tuntemaansa kaipuuseen kuolevansa, mutta Ilyaa ei kyetty seuraamaan perässä, olihan kotiin vasta äskettäin palattu. Nuorukainen purki ikävän aiheuttamaa levottomuutta kaikkeen ympärillään olevaan eikä suostunut päästämään irti liiankin estottomaksi muuttuneesta elämäntyylistään, jota uuden ihannoin kohteen löytäminen oli hetkellisesti hillinnyt antaessaan tuuliajolla liian pitkään ajelehtineelle sydämelle jotain, mihin kaiken sisällä myrskyävän tunteen keskittää. Vuosisatoja nähneestä miehestä otettiin monessa mielessä mallia, ihannoitiin ja palvottiin – ja kaipa tietty mustasukkaisuuskin osansa kehittyvän näytelmän ensiaskeleilla näytteli ilolinnun kaivatessa niin kiivaasti jotain, jonka saattaisi täysin omanaan pitää ilman pelkoa kaiken katoavaisuudesta.

Seuraavien vuosikymmenten aikana Marcel lenteli Ilyan mukana Euroopan tuulissa; suhde syveni ja eli ja sujahtipa nuorukainen myös osaksi koko Antovien ydinperheen arkea sellaisella vaivattomuudella, että se yllätti jopa ilolinnun itsensä. Ulkopuolisuuden tunteesta koko tähänastisen elämänsä tavalla tai toisella kärsinyt sielu ei voinut uskoa onneaan löydettyään uudenlaista jalansijaa ja vakautta, ehkä jopa tarkoituksen ja turvasataman, joka ei koskaan pyytänyt vauhkoa ja villiä sydäntä tasoittumaan tai muuttumaan toisenlaiseksi. Eikä Ilyasta liioin tarvinnut pitää kynsin ja hampain kiinni, kietoa käsivarsia kuristusotteeksi niskalle vain, jotta tämä jäisi – mies teki niin omasta tahdostaan ja vapaana valitsemaan. Alamaailman bisnesten hoitaminen, ylläpitäminen ja laajennus näyttelivät suurta roolia imperiuminsa rakentaneen kruunupään elämässä, ja vaikka tietty kiinnostus asioihin sukelsi mieleen tahtomattakin, ei Marcel koskaan kokenut tarvetta itseään tämän toisen epävakaan ja raa’ankin todellisuuden osaksi ujuttaa. Vihertävä katse oli nähnyt tarpeeksi verenvuodatusta ja sormet oli maalattu purppuralla aivan liian monesti; omaa arvaamattoman hallitsematonta verenhimoa yhä pelättiin ja siksi siltä haluttiin piiloutua, ehkä unohtaa sen olemassaolo kokonaan ja haudata menneisyyden ruumiit niin syvälle, etteivät ne enää koskaan vastaan kävelisi. Levoton sielu löysi aina kotinsa sieltä missä Ilya milloinkin majaansa piti – Euroopan, Amerikan ja Aasian suurkaupungeista ja tietenkin Moskovasta, joka jo toiseksi kodiksi miellettiin. Kaksikon läheinen suhde jäi sydämiä yhdistävästä elämänlangasta huolimatta omalla tavallaan varjoihin ja suljettujen ovien taakse eivätkä he koskaan näyttäytyneet vieretysten niin, että huomio olisi erityisellä tavalla heihin kiinnittynyt; se oli omanlaistaan leikkiä ja kipinää ylläpitävä voima, jonka merkitystä ei itse edes kunnolla ymmärretty. 

