---

People say I act like I don't care – it’s not an act

Karismaattinen kuori, perin omintakeinen olemus – niin yksinkertaistaen monet Ilya Antovin kiteyttävät, jos kuvailla uskaltavat. Maine on kirinyt pitkälle, suorastaan pyrähdellyt maailman ympäri ilman, että vampyyrin on tarvinnut askeltakaan kulkea. Kookas, näyttävä ja hallittu olemus maalaa kiistatta kuvan laskelmoivasta, julmasta ja suojellusta miehestä, joka ei koskaan ole yksin. Auktoriteettinen, arvostettu – niin mutkattomasti oman arvonsa tunteva, ettei miestä ilkeä herkästi lähestyä. Pelottavaksi on Ilyaa luonnehdittu useammin kuin kerran, ellei satu muistamaan, kuinka suupieliin hiipi hymy naurua venyttämään tarinoiden hersyessä kielellä vilkkaana kera rosoisen, tunnistettavan venäläisen korostuksen. Miellyttävän soinnukas ääni on syvä ilmentäen luonnikkaasti tunnetiloja niin kuin avoimet kasvotkin, jotka ovat alati liikkuva heijastus mystisen mielen vivahteista. Eloisuus ei ole piiloteltu ominaisuus edes liikeasioissa, vaikka monet saattavat yhdistää vakavan keskittyneisyyden ja armottomuuden nimenomaan pelurina mainetta niittäneeseen alamaailman johtohahmoon, jonka bisnesvainu on raa’an pettämätön. Niin lähtemättömästi mies on saavutuksillaan jälkeensä jättänyt menneeseen kuin tarkoitus olisi kaiken aikaa ollut itsensä tähdeksi historiaan kirjoittaa ja siten valtaa kämmeniinsä kahmia. Sattumalta menestys ei ole silti syliin tipahtanut, vaan unelmia on tavoiteltu ahnaan määrätietoisesti sielun säilyttäessä realistisen pohjatuntunsa, joka tarpeen tullen villiintyy haaveilevan estottomaksi sysäten ikiaikaista olentoa kohti uusia myrskyjä. Pitkä elämä on opettanut kokemuksen kautta paljon sellaista, joka ei luonnostaan selkärangan notkahduksista ole edes etsittävissä, ja jokaisesta virheestä on kiistatta maksettu niin kova hinta, ettei uudelleen samaan kuoppaan edes vahingossa horjahdeta. Omaan menestykseen ja vaivalla rakennettuun liiketoimeen suhtaudutaankin asiaankuuluvalla vakavuudella, mutta heikko keskittymiskyky herpaantuu vääjäämättä, mikäli mies joutuu pitkään kohdistamaan fokuksensa yhteen ja samaan kiintopisteeseen vailla havahduttavia ärsykkeitä.

Mielenkiinnon säilyminen elämässä koetaan ylipäätään tärkeäksi, ja siksi Ilya nauttii suunnattomasti muiden seurasta. Leikkisä vitsailu, vivahteikas väittely ja kiivas keskustelu elämän taivekohdista ovat ajanvietteitä, joihin mies mielellään heittäytyy pää edellä eikä seuran suhteen olla turhan tarkkoja. Hankalasta maineestaan huolimatta vampyyri tulee laajasti toimeen lähes kenen kanssa hyvänsä sillä ehdolla, ettei vastapuoli ole turhan herkkähipiäinen – Ilyalla ei nimittäin ole yleisesti laisinkaan miellyttämishalua. Ajatukset lausutaan suoraan ja kaunistelematta, eikä muiden tunteista olla ollenkaan huolissaan. Vastaavasti mies itse on kuin metallia kestäen kovaakin kritiikkiä taipumatta, osaahan hän heittää kierrepallon takaisin itsevarman vaivattomasti. Ilya ei ole niin pikkusieluinen, että pahastuisi muiden ärhäkkyyksistä, onhan elämässä vaikea välttää kolhuja ja epämieluisia käänteitä. Siksi itseilmaisu on pettämättömän räiskyvää, toisinaan varsin omintakeisen ryöpsähtelevää ja otollisessa seurassa epäilemättä varsin näyttävää. Vuosien kerrostumissa aika on muovannut sisintä nuoruuden ennakkoluulottomasta idealistista kovemmaksi, karkeammaksi olennoksi, joka tuskin mitään voisi peruuttamattomasti kavahtaa. Vääjäämättömästä kyllästyneisyydestä johtuen toisinaan kanssaeläjien shokeeraaminen on parhainta mahdollista hupia eikä mies kiellä, etteikö nauttisi muiden kärsimyksestä varsinkin, jos uhriksi joutuu epämieluisampi yksilö. Sydän ei tunne sääliä kuin ani harvoin, ja silloinkin tunne ilmaistaan kummallisilla tavoilla, ellei paikalta vain kadota toivoen jonkun muun leikin kyllin aikaisin lopettavan. Ylipäätään kaikenlaiset sotkut jätetään mieluusti muiden siivottavaksi, jos vastuuta vain on mahdollista vältellä – niin kuin hyvin usein tehdään joka tapauksessa.

