Post by Flowy on Sept 8, 2020 20:40:55 GMT 2
Ilya Dmitry Antov
Ilya Dmitry Antov on kotimaassaan paremmin tunnettu kirjoitusasultaan nimellä ИЛЬЯ ДМИТРИЙ АНТОВ. Tavanomaisista venäläisistä nimeämisperinteistä poiketen miestä kutsutaan pääasiassa etu- ja sukunimen ohella lähinnä läheisten kesken vakiintuneella lempinimellä ILYUKHA.
Jaloverinen vampyyri syntyi 27. marraskuuta 1349 Moskovassa, Venäjällä. Antovit ovat yksi Neuvoston perustajasuvuista, mutta kyseinen meriitti ei ole merkittävästi näkynyt Ilyan elämässä, joka vakiintui jo varhain omiin uomiinsa. Hänet tunnetaankin ensisijaisesti kansainvälisen rikollisjärjestö Crimsonin johtajana, veri-imperiumin rakentajana ja pahamaineisena alamaailman johtotähtenä.
Ilya asuu perheineen ja seurueineen Sokolnikin palatsissa Moskovassa. Lukuisten epäonnisten avioliittojen jälkeen hän on ollut naimisissa Dominika Ronanovan kanssa vuodesta 1948, joskin miehen varsinainen pitkäaikainen elämänkumppani on Marcel Lebeau.
Jaloverinen vampyyri syntyi 27. marraskuuta 1349 Moskovassa, Venäjällä. Antovit ovat yksi Neuvoston perustajasuvuista, mutta kyseinen meriitti ei ole merkittävästi näkynyt Ilyan elämässä, joka vakiintui jo varhain omiin uomiinsa. Hänet tunnetaankin ensisijaisesti kansainvälisen rikollisjärjestö Crimsonin johtajana, veri-imperiumin rakentajana ja pahamaineisena alamaailman johtotähtenä.
Ilya asuu perheineen ja seurueineen Sokolnikin palatsissa Moskovassa. Lukuisten epäonnisten avioliittojen jälkeen hän on ollut naimisissa Dominika Ronanovan kanssa vuodesta 1948, joskin miehen varsinainen pitkäaikainen elämänkumppani on Marcel Lebeau.
MOODBOARD - INSPIRAATIO - AIKAJANA - ASUNTO
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
I can bear any pain
as long as it has meaning.
VOIMA
Kivun tuottaminen.
Jalon veren vaalima kyky niin usein kruunuksi kantajalleen kasvaa, kaivertaa merkkinsä luihin ja selkäytimeen muuttuen ilmaksi, joka keuhkot huomaamatta täyttää. Yhtä intensiivisesti Ilya ei kykyään käsissään keinuta, vaikka juuri kosketus on avain kipua tuottamaan. Vähäeleinen voimankäyttö kulminoituun asemaan, johon vampyyri on itsensä nostanut; muiden tehdessä kaikki fyysiset ja raskaat työt, jää jäljelle enää vain sivustaseuraajan rooli. Kyvyn pelottavat uhkakuvat ajavat asiansa, siinä missä voimakas veri on muitakin iloja kuolemattomalle tarjonnut. Muiden mieliin kajoaminen niin muistoja muokkaamalla kuin kokonaan poistamalla on teknisesti hyvin hallussa, vaikka taito on kaiketi vuosisatojen käyttämättömyydessä jo osittain ruostumaankin päässyt. Notkeus, ketteryys, fyysinen kestävyys kuin luontainen kyky itseään parantaa ovat oman lajin etuoikeus, joita harvemmin todella tarvitaan – on kuin koko vampyyriyden perusta olisi Ilyan tapauksessa tyystin yhdentekevä.
Varsinainen henkilökohtainen kyky kaikessa pahansuopaisuudessaan lienee kylmää sydäntä lähinnä. ”Jos kipuun voisi kuolla” kuvastaa Ilyan voiman laatua, ja mikäli mies kykyään käyttää, monet kaiketi loppua ryhtyvätkin rukoilemaan. Kivun tuottaminen perustuu illuusioon ja vain ääritapauksissa todelliseen vahinkoon, kuten polviluun murskaamiseen tai sormien katkomiseen. Jo valmiiksi loukkaantuneen olennon kipuja on mahdollista moninkertaisiksi kasvattaa pelkällä silmäyksellä, ja tuskan tuntua lienee mahdollista ujuttaa kehojen kaikkiin osiin helpommin vähäveristen tai ihmisten tapauksessa pelkällä katseella, useiden metrien etäisyydeltä. Sivusta aiheutettu kipu on usein spektaakkelimainen suoritus, jonka kauhuun Ilya kaiken voimansa luotsaa suunnattomasta kuluttavuudesta huolimatta. Helpommin kipua synnyttää puhdas paljaiden käsien kosketus, joka altistaa kosketetun alueen mielivaltaiselle kivulle, joka voi olla kaikkea vihlonnasta särkyyn tai sähköiseen paineeseen. Vahvempaa verta on toki mahdoton satuttaa ylipäätään ilman fyysistä kosketusta ja silloinkin vaikutus on lyhytaikaisempi. Voima perustuu pitkälti lamaannutukseen, joka pienessäkin mittakaavassa kykenee aiheuttamaan tarpeeksi tuhoa ja siten mahdollisuuksia muunlaisiin iskuihin.
Ehkä ironistakin, miten kivun hallitseminen toimii myös päinvastaisesti; Ilyalla on kyky hillitä ja helpottaa muiden kivusta aiheutuvaa tuskaa. Kyse ei ole parantamisesta, ainoastaan siitä, miten kivun tunne siirretään yksioikoisesti osaksi oman kehon ääriviivoja, mikä on ensisijainen ja yksiselitteinen syy sille, miksei mies tavanomaisesti koskaan hyödynnä voimaansa kuin yhteen suuntaan. Kivun mestarina fyysiset tuntemukset ovat perin tuttuja aistimuksia, ja miltei miettimättä mies osaakin kertoa, miltä sydämenpysähdys saattaisi tuntua tai miten jalan saa murtumaan mahdollisimman maksimaalisella tuholla. Voiman mielikuvituksellinen puoli on osittain syypää sille, miten vampyyri sekä pelkää että tuntee kipua enemmän kuin hänen luultavasti kuuluisi. Toisaalta kipuun liittyy nautinnollisempikin aspekti, joka lienee Ilyan oman kieroutuneen mielen muodostama taipumus viehtyä sopimattomuuksista: niin puraisut kuin kevyet iskut lähinnä stimuloivat kiihkoa, joka toisinaan saa seksuaalisiakin sävyjä.
People say I act like I don't care
– it’s not an act.
– it’s not an act.
MAINE
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit, sed do eiusmod tempor incididunt ut labore et dolore magna aliqua. Ut enim ad minim veniam, quis nostrud exercitation ullamco laboris nisi ut aliquip ex ea commodo consequat. Duis aute irure dolor in reprehenderit in voluptate velit esse cillum dolore eu fugiat nulla pariatur. Excepteur sint occaecat cupidatat non proident, sunt in culpa qui officia deserunt mollit anim id est laborum.Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit, sed do eiusmod tempor incididunt ut labore et dolore magna aliqua. Ut enim ad minim veniam, quis nostrud exercitation ullamco laboris nisi ut aliquip ex ea commodo consequat. Duis aute irure dolor in reprehenderit in voluptate velit esse cillum dolore eu fugiat nulla pariatur. Excepteur sint occaecat cupidatat non proident, sunt in culpa qui officia deserunt mollit anim id est laborum.
Where I create, there I am true
MENNEISYYS
Vuoden pimeimpään aikaan alkavan talven kynnyksellä Dyril ja Sofia Antovin maineikas sukulinja sai viimeisen virallisen sinettinsä kuopuspojan vetäessä ensimmäiset henkäyksensä maailman koleista tuulista. Kauan kaivattu poikalapsi ei ollut suinkaan ainoa laatuaan mittavassa sisarusparvessa, ainoastaan hellämielinen lohtu parantumattomaan haavaan, jonka kuollut vanhin poika oli muutamia vuosisatoja aiemmin vanhempiensa ihoon veistänyt. Ilya Dmitry saikin osakseen poikkeuksellista lämpöä toimiessaan tietämättään voimakkaana rohtona, jonka läsnäoloon turvauduttiin innokkaina ja nälkäisinä; oli vain harvoja hetkiä, jolloin Sofia malttoi laskea lapsen ylipäätään pois syleilystään, ja vielä vähemmän nuorimmalle tarjoiltiin kieltoja, saati kurituksia. Äidin silmitön suopeus totutti nuorukaisen jo ensiaskelissa jatkuvaan huolenpitoon, mikä kiistatta kasvatti pojasta itsekkäämmän kuin oli kenties tarkoitus – ympäristön ruokkiessa jatkuvia tarpeita vailla viivettä, ei vaativa mieli vielä tänä päivänäkään kykene sietämään puutteita. Enkelikasvoinen Ilya oli nuoren ikänsä ja asemansa puolesta koko perheen silmäterä satunnaisista kiukunpuuskistaan huolimatta; jopa varttuessaan aikavammaksi, näkivät monet hurmaavassa hymyssä häivän kuolleen veljen kaihoa, mikä oli omiaan silottelemaan sielun rosoja.Yltäkylläistä elämää siivittivät lähinnä jännittävät tarut, joita vanhempien kuin sisaruksienkin vaiheista mielellään kuunneltiin niin viihdyttävinä satuina kuin kallisarvoisina oppeina menneistä koitoksista ja suvun arvovaltaisesta asemasta. Antovien värikkään historian Ilya omaksuikin lähinnä suullisina tarinoina isänsä seikkailuista ylistettynä sotasankarina ja viikinkinä, jonka asema kuolevaisten keskuudessa lähenteli jumaluutta. Brutaalimmat kertomukset veivät aina voiton poliittisimmille meriiteille, joita Dyril oli keräillyt niin Neuvoston ytimessä kuin ihmismaailman pakanallisissa piireissä. Sisarukset – lukuun ottamatta samalla vuosisadalla syntynyttä Katarinaa – olivat kaiken kaikkiaan aina liian vanhoja ollakseen lapsuudessa muuta kuin ikoneita viitoittamaan edessä siintävää loisteliasta polkua. Ehkä siksi ihailusta muodostui paljon aidompi kiinnike erilleen levittäytyneiden sukulaisten välille, ja Ilya on onnistunut solmimaan pitkän elämänsä varrella heihin jokaiseen omanlaisensa suhteen; perhesiteiden lujuus piilee syvemmällä luissa kuin moni edes päältäpäin huomaa. Alati liikkuva, vaihteleva elämäntyyli vaikutti historian havinassa myös siihen, miten kiinteistöjä oli pitkin maata sekä maailmaa eikä perhe aina pysynyt aloillaan. Kodiksi Ilya tottui ainoastaan Moskovaa kutsumaan, ja sinne juurtui 1400-luvulla pääsääntöisesti Sofiakin, joka ei aina kokenut tarvetta miehensä mukana matkata. Antovien ylläpitämä ylellinen elämä saavutti nopeasti yhteiskunnassa liki kuninkaallisen aseman, joka on säilynyt pääkaupungissa nykypäiviin saakka. Hurmurin maineen omaksunut Ilya viihtyi juhlien pyörteissä ja seurapiirien kuhinassa, josta löytyi vaivatta ystäviä kuin vihollisiakin, jotka mieluusti käyttivät hyväkseen jaloverisen sinisilmäistä kiinnostusta kaikkeen uuteen ja viehättävään. Suvun nuorimpana Ilya koki jo varhain olevansa väliinputoaja, olihan perheen dynamiikka muovautunut jo varsin kauan ennen hänen syntymäänsä. Velvoitteiden vähäisyys mahdollisti oman polun niittämisen ilman kallisarvoisen nimen horjuttamista; kunnianhimo kumpusi verenperinnöstä leiskuvana voimavarana, vaikka palavia visioita ei aluksi osattu sen tarkemmin mihinkään konkreettiseen kohdentaa. Hiljalleen elinpiiri laajeni vampyyrihovin ulkopuolelle Ilyan ollessa suunnattoman utelias sukeltamaan suoraan elämän syvyyksiin. Kierrellessään kapakoita, laitakaupungin hylättyjä kujia ja maankiertäjien nuotioita, laajensivat tuhannet uudet tarinat ymmärrystä enemmän kuin hienostelevat kuolemattomat koskaan kykenivät. Kaduilla – oikeassa maailmassa kaukana salien supatuksista – elämä avautui aitona, raakana ja rosoisena. Vampyyrit janosivat verta ja vielä enemmän vallan tunnetta voidessaan riistää heiveröisen elämän yhä sykkivästä rinnasta: häväistä ja runnoa – jahdata. Tovin tarkkailtuaan saastaista epätoivoa, koki nuori vampyyri valaistumisen ennen kaikkea omasta kohtalostaan; hän ei todellakaan kuulunut koreiden seinien sisäpuolelle äitinsä helmoihin pyörimään.