Marcel muuttui myös aikaisempaa tutummaksi hahmoksi vampyyrimaailman seurapiireissä, tosin lähinnä Venäjällä ja Euroopassa, ja äitikullan ja Valérian seurana pyörähdeltiin niin Neuvostopiireissä kuin Pariisin kartanollakin tasaisin väliajoin enää samalla tavalla vuosikausiksi karkaamatta kuin aikaisemmassa elämässä oli tehty. Raiteilleen ensimmäistä kertaa ikinä asettunut elämä alkoi rakoilla reunoiltaan vasta uuden vuosituhannen lähestyessä ja lipuessa kohdalle – Ilyan avioliitto ei ollut koskaan ajatuksia riivannut, tunsihan nuorukainen Dominikankin kuin sisaren, mutta yllättävä ilmoitus saapuvasta jälkikasvusta suisti mielen raiteiltaan ja kylvi epäilyksen salakavalan siemenen jonnekin syvälle sisimpään. Olisiko tämä se hetki, kun mies hänet vihdoin hylkäisi? Eihän ilolintu todella ollut muuta kuin perheeseen itsensä viekkaasti keplotellut ulkopuolinen, loinen korean palatsin seinien sisällä. Pelko synnytti katkeruutta ja sai tutun epätoivon kohottamaan päätään rintalastalla, ja jälleen kerran mitään eletystä elämästään oppimattomana Marcel karkasi – aluksi vain palatsin varjoihin, sulautui taka-alalle seinustoille ja huoneiden nurkkiin, kunnes vierestä ei enää kyetty uuden elämän odotusta seuraamaan ja kontrollin annettiin lipsua sormista. Alati kiihtyvälle vauhdille ei näkynyt loppua, vaikka satunnaisista hengähdyshetkistä nautittiinkin ja uuden vuosituhannen alkutaipaleella jaloverisestä kasvoi rauhattomampi kuin koskaan ennen. Seuraa löydettiin sellaisista piireistä, jotka vain ruokkivat luonteen ongelmakohtia ja käyttivät hyväkseen niitä kytköksiä, joita nuorukainen oli ehtinyt vuosien varrella luoda tai jotka pelkän sukunimen vuoksi sormien ulottuvissa lepäsivät. Muiden mukana kulkeuduttiin vuoden 2004 aikana Saksaan, jossa vuorokaudet vietettiin enemmän tai vähemmän humaltuneena, huumausaineiden vaikutuksen alaisena ja verta suoraan suonesta nauttien – lopputulos olisi pitänyt kaiketi osata arvata ennalta, mutta omat rajat eivät olleet koskaan maalautuneet mieleen todellisissa väreissään.

Hunt-yökerhot olivat levittäytyneet pitkin Eurooppaa ja kun yksi avattiin Berliinissä vuoden 2005 alussa oli Marcel tietenkin paikalla; päivät olivat venyneet viikoiksi täysin huomaamatta ja itsehillintä rakoili pahemmin kuin vuosikymmeniin. Viimeiseksi mielikuvaksi jäivät Ezekielin aivan liian tutut piirteet – mitä vanha rakkaus edes Berliinissä teki? – järjen lopulta sumentuessa ja mielen pimentyessä eikä ympärillä ilakoivan ihmismassan keskellä ollut juuri mitään sellaista, mikä olisi pidätellyt jaloveristä hampaiden upotessa niin leikiten kaulan kaarelta toiselle. Yökerho muuttui hetkessä kauhun ja tragedian veriseksi näyttämöksi elottomien kehojen kasaantuessa jalkojen juureen aivan kuten vuosisata sitten Amerikassa – yön varjoihin karattiin vasta, kun yksikään sydän ei enää sykkinyt ja suonia korventava jano hellitti otettaan sen verran, että todellisuudesta ymmärrettiin edes murto-osa. Entisen rakastajan kohtaaminen tuntui pelkältä unelta, jota ei kyetty edes sisäistämään tai uskomaan ja Marcel karkasi Moskovaan uskaltamatta pysähtyä katsomaan taakseen. Mutta omien tekojen seuraamuksilta ei yksinkertaisesti kyennyt ummistamaan silmiä: veriteko oli saavuttanut ihmismaailman uutisotsikot massamurhana, terroritekona, joka asetti koko Euroopan valmiustilaan ja sai ihmiset paniikin valtaan. Katumus riipi niin kehoa kuin mieltä, sillä tokihan nuorukainen tiesi Neuvoston joutuvan koko onnettoman sotkun siivoamaan. Mitään siitä ei haluttu ajatella ja siksi Ilya tuntui jälleen kerran turvasatamalta, jonka läheisyydessä kaikki saatettaisi unohtaa ja edes hetken verran leikkiä, että kaikki oli hyvin siitä huolimatta, että epäilys ehkä yhä mielen reunamia särki. Silti mies otti karkulaisen siipiensä suojaan ja siitä oltiin enemmän kuin kiitollisia – minne muuallekaan nuorukainen olisi voinut mennä? Kukaan ei tiennyt Berliinin skandaalin aiheuttajaa, tai siltä ainakin alkuun vaikutti, ja jaloverinen sai huokaista hiljaa helpotuksesta; matalan profiilin pitäminen nousi tärkeysjärjestyksessä korkealle, vaikka Ilyan mukana matkusteltiin pitkin Venäjää ja Aasiaa, varjon lailla tiiviisti miehen kannoilla kulkien. Kaaoksen jälkeisistä vuosista muotoutui yllätyksellisesti kaikkein kultaisin ajanjakso, joka oli kuin kauan unelmoitu haave eloon heränneenä.