Monet asiat ovat vampyyrille itselleen oikeastaan varisin yksinkertaisia eikä aikaa tuhlata tunteiluun tai asioihin, jotka eivät häntä itseään edes koske. Ongelmia aiheutuu toisinaan paljon, kun tunteettomaksi luultu pinta rikkoutuu aiheuttaen sisäisen konfliktin; mitä pitäisi ajatella, jos rintaa viistääkin voimakkaampi viilto? Tavanomaisesti Ilya on ratkaissut ongelman olemalla ajattelematta; hän ei ole perinteisellä tavalla sentimentaalinen eikä ainakaan tottunut käsittelemään tuntemuksiaan sanallisesti ääneen. Kiintymys ilmenee helpommin tekoina, pienillä eleillä tai ilmauksilla, joita ei turhia itse ennalta analysoida. Siksi viileästä, jossain määrin rationaalisesta kaavasta poiketaan lopulta helposti ja sielun romanttisimmille rönsyille annetaan valta. Fyysinen intohimo näyttäytyy varmuutena ja vakautena, vaikka syvälle sisäiseen maailmaan toisinaan miltei vahingossa liukastutaan ja kaiken vyöryn alle miltei itse hukutaan, happea haukkoen ja pohjimmaista kiivautta itse ruokkien. Nautinto, tunteet ja estottomat kaiut saavat vaeltaa vapaina ja ehtymättöminä niin kauan, kun vapautuneella roihulla ei ole seuraamuksia – niin kauan, kun kukaan ei sormella osoita rintaa ja vaadi kipinälle nimeä. Epävarmuuteen ajaudutaan kuin laivan hylky, ja yleensä isku karikkoon on kova. Vaurioita ei korjata hetkessä eikä ikinä haavoja kyetä yksin nuolemaan, siksi riippuvaisuus muista elävistä olennoista on niin leimaavaa. Tarve hellyydelle, myötämielisyydelle ja lohdulle on suurempi kuin varsinaiselle auttamiselle, vaikka monet lähipiirin jäsenet varmasti nauruunsa tukehtuisivat vastaavan väitteen edessä, onhan Ilya varsin uusavuton olento, joka kaipaa opastusta arkisissakin asioissa. Huonoimpina hetkinä mies ei ole niinkään vihainen, ainoastaan dramaattinen ja lapsellisen syyttelevä, kiukutteleva ja tyytymätön. Lohtua kaivataan enemmän kuin ratkaisua, ja mikäli muut eivät tarjoa hänelle kaivattua tukea, saattaa raivo roihahtaa kohtuuttomasti. Anteeksipyyntöä harvoin kuulee, ja jos sellainen suupieliin livahtaa, on ajatus asetettu hänen päähänsä todennäköisesti jonkun muun toimesta – omia tekoja sen sijaan vähätellään ja oikeutetaan äänekkäästi loppuun saakka. Utelias ja kärsivällinen hän on silloin, kun näkee odottamisessa potentiaalin ja arvon – Ilya ei heitä aikaansa hukkaan turhan takia.