Seurue kasvoi nimenomaan perheen tukijoiden jälkeläisistä, joista hiljalleen muodostui oman elinpiirin kulmakivet. Anteliaana, suulaana ja karismaattisena nuorukaisena Ilya sai punottua muita pikkusormensa ympärille yrittämättä eikä mieleen koskaan juolahtanut, miten osa kuuliaisemmista ystävistä roikkui mukana silkasta pelosta ja Antovien nimen aikaansaamasta velvollisuudesta. Tukijoiden turvin harmittomat verijuhlat ja ajojahdit kaupungin kaduilla vaihtuivat vähitellen systemaattisempiin suunnitelmiin alamaailman poimuissa; ajatuksia putkahti mieleen pisaroina, joista lopulta lainehti valtameren kokoiset aallot. Yhtenä yllykkeenä vaikutti Irina Ignatova, eräs seurapiirin suloinen verso, joka kiemurteli Ilyan ympärillä koko nuoruuden kasvaen kiinni käsivarteen somana kukkana, jolla oli pehmeät huulet, mutta terävä kieli. Nainen kulki rinnalla pitkään, ennen kuin kiintymys muuttui satunnaisesta hurmasta vakavammaksi yhteenkuuluvuuden tunteeksi; avioliitto solmittiin vuonna 1447 pienimuotoisin seremonioin. Virallinen liitto oli aikakontekstinsa näköinen, varsin villi ja lopulta merkityksetön sitoutuminen toiseen kuolemattomaan olentoon, joka kykeni vastaamaan varttuneen vampyyrin alinomaisiin ärsykkeisiin. Nuori ja kokematon Ilya tosiaan oli lähtiessään hiljalleen rakentamaan omaa tietään – Irina tunsi oikeanlaista väkeä kauempaa Moskovan turvaverkosta tarjoten miehelleen aluksi vilpittömän tukensa, mikä siivitti vampyyrin kohti menestyksensä ensiaskelia. Jo ennen 1500-luvun vaihdetta oli Ilya kerännyt kasaan mittavan joukon luotettuja, joista rakentui ilakoiva, varsin nopeasti mainetta niittävä jaloverinen seurue, joka juhlinnan lomassa metsästi ihmisiä lähiseudulta ja kauppasi verta aluksi kapakkoihin, ennen kuin perustamaan ryhdyttiin niin veribordelleja kuin hämyisiä kievareita. Moskovan laidalla järjestettäviä verijuhlia markkinoitiin palatseihin ja Neuvoston sisäpiiriin uudenlaisella lupauksella siitä, miten ihmisiä kuljetettaisiin kohteisiinsa runsaasti ja huomaamattomasti ilman pelkoa ihmismaailman kaaoksesta. Idea ei ollut uusi, ei ollenkaan tavaton, mutta metsästäjäyhteisön ja vasta rakentuvan Komitean lahjonta mahdollisti monopolin siinä, miten vaivattomasti uhreja saatettiin liikutella suurempiin kaupunkikeskittymiin ilman moraalinmakuista kitkaa. Kunnianhimoisena sieluna Ilya pyrki varmistamaan jo varhain, ettei kukaan muu kykenisi vastaavalla tavalla ottamaan haltuun veribisnestä niissä kriittisimmissä keskuksissa, joita kyseisenä aikana eniten hallittiin Moskovan, Kiovan, Pariisin ja Lontoon akselilla. Bisnes kasvoikin nopeasti merkittäviin mittasuhteisiin, kunnes koko liiketoimi vakiintui maailmankartalle seuraavan vuosisadan aikana Ilyan solmiessa virallisemman yhteistyösopimuksen Neuvoston kanssa.
Irina oli ennen kulkenut miehensä mukana, mutta alkoi jättäytyä sivuun matkojen käydessä yksitoikkoisemmin koskettamaan pelkkiä liiketuttavuuksia. Niin paljon kuin Ilya oli saanutkin kaipaamaansa tukea vaimoltaan, kumpusivat uudenlaiset aatteet myös hänen kallonsa sisälle; naisten paikka oli kotona tai vuoteessa, jossa häiriötekijät olivat vähemmän vakavia. Hyvin nuorena vampyyri oivalsikin vetää rajan rahan tahkoamisen ja viihteen välille eikä hän pelännyt niputtaa avioliittoaan jälkimmäiseen lokeroon, eihän Irina hänelle tuottanut muuta kuin satunnaista fyysistä iloa tai ajoittaista pehmeämielistä lohtua. Kaltoinkohtelu sai naisen lähtemään lukuisia kertoja omille teilleen, kunnes kerran hän jätti kokonaan palaamatta. Katoamisen huomaaminen vei Ilyalta luvattoman kauan, miehen mielenkiinnon ollessa hetkellisesti varastettu muualle. Ukrainaan oli nimittäin auennut jo vuosikymmeniä aiemmin ensimmäinen alkeellisempi versio juottolasta, jossa verta tarjoiltiin suoraan suonesta. Pytinkiä piti pystyssä etäisempi liiketuttava, joka oli pidetty tarkoituksella tiedottomana liiketoiminnan johdosta Ilyan halutessa jo tuolloin suojella yksityisyyttään mahdollisilta selkkauksilta. Kievarissa kerran vieraillessaan 1400-luvun loppupuolella kiinnittyi vampyyrin huomio vieraaseen vampyyrineitoon, joka ei muiden tavoin suinkaan ollut alun perin miehen itsensä paikalle raahaama. Suloinen Celie – niin kuin myöhemmin samana yönä paljastui – oli kyyditetty paikalle lupaa kysymättä Castor McAveryn toimesta. Puhdasverisen seikkailuista oli toki kuultu tarpeeksi tietääkseen, ettei naiseen olisi kannattanut kajota – mutta kuppila oli hänen eikä Ilya pystynyt malttamaan mieltään. Toisista tytöistä poiketen neito ei ollut yhteistyöhaluinen, mutta uhmasta jo tuolloin sytyttiin poikkeuksellisella tavalla, vaikka kieltävään vastaukseen tottumattomana torjunnat yleensä niin verta korvensivat. Niin kai nytkin, joskin tavalla niin tuntemattomalla. Siksi kai vähäverinen vampyyri yhtenä talviyönä mukaan napattiin syittä suotta. Kaappaus olisi saattanut olla virheistä suurin, ellei Castor olisi mielipuolisuuksissaan polttanut koko kuppilaa maan tasalle ja täten omaan umpikujaansa tyhjin käsin jäänyt. Kuin koira veräjästä karanneena, saapui Ilya uutta uhmaa hehkuen Moskovaan; riskeeraavasta virhearviosta huolimatta Celietä ei sysätty sivuun elämästä, vaan nainen saapui jäädäkseen näytellen jään murrettua loisteliasta roolia rakastajattarena useammalla eri vuosisadalla.
1500-luku oli henkilökohtaisen imperiumin luomisen aikaa, mihin mahtui hypähdys poliittisempiin kokeiluihin, olihan yliluonnollinen maailma monenlaisessa murroksessa. Järkiperäinen avioliitto Jekaterina Borisovan kanssa oli alun perin isän idea, johon suostuttiin vastalauseitta, sillä vampyyritar oli sukutaustaltaan potentiaalinen kasvattamaan Ilyan omaa valta-asemaa. Virhearvio paljastui nopeasti häiden jälkeen, kun pariskunta asettui jouluna 1534 Ilyan silloisille tiluksille Moskovan liepeille. Siinä missä avioliitto oli pelkkä muodollisuus eikä mies juuri kotona edes oleskellut, osoittautui vähäinenkin yhteydenpito puolison kanssa kuolettavan tylsäksi, likimain vastenmieliseksi. Kaiken kruunuksi Sofia jakoi poikansa mietteet vähäeleisestä olennosta, joka kauneudellaan saattoi saada anteeksi sielun värittömyyden, mutta passiivisuus turrutti ärsykkeitä kaipaavaa Ilyaa herättäen miehessä peräti poikkeuksellisen rajua aggressiota. Hiljalleen lämpenevä suhde Celieen piti miehen kaiketi kaidalla tiellä, kunnes verikuljetuksen turvaksi neuvotellut asekaupat kokivat merkittäviä kolauksia Moskovan metsästäjäperheiden asettuessa hanakammin vastustaman brutaaleja toimintamalleja. Perheiden murhaaminen olisi heikentänyt Komitean kanssa solmittuja sopimuksia, mikä ajoi vampyyrin kiistatta nurkkaan; ilman kostoa hänen asemansa horjuisi liikaa. Ratkaisu kahteen erilliseen ongelmaan tulvahtikin odottamatta Ilyan eteen, kun hän eräänä härmäisenä aamuna päätyi hetken mielenjohteesta surmaamaan Jekaterinan. Palatsin sisuksissa sattunut veriteko ei kaiketi ollut poikkeuksellinen, mutta sokean raivon saavuttanut impulssi tuntui vieraalta jopa monesti aiemmin murhanneille käsille, sillä teko oli ollut tahaton. Virhettä ei jääty silti murehtimaan, vaan Ilya usutti epäröimättä kuolleen vaimonsa suvun metsästäjien kimppuun pelastaen liiketoimintansa ilman nimensä tahrimista. Peliliike oli ensimmäinen suurempi juoni alati vauhkona kuohuvassa aallokossa, jonka mainingeissa hiljalleen suunnistamaan opittiin.
Samoihin aikoihin Ilya oli kohdannut kolmannenkin kiusallisen ongelman; Irina palasi kummittelemaan kuiskeina, mitä kummallisimpina huhuina vierailla huulilla. Hemmoteltuna idealistina mies oli liian tottunut siihen, miten jokainen elävä olento työskenteli ainoastaan hänen hyödykseen, siksi oli äärimmäisen vaikeaa käsitellä kuulopuheita, joissa vihjailtiin lähipiirin petturuudesta. Siksi kai vaimokin oli kokenut kurjan kohtalonsa Ilyan velloessa epäluuloissaan; oli mahdotonta tietää, keneen saattoi luottaa. Alkuperäinen seurue alkoi herättää vainoharhaisuutta, olihan monet Irinan aikalaisia ja naisen vanhoja ystäviä. Levottomuutta lisäsivät useat uskomukset siitä, miten Irina oli saapunut takaisin Venäjälle vaatimaan osuuttaan entisen miehensä liiketoimista mukanaan Ilyan poika. Radimir – iältään epäselvä, Ilyan mielestä aivan liian nuori hänen kupeittensa hedelmäksi – lietsoi miehessä käsittämätöntä kiukkua, vaikuttihan entisen rakastetun motiivit kyseenalaisilta. Tuohon aikaan vampyyri vetäytyikin ensikerran kauemmas huomion piinaavasta keskiöstä takaisin vanhempiensa palatsiin ja lahjoi Nikita-sisarensa murhaamaan niin Irinan kuin lapsen, jonka todellinen syntyperä jäi lähinnä laihaksi arvaukseksi valheesta. Samalla henkensä menettivät useat muut seuraajat, joista elossa säilyi vain kourallinen uskottuja, jotka yhä monen sadan vuoden jälkeenkin lähipiiriin lukeutuvat.
Lähes vuoden Ilya haavojaan nuoli ja elpyi Sofian hoivaavassa otteessa perhepiiristään voimaantuen, kunnes kertaheitolla kiskaisi itsensä takaisin sosiaalisiin verkostoihin kuin mitään kummempaa ei olisi koskaan tapahtunut. Samalla vuosikymmenellä perheen juhlallisuuksien lomassa mies sattumalta tutustui Vanya Yanovichiin – nykyiseen Tyree Ridleyhin – joka vanhempiensa häpäisemänä oli osoittanut poikkeuksellisen kiinnostavaa voimallisuutta. Omissa ongelmissa rypeneenä Ilya oli oivaltanut jotain oleellista luottamuksen muodostuksesta; ehkäpä täydellisen lojaliteetin saavuttaminen vaati niin suurta kiitollisuudenvelkaa, ettei vastapuoli ikinä kykenisi sitä lunastamaan? Vanyan vanhempien surmaaminen pelasti pojan hengen – tai näin kaikille uskoteltiin ainoana aikeenaan kasvattaa vieraasta vampyyrista itselle jokin jälkikasvun tapainen kuin olisi Radimirin haamu takaraivolla sitkeästi kummitellut. Teko vapautti miehen mahdollisista synneistään, opetti kasvun ja eteenpäin kulkemisen jalon taidon kuin olisikin elämä niin yksinkertaisesti kasaan kursittu. Ennen seuraavan vuosisadan vaihdetta Ilya ennätti myös lämmitellä suhteitaan Moskovassa valtaapitävän tsaarin hoviin, jossa Antovit vakiovieraina aina silloin tällöin ihmismaailmassa hurvittelivat. Avioliitto hallitsijan nuorimmaisen tyttären kustannuksella oli miehen omatoiminen suunnitelma soluttautua uudelleen valtakehikkoon, mutta yritys jäi muutaman vuoden mittaiseksi hengähdykseksi nopeasti kuluvan ajan siivellä. Vähin äänin Ilya poistuikin hovista vaimonsa kuollessa kulkutautiin, ja koko inhimillinen käänne haudattiin yhtenä tarpeettomana kokeena, jonka viimeisetkin hyödyt murskaantuivat Romanovien tuhoon muutamia satoja vuosia myöhemmin.
Seuraavan vuosisadan aikana Ilya kasvatti valtapiiriään matkustaen pitkälti Euroopan sijaan Aasiassa, josta mukaan tarttui uusien ideoiden ohella pääasiassa riisiviiniä, oopiumia ja kannabista. Matkoilla toimenkuva laajeni sivuamaan ohikiitävästi Neuvoston yksittäisiä edustustilaisuuksia, ja osittain sisarensa innoittamana rikollisuusverkosto piti sisällään satunnaisia palkkamurhia ja arvotavaroiden anastusta. Uusia alueita koluttiin kiihkeästi ja niin antaumuksella, että seurue kasvatti jäseniään sekä mainettaan mahtipontisesti ilman edes suurempaa yritystä. Kohonneesta asemasta ja auktoriteettisesta arvovallasta lienee kiittäminen, miten Anna Báthorykin hakeutui anelemaan turvapaikkaa ja suojelua Ilyalta 1600-luvun puolivälissä. Isän vanhaksi ystäväksi nainen tiedettiin, ja vaikka Neuvoston suhteille ei tuohon aikaan sen suurempaa painoarvoa annettu, houkutteli mittava rahallinen palkkio pelastamaan kreivittären – joskin kauaskantoisista seurauksista mies ei olisi osannut koskaan edes kauhukuvia maalailla. Varsinainen vakiintuminen Moskovaan tapahtui uudelleen 1700-luvulla vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Neuvoston johtohahmo Christopher Wayland oli astunut avioon ja viimeistään siten varmistanut asemansa vampyyrieliitin kiistattomassa johdossa. Ilya oli paikalla todistamassa käännettä tehden syvempää tuttavuutta Länsi-Euroopan kuvioihin, joissa mies oli vieraillut harvakseltaan ja silloinkin lähinnä huvitellessaan. Matkalta jäi käteen kuitenkin jotain odottamattoman konkreettista, kun Dyril lähestyi poikaansa arkaluontoisella ehdotuksella – nyt kun rouva Waylandin myötä olivat unkarilaiset Avaryt kohentaneet aatelisarvoaan, voisi olla korkea aika Ilyankin miettiä säällistä avioliittoa. Pyyntö ei liittynyt oikeastaan mitenkään kuopuksen elämäntilanteeseen vaan enemmänkin suvussa vallitsevaan staattiseen vaiheeseen, joka kaipasi patriarkan visioissa kevyttä kohennusta.