Rauha katkesi vasta vuonna 2010 Orsolyan ilmestyessä varoittamatta Moskovaan ainoana tarkoituksenaan noutaa hulttiopoika kotiin. Kieltä poltti välitön kysymys: kuka oli syyllisen ilmiantanut? Vastaan yritettiin taistella, selittää tilannetta ja jopa rukoilla, ettei lähteä tarvitsisi, mutta äidin edessä oltiin lopulta täysin voimattomia – vastaan pyristely ei auttanut ja niin Marcel löysi itsensä jälleen Ranskasta. Tällä kertaa paluu korikartanoon ei ollut mieluinen tai edes kaivattu, eihän sydän osannut tuntea muuta kuin tuskaa ja epätoivoa riistetystä vapaudesta ja taakse jääneestä rakkaudesta, joka kaiken keskellä oli tullut kaltoin kohdelluksi täysin vailla syytä. Pariisissa ei ehditty viettää montaa päivää, sillä nuoren villikon päänmenoksi oli laadittu suunnitelmia, jotka valkenivat vasta jaloverisen vieraillessa Englannissa äitinsä kanssa; Marcel saisi jäädä Yorkiin Neuvoston hoiviin, jossa riehakasta ja perheensä huonoon valoon asettanutta nuorukaista saatettaisi pitää kunnolla silmällä. Aiheutettu vahinko täytyi hyvittää ja siksi jaloverinen työnnettiin Fiona Springin vahdittavaksi työskentelemään vampyyrimaailmaa johtavan organisaation hyväksi.

Vasta yhden ohitse kiitäneen vuosisadan elänyt olemus ei uhku uhmaa, saati itsepäistä omahyväisyyttä, jotka monelle samalla tavalla sankkaveriselle ovat niin ominaisia. Jonkinlaista äänetöntä lempeyttä huokuva ulkokuori ei työnnä lähelle pyrkiviä taemmas, eikä jaloverinen kiedo itseään mystiikan tummaan viittaan jättäessään sydämensä eri sävyt auttamatta näytille kenen tahansa tutkittaviksi huomaamattoman arkuuden kohotessa usein hentona punerruksena poskille kielimään vaivaantuneisuudesta. Vaikka etiketti nakutettiin selkärangan nikamille jo nuoruudessa, ei Marcel ole koskaan taipunut teennäiseen jähmeyteen kaivatessaan aitoja kohtaamisia vailla muiden määrittelemiä kahleita, ja Lebeaun neuvostosuvun nuorimmainen onkin tunnettu kiintymyksestään taiteisiin ja seurapiirien ulkopuolella kukoistavaan elämään. Tuntemattomien silmiin maalautuu usein kuva aavistuksen rauhattomasta, joskin loputtoman uteliaasta ja tuttavallisesti hahmosta silmissään kiivas kiilto ja huulillaan painokkaita tavuja, mikäli seuraan eksyvät niitä vain kuunnella viitsivät.