Niin naurun kuin satunnaisen vakavuuden alle käpertyy tunteiden ja piirteiden nivoutunut vyyhti, jonka ääri-ilmiöiden paineessa vampyyri elää ja vavahtelee. Ilya on altis ympäristölle, muille persoonille ja tapahtumille eläessään hetken harjalla turhia tulevaa miettimättä tai olkansa ylitse katsomatta; impulsiivisuus on vyöry, jota ei edes haluta hallita. Äkkipikaisuudesta kuuluisa vampyyri saattaa olla arvaamaton, toisinaan holtiton ja omien mielitekojensa orja, mutta ei koskaan niin ajattelematon, etteikö kokonaisuus käsissä tavalla tai toisella pysyisi. Kiitos lienee mittaamattoman turvaverkon, joka palvelee Ilyaa horjumatta – silittää ryppyjä, sallii virheet niin pitkälle, ettei mies osaa omia naarmujaan peilata. Lieneekö edes itsekkään sielun omaa syytä, miten hemmottelu on sydämestä niin omahyväisen muovannut? Ilyan tapauksessa ailahtelevuus ei ilmene säälimättöminä sykähdyksinä, vaan pikemminkin odottamattomina liikkeinä. Kohtuullinen itsehillintä tasapainottaa olemusta tarpeeksi, etteivät kaikki oikut pääse livahtamaan mielen sopukoista, vaikka itseään mies ei koskaan lähde sensuroimaan. Mietteet tuodaan esiin kuplivan suorasti, olipa kyse tyytymättömyydestä, ilosta tai mistä hyvänsä tajuntaan eksyneestä aatteesta. Välinpitämättömyys määrittää käytöstä mustavalkoisesti riippuen siitä, sattuuko aihepiiri todella omaa sisintä kiinnostamaan. Muiden ongelmia on siksi erityisen haastava kuunnella, mikäli olo on vähänkään epämukava tai levoton; toisinaan keskittyminen on luonnostaan terävämpää ja kenen tahansa ajatuksia pureskellaan yllättävänkin pitkään. Miellyttämishalun puute ei miehen tapauksessa näy välittömänä töykeytenä, vaikka vain harvoin käytöstapojen ajatellaan itseään millään mittapuulla koskevan. Tavanomaisesti vampyyri lähinnä pyrkii keskeyttämään tai vaihtamaan puheenaihetta, mikäli ei jaksa kuunnella – muille vastaavaa oikeutta harvemmin suopeasti ojennetaan.