Oman tiensä kulkijana moni olisi voinut luulla Ilyan kieltäytyvän kohteliaisuudesta. Isän ehdotelmassa piili kuitenkin aiheellinen viisaus, olisihan hänenkin mietittävä jo mahdollista jälkikasvua oman imperiuminsa varalle. Ilya ja Franciska Avary vihittiin varsin ylellisin menoin sydäntalvella 1717, mistä alkoi poikkeuksellisen seesteinen vuosisata. Siinä missä aiempia liittoja ja pyrkimyksiä oli määritellyt tyytymättömyys, vallanhimo ja irrallisuus, asettui elämä Francin vierellä omiin uomiinsa vaivatta; vampyyritar oli viehkeä, kuuliainen, niin itsenäinen ja toisaalta älykäs, ettei Ilya voinut kokonaan koskaan hengähtää, vaikka vapaa olikin tekemään mitä mieli. Tasapaino vaikutti liiketoimiin myönteisesti, kun rikollisliigan johtohahmo vakiinnutti omaa asemaansa Venäjän keisarikunnan alueella järjestäytyneessä rikollisuudessa, jonka ensimmäiset juonteet kuluvana vuosisatana ihmisyhteisöön juurtuivat. Ainoastaan suhde Celieen rakoili onnistuneen liiton myötä, ja pitkäaikainen tukipilari karkasikin ensimmäistä kertaa maailman tuuliin, osittain niille teilleen lopullisesti jääden. Menetys kaiversi sydäntä vain vähän Ilyan ollessa kiireisempi kuin koskaan edustaessaan perhettään ja saavutuksiaan niin seurapiireissä kuin synkeillä kujilla, jossa vielä silloin kaivattiin johtajan fyysistä läsnäoloa.
And what a flammable heart I've been given
Tyvene ennen myrskyä keinutti hellin aalloin koko perheen 1800-luvun uudismielisempiin tuuliin. Veribisnes kukoisti, ja romantiikka tarjosi tyylisuuntana kiehtovia sivujuonteita taidekauppoihin, joista Ilya hetkellisesti oli suuremminkin kiinnostunut. Ylipäätään ihmismaailman askellus kohden modernimpia aikoja houkutteli huomion harhapoluille, vaikka keskittymisen olisi kaiketi pitänyt pysyä kovakouraisemmin lähipiirissä –sydämentykytyksiä tarjosivat parhaan ystävän ja luotetun Tyreen seikkailut kuin niiden jälkimainingitkin. Suojatti oli vähällä päästä hengestään epäonnisella tapporeissullaan, ja kuka ties olisi poikanen kaiketi kuollutkin, ellei Nikita olisi pelastanut ystävää pulasta. Koko ohikiitävä kaaos korosti valitettavan selvästi Ilyan omaa asemaa, joka kaikessa loistossaan oli saavuttanut sen kriittisen rajapyykin, jolloin suosion kääntöpuolesta tuli kohtalokas. Vihollisia oli roikkunut kintereillä koko elämän ajan, mutta muuttava maallinen maailma lisäsi metsästäjille jalansijaa, eikä tilannetta auttanut vampyyrimaailman suurnimien lukuisat tuhot ja nousut. Ilya ei ollut erityisen utelias seuraamaan kuolemattomien kahakoita lännessä, mutta satunnaiset vierailut Yorkissa perhesyistä olivat alleviivanneet sitä tosiasiaa, miten Englannin kamaralla monet asiat olivat kohtalokkaasti muuttumassa; Castor McAveryn kuolema lienee ainut kohahdus, joka herätti mielessä pienen toiveen kadonneen rakastajattaren paluusta. Kaiholle ei silti antauduttu, sillä metsästäjien lisäksi useat vampyyritahot kokivat Ilyan kyseenalaisen ja hallitsevan otteen alamaailmasta uhkana. Turhaa varovaisuutta ylpeä olento ei suostunut siitä huolimatta noudattamaan edes esikoistyttären syntyessä kirkkaana talviyönä vuonna 1825. Vaaleapiirteinen lapsi sai unkarinkielisen tähteä tarkoittavan nimen Csilla – nimen osuvuus on kiteytynyt Ilyan mieleen kuluneilla vuosikymmenillä, onhan tytär yhä sydämessä kantava voima ja salattu valonsäde.
Onnettaren suopeuteen luotettiin kerran jos kaksi liikaa eikä uhkakuvia kaikessa levottomassa sykkeessään edes ennätetty miettimään, olihan perheonnen myötä palattu pohtimaan myös Tyreen roolia; suojatti oli kulkenut vierellä kuin oman käden jatke – ehkä liiankin itsestään selvänä, aina olemassa olevana. Lähellä kuolemaa oli läheisin neuvonantaja silti käynyt, ja kovin kiivaana Ilya keskittyikin auttamaan apulaistaan valjastamaan kiehtovasta voimasta oikeasti tappavaa asetta. Intensiivinen koulutusjakso piti sisällään monenlaisia uhrauksia, ja jälkikäteen on helppo todeta, kuinka auliisti vampyyri sulki silmänsä ympäröivältä maailmalta keskittyessään ainoastaan koulimaan ystävästään omaa panssariaan. Kosto saapuikin varkain Elisabet Báthoryn kuolettavassa eleganssissa 1830-luvun ensiaskelissa. Jos Ilya olikin omaa kuolemaansa toisinaan pelännyt, osui viikate odottamatta rinnalla kulkeneeseen Franciin riistäen muutaman vuoden ikäiseltä tyttäreltä äidin ja Ilyalta suunnan, joka niin pitkään oli oikealta tuntunut. Murha lamaannutti synkeän sielun, sekoitti suuttumuksesta mielen ja maailman, eikä auttanut myrskyn taltuttamiseen Antovien perheen puheet, eivät äidin kätten lohdut eikä edes kaukaisuudesta hätiin seilannut Celie, joka uhmasi omia huoliaan saapuakseen suojelijaansa tukemaan. Raivo oli silmitön, kun joku oli uskaltanut rikkoa Ilyan koskemattomuutta – luikerrella hänen elämänsä pyhimpään, intiimimpään lokeroon ryöväten miehen silmien alla jotain ainoastaan hänelle kuuluvaa. Pieni tytär uskottiinkin hetkeksi vanhan rakastajattaren suojelukseen, kun vastaiskua sokeana suunnitteleva Ilya päätti hyökätä muiden ohjeita kuuntelematta suoraan pedon pesään. Katalina Báthory ei kuollut kirjaimellisesti miehen omissa käsissä, vaikka hyytävät sinisilmät saivatkin ilokseen katsella, miten elämä erkaantui Elisabetin tyttären kuihtuvasta kehosta. Kiitos kuului jälleen Nikitalle, joka pikkuveljen avuksi oli kiiruhtanut; kenties juuri kyseisen yön jälkeen sisar miellettiin lähimmäksi liittolaiseksi niissä elämän arvaamattomissa juovissa, joissa yksin ei suunnistaa osattu eikä mikään käänne ole muuta kuin lujemmaksi kiitollisuutta kasvattanut.
Traaginen tapahtumasarja ei tietenkään hautautunut historiaan, vaikka Neuvoston sisällä suunnaton kostokierre onnistuttiin vähin äänin taltuttamaan. Ilya oli kuitenkin jo muualla; muissa maailmoissa ja piireissä hukuttamassa suruaan vereen, viinaan, huumeisiin ja rahaan. Pitkään elämään mahtui jo aiemmin epäonnistumisia – niin suunnattomia tipahduksia ja kompurointeja, mutta samalla auttavia käsiä, jotka aina ylös nostivat. Nyt ensimmäistä kertaa elämä tuntui veitsenterältä, jonka pinnalla sormenpäätä saattoi liu’uttaa – alkaisiko kaikki taas alusta? Olko mikään edes loppunut? Kun Celie oli karannut ja Csilla hylätty äidin syyniin, kohdisti Ilya huvittelun ohella huomionsa jälleen Aasiaan, lopulta Amerikkoihin, kunnes käsivarsille eksyi Agatha – viekas ja hurmoksellinen nainen, joka pyöritti miestä kuin sirkusta. Agatha ei ollut jaloverinen, mikä muistutti aluksi kirvelevää sydäntä toisesta menetetystä, joka käsivarsille lankesi enää ainoastaan kerran vuodessa keskellä Ranskan kartanon idylliä kuin he olisivat intohimoa enää vain näytelleet. Mieleen joskus hiipi, miten Celie olisi kaiketi käsipuoleen kannattanut liimata avioliitolla jo historian havinassa, mutta käytännölliset syyt painoivat Ilyan päätöksiä aina 1800-luvulle asti, pakoilihan nainen luojaansa kuin ruttoa. Jopa Castorin kuoleman jälkeen varjoissa elävä nainen ei sopinut edustamaan Antovin suvun ylevyyttä eikä mies toisaalta ollut valmis kahlitseman sitä ainutta, joka oli niin monet vuodet elämässä mukana säilynyt muuttumattomana. Niin paljon kuin Celien pehmeyttä Ilya toisinaan kaipasikin, pääsi nainen livahtamaan sormista kiistatta jo silloin, kun rikollispiireissä uraa auraava Agatha iski kuvainnollisen kahleen miehen rintaan herättäen eloon niin voimakkaan hullaantumisen, ettei maailmaan hetkeksi muuta mahtunut. Avioliitto oli yksi juoni muiden joukossa, kun piinluja nainen repi suruissaan ryvettyneen miehen takaisin valtaistuimelleen muistuttaen siitä, millainen johtohahmo Ilya todella oli: säälimätön, vertaan väkevämpi. Kiistatta Agathasta oli liiketoimissa enemmän hyötyä kuin aiemmista kumppaneista, olihan nainen kiertänyt maailmaa maanläheisemmin ja kolunnut kurjia katuja, kuppiloita ja aitoa elämää alamaailman notkoissa. Juuri naisen visioiden ansiosta Ilya oli kärkikaartissa, kun oopiumista alettiin valmistamaan ensin morfiinia, mikä puolestaan toimi lähtölaukauksena heroiinille, joka yhä on Antovien huumebisneksessä rahakkain tuote. Yksityiselämässä Agatha sen sijaan ajoi miehensä hulluuden partaalle – jopa niin pitkälle, miten kaksikko toisensa lähes hengiltä nylki, ennen kuin välit kokonaan katkesivat ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tappajia naisen perään ei koskaan lähetetty, vaikka suurinta piinaajan roolia ex-vaimo yhä elämässä säännöllisesti ilmentää. Naisen vaikutuksesta Ilya alkoi puntaroida uudelleen romanttisempia suhteitaan ja erityisesti niiden laatua – varsinkin Celien viimeisen vierailun jälkeen, ennen kuin nainen lopullisesti katosi. Tunnetasolla murtunut mieli havitteli rakastajatarta takaisin tavanomaista maanisemmin, mikä osaltaan johtui oudosta tyhjyyden tuntemuksesta, jonka kiivas ja roihuava Agatha oli jälkeensä jättänyt. Aika ei kuitenkaan ollut armollinen eikä mies voinut suunnata katsettaan muualle kuin kohti ruudintuoksuista tulevaisuutta.
Teollistunut, muuttuva ja yhtä paljon tulessa oleva ihmismaailma ei helpottanut levottomuutta, tarkoittihan tuleva sota niin moninaisia asioita, ettei Ilya tahtonut pysyä edes kartalla. Bisnes kukoisti, laajeni kuin rutto ja samalla monet vanhat väylät tuhoutuivat. Rikollisuuden ruokkiessa epätoivoa, panosti Ilya hetkellisesti enemmän itämafian piiriin, jolloin pääasiallinen huomio lepäsi päihteissä, aseissa ja palkkamurhissa. Väliaikainen, valtaisa ja sotien riivaama markkinarako aiheutti kuitenkin huolta alaisissa, jotka huomasivat johtohahmon otteen lipsuvan: virhearvioita, raivonpuuskia, kuolemia ja taloudellista tappiota tuli liikaa. Ymmärrys omasta rajallisuudesta oli rikkonainen, mutta niin huumebisnekset kuin talouspuolen huijaukset sysättiin suurelta osalta isän ja veljien huostaan, olihan Antovien perheyrityksessä oltu aina joka tapauksessa mukana tiiviisti erillisenä yhteistyökumppanina. Maailmansotien välissä tapahtui ylipäätään paljon, ja jos Ilyalta nyt kysyttäisiin, ei mies tuskin edes muistaisi elossa olleensa. Onttouden tunnetta täytettiin huumeilla ja alkoholilla enemmän kuin koskaan, ja poliittisiin liiketoimiin osallistuttiin alinomaa pääasiassa ihmismaailmassa, mikä ahmi energiaa sielun sisäseiniä syövyttäen. Veribisnekset ailahtelivat laidasta laitaan, kun verta yhtäkkiä oli saatavilla kaikkialla. Epätoivo kiteytyi kaatuneiden sotilaiden siirtelyyn siinä missä ongelmia aiheuttaneiden metsästäjien jyrkkään eliminointiin; asekauppa anastettiin Neuvostoliitossa omiin hyppysiin väliaikaisesti, ja liki maanisella otteella Ilya käytti hyväkseen kaaosta levittäessään ihmiskauppaansa veribisneksen ohella seksimarkkinoille, joita rajut sota-ajat entisestään muovasivat. Erilaisia liiketoimia, ideoita ja käänteitä ryöppysi joka ainoassa nurkassa, mikä oli omiaan ajamaan Ilyan kuilunsa reunalle; riittäisikö hänelle koskaan mikään? Kaiken kruunasi eräänä päivänä saapuva kirje, joka ilmoitti Celien riistäneen henkensä. Tieto oli enemmän kuula ohimolla kuin rinnassa, ja silti kuoleman siivittämänä Ilya joutui jälleen vastatusten oman heikkomielisen sydämensä kanssa. Hautauduttuaan kotipalatsiinsa useiksi kuukausiksi jättäen liiketoimensa vähäpätöisemmälle huomiolle ja Tyreen luotettaville hartioille, kohtasi vampyyri toistamiseen kuolemattomuuden illuusion; mitä tapahtuisi, jos hän todella kuolisi? Ikävissään ja toisaalta omien demoniensa riivaamana Ilya hukutti sielunsa vodkaan kuunnellen yöt ja päivät uutisia sodasta, kunnes eräänä elokuisena aamuna asteli ulos omasta ryvettyneestä juoksuhaudastaan. Siistinä, tyynenä ja entistä varmempana.