Alati eteenpäin liikkuva nuorukainen on muuttuvainen kuin villi puro, eikä vaikutuksille alttiin virtauksen suuntaa ole vaikea ohjata uusille urille. Taivaanrannan maalaamisesta luvattomasti kiinnostuneena optimistina Marcel kuvittelee usein edessään aukeavalla maailmalla olevan todellista ruusuisempi reunus ja siksi poika kai jalkoja kohti kurotteleviin puun juuriin kompuroikin toisinaan jopa niin karvaasti kaatuen, ettei menetetty tasapaino tunnu löytyvän uudelleen kuin muihin tukeutumalla. Aktiivisesti ympäristöstä jotain tarttumapintaa etsivä mieli on altis vaikutteille, olivat ne millaisia tahansa, ja luottavainen sydän liihottelee kerta toisensa jälkeen miltei onnettomia piirteitä saavan sinisilmäisyyden varassa juuri sinne, minne muut sormellaan osoittavat. Manipulaatio, oli se sitten tiedostettua tai tiedostamatonta, uppoaa nuorukaiseen herkästi eikä Marcel koe ongelmaksi taipua muiden tahdon edessä nöyrtymisen ollessa usein monin verroin helpompaa kuin yksin selkä suorana ja vavahtamatta seisominen. Villin sisimmän on silti toisinaan vaikea ymmärtää omaa ennalta määrättyä rooliaan tahattoman itsepäisyyden kulminoituessa vahinkojen kautta kapinaksi, joka kohdistuu sattumanvaraisesti kehen ja mihin tahansa sellaiseen tahoon, jonka nuorukainen kokee liiaksi omia liikkeitä rajoittavan. Kärsivällisyyttä ei moni edes kiusallaan yhdistäisi omalla tavallaan ailahtelevaan ja vapautta tavoittelevaan sieluun, mutta pinnan alla elää kaikesta huolimatta odottamaton pitkämielisyys, joka pulppuaa esille silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa – Marcel on tottunut ohittamaan omat halunsa monessa tilanteessa, mutta jos sydän jotain todella omakseen kaipaa, on se myös valmis uhraamaan haluamansa saavuttamiseksi lähes mitä tahansa.

Henkilökohtainen maine, saati laajalle ulottuva valta eivät koskaan ole olleet asioita, joita Marcel olisi arvostanut tai omakseen havitellut. Sukujuuret ovat aina tuoneet mukanaan oman painolastinsa, jonka kantamisessa nuorukainen ei ole järin taitava onnistuttuaan pettämään odotukset useammin kuin kerran, ja pehmeältä ja herkästi syyllisyyttä tuntevalta sielulta on vienyt vuosikymmeniä ymmärtää, ettei oman polun etsiminen ehkä olekaan perisynti. Rinnan alle herkästi pakkautuvaa ahdinkoa ja omia mahdottomilta tuntuvia himojaan koko elämänsä hallita yrittänyt nuorukainen on tottunut piilottelemaan sen sijaan, että kohtaisi itsensä – pakoon säntääminen onkin usein vauhkon luonteen ensimmäinen impulssi silloin, kun tilanne tuntuu liian syvältä tavalla tai toisella jotain tavoittelevan. Silti voimakkaalla tahdilla sykkivä sydän etsii muista samaa loputonta intohimoa, joka auttamatta kuohuu suonissa, ja sisäinen romantikko kaipaa palavaa kiivautta ja roihahtavia tunteita niin kiihkeästi, ettei Marcel aina ymmärrä tai osaa vetää rajoja itselleen tai muille antaessaan jokaisen jättää kynnenjälkiä herkkään kudokseen; epätoivo tihkuu toisinaan eleistä ja teoista, kielelle kohoavista sanoistakin jaloverisen juopuessa läheisyydestä. Menneessä elämässään nuorukainen kuvitteli pitkään pidelleensä aitoa rakkautta kämmenillään useita kertoja sävytettyään vaihtuvia, kiivaita ja peruuttamattomasti vääränlaisia suhteita hempeällä vaaleanpunalla samalla, kun kuiski sydämelle ääneti valheita nieltäväksi.