Yllättävän ulospäinsuuntautuneena olentona olemuksesta tihkuva varmuus pehmittyy hienoiseen leikkisyyteen ja spontaaniin ulosantiin, jossa vilkahtelee luontainen taipumus dramaattisuuteen. Yleensä sosiaalisissa tilanteissa keveys säilyy hallitsevana ominaisuutena tehden Ilyasta hyvin miellyttävän, puheliaan ja eläytyvän keskustelukumppanin, jonka sopimaton ja toisinaan sysimusta huumori tarjoillaan makealla hymyllä. Ilyan valtti on kiistatta aina ollut aitous ja vilpittömyys, eihän hänellä ole koskaan ollut tarvetta esittää muuta kuin onkaan – niin hyvässä kuin pahassa. Kolikon kääntöpuoli säästetään useimmiten vieraiden katseiden ulottumattomiin, eihän kiivaan tulinen temperamentti ole ikinä ollut este maltillisuudelle, ymmärtäähän Ilya omien tarpeidensa ohella myös maineen merkityksen. Inhoa ilmaistaan silti suoremmin julkisesti kuin räjähdysmäisiä tunteenpurkauksia, jotka saattavat olla äänekkäitä, mutta eivät koskaan fyysisesti aggressiivisia. Reaktiot ovat epäilemättä kohtuuttomia ja yhtä vaikeita ennustaa kuin tulkita, mikä aiheellisesti on kasvattanut vampyyrin mainetta haastavana persoonana. Omanlaisensa kompastuskivi niin Ilyalle itselleen kuin muillekin kanssaeläjille on miehen auttamattoman puutteellinen tunneäly. Vieraampia yksilöitä ei osata lukea laisinkaan, mikä on ollut omiaan pakottamaan hänet takertumaan entistä tiukemmin läheisiinsä sekä lietsonut varautuneisuutta, epäluuloja ja suoranaisia kaamosmaisia vainoharhan jaksoja. Empatian tunteminen on onnetonta, joskus jopa niin vähäistä, että sydämettömyyden harjalla luullaan vampyyrin ratsastavan; selvää toki onkin, miten Ilya on kasvanut yltäkylläisessä huolenpidossa ja ehdottomassa suojeluksessa itsekkääksi olennoksi. Omat halut, tarpeet ja visiot menevät ehdoitta kaiken muun edelle ilman, että asiaa tarvitsee erityisemmin pohtia. Vastapainoksi raskaalle itsekeskeisyydelle läheisten eteen ollaan valmiita tekemään niin mittaamattomia asioita, ettei aina itsekään omia järjettömiä uhrauksia tahdota ymmärtää. Niin perhettä, ystäviä kuin lähimpiä liittolaisia suojellaan, kestitään ja hemmotellaan kursailematta, ja mikäli miehen suosioon solahtaa, pääsee nauttimaan niin ylimalkaisesta vieraanvaraisuudesta, ettei avokätisyys enää edes tunnu muulta kuin ansalta. Tyystin pyyteetön vampyyri ei tietenkään ole, mutta poliittisia kuvioita harvemmin sotketaan yksityiselämään eikä Ilya jaksa nähdä turhaan vaivaa, ellei niin totisesti halua tehdä. Kenties juuri rehellisyys on lähtemätön osa miehen kiistatonta charmia, joka saa muut rinnalla helpommin pysymään hurjimmissakin hirmumyrskyissä.

Suuttuessaan sanallisen ilmaisun lisäksi Ilya pahimmissa tapauksissa sortuu lapsellisuuteen, jonka ääriesimerkkejä lienevät mykkäkoulu. Loukkaantuminen harvoin kestää kauaa, mutta kostonhimoiset tunteet uinuvat tarpeen tullen sielussa vuosikausia. Kaiken äärimmäisen ja joustamattoman ohella Ilya ei puolestaan kaipaa muilta lupauksia, ei vannotuksia, ja samalla periaatteella hän antaa muille vapauden toimia, miten parhaasi näkee, kunhan teot eivät merkittävästi vaikeuta hänen omaa elämäänsä. Vastaavasti Ilya ei anna katteettomia lupauksia ja kaiken kieroon kasvaneen pehmikkeenä mies ei erityisesti koskaan valehtele. Kontrollinhalu on karissut vuosikymmenten mittaan muotoaan muuttaen ja ajassa eläen; Ilya puuttuu muiden asioihin ainoastaan pakosta ja silloinkin yleensä välikäsien kautta. Tietynlainen uskollisuus on elinehto, mikäli aikoo olla osa hänen elämäänsä – silti suuremmatkin petokset katsotaan lävitse sormien, ellei erhe kuolettavaksi käänny. Kostotoimenpiteet ovat välittömiä ja mittavia, mutta toisaalta niin rutinoituneita, ettei niille suoda oman pään sisällä lopulta niin suurta arvoa kuin voisi olettaa. Kaiken kaoottisen ja julkean vaativuuden ohessa Ilya paljastaa omaa haavoittuvaisuuttaan sokeasti; hän ei pelkää osoittaa virheitään velloessaan hermostuneessa epävarmuudessaan. Ahdistuneena vampyyri on rauhaton, entistä äkkipikaisempi ja taipuvainen intensiivisiin tilanneanalyyseihin, vaikka lopulta syyllinen löytyykin aina muualta kuin omasta peilikuvasta. Kaiken saaneena Ilya sietää huonosti pettymyksiä ja häviöitä, mikä on yleensä varsin nopeasti havaittavissa kasvojen räiskyvästä ilmekirjosta. Suurimpien nöyryytyksien tieltä pyritään karkuun vauhdikkaasti, ja mikäli julkisesti joudutaan epäsuotuisaan valoon, saattaa mies sortua teatraalisuuteen välttääkseen todellista häpeää. Monesti mistä tahansa päästään karkuun pelkästään kulmakarvaa kohottamalla, osaavathan kaikkialla miehen seurassa kulkevat avustajat lukea pienimpiäkin eleitä tarkan vikkelään.