Kaoottiset vuodet saivat aikaan kaksi merkittävää käännettä, joiden perhosvaikutus näkynee selkeästi vielä nykypäivänä. Sodan loputtua Ilya Antov oli ollut piilosilla pelottavan kauan, mikä oli omiaan sysäämään liikkeelle huhuja miehen kuolemasta. Spekulaatio ei ollut pelkästään seurapiirien ja yliluonnollisen maailman kiertotarina, vaan bisneksiä kiistatta häiritsevä tekijä. Niin pitkään oli oman mahtavan imperiuminsa luonut johtaja kuvitellut olevansa enää vain keulakuva, ettei Ilya edes ollut ajatellut nimensä tai kasvojensa todellista arvoa. Kuopuksen ailahteleva käytös oli herättänyt myös perheen sisässä puheita siitä, miten mies oli ollut parhaimmillaan kaikilla elämänsä osa-alueilla viimeksi vietettyään yhteiseloa Francin rinnalla. Jälleen uuden avioliiton esiintuominen tuntui suolakiteiltä avohaavan reunoilla eikä Ilya ensimmäistä kertaa aikoihin ottanut ehdotelmia kuuleviin korviinsa – sen sijaan hän ryntäsi kainostelematta takaisin seurapiireihin aloittaen kosteat yöt Moskovan loisteesta. Käsipuoleen eksyi nopeasti Verona-niminen tappaja, jonka alamaailman kytkökset herättelivät jälleen mielenkiintoa omiin pyrkimyksiin. Uusi rakastajatar muistutti etäisesti Agathan polttavaa tuntua suupielillä, mikä söi elävältä kaiken kaipuun, jota mies oli sisällään padonnut. Vampyyrieliitin keskiössä siipeilijöitä ilmestyi enemmänkin etsimään palasia Ilya Antovin maagisuudesta; muiden miellyttäminen kävi työlääksi, eikä mies kokenut aiheelliseksi antaa itsestään murusia niille, joista ei hyötynyt hitustakaan. Takaisin ydinperheen piiriin oli hakeuduttu osittain erityisesti siksi, miten raastavien aikojen jälkeen oli huutava tarve tukeutua tuttuihin ystäviin ja seuralaisiin, joiden keskellä saattoi helpommin hengittää. Turhautumisen vastapainoksi Ilya huomasi silti nauttivansa säkenöivistä juhlallisuuksista, mikä lisäsi merkittävästi miehen uusia aktiviteetteja sivistyneistä illallisista kabareeiltoihin, hulppeisiin juhliin, tanssiin, pokeripöytiin ja teatteriin. Yllättäen Ilya oli kaikkialla Moskovassa; koko ajan äärettömästi näkyvillä ja silti muiden ulottumattomissa – jälleen hengissä, vahvempana kuin koskaan.
LOPPUOSAN PÄIVITYS.
Onnettaren suopeuteen luotettiin kerran jos kaksi liikaa eikä uhkakuvia kaikessa levottomassa sykkeessään edes ennätetty miettimään, olihan perheonnen myötä palattu pohtimaan myös Tyreen roolia; suojatti oli kulkenut vierellä kuin oman käden jatke – ehkä liiankin itsestään selvänä, aina olemassa olevana. Lähellä kuolemaa oli läheisin neuvonantaja silti käynyt, ja kovin kiivaana Ilya keskittyikin auttamaan apulaistaan valjastamaan kiehtovasta voimasta oikeasti tappavaa asetta. Intensiivinen koulutusjakso piti sisällään monenlaisia uhrauksia, ja jälkikäteen on helppo todeta, kuinka auliisti vampyyri sulki silmänsä ympäröivältä maailmalta keskittyessään ainoastaan koulimaan ystävästään omaa panssariaan. Kosto saapuikin varkain Elisabet Báthoryn kuolettavassa eleganssissa 1830-luvun ensiaskelissa. Jos Ilya olikin omaa kuolemaansa toisinaan pelännyt, osui viikate odottamatta rinnalla kulkeneeseen Franciin riistäen muutaman vuoden ikäiseltä tyttäreltä äidin ja Ilyalta suunnan, joka niin pitkään oli oikealta tuntunut. Murha lamaannutti synkeän sielun, sekoitti suuttumuksesta mielen ja maailman, eikä auttanut myrskyn taltuttamiseen Antovien perheen puheet, eivät äidin kätten lohdut eikä edes kaukaisuudesta hätiin seilannut Celie, joka uhmasi omia huoliaan saapuakseen suojelijaansa tukemaan. Raivo oli silmitön, kun joku oli uskaltanut rikkoa Ilyan koskemattomuutta – luikerrella hänen elämänsä pyhimpään, intiimimpään lokeroon ryöväten miehen silmien alla jotain ainoastaan hänelle kuuluvaa. Pieni tytär uskottiinkin hetkeksi vanhan rakastajattaren suojelukseen, kun vastaiskua sokeana suunnitteleva Ilya päätti hyökätä muiden ohjeita kuuntelematta suoraan pedon pesään. Katalina Báthory ei kuollut kirjaimellisesti miehen omissa käsissä, vaikka hyytävät sinisilmät saivatkin ilokseen katsella, miten elämä erkaantui Elisabetin tyttären kuihtuvasta kehosta. Kiitos kuului jälleen Nikitalle, joka pikkuveljen avuksi oli kiiruhtanut; kenties juuri kyseisen yön jälkeen sisar miellettiin lähimmäksi liittolaiseksi niissä elämän arvaamattomissa juovissa, joissa yksin ei suunnistaa osattu eikä mikään käänne ole muuta kuin lujemmaksi kiitollisuutta kasvattanut.
Traaginen tapahtumasarja ei tietenkään hautautunut historiaan, vaikka Neuvoston sisällä suunnaton kostokierre onnistuttiin vähin äänin taltuttamaan. Ilya oli kuitenkin jo muualla; muissa maailmoissa ja piireissä hukuttamassa suruaan vereen, viinaan, huumeisiin ja rahaan. Pitkään elämään mahtui jo aiemmin epäonnistumisia – niin suunnattomia tipahduksia ja kompurointeja, mutta samalla auttavia käsiä, jotka aina ylös nostivat. Nyt ensimmäistä kertaa elämä tuntui veitsenterältä, jonka pinnalla sormenpäätä saattoi liu’uttaa – alkaisiko kaikki taas alusta? Olko mikään edes loppunut? Kun Celie oli karannut ja Csilla hylätty äidin syyniin, kohdisti Ilya huvittelun ohella huomionsa jälleen Aasiaan, lopulta Amerikkoihin, kunnes käsivarsille eksyi Agatha – viekas ja hurmoksellinen nainen, joka pyöritti miestä kuin sirkusta. Agatha ei ollut jaloverinen, mikä muistutti aluksi kirvelevää sydäntä toisesta menetetystä, joka käsivarsille lankesi enää ainoastaan kerran vuodessa keskellä Ranskan kartanon idylliä kuin he olisivat intohimoa enää vain näytelleet. Mieleen joskus hiipi, miten Celie olisi kaiketi käsipuoleen kannattanut liimata avioliitolla jo historian havinassa, mutta käytännölliset syyt painoivat Ilyan päätöksiä aina 1800-luvulle asti, pakoilihan nainen luojaansa kuin ruttoa. Jopa Castorin kuoleman jälkeen varjoissa elävä nainen ei sopinut edustamaan Antovin suvun ylevyyttä eikä mies toisaalta ollut valmis kahlitseman sitä ainutta, joka oli niin monet vuodet elämässä mukana säilynyt muuttumattomana. Niin paljon kuin Celien pehmeyttä Ilya toisinaan kaipasikin, pääsi nainen livahtamaan sormista kiistatta jo silloin, kun rikollispiireissä uraa auraava Agatha iski kuvainnollisen kahleen miehen rintaan herättäen eloon niin voimakkaan hullaantumisen, ettei maailmaan hetkeksi muuta mahtunut. Avioliitto oli yksi juoni muiden joukossa, kun piinluja nainen repi suruissaan ryvettyneen miehen takaisin valtaistuimelleen muistuttaen siitä, millainen johtohahmo Ilya todella oli: säälimätön, vertaan väkevämpi. Kiistatta Agathasta oli liiketoimissa enemmän hyötyä kuin aiemmista kumppaneista, olihan nainen kiertänyt maailmaa maanläheisemmin ja kolunnut kurjia katuja, kuppiloita ja aitoa elämää alamaailman notkoissa. Juuri naisen visioiden ansiosta Ilya oli kärkikaartissa, kun oopiumista alettiin valmistamaan ensin morfiinia, mikä puolestaan toimi lähtölaukauksena heroiinille, joka yhä on Antovien huumebisneksessä rahakkain tuote. Yksityiselämässä Agatha sen sijaan ajoi miehensä hulluuden partaalle – jopa niin pitkälle, miten kaksikko toisensa lähes hengiltä nylki, ennen kuin välit kokonaan katkesivat ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tappajia naisen perään ei koskaan lähetetty, vaikka suurinta piinaajan roolia ex-vaimo yhä elämässä säännöllisesti ilmentää. Naisen vaikutuksesta Ilya alkoi puntaroida uudelleen romanttisempia suhteitaan ja erityisesti niiden laatua – varsinkin Celien viimeisen vierailun jälkeen, ennen kuin nainen lopullisesti katosi. Tunnetasolla murtunut mieli havitteli rakastajatarta takaisin tavanomaista maanisemmin, mikä osaltaan johtui oudosta tyhjyyden tuntemuksesta, jonka kiivas ja roihuava Agatha oli jälkeensä jättänyt. Aika ei kuitenkaan ollut armollinen eikä mies voinut suunnata katsettaan muualle kuin kohti ruudintuoksuista tulevaisuutta.
Teollistunut, muuttuva ja yhtä paljon tulessa oleva ihmismaailma ei helpottanut levottomuutta, tarkoittihan tuleva sota niin moninaisia asioita, ettei Ilya tahtonut pysyä edes kartalla. Bisnes kukoisti, laajeni kuin rutto ja samalla monet vanhat väylät tuhoutuivat. Rikollisuuden ruokkiessa epätoivoa, panosti Ilya hetkellisesti enemmän itämafian piiriin, jolloin pääasiallinen huomio lepäsi päihteissä, aseissa ja palkkamurhissa. Väliaikainen, valtaisa ja sotien riivaama markkinarako aiheutti kuitenkin huolta alaisissa, jotka huomasivat johtohahmon otteen lipsuvan: virhearvioita, raivonpuuskia, kuolemia ja taloudellista tappiota tuli liikaa. Ymmärrys omasta rajallisuudesta oli rikkonainen, mutta niin huumebisnekset kuin talouspuolen huijaukset sysättiin suurelta osalta isän ja veljien huostaan, olihan Antovien perheyrityksessä oltu aina joka tapauksessa mukana tiiviisti erillisenä yhteistyökumppanina. Maailmansotien välissä tapahtui ylipäätään paljon, ja jos Ilyalta nyt kysyttäisiin, ei mies tuskin edes muistaisi elossa olleensa. Onttouden tunnetta täytettiin huumeilla ja alkoholilla enemmän kuin koskaan, ja poliittisiin liiketoimiin osallistuttiin alinomaa pääasiassa ihmismaailmassa, mikä ahmi energiaa sielun sisäseiniä syövyttäen. Veribisnekset ailahtelivat laidasta laitaan, kun verta yhtäkkiä oli saatavilla kaikkialla. Epätoivo kiteytyi kaatuneiden sotilaiden siirtelyyn siinä missä ongelmia aiheuttaneiden metsästäjien jyrkkään eliminointiin; asekauppa anastettiin Neuvostoliitossa omiin hyppysiin väliaikaisesti, ja liki maanisella otteella Ilya käytti hyväkseen kaaosta levittäessään ihmiskauppaansa veribisneksen ohella seksimarkkinoille, joita rajut sota-ajat entisestään muovasivat. Erilaisia liiketoimia, ideoita ja käänteitä ryöppysi joka ainoassa nurkassa, mikä oli omiaan ajamaan Ilyan kuilunsa reunalle; riittäisikö hänelle koskaan mikään? Kaiken kruunasi eräänä päivänä saapuva kirje, joka ilmoitti Celien riistäneen henkensä. Tieto oli enemmän kuula ohimolla kuin rinnassa, ja silti kuoleman siivittämänä Ilya joutui jälleen vastatusten oman heikkomielisen sydämensä kanssa. Hautauduttuaan kotipalatsiinsa useiksi kuukausiksi jättäen liiketoimensa vähäpätöisemmälle huomiolle ja Tyreen luotettaville hartioille, kohtasi vampyyri toistamiseen kuolemattomuuden illuusion; mitä tapahtuisi, jos hän todella kuolisi? Ikävissään ja toisaalta omien demoniensa riivaamana Ilya hukutti sielunsa vodkaan kuunnellen yöt ja päivät uutisia sodasta, kunnes eräänä elokuisena aamuna asteli ulos omasta ryvettyneestä juoksuhaudastaan. Siistinä, tyynenä ja entistä varmempana.