...to be continued, kun saan uusittua...

Vilpittömällä tavalla viattoman ulkomuodon perusteella on naurettavan helppo tehdä oikeaan lähes joka kerta osuvia oletuksia siitä millainen sisin niin kovin pehmeältä vaikuttavan pinnan alla sykkii. Katse ei välttämättä pysähdy poikamaisen suloisiin ja silti jollain tavalla veistoksellisiin piirteisiin kuin ohikiitäväksi silmänräpäykseksi kerrallaan eikä väkijoukkoon vaivatta sulautuminen ole yksityiskohta, joka mieltä olisi koskaan painanut; taka-alalle jäädään usein omasta tahdosta. Marcel on hieman yli 180 senttimetrin pituuteensa nähden varsin hoikka ja solakkarakenteinen ja mielikuvaa vahvistavat entisestään jopa luonnottoman pitkät raajat, kaulan sorja kaari ja luisevat ranteet. Särmää olemukseen tuovat kulmikkaat leukapielet ja kasvojen vahva luusto, joka puskee kermanvaalean ihon lävitse – korkeat poskipäät, kapea ja terävä nenä ja voimakkaat tummat kulmat ovat peruja sukujuurista ja täydentävät kokonaisuutta tuomalla pehmeyden keskelle omanlaistaan pistävää kontrastia ja ristiriitaisuutta. Ilmerikkaat kasvot kuvastavat aina arastelematta pinnan alla kuplivia tunteita, joiden sävyt kuka tahansa kykenee yleensä lukemaan silloinkin, kun nuorukainen yrittää ne itse peittää; jopa viattomien valkeiden valheiden äärellä silmät loistavat omaa totuuttaan eikä vampyyri edes ymmärrä kaikkia niitä olemattomia eleitä, joilla hän kerta toisensa jälkeen itsensä ympärillään oleville paljastaa. Vahva amorinkaari kera lähes sydämen muotoon asettuvien huulten on yksi katseen ehdoton kiinnittäjä etenkin silloin, kun suupielet hallitsemattomasti ylemmäs nytkähtävät ja leviävät niin vallattomaan ja hammasrivistön paljastavaan hymyyn, ettei sitä kukaan kykene vierestä vakavana seuraamaan. Sydäntuoksunaan Marcel on suosinut jo pitkään laventelia; ennen pehmeän kukkaista ja rauhoittavaa aromia ympärillä leijuu merellinen tuoksu, greippi ja timjami, kunnes pohjalta kumpuaa santelipuu ja setri kaiken viimeistelemään.

Hiusten luonnostaan tummanruskeaan sävyyn sekoittuu hienoinen ripaus kuparin hohtoa ja kantajansa lailla villit kutrit laskeutuvat kehystämään erikoisia kasvoja auttamatta kihartuvina. Niitä on vuosien varrella toisinaan leikattu lyhyempään malliin, mutta kaikkein ominaisimmalta tuntuu silti osittain olkapäitä hipova pidempi tyyli, joka on omiaan jatkamaan sitä nuorekkaan eläväistä kuvaa, joka Marcelista jo valmiiksi on verkkokalvoille piirtynyt. Koskettaessa lähes silkkisiltä tuntuvat suortuvat ovat omapäiset ja kulkeutuvat aina katseen tielle siitä huolimatta, että kapeat sormet käyvät jatkuvasti niitä silmäkulmien vierestä pois pyyhkäisemään ja korvan taakse työntämään. Huolitteluun jaloverinen ei juuri näe vaivaa vaikka olemus silti tiettyä statusta ilmentää – vallattomuudessa on oma kiistämätön charminsa, jota on vaikeaa sanoiksi edes pukea. Tummuus näyttelee vahvaa roolia piirteissä, mutta vivahteikkaat silmät tekevät poikkeuksen äänettömään sääntöön kirkkaan vaalealla vihreydellään; iiristen voimakkaat ja lähes mustat reunat auttavat väriä hypähtämään esille ja tekevät katseensa samaa aikaa pistävän ja jollain tavalla utuisen. Laiskat luomet painavat usein silmiä kiinnemmäs olemukseen jo valmiiksi kuuluvaa hentoa unenomaisuutta lisäämään – ilme saattaa kuitenkin terävöityä hetkessä ja muuttaa muotoaan kuin sormia napsauttaen.