Kaiken kaikkiaan Ilya pitää rutiineista, aikatauluista ja tietynlaisesta kaavamaisuudesta, joka helpottaa elämää. Muutosvastaisena sieluna vaihtelua ei nähdä hyveenä, mitä tulee arkisiin välttämättömyyksiin; pienetkin puuteet totutussa järjestelmässä aiheuttavat sekaannusta, hämmennystä ja yleensä puhdasta kiukkua. Huono sopeutumiskyky lieneekin yksi alleviivattavista heikkouksista, jonka edessä mies on voimaton. Muita erikoiseksi luokiteltavia taipumuksia vampyyrilla on useita, ja mainetta kuin luonnetta leimaava omintakeisuus ilmenee parhaiten niin vauhdikkaassa elehdinnässä, sanamuodoissa kuin yksityiskohdissa alkaen ajatusmaailman ahdasmielisyydestä tyystin toisenlaisiin huonosti hallittaviin impulsseihin, jotka voivat olla lähes millaisia hyvänsä: huutoa, spontaania laulua tai hillitöntä naurua. Yleensä käytöskoodissa ilmenee poikkeamia äärimmäisissä tunnekuohuissa, joihin helpoiten lukeutuu hullaantuneisuus; Ilya kiintyy herkästi rutiinien lisäksi tunteisin ja käsityksiin, jotka useimmiten kulminoituvat kierteisesti toisiin eläviin olentoihin. Suorastaan pakkomielteisesti mies suhtautuu siisteyteen ja organisointiin, vaikka hän itse harvoin on avaintekijä järjestelyn toteutumisessa. Samaan obsessioon liittyy neuroottinen kammoksunta likaan ja saastaan, vaikka hän nauttiikin jossain määrin tuhosta ja rikkomisesta, kunhan tekojen seurauksia ei tarvitse jäädä katselemaan.

Kuvitelmat, huhut ja historian hukkuvaan virtaan kirjaillut tavut ovat aina seuranneet Ilyaa kaikkialle; julkeina oletuksina siinä missä hurmaavina harhaluuloina neuvostovesan sisimmän sävyistä. Pelottavan petollinen, niin niljakas ja mystinen olento, jonka armottomuudesta on lauluja luriteltu – toiset muistavat miehen vakavana ja hävyttömänä, lähimmät hajamielisen hermostuneena, ja loput kaiketi nauravana, kauniina olentona, jonka miellyttävyys virtaa pehmeästi kuin puron mutka. Eikä yksikään mielikuva ole toistaan todempi, ei toisaalta täysin väärä, onhan vuosisatoihin mahtunut niin monta elämää kera ilmiön, jollaiseksi mies on itseään niin sisukkaana tituleerannut. Maine kaikkine oikkuineen on monien vuosisatojen ankaran työn kruunu, joka omille kutreille on vapaaehtoisesti aseteltu: labyrintti, uhkaavana palava ansalanka eikä mitään vähempää. Ilya on ristiriitainen kuvaelma toisiaan hylkiviä ominaisuuksia, joista kaiketi koko kuvajainen niin vilpillisesti silti yhtenevänä heijastuu; teräksen kova kuori peittää upottavan sisimmän, jonka uumenissa elää polttava roihu – niin vahvamielinen tahto, jonka suuntaa ei ennalta sovi arvuutella. Joskus hymy on veitsi, toisinaan avunhuuto eikä koskaan oikeastaan muuta kuin raaka tunne, joka kuplii impulsiivisin elein tiedostamattoman tajunnan vieraammalta puolelta. Jos yksi piirre onkin tunnistettava, niin omintakeisuus lienee määrite jokaisen huulilla; Ilya Antov ei ole niin kuin kuka tahansa.