Kaoottiset vuodet saivat aikaan kaksi merkittävää käännettä, joiden perhosvaikutus näkynee selkeästi vielä nykypäivänä. Sodan loputtua Ilya Antov oli ollut piilosilla pelottavan kauan, mikä oli omiaan sysäämään liikkeelle huhuja miehen kuolemasta. Spekulaatio ei ollut pelkästään seurapiirien ja yliluonnollisen maailman kiertotarina, vaan bisneksiä kiistatta häiritsevä tekijä. Niin pitkään oli oman mahtavan imperiuminsa luonut johtaja kuvitellut olevansa enää vain keulakuva, ettei Ilya edes ollut ajatellut nimensä tai kasvojensa todellista arvoa. Kuopuksen ailahteleva käytös oli herättänyt myös perheen sisässä puheita siitä, miten mies oli ollut parhaimmillaan kaikilla elämänsä osa-alueilla viimeksi vietettyään yhteiseloa Francin rinnalla. Jälleen uuden avioliiton esiintuominen tuntui suolakiteiltä avohaavan reunoilla eikä Ilya ensimmäistä kertaa aikoihin ottanut ehdotelmia kuuleviin korviinsa – sen sijaan hän ryntäsi kainostelematta takaisin seurapiireihin aloittaen kosteat yöt Moskovan loisteesta. Käsipuoleen eksyi nopeasti Verona-niminen tappaja, jonka alamaailman kytkökset herättelivät jälleen mielenkiintoa omiin pyrkimyksiin. Uusi rakastajatar muistutti etäisesti Agathan polttavaa tuntua suupielillä, mikä söi elävältä kaiken kaipuun, jota mies oli sisällään padonnut. Vampyyrieliitin keskiössä siipeilijöitä ilmestyi enemmänkin etsimään palasia Ilya Antovin maagisuudesta; muiden miellyttäminen kävi työlääksi, eikä mies kokenut aiheelliseksi antaa itsestään murusia niille, joista ei hyötynyt hitustakaan. Takaisin ydinperheen piiriin oli hakeuduttu osittain erityisesti siksi, miten raastavien aikojen jälkeen oli huutava tarve tukeutua tuttuihin ystäviin ja seuralaisiin, joiden keskellä saattoi helpommin hengittää. Turhautumisen vastapainoksi Ilya huomasi silti nauttivansa säkenöivistä juhlallisuuksista, mikä lisäsi merkittävästi miehen uusia aktiviteetteja sivistyneistä illallisista kabareeiltoihin, hulppeisiin juhliin, tanssiin, pokeripöytiin ja teatteriin. Yllättäen Ilya oli kaikkialla Moskovassa; koko ajan äärettömästi näkyvillä ja silti muiden ulottumattomissa – jälleen hengissä, vahvempana kuin koskaan.
LOPPUOSAN PÄIVITYS.
Most species bare their t e e t h as a threat as a display of aggression of leadership
It is a reminder that these clenched jaws can and will open your yielding throat.
I want you to think of this the next time I
s m i l e
s m i l e
LUONNE
Karismaattinen kuori, perin omintakeinen olemus – niin yksinkertaistaen monet Ilya Antovin kiteyttävät, jos kuvailla uskaltavat. Maine on kirinyt pitkälle, suorastaan pyrähdellyt maailman ympäri ilman, että vampyyrin on tarvinnut askeltakaan kulkea. Kookas, näyttävä ja hallittu olemus maalaa kiistatta kuvan laskelmoivasta, julmasta ja suojellusta miehestä, joka ei koskaan ole yksin. Auktoriteettinen, arvostettu – niin mutkattomasti oman arvonsa tunteva, ettei miestä ilkeä herkästi lähestyä. Pelottavaksi on Ilyaa luonnehdittu useammin kuin kerran, ellei satu muistamaan, kuinka suupieliin hiipi hymy naurua venyttämään tarinoiden hersyessä kielellä vilkkaana kera rosoisen, tunnistettavan venäläisen korostuksen. Miellyttävän soinnukas ääni on syvä ilmentäen luonnikkaasti tunnetiloja niin kuin avoimet kasvotkin, jotka ovat alati liikkuva heijastus mystisen mielen vivahteista. Eloisuus ei ole piiloteltu ominaisuus edes liikeasioissa, vaikka monet saattavat yhdistää vakavan keskittyneisyyden ja armottomuuden nimenomaan pelurina mainetta niittäneeseen alamaailman johtohahmoon, jonka bisnesvainu on raa’an pettämätön. Niin lähtemättömästi mies on saavutuksillaan jälkeensä jättänyt menneeseen kuin tarkoitus olisi kaiken aikaa ollut itsensä tähdeksi historiaan kirjoittaa ja siten valtaa kämmeniinsä kahmia. Sattumalta menestys ei ole silti syliin tipahtanut, vaan unelmia on tavoiteltu ahnaan määrätietoisesti sielun säilyttäessä realistisen pohjatuntunsa, joka tarpeen tullen villiintyy haaveilevan estottomaksi sysäten ikiaikaista olentoa kohti uusia myrskyjä. Pitkä elämä on opettanut kokemuksen kautta paljon sellaista, joka ei luonnostaan selkärangan notkahduksista ole edes etsittävissä, ja jokaisesta virheestä on kiistatta maksettu niin kova hinta, ettei uudelleen samaan kuoppaan edes vahingossa horjahdeta. Omaan menestykseen ja vaivalla rakennettuun liiketoimeen suhtaudutaankin asiaankuuluvalla vakavuudella, mutta heikko keskittymiskyky herpaantuu vääjäämättä, mikäli mies joutuu pitkään kohdistamaan fokuksensa yhteen ja samaan kiintopisteeseen vailla havahduttavia ärsykkeitä.
Mielenkiinnon säilyminen elämässä koetaan ylipäätään tärkeäksi, ja siksi Ilya nauttii suunnattomasti muiden seurasta. Leikkisä vitsailu, vivahteikas väittely ja kiivas keskustelu elämän taivekohdista ovat ajanvietteitä, joihin mies mielellään heittäytyy pää edellä eikä seuran suhteen olla turhan tarkkoja. Hankalasta maineestaan huolimatta vampyyri tulee laajasti toimeen lähes kenen kanssa hyvänsä sillä ehdolla, ettei vastapuoli ole turhan herkkähipiäinen – Ilyalla ei nimittäin ole yleisesti laisinkaan miellyttämishalua. Ajatukset lausutaan suoraan ja kaunistelematta, eikä muiden tunteista olla ollenkaan huolissaan. Vastaavasti mies itse on kuin metallia kestäen kovaakin kritiikkiä taipumatta, osaahan hän heittää kierrepallon takaisin itsevarman vaivattomasti. Ilya ei ole niin pikkusieluinen, että pahastuisi muiden ärhäkkyyksistä, onhan elämässä vaikea välttää kolhuja ja epämieluisia käänteitä. Siksi itseilmaisu on pettämättömän räiskyvää, toisinaan varsin omintakeisen ryöpsähtelevää ja otollisessa seurassa epäilemättä varsin näyttävää. Vuosien kerrostumissa aika on muovannut sisintä nuoruuden ennakkoluulottomasta idealistista kovemmaksi, karkeammaksi olennoksi, joka tuskin mitään voisi peruuttamattomasti kavahtaa. Vääjäämättömästä kyllästyneisyydestä johtuen toisinaan kanssaeläjien shokeeraaminen on parhainta mahdollista hupia eikä mies kiellä, etteikö nauttisi muiden kärsimyksestä varsinkin, jos uhriksi joutuu epämieluisampi yksilö. Sydän ei tunne sääliä kuin ani harvoin, ja silloinkin tunne ilmaistaan kummallisilla tavoilla, ellei paikalta vain kadota toivoen jonkun muun leikin kyllin aikaisin lopettavan. Ylipäätään kaikenlaiset sotkut jätetään mieluusti muiden siivottavaksi, jos vastuuta vain on mahdollista vältellä – niin kuin hyvin usein tehdään joka tapauksessa.
Monet asiat ovat vampyyrille itselleen oikeastaan varisin yksinkertaisia eikä aikaa tuhlata tunteiluun tai asioihin, jotka eivät häntä itseään edes koske. Ongelmia aiheutuu toisinaan paljon, kun tunteettomaksi luultu pinta rikkoutuu aiheuttaen sisäisen konfliktin; mitä pitäisi ajatella, jos rintaa viistääkin voimakkaampi viilto? Tavanomaisesti Ilya on ratkaissut ongelman olemalla ajattelematta; hän ei ole perinteisellä tavalla sentimentaalinen eikä ainakaan tottunut käsittelemään tuntemuksiaan sanallisesti ääneen. Kiintymys ilmenee helpommin tekoina, pienillä eleillä tai ilmauksilla, joita ei turhia itse ennalta analysoida. Siksi viileästä, jossain määrin rationaalisesta kaavasta poiketaan lopulta helposti ja sielun romanttisimmille rönsyille annetaan valta. Fyysinen intohimo näyttäytyy varmuutena ja vakautena, vaikka syvälle sisäiseen maailmaan toisinaan miltei vahingossa liukastutaan ja kaiken vyöryn alle miltei itse hukutaan, happea haukkoen ja pohjimmaista kiivautta itse ruokkien. Nautinto, tunteet ja estottomat kaiut saavat vaeltaa vapaina ja ehtymättöminä niin kauan, kun vapautuneella roihulla ei ole seuraamuksia – niin kauan, kun kukaan ei sormella osoita rintaa ja vaadi kipinälle nimeä. Epävarmuuteen ajaudutaan kuin laivan hylky, ja yleensä isku karikkoon on kova. Vaurioita ei korjata hetkessä eikä ikinä haavoja kyetä yksin nuolemaan, siksi riippuvaisuus muista elävistä olennoista on niin leimaavaa. Tarve hellyydelle, myötämielisyydelle ja lohdulle on suurempi kuin varsinaiselle auttamiselle, vaikka monet lähipiirin jäsenet varmasti nauruunsa tukehtuisivat vastaavan väitteen edessä, onhan Ilya varsin uusavuton olento, joka kaipaa opastusta arkisissakin asioissa. Huonoimpina hetkinä mies ei ole niinkään vihainen, ainoastaan dramaattinen ja lapsellisen syyttelevä, kiukutteleva ja tyytymätön. Lohtua kaivataan enemmän kuin ratkaisua, ja mikäli muut eivät tarjoa hänelle kaivattua tukea, saattaa raivo roihahtaa kohtuuttomasti. Anteeksipyyntöä harvoin kuulee, ja jos sellainen suupieliin livahtaa, on ajatus asetettu hänen päähänsä todennäköisesti jonkun muun toimesta – omia tekoja sen sijaan vähätellään ja oikeutetaan äänekkäästi loppuun saakka. Utelias ja kärsivällinen hän on silloin, kun näkee odottamisessa potentiaalin ja arvon – Ilya ei heitä aikaansa hukkaan turhan takia.
Niin naurun kuin satunnaisen vakavuuden alle käpertyy tunteiden ja piirteiden nivoutunut vyyhti, jonka ääri-ilmiöiden paineessa vampyyri elää ja vavahtelee. Ilya on altis ympäristölle, muille persoonille ja tapahtumille eläessään hetken harjalla turhia tulevaa miettimättä tai olkansa ylitse katsomatta; impulsiivisuus on vyöry, jota ei edes haluta hallita. Äkkipikaisuudesta kuuluisa vampyyri saattaa olla arvaamaton, toisinaan holtiton ja omien mielitekojensa orja, mutta ei koskaan niin ajattelematon, etteikö kokonaisuus käsissä tavalla tai toisella pysyisi. Kiitos lienee mittaamattoman turvaverkon, joka palvelee Ilyaa horjumatta – silittää ryppyjä, sallii virheet niin pitkälle, ettei mies osaa omia naarmujaan peilata. Lieneekö edes itsekkään sielun omaa syytä, miten hemmottelu on sydämestä niin omahyväisen muovannut? Ilyan tapauksessa ailahtelevuus ei ilmene säälimättöminä sykähdyksinä, vaan pikemminkin odottamattomina liikkeinä. Kohtuullinen itsehillintä tasapainottaa olemusta tarpeeksi, etteivät kaikki oikut pääse livahtamaan mielen sopukoista, vaikka itseään mies ei koskaan lähde sensuroimaan. Mietteet tuodaan esiin kuplivan suorasti, olipa kyse tyytymättömyydestä, ilosta tai mistä hyvänsä tajuntaan eksyneestä aatteesta. Välinpitämättömyys määrittää käytöstä mustavalkoisesti riippuen siitä, sattuuko aihepiiri todella omaa sisintä kiinnostamaan. Muiden ongelmia on siksi erityisen haastava kuunnella, mikäli olo on vähänkään epämukava tai levoton; toisinaan keskittyminen on luonnostaan terävämpää ja kenen tahansa ajatuksia pureskellaan yllättävänkin pitkään. Miellyttämishalun puute ei miehen tapauksessa näy välittömänä töykeytenä, vaikka vain harvoin käytöstapojen ajatellaan itseään millään mittapuulla koskevan. Tavanomaisesti vampyyri lähinnä pyrkii keskeyttämään tai vaihtamaan puheenaihetta, mikäli ei jaksa kuunnella – muille vastaavaa oikeutta harvemmin suopeasti ojennetaan.