Vaatemaultaan Marcel on aivan yhtä ailahtelevainen kuin luonteeltaan ja vaikka tietynlainen kaavaa noudattava tyyli on olemassa ei sitä epäröidä mielitekojen ajamana rikkoa. Muotia seurataan tarpeeksi, jotta siitä jotain tiedetään, mutta pääasiassa nuorukainen nojaa oman visuaalisen silmän ja tyylitajun varaan. Hoikka keho kyetään kietomaan mihin tahansa materiaaliin eikä värejä vieroksuta; jaloverinen saa räikeimmätkin sävyt ja printit toimimaan eikä mikään näytä päällä luonnottomalta. Suvun kylkiäisenä peritty varakkuus edesauttaa kallista makua ja toisinaan jopa ylellisiä valintoja, joita tehdään hetken mielijohteesta useammin kuin täsmällisen suunnittelun kautta. Tavanomaiset syvään uurretut ja aavistuksen suuret t-paidat tuntuvat yhtä ominaisilta kuin mittatilaustyöntä teetetyt kauluspaidat – viileämmät säät pakottavat leveiden ja hoikkien harteiden kannateltavaksi puvuntakin, pomperin tai pidemmän kangastakin. Asusteet kruunaavat jokaisen tyylin ja sormien huomaan pujotetaan herkästi sormus jos toinenkin samalla, kun ranteessa roikkuu yksinkertainen kultakoru taikka löyhäremminen kello. Molemmat korvanlehdet on lävistetty ja niissä pidetään usein pieniä kultaisia nappeja, jotka hukkuvat tummien suortuvien alle. Vaaleaan ihoon on vasta aivan taannoin tatuoitu ensimmäiset pienet tatuoinnit; oikean käden etusormen ulkoreunalle on ikuistettu merkityksellinen numerosarja, kun taas vasemman käsivarren sisäsyrjällä, aivan kyynärtaipeen alapuolella, koreilee pieni ja yksinkertainen symbolipari: aurinko ja kuu. 

Pitkänhuiskea ja hontelo jaloverinen on kehonkieleltään avoin ja eläväinen ilman, että liikkeet tuntuvat teennäisiltä saati konemaisilta. Raajat liikkuvat kuin sula vaha ja olemus elää jatkuvasti; huulten välistä purkautuu harva se hetki soinnukas ääni, jota Marcel saattaa huomaamattaan korottaa silti koskaan kunnolla huutoon yltymättä. Kädet nousevat ilmaan tavujen mukana ja luonnostelevat niitä kuviksi ilman, että levotonta liikehdintää itse edes tiedostetaan. Voimakkaat tunteet huokuvat kehosta täysin estoitta ja kuvastuvat niin sielunpeileistä kuin kasvojen piirteistä ja nuorukaista voikin surutta nimittää avoimeksi kirjaksi, jota kenen tahansa on helppo lukea ja tulkita. Suoruus tuo mukanaan vilpittömyyden, jota ei ole tarpeellista kyseenalaistaa. Muiden henkilökohtaisen tilan ymmärtäminen on aina ollut nuorukaiselle ongelmallista eikä näkymättömiä rajoja muutenkaan sisäistetä – tai sitten niistä ei vain välitetä. Yhtä kaikki jaloverinen lennähtää lähes poikkeuksetta iholle ja ripustautuu ympärillään oleviin, jopa niihin, joita ei edes kunnolla tunne; kämmen kohoaa kuin itsestään tukeutumaan vankempiin olkapäihin sormenpäiden hipoessa joko ihon paljasta pintaa tai sitä peittäviä kankaita, mitä tahansa, mistä ote saadaan. Vaativa läsnäolo kuluttaa energiaa niin asianomaiselta itseltään kuin niiltä, jotka uhreiksi milloinkin joutuvat.