Yllättävän ulospäinsuuntautuneena olentona olemuksesta tihkuva varmuus pehmittyy hienoiseen leikkisyyteen ja spontaaniin ulosantiin, jossa vilkahtelee luontainen taipumus dramaattisuuteen. Yleensä sosiaalisissa tilanteissa keveys säilyy hallitsevana ominaisuutena tehden Ilyasta hyvin miellyttävän, puheliaan ja eläytyvän keskustelukumppanin, jonka sopimaton ja toisinaan sysimusta huumori tarjoillaan makealla hymyllä. Ilyan valtti on kiistatta aina ollut aitous ja vilpittömyys, eihän hänellä ole koskaan ollut tarvetta esittää muuta kuin onkaan – niin hyvässä kuin pahassa. Kolikon kääntöpuoli säästetään useimmiten vieraiden katseiden ulottumattomiin, eihän kiivaan tulinen temperamentti ole ikinä ollut este maltillisuudelle, ymmärtäähän Ilya omien tarpeidensa ohella myös maineen merkityksen. Inhoa ilmaistaan silti suoremmin julkisesti kuin räjähdysmäisiä tunteenpurkauksia, jotka saattavat olla äänekkäitä, mutta eivät koskaan fyysisesti aggressiivisia. Reaktiot ovat epäilemättä kohtuuttomia ja yhtä vaikeita ennustaa kuin tulkita, mikä aiheellisesti on kasvattanut vampyyrin mainetta haastavana persoonana. Omanlaisensa kompastuskivi niin Ilyalle itselleen kuin muillekin kanssaeläjille on miehen auttamattoman puutteellinen tunneäly. Vieraampia yksilöitä ei osata lukea laisinkaan, mikä on ollut omiaan pakottamaan hänet takertumaan entistä tiukemmin läheisiinsä sekä lietsonut varautuneisuutta, epäluuloja ja suoranaisia kaamosmaisia vainoharhan jaksoja. Empatian tunteminen on onnetonta, joskus jopa niin vähäistä, että sydämettömyyden harjalla luullaan vampyyrin ratsastavan; selvää toki onkin, miten Ilya on kasvanut yltäkylläisessä huolenpidossa ja ehdottomassa suojeluksessa itsekkääksi olennoksi. Omat halut, tarpeet ja visiot menevät ehdoitta kaiken muun edelle ilman, että asiaa tarvitsee erityisemmin pohtia. Vastapainoksi raskaalle itsekeskeisyydelle läheisten eteen ollaan valmiita tekemään niin mittaamattomia asioita, ettei aina itsekään omia järjettömiä uhrauksia tahdota ymmärtää. Niin perhettä, ystäviä kuin lähimpiä liittolaisia suojellaan, kestitään ja hemmotellaan kursailematta, ja mikäli miehen suosioon solahtaa, pääsee nauttimaan niin ylimalkaisesta vieraanvaraisuudesta, ettei avokätisyys enää edes tunnu muulta kuin ansalta. Tyystin pyyteetön vampyyri ei tietenkään ole, mutta poliittisia kuvioita harvemmin sotketaan yksityiselämään eikä Ilya jaksa nähdä turhaan vaivaa, ellei niin totisesti halua tehdä. Kenties juuri rehellisyys on lähtemätön osa miehen kiistatonta charmia, joka saa muut rinnalla helpommin pysymään hurjimmissakin hirmumyrskyissä.
Suuttuessaan sanallisen ilmaisun lisäksi Ilya pahimmissa tapauksissa sortuu lapsellisuuteen, jonka ääriesimerkkejä lienevät mykkäkoulu. Loukkaantuminen harvoin kestää kauaa, mutta kostonhimoiset tunteet uinuvat tarpeen tullen sielussa vuosikausia. Kaiken äärimmäisen ja joustamattoman ohella Ilya ei puolestaan kaipaa muilta lupauksia, ei vannotuksia, ja samalla periaatteella hän antaa muille vapauden toimia, miten parhaasi näkee, kunhan teot eivät merkittävästi vaikeuta hänen omaa elämäänsä. Vastaavasti Ilya ei anna katteettomia lupauksia ja kaiken kieroon kasvaneen pehmikkeenä mies ei erityisesti koskaan valehtele. Kontrollinhalu on karissut vuosikymmenten mittaan muotoaan muuttaen ja ajassa eläen; Ilya puuttuu muiden asioihin ainoastaan pakosta ja silloinkin yleensä välikäsien kautta. Tietynlainen uskollisuus on elinehto, mikäli aikoo olla osa hänen elämäänsä – silti suuremmatkin petokset katsotaan lävitse sormien, ellei erhe kuolettavaksi käänny. Kostotoimenpiteet ovat välittömiä ja mittavia, mutta toisaalta niin rutinoituneita, ettei niille suoda oman pään sisällä lopulta niin suurta arvoa kuin voisi olettaa. Kaiken kaoottisen ja julkean vaativuuden ohessa Ilya paljastaa omaa haavoittuvaisuuttaan sokeasti; hän ei pelkää osoittaa virheitään velloessaan hermostuneessa epävarmuudessaan. Ahdistuneena vampyyri on rauhaton, entistä äkkipikaisempi ja taipuvainen intensiivisiin tilanneanalyyseihin, vaikka lopulta syyllinen löytyykin aina muualta kuin omasta peilikuvasta. Kaiken saaneena Ilya sietää huonosti pettymyksiä ja häviöitä, mikä on yleensä varsin nopeasti havaittavissa kasvojen räiskyvästä ilmekirjosta. Suurimpien nöyryytyksien tieltä pyritään karkuun vauhdikkaasti, ja mikäli julkisesti joudutaan epäsuotuisaan valoon, saattaa mies sortua teatraalisuuteen välttääkseen todellista häpeää. Monesti mistä tahansa päästään karkuun pelkästään kulmakarvaa kohottamalla, osaavathan kaikkialla miehen seurassa kulkevat avustajat lukea pienimpiäkin eleitä tarkan vikkelään.
Kaiken kaikkiaan Ilya pitää rutiineista, aikatauluista ja tietynlaisesta kaavamaisuudesta, joka helpottaa elämää. Muutosvastaisena sieluna vaihtelua ei nähdä hyveenä, mitä tulee arkisiin välttämättömyyksiin; pienetkin puuteet totutussa järjestelmässä aiheuttavat sekaannusta, hämmennystä ja yleensä puhdasta kiukkua. Huono sopeutumiskyky lieneekin yksi alleviivattavista heikkouksista, jonka edessä mies on voimaton. Muita erikoiseksi luokiteltavia taipumuksia vampyyrilla on useita, ja mainetta kuin luonnetta leimaava omintakeisuus ilmenee parhaiten niin vauhdikkaassa elehdinnässä, sanamuodoissa kuin yksityiskohdissa alkaen ajatusmaailman ahdasmielisyydestä tyystin toisenlaisiin huonosti hallittaviin impulsseihin, jotka voivat olla lähes millaisia hyvänsä: huutoa, spontaania laulua tai hillitöntä naurua. Yleensä käytöskoodissa ilmenee poikkeamia äärimmäisissä tunnekuohuissa, joihin helpoiten lukeutuu hullaantuneisuus; Ilya kiintyy herkästi rutiinien lisäksi tunteisin ja käsityksiin, jotka useimmiten kulminoituvat kierteisesti toisiin eläviin olentoihin. Suorastaan pakkomielteisesti mies suhtautuu siisteyteen ja organisointiin, vaikka hän itse harvoin on avaintekijä järjestelyn toteutumisessa. Samaan obsessioon liittyy neuroottinen kammoksunta likaan ja saastaan, vaikka hän nauttiikin jossain määrin tuhosta ja rikkomisesta, kunhan tekojen seurauksia ei tarvitse jäädä katselemaan.
Kuvitelmat, huhut ja historian hukkuvaan virtaan kirjaillut tavut ovat aina seuranneet Ilyaa kaikkialle; julkeina oletuksina siinä missä hurmaavina harhaluuloina neuvostovesan sisimmän sävyistä. Pelottavan petollinen, niin niljakas ja mystinen olento, jonka armottomuudesta on lauluja luriteltu – toiset muistavat miehen vakavana ja hävyttömänä, lähimmät hajamielisen hermostuneena, ja loput kaiketi nauravana, kauniina olentona, jonka miellyttävyys virtaa pehmeästi kuin puron mutka. Eikä yksikään mielikuva ole toistaan todempi, ei toisaalta täysin väärä, onhan vuosisatoihin mahtunut niin monta elämää kera ilmiön, jollaiseksi mies on itseään niin sisukkaana tituleerannut. Maine kaikkine oikkuineen on monien vuosisatojen ankaran työn kruunu, joka omille kutreille on vapaaehtoisesti aseteltu: labyrintti, uhkaavana palava ansalanka eikä mitään vähempää. Ilya on ristiriitainen kuvaelma toisiaan hylkiviä ominaisuuksia, joista kaiketi koko kuvajainen niin vilpillisesti silti yhtenevänä heijastuu; teräksen kova kuori peittää upottavan sisimmän, jonka uumenissa elää polttava roihu – niin vahvamielinen tahto, jonka suuntaa ei ennalta sovi arvuutella. Joskus hymy on veitsi, toisinaan avunhuuto eikä koskaan oikeastaan muuta kuin raaka tunne, joka kuplii impulsiivisin elein tiedostamattoman tajunnan vieraammalta puolelta. Jos yksi piirre onkin tunnistettava, niin omintakeisuus lienee määrite jokaisen huulilla; Ilya Antov ei ole niin kuin kuka tahansa.
Mielenkiinnon säilyminen elämässä koetaan ylipäätään tärkeäksi, ja siksi Ilya nauttii suunnattomasti muiden seurasta. Leikkisä vitsailu, vivahteikas väittely ja kiivas keskustelu elämän taivekohdista ovat ajanvietteitä, joihin mies mielellään heittäytyy pää edellä eikä seuran suhteen olla turhan tarkkoja. Hankalasta maineestaan huolimatta vampyyri tulee laajasti toimeen lähes kenen kanssa hyvänsä sillä ehdolla, ettei vastapuoli ole turhan herkkähipiäinen – Ilyalla ei nimittäin ole yleisesti laisinkaan miellyttämishalua. Ajatukset lausutaan suoraan ja kaunistelematta, eikä muiden tunteista olla ollenkaan huolissaan. Vastaavasti mies itse on kuin metallia kestäen kovaakin kritiikkiä taipumatta, osaahan hän heittää kierrepallon takaisin itsevarman vaivattomasti. Ilya ei ole niin pikkusieluinen, että pahastuisi muiden ärhäkkyyksistä, onhan elämässä vaikea välttää kolhuja ja epämieluisia käänteitä. Siksi itseilmaisu on pettämättömän räiskyvää, toisinaan varsin omintakeisen ryöpsähtelevää ja otollisessa seurassa epäilemättä varsin näyttävää. Vuosien kerrostumissa aika on muovannut sisintä nuoruuden ennakkoluulottomasta idealistista kovemmaksi, karkeammaksi olennoksi, joka tuskin mitään voisi peruuttamattomasti kavahtaa. Vääjäämättömästä kyllästyneisyydestä johtuen toisinaan kanssaeläjien shokeeraaminen on parhainta mahdollista hupia eikä mies kiellä, etteikö nauttisi muiden kärsimyksestä varsinkin, jos uhriksi joutuu epämieluisampi yksilö. Sydän ei tunne sääliä kuin ani harvoin, ja silloinkin tunne ilmaistaan kummallisilla tavoilla, ellei paikalta vain kadota toivoen jonkun muun leikin kyllin aikaisin lopettavan. Ylipäätään kaikenlaiset sotkut jätetään mieluusti muiden siivottavaksi, jos vastuuta vain on mahdollista vältellä – niin kuin hyvin usein tehdään joka tapauksessa.
Monet asiat ovat vampyyrille itselleen oikeastaan varisin yksinkertaisia eikä aikaa tuhlata tunteiluun tai asioihin, jotka eivät häntä itseään edes koske. Ongelmia aiheutuu toisinaan paljon, kun tunteettomaksi luultu pinta rikkoutuu aiheuttaen sisäisen konfliktin; mitä pitäisi ajatella, jos rintaa viistääkin voimakkaampi viilto? Tavanomaisesti Ilya on ratkaissut ongelman olemalla ajattelematta; hän ei ole perinteisellä tavalla sentimentaalinen eikä ainakaan tottunut käsittelemään tuntemuksiaan sanallisesti ääneen. Kiintymys ilmenee helpommin tekoina, pienillä eleillä tai ilmauksilla, joita ei turhia itse ennalta analysoida. Siksi viileästä, jossain määrin rationaalisesta kaavasta poiketaan lopulta helposti ja sielun romanttisimmille rönsyille annetaan valta. Fyysinen intohimo näyttäytyy varmuutena ja vakautena, vaikka syvälle sisäiseen maailmaan toisinaan miltei vahingossa liukastutaan ja kaiken vyöryn alle miltei itse hukutaan, happea haukkoen ja pohjimmaista kiivautta itse ruokkien. Nautinto, tunteet ja estottomat kaiut saavat vaeltaa vapaina ja ehtymättöminä niin kauan, kun vapautuneella roihulla ei ole seuraamuksia – niin kauan, kun kukaan ei sormella osoita rintaa ja vaadi kipinälle nimeä. Epävarmuuteen ajaudutaan kuin laivan hylky, ja yleensä isku karikkoon on kova. Vaurioita ei korjata hetkessä eikä ikinä haavoja kyetä yksin nuolemaan, siksi riippuvaisuus muista elävistä olennoista on niin leimaavaa. Tarve hellyydelle, myötämielisyydelle ja lohdulle on suurempi kuin varsinaiselle auttamiselle, vaikka monet lähipiirin jäsenet varmasti nauruunsa tukehtuisivat vastaavan väitteen edessä, onhan Ilya varsin uusavuton olento, joka kaipaa opastusta arkisissakin asioissa. Huonoimpina hetkinä mies ei ole niinkään vihainen, ainoastaan dramaattinen ja lapsellisen syyttelevä, kiukutteleva ja tyytymätön. Lohtua kaivataan enemmän kuin ratkaisua, ja mikäli muut eivät tarjoa hänelle kaivattua tukea, saattaa raivo roihahtaa kohtuuttomasti. Anteeksipyyntöä harvoin kuulee, ja jos sellainen suupieliin livahtaa, on ajatus asetettu hänen päähänsä todennäköisesti jonkun muun toimesta – omia tekoja sen sijaan vähätellään ja oikeutetaan äänekkäästi loppuun saakka. Utelias ja kärsivällinen hän on silloin, kun näkee odottamisessa potentiaalin ja arvon – Ilya ei heitä aikaansa hukkaan turhan takia.
Niin naurun kuin satunnaisen vakavuuden alle käpertyy tunteiden ja piirteiden nivoutunut vyyhti, jonka ääri-ilmiöiden paineessa vampyyri elää ja vavahtelee. Ilya on altis ympäristölle, muille persoonille ja tapahtumille eläessään hetken harjalla turhia tulevaa miettimättä tai olkansa ylitse katsomatta; impulsiivisuus on vyöry, jota ei edes haluta hallita. Äkkipikaisuudesta kuuluisa vampyyri saattaa olla arvaamaton, toisinaan holtiton ja omien mielitekojensa orja, mutta ei koskaan niin ajattelematon, etteikö kokonaisuus käsissä tavalla tai toisella pysyisi. Kiitos lienee mittaamattoman turvaverkon, joka palvelee Ilyaa horjumatta – silittää ryppyjä, sallii virheet niin pitkälle, ettei mies osaa omia naarmujaan peilata. Lieneekö edes itsekkään sielun omaa syytä, miten hemmottelu on sydämestä niin omahyväisen muovannut? Ilyan tapauksessa ailahtelevuus ei ilmene säälimättöminä sykähdyksinä, vaan pikemminkin odottamattomina liikkeinä. Kohtuullinen itsehillintä tasapainottaa olemusta tarpeeksi, etteivät kaikki oikut pääse livahtamaan mielen sopukoista, vaikka itseään mies ei koskaan lähde sensuroimaan. Mietteet tuodaan esiin kuplivan suorasti, olipa kyse tyytymättömyydestä, ilosta tai mistä hyvänsä tajuntaan eksyneestä aatteesta. Välinpitämättömyys määrittää käytöstä mustavalkoisesti riippuen siitä, sattuuko aihepiiri todella omaa sisintä kiinnostamaan. Muiden ongelmia on siksi erityisen haastava kuunnella, mikäli olo on vähänkään epämukava tai levoton; toisinaan keskittyminen on luonnostaan terävämpää ja kenen tahansa ajatuksia pureskellaan yllättävänkin pitkään. Miellyttämishalun puute ei miehen tapauksessa näy välittömänä töykeytenä, vaikka vain harvoin käytöstapojen ajatellaan itseään millään mittapuulla koskevan. Tavanomaisesti vampyyri lähinnä pyrkii keskeyttämään tai vaihtamaan puheenaihetta, mikäli ei jaksa kuunnella – muille vastaavaa oikeutta harvemmin suopeasti ojennetaan.
Yllättävän ulospäinsuuntautuneena olentona olemuksesta tihkuva varmuus pehmittyy hienoiseen leikkisyyteen ja spontaaniin ulosantiin, jossa vilkahtelee luontainen taipumus dramaattisuuteen. Yleensä sosiaalisissa tilanteissa keveys säilyy hallitsevana ominaisuutena tehden Ilyasta hyvin miellyttävän, puheliaan ja eläytyvän keskustelukumppanin, jonka sopimaton ja toisinaan sysimusta huumori tarjoillaan makealla hymyllä. Ilyan valtti on kiistatta aina ollut aitous ja vilpittömyys, eihän hänellä ole koskaan ollut tarvetta esittää muuta kuin onkaan – niin hyvässä kuin pahassa. Kolikon kääntöpuoli säästetään useimmiten vieraiden katseiden ulottumattomiin, eihän kiivaan tulinen temperamentti ole ikinä ollut este maltillisuudelle, ymmärtäähän Ilya omien tarpeidensa ohella myös maineen merkityksen. Inhoa ilmaistaan silti suoremmin julkisesti kuin räjähdysmäisiä tunteenpurkauksia, jotka saattavat olla äänekkäitä, mutta eivät koskaan fyysisesti aggressiivisia. Reaktiot ovat epäilemättä kohtuuttomia ja yhtä vaikeita ennustaa kuin tulkita, mikä aiheellisesti on kasvattanut vampyyrin mainetta haastavana persoonana. Omanlaisensa kompastuskivi niin Ilyalle itselleen kuin muillekin kanssaeläjille on miehen auttamattoman puutteellinen tunneäly. Vieraampia yksilöitä ei osata lukea laisinkaan, mikä on ollut omiaan pakottamaan hänet takertumaan entistä tiukemmin läheisiinsä sekä lietsonut varautuneisuutta, epäluuloja ja suoranaisia kaamosmaisia vainoharhan jaksoja. Empatian tunteminen on onnetonta, joskus jopa niin vähäistä, että sydämettömyyden harjalla luullaan vampyyrin ratsastavan; selvää toki onkin, miten Ilya on kasvanut yltäkylläisessä huolenpidossa ja ehdottomassa suojeluksessa itsekkääksi olennoksi. Omat halut, tarpeet ja visiot menevät ehdoitta kaiken muun edelle ilman, että asiaa tarvitsee erityisemmin pohtia. Vastapainoksi raskaalle itsekeskeisyydelle läheisten eteen ollaan valmiita tekemään niin mittaamattomia asioita, ettei aina itsekään omia järjettömiä uhrauksia tahdota ymmärtää. Niin perhettä, ystäviä kuin lähimpiä liittolaisia suojellaan, kestitään ja hemmotellaan kursailematta, ja mikäli miehen suosioon solahtaa, pääsee nauttimaan niin ylimalkaisesta vieraanvaraisuudesta, ettei avokätisyys enää edes tunnu muulta kuin ansalta. Tyystin pyyteetön vampyyri ei tietenkään ole, mutta poliittisia kuvioita harvemmin sotketaan yksityiselämään eikä Ilya jaksa nähdä turhaan vaivaa, ellei niin totisesti halua tehdä. Kenties juuri rehellisyys on lähtemätön osa miehen kiistatonta charmia, joka saa muut rinnalla helpommin pysymään hurjimmissakin hirmumyrskyissä.
Suuttuessaan sanallisen ilmaisun lisäksi Ilya pahimmissa tapauksissa sortuu lapsellisuuteen, jonka ääriesimerkkejä lienevät mykkäkoulu. Loukkaantuminen harvoin kestää kauaa, mutta kostonhimoiset tunteet uinuvat tarpeen tullen sielussa vuosikausia. Kaiken äärimmäisen ja joustamattoman ohella Ilya ei puolestaan kaipaa muilta lupauksia, ei vannotuksia, ja samalla periaatteella hän antaa muille vapauden toimia, miten parhaasi näkee, kunhan teot eivät merkittävästi vaikeuta hänen omaa elämäänsä. Vastaavasti Ilya ei anna katteettomia lupauksia ja kaiken kieroon kasvaneen pehmikkeenä mies ei erityisesti koskaan valehtele. Kontrollinhalu on karissut vuosikymmenten mittaan muotoaan muuttaen ja ajassa eläen; Ilya puuttuu muiden asioihin ainoastaan pakosta ja silloinkin yleensä välikäsien kautta. Tietynlainen uskollisuus on elinehto, mikäli aikoo olla osa hänen elämäänsä – silti suuremmatkin petokset katsotaan lävitse sormien, ellei erhe kuolettavaksi käänny. Kostotoimenpiteet ovat välittömiä ja mittavia, mutta toisaalta niin rutinoituneita, ettei niille suoda oman pään sisällä lopulta niin suurta arvoa kuin voisi olettaa. Kaiken kaoottisen ja julkean vaativuuden ohessa Ilya paljastaa omaa haavoittuvaisuuttaan sokeasti; hän ei pelkää osoittaa virheitään velloessaan hermostuneessa epävarmuudessaan. Ahdistuneena vampyyri on rauhaton, entistä äkkipikaisempi ja taipuvainen intensiivisiin tilanneanalyyseihin, vaikka lopulta syyllinen löytyykin aina muualta kuin omasta peilikuvasta. Kaiken saaneena Ilya sietää huonosti pettymyksiä ja häviöitä, mikä on yleensä varsin nopeasti havaittavissa kasvojen räiskyvästä ilmekirjosta. Suurimpien nöyryytyksien tieltä pyritään karkuun vauhdikkaasti, ja mikäli julkisesti joudutaan epäsuotuisaan valoon, saattaa mies sortua teatraalisuuteen välttääkseen todellista häpeää. Monesti mistä tahansa päästään karkuun pelkästään kulmakarvaa kohottamalla, osaavathan kaikkialla miehen seurassa kulkevat avustajat lukea pienimpiäkin eleitä tarkan vikkelään.
Kaiken kaikkiaan Ilya pitää rutiineista, aikatauluista ja tietynlaisesta kaavamaisuudesta, joka helpottaa elämää. Muutosvastaisena sieluna vaihtelua ei nähdä hyveenä, mitä tulee arkisiin välttämättömyyksiin; pienetkin puuteet totutussa järjestelmässä aiheuttavat sekaannusta, hämmennystä ja yleensä puhdasta kiukkua. Huono sopeutumiskyky lieneekin yksi alleviivattavista heikkouksista, jonka edessä mies on voimaton. Muita erikoiseksi luokiteltavia taipumuksia vampyyrilla on useita, ja mainetta kuin luonnetta leimaava omintakeisuus ilmenee parhaiten niin vauhdikkaassa elehdinnässä, sanamuodoissa kuin yksityiskohdissa alkaen ajatusmaailman ahdasmielisyydestä tyystin toisenlaisiin huonosti hallittaviin impulsseihin, jotka voivat olla lähes millaisia hyvänsä: huutoa, spontaania laulua tai hillitöntä naurua. Yleensä käytöskoodissa ilmenee poikkeamia äärimmäisissä tunnekuohuissa, joihin helpoiten lukeutuu hullaantuneisuus; Ilya kiintyy herkästi rutiinien lisäksi tunteisin ja käsityksiin, jotka useimmiten kulminoituvat kierteisesti toisiin eläviin olentoihin. Suorastaan pakkomielteisesti mies suhtautuu siisteyteen ja organisointiin, vaikka hän itse harvoin on avaintekijä järjestelyn toteutumisessa. Samaan obsessioon liittyy neuroottinen kammoksunta likaan ja saastaan, vaikka hän nauttiikin jossain määrin tuhosta ja rikkomisesta, kunhan tekojen seurauksia ei tarvitse jäädä katselemaan.
Kuvitelmat, huhut ja historian hukkuvaan virtaan kirjaillut tavut ovat aina seuranneet Ilyaa kaikkialle; julkeina oletuksina siinä missä hurmaavina harhaluuloina neuvostovesan sisimmän sävyistä. Pelottavan petollinen, niin niljakas ja mystinen olento, jonka armottomuudesta on lauluja luriteltu – toiset muistavat miehen vakavana ja hävyttömänä, lähimmät hajamielisen hermostuneena, ja loput kaiketi nauravana, kauniina olentona, jonka miellyttävyys virtaa pehmeästi kuin puron mutka. Eikä yksikään mielikuva ole toistaan todempi, ei toisaalta täysin väärä, onhan vuosisatoihin mahtunut niin monta elämää kera ilmiön, jollaiseksi mies on itseään niin sisukkaana tituleerannut. Maine kaikkine oikkuineen on monien vuosisatojen ankaran työn kruunu, joka omille kutreille on vapaaehtoisesti aseteltu: labyrintti, uhkaavana palava ansalanka eikä mitään vähempää. Ilya on ristiriitainen kuvaelma toisiaan hylkiviä ominaisuuksia, joista kaiketi koko kuvajainen niin vilpillisesti silti yhtenevänä heijastuu; teräksen kova kuori peittää upottavan sisimmän, jonka uumenissa elää polttava roihu – niin vahvamielinen tahto, jonka suuntaa ei ennalta sovi arvuutella. Joskus hymy on veitsi, toisinaan avunhuuto eikä koskaan oikeastaan muuta kuin raaka tunne, joka kuplii impulsiivisin elein tiedostamattoman tajunnan vieraammalta puolelta. Jos yksi piirre onkin tunnistettava, niin omintakeisuus lienee määrite jokaisen huulilla; Ilya Antov ei ole niin kuin kuka tahansa.
he had a violent, uncontrolled temper, which sent him literally insane when he was annoyed
but he was good-looking
ULKONÄKÖ
Kuolemattomuuden vaalea, silkkinen utu ja piirteiden herkkyys ovat ennakko-oletuksia, joita jaloverinen ei raskaslinjaisilla hartioillaan kanna. Ilya ei ole perinteisellä tavalla yliluonnollisen kaunis – ei herkkäpiirteinen ja kaunoluinen. Karkea komeus leimaa pyöreälinjaisia piirteitä kasvojen ovaaliudesta aina lihaksikkaisiin olkapäihin ja käsivarsiin, joiden näyttävät ääriviivat kuiskivat varmuutta ja voimaa. Yleistä olemusta määrittää kiistaton roso, joka niin usein leukalinjoja karhealla sängellä sivelee; kiteytyy kookkaisiin kämmeniin ja selän vaikuttavaan pituuteen. Viileä arvovaltaisuus, jokin auktoriteetilta maistuva hiipii varjona Ilyan ympärillä miehen kulkiessa tyynesti, aavistuksen viiveellä suorittaen askellustaan aina harkitsevan tietoisena itsestään ja ympäristöstään. Kiire ei tunnu koskaan miestä vaivaavan, ja kaikessa rikkaassa – suorastaan tihkuvassa elehdinnässä – piilee aina hallinnan terä. Sama huokuva seesteisyys soljuu kielelle matalana, miellyttävänä nuottina, vaikka äänenpaino häiriintyykin herkästi ja tanssii tunteiden orjana peruuttamattomasti. Puheäänen kehrä on kantava, jokseenkin luonnostaan painokas höystettynä rouhealla aksentilla, joka niin vaivatta paljastaa kotimaan juuret. Samaa eteeristä jatkumoa tukee iholta voimakkaana kumpuava ominaistuoksu, johon usein sekoittuu ikisuosikeista santelipuu ja sydäntuoksuna makea maninka.
Verenperimässä siunaantunut vaaleus ylsi suvun nuorimmallekin, vaikkei vuosisatoja elänyt enää pellavaista heleyttä luonnostaan kannattele. Lyhyinä poikkeuksetta pysyvät hiukset ovat tummuneet hiekan palaneesta sävystä likimain likaisen vaaleaksi eikä liene ollenkaan mahdoton ajatus, etteikö aikojen saatossa omaa väriä olisi keinotekoisestikin mieluiseksi muovattu. Sama maanläheinen sävy laskeutuu linjakkaisiin kulmiin ja karheisiin leukapieliin – parransänki oli aikanaan indikaattori sielunmaailmalle ja siten elämäntilanteelle, mutta nykyisin Ilya on mieltynyt maskuliinisempaan tyyliinsä. Toisinaan vahvapiirteinen leuka silkkiseksikin kynitään, mikäli suurenmoiseen huolitteluun pakottavia tarpeita esiintyy. Varsin klassiset ovat kasvojen luuston hallitsevat linjat, eikä yksikään kaari jyrkästi kuulaan ihon alta esiin työnny; harmonista sopusointua edesauttavat suoralinjainen nenä sekä loivasti kaartuvat aistikkaat huulet, joihin nauru niin leikiten taittuu. Ilmeikkäät kasvot kuvastavat tuhansia vivahteita armotta äärimmäisestä vakavuudesta hiljalleen puhkeavaan hymyyn ja syttyvään kujeeseen, joka paljastaa vaaleat hampaat vaivattoman nopeasti. Siristyviin silmiin ilo kirii yhtä kiivaana – ellei jopa palavana. Siniharmaa sävy tuikkii tuntojaan antoisasti ja suuntautuu aina arkailematta kohteeseensa, siihen usein intensiivisesti nauliintuen: häpeää harvoin tunnetaan.
Huomiota herättäen Ilya on varsin pitkä. Kookas, ryhdikäs ja lihaksikas vartalo saa mitakseen 197 senttimetriä, mikä on omiaan herättämään hienoista pelkoa. Leveät hartiat saavat jatkeekseen pitkänomaisen, mutta jäntevän varren, jonka lihasrajoja on helppo piirrellä lämpimänvaalean ihon alta. Olemus voi vaikuttaa ensikohtaamiselta jäykältä, sillä liikkeistä heijastuu raukea varmuus ja kenties salamyhkäinen arvokkuus; silti pitkiä raajoja käytetään lähinnä hyödyksi kehonkielen positiivisimmilla poluilla. Elehdintä on estotonta, usein eläväistä ja hullunkurista; keho vavahtelee niin vihasta kuin naurusta, ja fyysisyys saa aina konkreettisesti sijaa miehen elämässä. Erityisen levottomilta tuntuvat kädet, jotka mielellään koskettavat kernaasti, eivät suinkaan hivellen. Voimakkaat sormet usein kohoavat kasvojen rajoja määrittämään, toisinaan huulien tuntua mittaavat elleivät ilmassa viuhdo; itsensä ilmaisussa Ilya on mestarillinen, vaikka muiden ymmärtäminen niin rajoitteista tutuukin hänelle itselleen olevan.
Ulkoiselta olemukseltaan Ilya on aina äärimmäisen siisti. Vaatteiden kuin kehonkin puhtaus nähdään liki pyhänä asiana, mikä korostuu jokseenkin elegantissa tyylissä: tyköistuvia pukuja, tupakkatakkeja, nahkakenkiä, selkeitä linjoja. Värikoodisto on laajempi juhlassa kuin arjessa, jolloin suositaan herkemmin tummaa ja maanläheisiä sävyjä kuin kuosejakin; edustustilaisuuksissa näyttävyys näyttelee selkeämpää roolia, vaikka varsin klassisena pukeutujana mies toisaalta tunnetaan. Poolokaulukset, pitkät takit ja toisinaan turkit istuvat ylle vaivattomasti, mikäli kauluspaidasta ja suorista housuista on jostain syystä luovuttu. Merkkipainotteisuus on vähäpätöisempää, vaikka muuten asuista niin tarkkoja ollaankin. Mitään erityisiä asusteita tai koruja Ilya ei suosi pelkistetyn, kultaisen vihkisormuksensa lisäksi, mutta miehen yllä on nähty niin kaulaketjuja, hattuja kuin hansikkaitakin historian käänteissä. Ihoon ei ole tatuointeja hakattu eikä pintaa koskaan lävistetty somistamistarkoituksena. Pääasiassa pukeutumiseen ja laajemmin tyyliin vaikuttaa tilaisuuden laatu ja yleinen säätila. Julkisesti Ilya pitää mieluusti kangasta kehonsa verhona, mutta suljettujen ovien takana vaatteet vähenevät nopeasti; pelkän alastomuuden sijaan hän viihtyy aamutakissa tai väljissä neuleissa riippuen vuodenajasta.
Verenperimässä siunaantunut vaaleus ylsi suvun nuorimmallekin, vaikkei vuosisatoja elänyt enää pellavaista heleyttä luonnostaan kannattele. Lyhyinä poikkeuksetta pysyvät hiukset ovat tummuneet hiekan palaneesta sävystä likimain likaisen vaaleaksi eikä liene ollenkaan mahdoton ajatus, etteikö aikojen saatossa omaa väriä olisi keinotekoisestikin mieluiseksi muovattu. Sama maanläheinen sävy laskeutuu linjakkaisiin kulmiin ja karheisiin leukapieliin – parransänki oli aikanaan indikaattori sielunmaailmalle ja siten elämäntilanteelle, mutta nykyisin Ilya on mieltynyt maskuliinisempaan tyyliinsä. Toisinaan vahvapiirteinen leuka silkkiseksikin kynitään, mikäli suurenmoiseen huolitteluun pakottavia tarpeita esiintyy. Varsin klassiset ovat kasvojen luuston hallitsevat linjat, eikä yksikään kaari jyrkästi kuulaan ihon alta esiin työnny; harmonista sopusointua edesauttavat suoralinjainen nenä sekä loivasti kaartuvat aistikkaat huulet, joihin nauru niin leikiten taittuu. Ilmeikkäät kasvot kuvastavat tuhansia vivahteita armotta äärimmäisestä vakavuudesta hiljalleen puhkeavaan hymyyn ja syttyvään kujeeseen, joka paljastaa vaaleat hampaat vaivattoman nopeasti. Siristyviin silmiin ilo kirii yhtä kiivaana – ellei jopa palavana. Siniharmaa sävy tuikkii tuntojaan antoisasti ja suuntautuu aina arkailematta kohteeseensa, siihen usein intensiivisesti nauliintuen: häpeää harvoin tunnetaan.
Huomiota herättäen Ilya on varsin pitkä. Kookas, ryhdikäs ja lihaksikas vartalo saa mitakseen 197 senttimetriä, mikä on omiaan herättämään hienoista pelkoa. Leveät hartiat saavat jatkeekseen pitkänomaisen, mutta jäntevän varren, jonka lihasrajoja on helppo piirrellä lämpimänvaalean ihon alta. Olemus voi vaikuttaa ensikohtaamiselta jäykältä, sillä liikkeistä heijastuu raukea varmuus ja kenties salamyhkäinen arvokkuus; silti pitkiä raajoja käytetään lähinnä hyödyksi kehonkielen positiivisimmilla poluilla. Elehdintä on estotonta, usein eläväistä ja hullunkurista; keho vavahtelee niin vihasta kuin naurusta, ja fyysisyys saa aina konkreettisesti sijaa miehen elämässä. Erityisen levottomilta tuntuvat kädet, jotka mielellään koskettavat kernaasti, eivät suinkaan hivellen. Voimakkaat sormet usein kohoavat kasvojen rajoja määrittämään, toisinaan huulien tuntua mittaavat elleivät ilmassa viuhdo; itsensä ilmaisussa Ilya on mestarillinen, vaikka muiden ymmärtäminen niin rajoitteista tutuukin hänelle itselleen olevan.
Ulkoiselta olemukseltaan Ilya on aina äärimmäisen siisti. Vaatteiden kuin kehonkin puhtaus nähdään liki pyhänä asiana, mikä korostuu jokseenkin elegantissa tyylissä: tyköistuvia pukuja, tupakkatakkeja, nahkakenkiä, selkeitä linjoja. Värikoodisto on laajempi juhlassa kuin arjessa, jolloin suositaan herkemmin tummaa ja maanläheisiä sävyjä kuin kuosejakin; edustustilaisuuksissa näyttävyys näyttelee selkeämpää roolia, vaikka varsin klassisena pukeutujana mies toisaalta tunnetaan. Poolokaulukset, pitkät takit ja toisinaan turkit istuvat ylle vaivattomasti, mikäli kauluspaidasta ja suorista housuista on jostain syystä luovuttu. Merkkipainotteisuus on vähäpätöisempää, vaikka muuten asuista niin tarkkoja ollaankin. Mitään erityisiä asusteita tai koruja Ilya ei suosi pelkistetyn, kultaisen vihkisormuksensa lisäksi, mutta miehen yllä on nähty niin kaulaketjuja, hattuja kuin hansikkaitakin historian käänteissä. Ihoon ei ole tatuointeja hakattu eikä pintaa koskaan lävistetty somistamistarkoituksena. Pääasiassa pukeutumiseen ja laajemmin tyyliin vaikuttaa tilaisuuden laatu ja yleinen säätila. Julkisesti Ilya pitää mieluusti kangasta kehonsa verhona, mutta suljettujen ovien takana vaatteet vähenevät nopeasti; pelkän alastomuuden sijaan hän viihtyy aamutakissa tai väljissä neuleissa riippuen vuodenajasta.
I never wish to be easily defined
– I'd rather float over other people's minds as something strictly fluid and
– I'd rather float over other people's minds as something strictly fluid and
non-perceivable; more like a transparent, paradoxically iridescent creature
– rather than an actual person
– rather than an actual person
EXTRA
- Omistaa lukuisia luksusautoja, mutta ajaa itse hyvin harvoin: istuu aina kulkuneuvoissa takapenkillä kuljettajan takana.
- Kiinnostunut hevosurheilusta, vaikka ei ole sitten autojen kehityksen satulaan noussut. Omistaa kymmeniä kilpahevosia, joiden rahallinen tuottavuus on ainoa syy harrastuksen ylläpitoon. Sijoittanut pienessä mittakaavassa rahaa myös näyttelykissoihin – lähinnä vanhimman tyttärensä iloksi. Omistanut jo kuudella vuosikymmenellä Neva Masquerade -rotuisia kissoja. Oma silmäterä poliittisesta maailmasta mielikuvituksellisesti nimensä saanut 12-vuotias Stalin VII.
- Monessa suhteessa isänmaallinen; seuraa tiiviisti ihmismaailman politiikkaa ottaen osaan maansa keskeisiin käännekohtiin seuraajiensa kautta. Ei kannata kuolevaisten ideologioita, mutta suhtautuu vakavissaan ympäröivän todellisuuden tapahtumiin.
- Osaa vain vaivoin lukea ja kirjoittaa – suosii sanelua niin fyysisessä kuin teknologisessa mielessä. Ääniviestien ohella soittaa mielellään pitkiä puheluita tai ääritapauksessa viestii hymiöllä asiaankuuluvan kyseenalaisesti. Noin muuten ei käytä sosiaalista mediaa.
- Polttaa mielellään sikareita, mutta kelpuuttaa myös Marlboron valkoisia savukkeita. Alkoholia kuluu niin ikään runsaasti eikä mies ole viinien kuin viskien suhteen turhan nirso. Vodka on klassikko, jota pitää silti aina olla saatavilla. Herkuttelee toisinaan kuolevaisten ruoalla, mutta niin kuin juomienkin kohdalla, suosii esimaistajaa.
- Ei kaihda ihmisille suunnattuja huumeita, vaikka vaikutus on vuosisatojen ajan joskus himmennyt; suosii kannabista ja heroiinia.
- Juo lähes poikkeuksetta huoneenlämpöistä ihmisverta suoraan pikarista – säästää puremisen tuottaman nautinnon muihin konteksteihin.
- Puhuu äidinkielenään venäjää, ja kiitettävästä englannin ja ranskan kielen taidoistaan huolimatta käyttää virallisissa tilanteissa lähinnä tulkkia. Oppinut vuosisatojen saatossa useita muitakin käyttökieliä, mikä harvemmin näkyy muuna kuin ymmärtämisenä.
- Monen yllätykseksi korkeakulttuurin suurkuluttaja: nauttii oopperoista, baletista ja teatterista. Oma aitio Moskovan Bolšoi-teatterissa.
- Suunnattomien harrastuksien sijaan taipumus kokeilla uusia asioita ja perehtyä tiiviisti ympäröivään maailmaan niin taiteen, politiikan kuin kulttuurin saralla. Ihastunut poikkeuksellisen paljon tanssimiseen, uhkapeleihin, shakkiin ja golfiin.
I could keep y o u safe,
they’re all afraid of me.
pelaaja: flowy
FC: Armie Hammer